Prologi

PROLOGI

Säpsähdin hereille. Sydän hakkasi ankarasti. Samalla tavalla olin havahtunut jo monena peräkkäisenä aamuna. Vääntäydyin kyljelleni kuhmuraisella patjalla ja aloin haroa hiuksiani kaksin käsin. Ohikiitävän hetken ajattelin, että kaikki oli pelkästään pahaa unta. Sitten sormet etsiytyivät takaraivolle, jossa jokunen viikko sitten paljaaksi höylätty ja tikattu pälvi oli jo puskemassa uutta, terävää sänkeä.

Tunnustelin arpikudosta kunnioittavasti kuin sokea rukouskirjansa kohopainatusta. Mietiskelin samaa kuin monta kertaa aiemminkin: lääkärien mukaan olin varsinainen onnenpekka. Selviytymiseni oli ollut kiinni päähän kohdistuneen lyönnin suunnasta. Kohtisuoraan takaraivoon osunut isku olisi tohtorien mukaan aiheuttanut tajuttomuuden tai pikakuoleman. Se, että astalo oli osunut päähäni vinosti, oli kuulemma vähentänyt iskun tehoa ratkaisevalla tavalla. Siksi olin vielä tässä. Hengitin. Heräsin, kun tuli aamu. Söin, kun tuli sen aika – vaikka ruokahalussa oli toivomisen varaa. Istuin auringossa tuijottaen merta. Tapoin aikaa lukemalla kirjaa, kun päivä mateli kohti seuraavaa yötä.

Säikyin ääniä. Varjojen piteneminen illalla sai aikaan väristyksiä. Öisin näin jatkuvia painajaisia, samoja sekavia rainoja.

Mutta olennaisinta oli, että kuitenkin edelleen hengitin.

Toipumisen merkkejä alkoi ilmaantua vähitellen: tuli aamuja, jolloin tunsin jo nälkääkin, ja viime aikoina olin alkanut uida aamutuimaan lahdella. Tällä viikolla olin vienyt Fiskarsin kirveen kokeilumielessä mökin takana olevalle puuvajalle. Pöllipino oli mataloitunut ja kamiinaan sopivia klapeja syntynyt monta sylyksellistä.

Käännähdin pedillä. Jokin kova esine tökkäsi kylkeeni. Kirja. Opus oli kirvonnut kädestäni unen voittaessa. Olin ostanut edellisviikolla saaristokaupasta Hunter S. Thompsonin Suuren Hainmetsästyksen. Gonzo-kirjallisuuden ylipapin odysseia oli osuvaa luettavaa miekkoselle, joka ei ollut vielä sinut pääkoppansa sisällön kanssa.

Käänsin katsettani kirjasta mökin kattoon ja yritin arvioida valon ja varjon perusteella, kuinka pitkällä aamu jo oli. Täällä saarella oli tullut nukuttua pitkiä, kuoleman kaltaisia yöunia. Vedin syvään henkeä. Sieraimiini hiipi tyypillinen sata vuotta vanhan merenrantamökin haju, sellainen pikkuisen mätä lemahdus, jossa oli aavistus kymmenien kylmien ja kosteiden talvien ummehtuneisuudesta. Ja mahdollisesti häivähdys jostain kuolleesta eläimestä; myyräraukasta, joka maatui hiljalleen tönön nurkan alla.

Nousin ylös, kapea sänky narisi. Oikaisin selkääni hieman kankeasti. Sitä kivisteli. Patjani ei ollut kummoinen. Yhdessä kulmassa olin havainnut leiman: SA Int. Suomen raskaan ylijäämäkamaa. Mietin, oliko patja palvellut aikoinaan Gyltön kallioluolissa, rantapyssyn veripäämokkereiden punkissa. Ei kovinkaan kaukana saarestani.

Pari kolme ensimmäistä askelta olivat varovaisia. Tasapainon kanssa kun oli vielä silloin tällöin ongelmia. Kitalakeni oli kuiva, tunkkaisen makuinen. Astelin vesikannulle. Eilen iltapäivällä olin kiivennyt kanisterin kanssa harjanteen takana olevalle vanhalle yhteiskaivolle. Juomavesi olisi taas vaihteeksi raikasta.

