Kansi.jpg
Titteli.jpg

PERJANTAI

Viettisi ovat väärässä. Eläimet toimivat viettiensä varassa säilyäkseen hengissä, mutta me emme ole eläimiä. Me emme ole leijonia emmekä haita emmekä korppikotkia. Me olemme sivistyneitä ihmisiä, ja sivistys on mahdollista ainoastaan silloin, kun vietit tukahdutetaan. Tee siis oma osuutesi yhteiskunnan hyväksi äläkä kiinnitä huomiota noihin sisälläsi asuviin hämäriin haluihin.

Pidättäytyjän käsikirja (toinen painos), s. 54

Orchard Lane 17

Etenkin öisin siellä on hiljaista.

Kuka tahansa ulkopuolinen voisi täysin oikeutetusti ajatella, että paikka on liiankin hiljainen minkäänlaisen hirviön elellä sen sievillä, puiden reunustamilla kujilla.

Todellakin, kolmen aikaan aamuyöstä Bishopthorpen kylässä on hyvin helppo uskoa valheeseen, johon kylän asukkaat ovat itsensä tuudittaneet – että se on juuri sellainen paikka, missä hyvät ja hiljaiset ihmiset elävät hyvää ja hiljaista elämää.

Tähän aikaan ei kuulu muuta kuin luonnon omia ääniä. Pöllön huhuilua, koiran kaukaista haukkua tai, tuulisina öinä kuten tämäkin yö on, tuulen vaimeaa kuisketta vuorivaahteroiden lehvistöissä. Vaikka seisoisi pääkadulla, aivan naamiaisasuliikkeen tai pubin tai Nälkäisen suulan, herkkukaupan, edessä, ei kuulisi kovinkaan usein liikenteen melua tai erottaisi herjaavaa graffitia, joka koristaa entisen postitoimiston seinää (vaikkakin sana FRIIKKI saattaisi juuri ja juuri erottua, jos pinnistäisi näköään).

Jos lähtisi yökävelylle vähän matkan päähän pääkadulta, jollekin Orchard Lanen tapaiselle kujalle, ja kävelisi ohi komeiden perinnetalojen, joissa asuu juristeja ja lääkäreitä ja projektipäälliköitä, näkisi että valot ovat niissä kaikissa sammuksissa, verhot vedettyinä ikkunoiden eteen suojaksi yöltä. Kunnes tulisi numeron 17 kohdalle ja huomaisi yläkerran ikkunasta verhojen läpi siivilöityvän valonhohteen.

Ja jos pysähtyisi, vetäisi keuhkonsa täyteen viileää, lohdullisen raikasta yöilmaa, saattaisi aluksi havaita, että numero 17 on talo, joka on kaikin puolin sopusoinnussa ympärillään olevien talojen kanssa. Ei se ehkä aivan niin loistelias ole kuin lähin naapurinsa, numero 19, leveine pihateineen ja elegantteine regency-tyylisine piirteineen, mutta kyllä se vertailun kestää.

Se on talo, joka näyttää juuri siltä kuin maaseutukylässä asuvan perheen kodin tuleekin näyttää – ei liian iso, mutta riittävän iso, ei mitään väärässä paikassa, ei mitään, mikä pistäisi silmään. Kiinteistönvälittäjien sanoin se on monellakin tapaa »unelmakoti», ja takuuvarmasti täydellinen paikka kasvattaa lapsia.

Vähän ajan kuluttua yöllinen kulkija saattaisi kuitenkin havaita, että talossa on jotain, mikä ei ole aivan kohdallaan. Tai ei, »havaita» on ehkä turhan vahva ilmaus. Tietoisesti sitä ei ehkä tajuaisi, mutta jopa itse luonto tuntuu olevan tämän talon ympäristössä jotenkin vaiteliaampi: sen läheltä ei kuulu linnunlaulua, ei kuulu ylipäätään yhtään mitään. Ja vaistomaisesti saattaisi ihmetellä tuota yläkerrassa palavaa valoa, tuntea kylmyyden, joka ei ole peräisin yöilmasta.

