ROMAN

SCHATZ

Saksalainen rakastaja

image

Saksalainen
rakastaja
Saksassa

AITO SAKSALAINEN SAUNA

Vietän lasteni kanssa pitkän viikonlopun pienessä kylpyläkaupungissa Etelä-Saksassa, koska isäni täyttää pyöreitä vuosia. Ehdimme juhlimisen lomassa nauttia myös niin kutsutusta kultaisesta lokakuusta ja paikallisista nähtävyyksistä, joista yksi on tietenkin terveyskylpylä Saunaparadieseineen.

Kassalla rahastaa ystävällinen täti, jonka nimikyltti paljastaa hänen olevan kotoisin entisestä Jugoslaviasta. Sisäänpääsy maksaa viisitoista euroa per nuppi plus kolme euroa ekstraa, koska maksan luottokortilla. Kallista lystiä, mutta olkoon menneeksi, tekeehän kunnon sauna hyvää ennen suuren sukujuhlan rasituksia. ”Nauttikaa koko rahan edestä!” toivottaa täti serbokroaattiaksentillaan.

Vaihdamme vaatteet. Erillisiä pukuhuoneita ei ole, sillä Saksassa miehet ja naiset menevät yhdessä saunaan. Sitten suunnistamme kohti Echte Finnische Saunaa. Välittömästi saunaosaston valvoja huutaa:

”Hetkinen! Tämä ei käy päinsä!”

”Anteeksi mitä?” kysyn, kun tajuan että hän tarkoittaa meitä.

”Täällä ei saa käyttää uimahousuja! Tämä on saunaosasto ja täällä on oltava alasti! Ettekö ole koskaan ennen käyneet saunassa?”

Lapsia huvittaa, ja valvoja katsoo meitä murhaavasti.

Saunan ovessa lukee Aufguß zur vollen Stunde, löylynheitto tasatunnein.

”Eikö täällä saa itse heittää löylyä?” kysyy tyttäreni.

”Ei tietenkään”, valvoja vastaa. ”Siitähän syntyisi täydellinen kaaos!”

Lapset nauravat ja otamme kiltisti uikkarit pois.

”Pyyhkeet täytyy ottaa mukaan!” valvoja huomauttaa. Tottelemme, menemme sisään ja istumme lauteille.

”Istukaa pyyhkeen päälle!” käskee hikinen, lihava naishenkilö. Meitä alkaa ahdistaa, mutta tottelemme taas. Maassa maan tavalla, ja onhan tämä meidän toinen kotimaamme.

”Jalatkin!” lihava nainen tuhahtaa.

”Anteeksi?”

”Jalkojenkin on oltava pyyhkeen päällä! Iho ei saa koskea puuta!”

Selvä. Varmistamme, ettemme koske puuta millään ruumin osalla, ja yritämme rentoutua. Se melkein onnistuu, ilmassa leijuvista eteerisistä öljyistä ja piilokaiuttimesta tulvivasta digitaalisesta lintujen lirkuttelusta huolimatta.

Vielä lihavampi mies tulee sisään, jää seisomaan eteeni ja sanoo:

”Täällä ei ole vakiopaikkoja, mutta minä istun kyllä aina tässä!”

Teen hänelle tilaa. Sitten löylynheittäjä astuu sisään ja heittää muutaman kauhallisen löylyvettä, johon on sekoitettu eukalyptusöljyä. Rutikuivassa saunassa on yhtäkkiä aivan helvetillisen kuuma. Eukalyptushöyry sattuu silmiin, nenään ja kurkkuun. Siirrymme alalauteille. Löylyttäjä pyörittää pyyhettä ilmassa helikopterin lailla ja sekoittaa ilman niin että alhaalla on yhtä kuuma kuin ylälauteilla.

Kuumuus ja haju ovat sietämättömiä. Pyrimme ulos, mutta löylyttäjä estää meitä:

”Löylyn aikana ei saa avata ovea! Lämpö karkaa!”

Istumme taas alas, hengitämme mahdollisimman vähän ja yritämme olla pyörtymättä. Kommentoimme keskenämme saksalaisten aitoa suomalaista saunaa suomeksi.

”Mitä kieltä te puhutte?” kysyy lihava mies.

”Suomea. Olemme Suomesta.”

”Mutta sittenhän teidän pitäisi tietää jotakin saunomisesta!” sanoo löylynheittäjä.