Sitten oli joka-aamuisen lääkityksen vuoro. Heitin suuhuni kaikki kolme tohtorien määräämää tablettia ja mietiskelin, että joskus ensi viikolla, kun tuo läpipainopakkaus olisi viimein tyhjä, tarvitsisi ottaa enää kahta myrkkyä päivässä. Kulautin pillereiden päälle vettä. Samassa mieleeni juolahti rohkaiseva ajatus: eilisellä vedenhakumatkalla olin jaksanut kavuta mökin takana kohoavan loputtoman pitkältä tuntuvan rinnepolun ensimmäistä kertaa ilman ainuttakaan lepotaukoa.

Tämä pieni saavutus antoi lisää uskoa.

Tuntui ihan siltä kuin Mörkö olisi vähitellen voitettu.

Seuraavaksi viritin tulen kamiinaan, tuttu kirpeä käry nousi ilmoille. Pistin kahviveden tulemaan. En vaivautunut pukemaan uimahousuja. En ollut tehnyt sitä kertaakaan joka-aamuisilla uimareissuillani. Eipä täällä ollut ketään katsomassa. Kävelin ulos. Jäin seisoskelemaan toviksi mökin verannalle. Alkava elokuinen päivä oli täysin tyven. Tällaista täällä oli usein aamuisin. Tuuli sai puhtia yleensä vasta iltapäivällä.

Taivuttelin niskaa. Se oli edelleen jäykkä aamuisin. Jos yritin katsoa nopeasti sivummalle, piti kääntää koko ylävartaloa. Päivemmällä niska yleensä vertyi kohtalaiseksi. Mutta pikku treeniä se vaati. Pyörittelin päätäni, hieroin niskaa ja kuuntelin maisemaa.

Oli epätodellisen hiljaista.

Huokaisin syvään, lopetin pääni vatkaamisen. Jäin katsomaan tutuksi käynyttä panoraamaa. Edessäni levittäytyi lyijyisen liikkumaton, lähes puolentoista kilometrin levyinen merensalmi, joka erotti Mörkön saaren etäämmällä kumpuilevasta tummasta maamassasta, joka oli yksi Paraisten sokkeloisen saaristorykelmän laajemmista pääsaarista.

Aamutaivaalla oli pientä utua. Jossakin mantereen suunnalla makasi tasaisempi pilvirintama. Viimeisten kahden viikon aikana pilvet olivat väistäneet saareni kuin taiottuna. Yhtenä yönä oli jossakin Kemiön suunnalla ukkostanut rajusti. Olin ollut varma, että myräkkä saavuttaisi myös Mörkön. Olin miettinyt, pitiköhän ikivanhan mökin sammaleinen pärekatto edes vettä. Aamusella rannan kalliopainanteet olivat kuitenkin olleet rutikuivat. Ukkonen ja rankkasateet olivat valinneet silläkin kertaa toisen reitin.

Lähdin kävelemään kohti laituria. Sitten tunne hiipi taas mieleeni. Oli pakko pysähtyä keskelle tasaiseksi hioutuneita laakeita rantakallioita. Seisoin koristeellisen jäkäläkuvion päällä jäykkänä kuin vartiomies yrittäen hallita äkisti nousseen eriskummallisen tunteen. Annoin pälyilevän katseeni kiertää maisemassa. Yritin keskittyä ja tarkistaa, oliko kaikki ennallaan. Vai oliko jokin yksityiskohta muuttunut yön aikana?

En oikein ymmärtänyt käytöstäni. Minua korpesi, etten kunnolla hallinnut tekojani. Mutta näin tämä meni. En mahtanut mitään sille, että mieleni oli edelleen melko pahasti satutettu. Siksi silmät etsivät yhä jatkuvasti merkkejä vaarasta.

Naurettavaa, sitähän tällainen käytös oli.