Jos tuo tunne voimistuisi, se saattaisi muuttua peloksi; silloin saattaisi haluta poistua saman tien paikalta ja juosta karkuun, mutta melko varmasti sitä ei sittenkään tekisi. Katselisi vain tuota mukavannäköistä taloa ja sen edustalle pysäköityä tila-autoa ja ajattelisi, että tässä kiinteistössä asuu aivan tavallisia ihmisiä, joista ei ole ulkopuolisille minkäänlaista vaaraa.

Jos näin ajattelisi, olisi väärässä. Sillä Orchard Lane 17:ssä asuvat Radleyt, jotka – sinnikkäistä ponnisteluistaan huolimatta – ovat kaikkea muuta kuin tavallisia.

Vierashuone

»Sinä tarvitset unta», Rowan sanoo itselleen, mutta se ei auta.

Valo, joka nyt perjantaina aamukolmelta kajastaa ikkunasta, on peräisin hänen huoneestaan – Rowanin, Radleyn perheen kahdesta lapsesta vanhemman. Hän on täysin hereillä huolimatta ottamastaan kuusinkertaisesta annoksesta Night Nurse -lääkettä.

Hän on aina hereillä tähän aikaan. Hyvänä yönä, jos hänellä on onnea, hän saattaa sammua neljän maissa herätäkseen taas kuudelta tai pian kuuden jälkeen. Kaksi tuntia kiduttavaa, levotonta unta ja käsittämättömiä, väkivaltaisia painajaisia. Tämä ei kuitenkaan ole hyvä yö: hänen ihottumansa on taas pahana, tuuli käy puuskittaisena ikkunaan, ja hän tietää melko varmasti lähtevänsä kouluun nukkumatta yhtään.

Hän panee syrjään kirjansa, Byronin Kootut runot. Hän kuulee jonkun kävelevän porrastasanteella, ei kuitenkaan vessaan päin vaan kohti vierashuonetta.

Liinavaatekaapin ovi avataan. Kuuluu penkomisen ääntä, sitten on vähän aikaa hiljaista, ennen kuin huoneessa kävijä poistuu. Tämäkään ei ole mitenkään epätavallista. Rowan on kuullut ennenkin äitinsä nousevan ylös keskellä yötä ja käyvän vierashuoneessa jotain salaista tarkoitusta varten, josta hän ei ole koskaan kysellyt sen enempää.

Sitten Rowan kuulee, kun hänen äitinsä palaa sänkyynsä, ja seinän takaa alkaa kuulua vanhempien äänten vaimea mumina.

Unia

Helen palaa vuoteeseen koko ruumis salaisuuksista kireänä. Hänen aviomiehensä huokaa oudon kaipaavalla tavalla ja painautuu aivan häneen kiinni.

»Mitä sinä oikein teet?»

»Yritän suudella sinua», mies vastaa.

»Älä, Peter», Helen sanoo. Hänen silmiensä takana väijyy alkava päänsärky. »Nyt on keskiyö.»

»Toisin kuin kaikkina niinä muina kertoina, kun haluaisit, että aviomiehesi suutelee sinua.»

»Luulin, että olit unessa.»

»Niin olinkin. Näin unta. Se oli aika kiihottava uni. Nostalginen, oikeastaan.»

»Peter, lapset heräävät», Helen sanoo, vaikka tietää, että Rowanin huoneessa on edelleen valot.

»Älä nyt viitsi, Helen. Minä haluan vain suudella sinua. Se oli niin hyvä uni.»

»Etkä halua. Haluat kuitenkin enemmän. Haluat –»

»Mitä sinä sitten oikein murehdit? Lakanoitako?»

»Haluan vain jatkaa uniani.»

»Missä sinä äsken kävit?»

»Vessassa.» Helen on niin tottunut valheeseensa, ettei enää edes ajattele sitä.

»Tuo sinun pidätyskykysi. Taitaa olla heikkenemään päin.»

»Hyvää yötä.»