Nyt riittää. Alan ymmärtää, miten natsipuolue on voinut nousta 1930-luvulla valtaan. Maanmieheni rakastavat sääntöjen laatimista, mutta vielä sitäkin enemmän he rakastavat toistensa kyttäämistä ja ilmiantamista.

Kun löylynheittäjä antaa vihdoin virallisen luvan, poistumme Aidosta Suomalaisesta Saunasta ja koko fasistisesta Saunaparadiesista. Teemme vielä yhden virheen: palautamme vuokrapyyhkeet väärään paikkaan. Saunaosaston hoitaja epäilee, että yritämme varastaa ne. Joudun maksamaan hänelle kuusi ylimääräistä euroa pyyhkeistä. Haluamme vain ja ainoastaan pois täältä vankileiriltä.

”No, nautitteko saunasta?” kysyy maahanmuuttajakassatäti.

”Emme oikeastaan”, vastaan rehellisesti. ”Saksalaiset ovat idiootteja.”

Tädin kasvoille leviää onnellinen ilme, ja hän nauraa sydämensä kyllyydestä:

”Ihanaa, että joku sanoo sen ääneen! Pelastitte juuri päiväni!”

Minun päiväni ei ole enää pelastettavissa. Olen ikionnellinen, että pääsen huomenna kotiin Helsinkiin. En enää kestäisi elää tässä maassa. En ulkomaalaisena enkä varsinkaan saksalaisena.

KOTI-IKÄVÄ

Istun tänne jääneen sukulaiseni suosittelemassa uudessa ravintolassa kävelykadun varrella ja nautin grapasta ja caffèsta mahtavan aterian jälkeen. Lämpötila on trooppiset 35 astetta celsiusta varjossa, lienee pakko tilata vielä yksi vehnäolut. Kylläpä kotikaupunkini on muuttunut. Turisteja täällä on aina ollut paljon, muttei koskaan näin paljon. Kapeilla keski-aikaisilla kujilla mahtuu tuskin enää kulkemaan. Eikä täällä ennen ollut näin helkkarin kuuma.

Olen käymässä Konstanzissa, Keski-Euroopan suurimman järven ja Rein-joen rannalla, Alppien pohjoisreunalla, Saksan ja Sveitsin rajaseudulla. Tätä seutua kutsutaan myös Saksan Floridaksi, paitsi että täällä banaanipalmut pitää joulukuussa viedä muutamaksi viikoksi sisätiloihin. Tuhannet sveitsiläiset saapuvat tänne päivittäin ostoksille, koska valuuttakurssi on heille edullinen. Tämä on Euroopan rikkain kolkka, ja väestön ikärakenteesta kertoo se, että apteekkeja ja kampaamoliikkeitä löytyy sadantuhannen asukkaan kaupungissa noin sadan metrin välein.

Samoin ravintoloita, baareja ynnä viinitupia, ja se täällä onkin parasta. Kympillä saa biopizzan, bio-oluen ja vielä biokahvit päälle, ja ihan oikeassa ravintolassa, jossa on valkoiset pöytäliinat, ystävällinen tarjoilija ja supersiistit, vettä säästävät biovessat.

Kadut on laitettu viimeisen päälle näteiksi, torilla tomaatit ovat syvänpunaisia ja puoli-ilmaisia, kaikki ajavat Audeilla ja Mercedeksillä, aurinko paistaa kahtenasatanaviitenäkymmenenä päivänä vuodessa, kapakasta voi tarpeen tullen ostaa kuudella eurolla pullon laadukasta valkoviiniä mukaan, keskiyölläkin…

Mutta nyt on liian kuuma. Siis vielä yksi vehnäolut. Sitten iskee armotta koti-ikävä. Oi rakas kotiseutuni, kuinka kaunis oletkaan, joka toisen maalauksellisen kukkulasi rinteellä kasvaa Rieslingiä ja Müller Thurgauta, ja joka toiselle kukkulalle on mestareiden käsillä siroteltu barokkikirkkoja, keskiaikaisia pikku linnoja ja mystisiä luostareita. Palvelu pelaa, hinnat ovat humaanit, ihmiset osaavat kommunikoida – koko päivän kuulee bitteschön, dankeschön, bitteschön, dankeschön, olkaa hyvä, eipä kestä, hyvää päivänjatkoa…