Mutta minkäs teet. Ihminen kun ei voi mestaroida alitajuntaansa.

Heti mökin takana kohosi jyrkkä kallio, jonka rinteessä kasvoi tiheää kuusimetsää. Puusto nousi tummana seinänä. Suuren irtolohkareen luota alkoi ruohottunut polku, joka kiipesi mutkitellen harjanteen huipulle. Ylhäällä, harjanteen takaisessa sammalnotkelmassa, oli saarelaisten yhteiskaivo.

Metsärinne oli hiirenhiljainen. Tiheä kuusikko vaati kunnon tuulen jutellakseen. Nyt havunoksat olivat aivan liikkumattomia. Kuin pystyyn kuolleita. Metsässä ei liikkunut kukaan eikä mikään.

Hyvä niin, mietiskelin.

Jyrkän kallioharjanteen takana, saaren loivemmalla eteläreunalla, oli viisi tai kuusi kesämökkiä. Sinne saakka en ollut vielä kertaakaan vaeltanut. En ollut juuri kiinnostunut ihmisistä. Täällä – Mörkön vaikeakulkuisemmalla pohjoisella rannalla – kesämökkejä oli ainoastaan kaksi. Toinen oli minun hallussani oleva sata vuotta vanha kalastajatönö. Toinen mökki, tai oikeammin huvila, sijaitsi viereisen pitkän ja kapean lahden takana. Se oli kallionlaelle pystytetty näyttävän tumma rakennus, pinta-alaltaan monta kertaa omaa majapaikkaani suurempi. Se oli uudehkoa tekoa ja ulkomuodoltaan modernin tyylikäs, tervattu likimain samanväriseksi kuin ympäröivät kalliot. Jyrkät ja perusväritykseltään mustat kalliot olivat antaneet saarelle sen nimen.

Karttalehdellä nimi oli luettavissa molemmilla kotimaisilla.

Tummasaari. Mörkö på svenska.

Jälkimmäistä nimeä saaresta yleisemmin käytettiin.

Naapurihuvilalle olin keksinyt oman kutsumanimen: Mustahuvila. Minulla ei ollut hajuakaan huvilan mahdollisista asukkaista. Yksi lysti. Mielenkiintoni ei ollut viime aikoina juuri ulottunut oman itseni ja asteittaisen toipumiseni ulkopuolelle.

Joskus Mustahuvilalla oli näkynyt liikettä. Ja muutamana yönä oli usvan läpi erottunut kirkas valo.

Omalla mökilläni kärytti iltaöisin ainoastaan himmeä öljylamppu, se riitti minulle mainiosti. En kuitenkaan olisi jaksanut lukea kovin pitkälle yöhön. Muille saaren kesämökkitonteille oli vedetty valtionvirta, minun mökilleni ei.

Täytin keuhkoni raikkaalla meri-ilmalla, lähdin kävelemään sileäksi hioutunutta kalliota pitkin kohti rantaa. Siellä seistä jökötti harmaa, vähän vino laituri, jonka kupeeseen oli kiinnitetty vanha lasikuituvene. Se oli varustettu pienellä neljän hevosvoiman moottorilla sekä säiden pehmentämällä airoparilla.

Kiikkerä paatti oli ollut jo yli kolme viikkoa ainoa yhteyteni ulkomaailmaan. Vene oli mitä luotettavin juhta, mutta sitä ei ollut tarkoitettu Mörköstä etelään ja länteen avautuville tuulisemmille ja laajemmille aavoille. Suojaisemmissa salmissa se toimi mainiosti.

Pysähdyin hetkiseksi seisoskelemaan laiturille, joka näytti siltä, ettei se välttämättä näkisi ensi kevättä. Voimistelin hetken niskaani ja vilkuilin samalla oikealle ja vasemmalle. Yritin etsiä silmiini erästä tuttua näkyä. Tarkkailin, näkyisikö missään uskollista aamu-uintikaveriani.

Ei vilaustakaan. Vähän harmitti. Ihan kuin jotakin oleellista olisi puuttunut. Minneköhän s...