»Muistatko sen kirjastonhoitajan, jonka silloin kerran veimme mukanamme kotiin?»

Helen erottaa hymyn Peterin äänestä. »Jeesus, Peter. Se oli Lontoossa. Me emme puhu Lontoosta.»

»Mutta kun ajattelet sellaisia öitä, eikö se saa sinua –»

»Ei. Siitä on elinikä. En minä ajattele sitä ollenkaan.»

Äkillinen kivun tuikahdus

Aamulla, pian herättyään, Helen nousee istumaan ja ottaa pari kulausta vettä lasistaan. Hän kiertää ibuprofeenitablettipurkin kannen auki ja asettaa yhden tabletin kielensä päälle, varovasti kuin ehtoollisleivän.

Hän nielaisee, ja juuri sillä hetkellä, kun tabletti huuhtoutuu hänen nielustaan alas, hänen aviomiehensä – joka on kylpyhuoneessa vain muutaman askelen päässä – tuntee poskessaan äkillisen kivun tuikahduksen.

Peter on saanut haavan partaa ajaessaan.

Hän katsoo kostealla, öljytyllä ihollaan kiiltelevää verta.

Kaunista. Syvän punaista. Hän pyyhkäisee haavaa sormellaan, tutkii ihoon jäänyttä verijälkeä, ja hänen pulssinsa kiihtyy. Sormi siirtyy vähän kerrallaan lähemmäs hänen suutaan, mutta ennen kuin se ehtii perille, hän kuulee jotakin. Kiireisiä askelia, jotka lähestyvät kylpyhuonetta, sitten joku kokeilee ovenkahvaa.

»Isä, ole kiltti, päästä minut sisään… ole kiltti», sanoo hänen tyttärensä Clara ja paukuttaa tukevaa ovea kaikin voimin.

Peter tekee kuten tytär pyytää, ja tämä ryntää sisään ja kumartuu wc-pöntön ylle.

»Clara», Peter sanoo tyttären oksentaessa. »Clara, mikä sinun on?»

Clara suoristautuu ja katsoo isäänsä. Hänen kasvonsa ovat kalpeat koulupuvun yläpuolella, silmälasien verhoama katse on epätoivoinen.

»Voi Luoja», Clara sanoo ja kumartuu uudelleen pöntön ylle. Hän oksentaa taas. Peter näkee oksennuksen ja tuntee nenässään sen hajun. Hän kavahtaa, ei oksennusta vaan sitä, mitä hän tietää sen merkitsevän.

Ei mene kuin muutama sekunti, ja kaikki ovat paikalla. Helen kyykistyy Claran viereen, sivelee tämän selkää ja vakuuttelee, että kaikki on hyvin. Ja Rowan ovensuussa, aurinkovoide (suojakerroin 60) vielä hieromatta ihoon.

»Mikä hänellä on?» Rowan kysyy.

»Ei tässä mitään», sanoo Clara, joka ei kaipaa yleisöä. »Ihan totta, olen ihan OK. Voin jo ihan hyvin.»

Ja sana jää leijumaan huoneeseen, muuttaa sen ilmapiirin omalla oksennuksenhajuisella valheellisuudellaan.

Kulissit

Clara pitää parhaansa mukaan kulisseja yllä koko aamun, laittaa itsensä valmiiksi kouluunlähtöä varten kuten tavallisesti huolimatta inhottavasta tunteesta vatsassaan.

Viime lauantaina hän nimittäin nosti kierroksia kasvissyöjästä asialleen omistautuneeksi, kokopäivätoimiseksi vegaaniksi – saadakseen eläimet pitämään itsestään edes hiukan.

Esimerkiksi sorsat, jotka eivät koskaan syö hänen tarjoamaansa leipää, kissat jotka eivät anna hänen silittää itseään, tai niityllä Thirsk Roadin vieressä laiduntavat hevoset, jotka pillastuvat joka kerta, kun hän kävelee ohi. Hän ei kykene unohtamaan koulun tekemää Flamingolandian-retkeä, kun kaikki flamingot joutuivat pakokauhun valtaan ja pakenivat, ennen kuin hän ehti edes lammelle saakka. Tai hänen lyhytikäiset kultakalansa, Rhett ja Scarlett – ainoat lemmikit, jotka hänellä koskaan on ollut. Hänen hirvittävä järkytyksensä sinä ensimmäisenä aamuna, kun hän löysi ne kellumasta veden pinnalta vatsapuoli ylöspäin, väri suomuista paenneena.