Miksi minä koskaan lähdinkään täältä? Miksi minä elän tympeässä, kylmässä, kalliissa, synkässä, ahdasmielisessä Suomessa, missä asiakas ei ole kuningas vaan kerjäläinen, missä ihmisiä yhä kohdellaan ravintoloissa kuin karjaa, missä kuljemme puolet vuodesta pää rintaan painettuna, missä luonto ja mentaliteetti ovat yhtä karuja, missä viini pitää tehdä jauhoista ja missä olut maksaa vielä enemmän kuin bensiini…

Hetkinen, mitäs tuolla on? Kävelykatujen risteykseen on ilmestynyt noin kaksi metriä korkea mustankiiltävä marmoripylväs. Sitä ei ollut viimeksi, kun muutama vuosi sitten kävin edellisen kerran verestämässä vanhoja, ajan kultaamia muistoja.

Maksan ravintolalaskuni (sittenkin melkein viisitoista euroa), jätän reilun tipin ja käyn katsomassa pylvästä. Siihen on kaiverrettu kotikaupunkini natsi-ajan uhrien nimet. Juutalaisia, kommunisteja, romaneja, homoja, vammaisia ja muita ei-toivottuja kansalaisia. Nimiä on satakunta, sen verran täällä silloin tapettiin ihmisiä tai vietiin leireille tapettaviksi. Noin yksi tuhannesta asukkaasta.

Uhrien nimet ovat aakkosjärjestyksessä. Kierrän pylvästä ja etsin tuttuja. Ja kesähelteestä huolimatta yhtäkkiä puistattaa: aakkosjärjestyksessä viimeisenä löytyy mies nimeltä Ludwig Schatz.

En ole koskaan kuullutkaan hänestä, enkä tiedä mihin uhrikategoriaan hän lukeutuu. Mutta hän on taatusti sukua minulle, sen verran harvinainen sukunimemme on, ja kaikki Schatzit tulevat samalta alueelta.

Yhtäkkiä koti-ikävä haihtuu. Tarkemmin sanottuna vaihtuu. Enää ei tee mieli vehnäolutta eikä Müller-Thurgauta. Paluulento Suomeen lähtee Zürichistä muutaman tunnin kuluttua. Helsingissä on kuulemma ihanan viileää.

PELKOA JA KAUHUA

JOULUMARKKINOILLA

Se tapahtui koleana marraskuisena päivänä Hampurissa. Taivas oli jo melkein musta ja satoi vähän räntää. Ali oli ostanut itselleen uudet kengät ja oli oikaisemassa matkalla metroasemalle joulumarkkinoiden kautta, kun vastaan tuli hänen vanha ystävänsä Mehmet.

Miehet eivät olleet nähneet pitkään aikaan ja heillä oli toisilleen paljon kerrottavaa. He joivat pari kuumaa glögiä ja päivittivät kuulumisensa. Tärkeä puheenaihe oli tietysti Mehmetin tuliterä vitossarjan Bemari.

Kaunotar oli parkkihallissa vain parin korttelin päässä, ja totta kai Alin oli vanhana ystävänä aivan pakko lähteä ihailemaan kaverinsa tyylikkäästi tuunattua, metallinväristä menopeliä. Hän sai jopa istua hetkeksi ratin taakse ja leikkiä auton elektroniikalla. Mehmet odotti kateellisia kehuja, mutta toisin kävi:

”Scheisse!” Ali huusi selvällä saksan kielellä ja ampaisi ulos autosta. ”Unohdin uudet kenkäni sinne perkeleen glögikojulle!”

Ja totta kai Mehmetin oli vanhana ystävänä aivan pakko lähteä mukaan takaisin joulumarkkinoille hakemaan kaverinsa uudet, todella tyylikkäät kengät.

Mutta kun miehet palasivat hissillä maanalaisen parkkitalon uumenista katutasolle, heitä odotti yllätys:

Alueelle oli ilmestynyt satoja luotiliiveihin sonnustautuneita ja konepistooleilla aseistettuja poliiseja sekä useita panssaroituja ajoneuvoja, kadut olivat poikki, ilmassa pörräsi monta helikopteria ja mediakin oli jo saapunut paikalle.

Ali ja Mehmet eivät päässeet eteenpäin. Heitä vastaan virtasi massoittain ihmisiä, tarkalleen ottaen kolmisen tuhatta. Viranomaisten järjestämä megafonikuoro ilmoitti kansalaisille, että alue oli välittömästi, mutta ennen kaikkea rauhallisesti ja järjestäytyneesti evakuoitava mahdollisen terrori-is...