Juuri nyt hän tuntee äitinsä tutkivan katseen ottaessaan soijamaitoa jääkaapista.

»Voisit paljon paremmin, jos joisit kunnollista maitoa. Vaikka rasvatontakin.»

Clara ihmettelee, miten rasvan poistaminen maidosta tekisi siitä sen vegaanisempaa, mutta hymyilee kuitenkin parhaansa mukaan. »Voin ihan hyvin. Älä turhaan huolehdi.»

He ovat nyt kaikki siellä, keittiössä – hänen isänsä juo äsken suodatettua kahviaan, hänen veljensä käy läpi joka-aamuista leikkelepöytäänsä.

»Sano nyt hänelle, Peter. Hän sairastuttaa itsensä.»

Peter kokoaa hetken itseään. Vaimon sanat joutuvat uimaan hänen ajatustensa leveän punaisen virran halki ja kiskomaan itsensä vettätippuvina ja uupuneina kapealle isänvelvollisuuksien rantatörmälle.

»Äitisi on oikeassa», hän sanoo. »Sairastutat itsesi.»

Clara kaataa rikollisen maitonsa pähkinä-siemen-myslinsä päälle ja tuntee olonsa hetki hetkeltä pahoinvoivemmaksi. Hänen tekee mieli pyytää, että radiota pantaisiin hiljemmalle, mutta tietää myös, että jos hän sen tekee, hän vain tunnustaa, ettei voi hyvin.

Rowan sentään on hänen puolellaan, omalla väsähtäneellä tavallaan. »Äiti hei, se on soijaa», Rowan sanoo suu täynnä ruokaa. »Ei se sentään heroiinia ole.»

»Mutta hän tarvitsee lihaa.»

»Olen ihan OK.»

»Kuule», Helen sanoo, »minusta todellakin tuntuu, että sinun pitäisi olla tämä päivä kotona. Soitan puolestasi kouluun, jos haluat.»

Clara pudistaa päätään. Hän on luvannut Evelle lähteä illalla Jamie Southernin bileisiin, joten hänen on pakko mennä kouluun. Muussa tapauksessa hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada illalla lupaa lähteä ulos. Eikä se, että hän jää koko päiväksi kotiin kuuntelemaan äitinsä lihansyöntipropagandaa, auta häntä millään lailla. »Ihan totta, oloni on jo paljon parempi. En minä enää oksenna.»

Hänen vanhempansa vaihtavat tavanomaisen koodiviestikatseensa, jota Clara ei osaa tulkita.

Peter kohauttaa harteitaan. (»Yksi juttu isästä», Rowan oli kerran sanonut. »Ei hän oikeastaan piittaa paskaakaan juuri mistään.»)

Helen tuntee olonsa yhtä lyödyksi kuin muutama ilta sitten, kun hän nosti soijamaitopurkin ostoskärryyn Claran uhattua, että muussa tapauksessa hän ryhtyisi anorektikoksi.

»Hyvä on, mene sitten kouluun», Helen lopulta sanoo. »Mutta ole ihmeessä varovainen.»

Neljäkymmentäkuusi

Sitä saavuttaa tietyn iän – jollekulle se ikä on viisitoista vuotta, jollekulle toiselle neljäkymmentäkuusi – vain tajutakseen, ettei se klisee, jonka on omaksi kuvakseen omaksunut, enää toimi. Niin on käymässä Peter Radleylle juuri nyt, kun hän pureksii voilla voideltua kokojyväpaahtoleipäänsä ja tuijottaa ruttuista, läpinäkyvää muovipussia, joka sisältää loput leivästä.

Rationaalinen lainkuuliainen aikuinen, jolla on vaimo ja auto ja kaksi lasta ja suoraveloitussopimus hyväntekeväisyyteen WaterAidille.

Seksiä hän vain oli viime yönä halunnut. Harmitonta ihmisseksiä. Ja mitä seksi muka oli? Ei yhtään mitään. Liikkeessä tapahtuvaa halailua. Veretöntä kehojen kitkaa. Totta kyllä, ehkä hän oli toivonut sen johtavan johonkin muuhun, mutta kyllä hän olisi kyennyt pidättäytymään. Hän on pidättäytynyt jo seitsemäntoista vuotta.

Ja vitut, hän ajattelee.

Tuntuu hyvältä kirota, vaikka vain ajatuksissaan. Peter on lukenut British Medical Journalista uusimmista tutkimuksista, joiden mukaan kiroileminen saattaa lievittää kipua.

»Vitut», hän mutisee niin hiljaa, ettei Helen kuule. »Vi-tut.»

Realismia

»Olen huolissani Clarasta», Helen sanoo ja ojentaa Peterille tämän eväsrasian. »Hän on ollut vegaani vasta viikon ja hän on selvästi tulossa sairaaksi. Entä jos se laukaisee jotain?»

Peter on tuskin kuullut, mitä Helen sanoo. Hän tuijottaa alas jalkoihinsa, tarkastelee salkussaan vallitsevaa synkeää kaaosta. »Täällä on niin helkutisti kaikkea roskaa.»

»Peter, olen huolissani Clarasta.»

Peter heittää kaksi kuulakärkikynää roskiin. »Olenhan minäkin huolissani hänestä. Olen hänestä erittäin huolissani. Mutta minun tuskin annetaan tarjota tilanteeseen ratkaisua, vai kuinka?»

Helen pudistaa päätään. »Ei tätä, Peter. Ei nyt. Tämä on vakava asia. Haluaisin vain, että me voisimme suhtautua tähän aikuismaisesti. Haluan tietää, mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä.»

Peter huokaisee. »Minusta meidän pitäisi kertoa Claralle totuus.»

»Mitä?»

Peter vetää keuhkonsa täyteen keittiön tukahduttavaa ilmaa. »Minusta on jo aika kertoa lapsille.»

»Peter, meidän on suojeltava heitä. Meidän on suojeltava kaikkea. Ajattelisit nyt realistisesti.»

Peter napsauttaa salkkunsa kiinni. »Aa, realismia. Ei ihan sovi meihin, vai mitä?»

Hänen katseensa osuu seinäkalenteriin. Degas’n ballerina ja Helenin käsialalla täyteen ahdetut päivät. Merkinnät lukupiiritapaamisista, teatteriretkistä, sulkapallopeleistä, kuvataidetunneista. Loputon lista Asioista, jotka tulee muistaa. Kuten tämänkin päivän kohdalla: Feltit – päivällinen – 19.30 – Lorna tuo alkuruuan.

Peter näkee mielessään sievän naapurinsa ruokapöydässä vastapäätä itseään.

»Kuule, anteeksi», hän sanoo. »Olen vain vähän ärtynyt. Alhainen hemoglobiini. Kyllästyn vain välillä niin hirveästi kaikkiin näihin valheisiin. Tiedäthän sinä.»

Helen nyökkää. Hän tietää.

Peter vilkaisee kelloa ja lähtee kohti eteistä.

»Roska-auto tulee tänään», Helen sanoo. »Ja keräyslasit on vietävä ulos.»

Keräyslasit. Peter huokaisee ja nostaa syliinsä laatikon, joka on täynnä purkkeja ja pulloja. Tyhjiä astioita, jotka odottavat syntymistään uudelleen.

»Pelkään vain, että mitä kauemmin Clara on syömättä kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi syödä, sitä luultavammin hän alkaa himoita –»

»Tiedän, tiedän. Kyllä me jotain keksimme. Mutta nyt minun on pakko mennä – olen jo myöhässä.»

Peter avaa oven, ja he näkevät pahaenteisen sinisen taivaan, joka hehkuu varoittavan kirkkaana. »Onko ibuprofeeni melkein lopussa?»

»Taitaa olla.»

»Pistäydyn kotimatkalla apteekissa. Päätä särkee niin saamaristi.»

»Minulla myös.»

Peter suutelee vaimoaan poskelle ja sivelee tämän käsivartta hellästi, ohimennen, minimaalisen pienenä muistutuksena siitä, millaista heillä joskus oli, ja sitten hän on poissa.

Ole ylpeä siitä, että käyttäydyt kuten tavalliset ihmiset. Noudata normaalia päivärytmiä, hanki vakituinen työpaikka ja seurustele sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vakaa käsitys oikeasta ja väärästä.

Pidättäytyjän käsikirja (toinen painos), s. 89

Fantasiamaailma

Kartalla Bishopthorpe muistuttaa kalanruotoa. Pääkadun selkäruodosta haarautuu ohuita pikkukujia ja umpikatuja, jotka eivät johda mihinkään. Kuollut paikka, joka jättää nuorensa janoamaan jotain muuta.

Kylien mittakaavassa se on melko iso, pääkadun varrella monenlaisia kauppoja. Päivänvalossa ne kuitenkin näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin – monenkirjava sekoitus erikoisliikkeitä, joilla ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Hienostuneen herkkukaupan vieressä esimerkiksi sijaitsee Fantasiamaailma, naamiaisasuliike, jota voisi, jollei ikkunassa olisi näytteillä naamiaispukuja, helposti erehtyä pitämään seksikauppana (ja jonka takahuoneessa itse asiassa onkin myytävänä »uutuustuotteita aikuisten leikkeihin»).

Kylä ei ole oikeastaan omavarainen. Sillä ei ole enää omaa postitoimistoa, ja pubin ja kalaperuna-pikaruokapaikan kukoistuksen päivät ovat takana. Lääkärin vastaanoton vieressä on apteekki ja lasten kenkäkauppa, jonka asiakaskunta, kuten Fantasiamaailmankin, koostuu enimmäkseen ihmisistä, jotka asuvat Yorkissa tai Thirskissä. Ja siinä ne sitten olivatkin.

Rowanin ja Claran mielestä kylässä on jotakin puolinaista: se on riippuvainen busseista ja internet-yhteyksistä ja muista sellaisista pakoteistä. Se on paikka, joka uskottelee itselleen olevansa viehättävän englantilaisen maalaiskylän perikuva, mutta joka – useimpien paikkojen tavoin – on oikeastaan pelkkä naamiaisasuliike, vain suuremmassa mittakaavassa ja hienovaraisemmin puvuin.

Ja jos siellä asuu tarpeeksi kauan, joutuu ennen pitkää tekemään päätöksen. Joko ostaa itselleen puvun ja teeskentelee pitävänsä siitä. Tai katsoo totuutta silmiin ja tunnustaa, kuka oikeasti on.

Suojakerroin 60

Ulkona päivänvalossa Rowan ei voi olla järkyttymättä tajutessaan, miten hirvittävän kalpealta hänen siskonsa todella näyttää. »Mitä luulet, mistä se johtuu?» Rowan kysyy Claralta heidän ohittaessaan kärpästen kansoittamat roska-astiat. »Siis huono olosi.»

»En tiedä…» Claran ääni hiipuu pois kuin heidän läheisyytensä vaistoavien pelokkaiden lintujen laulu.

»Ehkä äiti on oikeassa», Rowan sanoo.

Clara pysähtyy, kerää voimia. »Sanoo poika, joka syö punaista lihaa joka aterialla.»

»Itse asiassa, ennen kuin rupeat lyömään minua noilla Gandhi-opeillasi, sinun on syytä tietää, ettei aitoa vegaania voi olla olemassakaan. Siis tiedätkö, miten monta elävää organismia mahtuu yhteen porkkanaan? Miljoonia. Jokainen vihannes on kuin mikäkin mikrobien metropoli, joten joka kerta, kun keität porkkanan, pyyhkäiset olemattomiin kokonaisen suurkaupungin. Ajattelepas sitä. Lautasellinen vihanneskeittoa on maailmanloppu.»

»Tuo on –» Clara ei kykene jatkamaan.

Rowan tuntee syyllisyyttä sisarensa ärsyttämisestä. Clara on hänen ainut ystävänsä. Ja taatusti tasan ainut ihminen, jonka seurassa hän voi olla oma itsensä. »Clara, sinä olet tosi, tosi kalpea», hän sanoo varovasti. »Jopa meidän mittapuullamme.»

»Kun kaikki vain eivät jankuttaisi siitä koko ajan», Clara sanoo, ja hänellä on jo valmiina mielessään yhtä ja toista, mitä hän on lukenut vegan-power.netin keskustelufoorumeilta. Kuten että vegaanit elävät kahdeksankymmentäyhdeksänvuotiaiksi ja sairastuvat harvemmin syöpään kuin muut, ja että monet erittäin hyväkuntoiset Hollywoodin naiset kuten Alicia Silverstone ja Liv Tyler ja kieltämättä hivenen unelias mutta silti edelleen hehkeä Zooey Deschanel eivät päästä mitään eläinkunnan tuotteita solahtamaan alas nielustaan. Sen kaiken sanominen vaatisi kuitenkin liian suurta ponnistusta, eikä Clara juuri nyt jaksa. »Tästä säästä se vain johtuu», hän sanoo, kun viimeisin pahoinvoinnin aalto on hiukan laantunut.

On toukokuu, ja kesä on tulossa varhain, joten ehkä Clara on oikeassa. Rowan kärsii itsekin. Valo saa hänet aristamaan kauttaaltaan aivan kuin hänen ihonsa olisi harsokangasta, huolimatta vaatteista ja kuudenkympin suojakertoimesta.

Rowan huomaa sisarensa silmässä kimaltavan kyynelhelmen, joka johtuu ehkä päivänvalolle altistumisesta mutta mahdollisesti myös silkasta epätoivosta, joten hän päättää antaa veganisminvastaisten juttujensa olla. »Ehkä», hän sanoo. »Mutta kyllä se siitä. Ihan totta. Ja olen aivan varma, että näytät hyvältä hamppuhameessa.»

»Tosi hauskaa», Clara saa sanotuksi.

He ohittavat suljetun postitoimiston, ja Rowan masentuu nähdessään graffitin siinä missä ennenkin. ROWAN RADLEY ON FRIIKKI. Sitten tulee Fantasiamaailma, jonka näyteikkunan merirosvot on korvattu paljastaviin neonvärisiin diskoasuihin puetuilla mallinukeilla, joiden yläpuolella oleva kyltti julistaa »Nyt on auringon vuoro».

Helpotuksen vuoro puolestaan koittaa, kun he ohittavat Nälkäisen suulan, ja Rowan katsoo valaisemattomassa huoneessa lohdullisena hohtavaa kylmätiskiä. Siellä serrano- ja parmankinkut ovat, odottavat että tulisivat syödyiksi. Heikko valkosipulin tuoksu pakottaa hänet kuitenkin kääntymään pois.

»Oletko edelleen menossa niihin juhliin tänä iltana?» Rowan kysyy siskoltaan hieroen väsyneitä silmiään.

Clara kohauttaa harteitaan. »En tiedä. Eve varmaan haluaa, että menen. Katsotaan nyt, millainen olo minulla on.»

»Niin no, minusta sinun kannattaa mennä vain siinä tapauksessa, että –»

Rowan huomaa heidän edellään kulkevan pojan. Se on heidän naapurinsa, Toby Felt, joka on matkalla samalle bussipysäkille kuin hekin. Tobyn repusta pistää esiin tennismaila kuin koiraan merkin ylöspäin osoittava nuoli.

Toby on laiha, näätämäinen poika, joka kerran – vähän yli vuosi sitten – virtsasi Rowanin jalalle, kun Rowan oli seissyt liian kauan viereisellä urinaalilla yrittäen saada itsensä pissaamaan.

»Minä olen koira», Toby oli sanonut silmät kylmän nauravina suunnatessaan kullankeltaisen suihkun Rowaniin päin. »Sinä olet lyhtypylväs.»

»Oletko sinä itse kunnossa?» Clara sanoo.

»Olen, ei tässä mitään.»

Nyt he näkevät Millerin kalaperunapaikan nuhjuisine kyltteineen (kala syö ranskanperunaa nauraen tilanteen ironialle). Bussikatos on vastapäätä. Toby on jo siellä ja juttelee Even kanssa. Ja Eve hymyilee jollekin, mitä Toby sanoo, ja ennen kuin edes tajuaa, mitä tekee, Rowan raapii käsivarttaan ja saa ihottumansa ärtymään kymmenen kertaa pahemmaksi. Kun keltainen aurinko pääsee vapaaksi kattojen yläpuolelle, hän kuulee Even naurun, ja sen sointi polttaa häntä yhtä kipeästi kuin valo.

Punainen irlanninsetteri

Peter on kantamassa tyhjiä purkkeja ja pulloja pihasoran yli kohti jalkakäytävän reunaa, kun hän näkee Lorna Feltin kävelemässä kohti numeroa 19.

»Lorna, hei», hän sanoo. »Edelleen tulossa tänä iltana?»

»Voi kyllä», sanoo Lorna aivan kuin olisi juuri muistanut. »Päivällinen. Ei, emme me ole unohtaneet. Aion tehdä pienen thai-salaatin.»

Peterin näkökulmasta Lorna Felt ei ole todellinen ihminen, vaan pikemminkin joukko ideoita. Peter katsoo Lornan hiusten upeankiiltävää punaa, tämän hehkeää ihoa ja kalliita, pseudoboheemeja vaatteita, ja hänen mielessään on elämän idea. Kiihtymyksen idea. Ja houkutuksen.

Syyllisyyden idea. Kammo.

Lorna hymyilee kiusoitellen. Kuin nautintoa mainostaen. »Voi Muskotti, lopeta. Mikä sinua oikein vaivaa?»

Vasta nyt Peter huomaa, että Lornalla on mukanaan punainen irlanninsetterinsä, vaikka koira luultavasti onkin murissut hänelle jo hyvän tovin. Hän katsoo, miten koira vetäytyy taaksepäin ja yrittää epätoivoisesti vapautua kaulapannastaan.

»Olenhan minä sanonut sinulle, että Peter on ihan mukava mies.»

Ihan mukava mies.

Katsoessaan koiran hampaita, terävyydessään alkukantaisen hurjia, Peter tuntee lievää huimausta. Pyörrytystä, jolla saattaa olla jotain tekemistä taivaalle paraikaa kipuavan auringon kanssa – tai tuoksun kanssa, joka tuulenvireen mukana leijailee hänen suuntaansa.

Tuoksun, joka on makeampi ja hienovaraisempi kuin Lornan hajuveden seljankukka. Jota hänen turtuneet aistinsa eivät tätä nykyä useinkaan enää erota.

Mutta siinä se nyt on, erittäin todellisena.

Lornan veren houkutteleva tuoksu.

Peter pysyttelee mahdollisimman lähellä pensasaitaa siellä, missä sitä vain on, saadakseen kaiken irti rajallisista varjopaikoista. Hän yrittää olla liikaa ajattelematta edessä olevaa päivää tai sitä äänetöntä voimainponnistusta, jota häneltä vaaditaan tästä perjantaista selviytymiseksi, päivästä joka on käytännöllisesti katsoen täsmälleen samanlainen kuin suunnilleen tuhat perjantaita sitä ennen. Niihin perjantaipäiviin ei ole sisältynyt minkäänlaista jännitystä sen jälkeen, kun he muuttivat Lontoosta Bishopthorpeen luopuakseen vanhoista tavoistaan ja hillittömän, verisen unohduksen täyttämistä viikonlopuistaan.

Hän on ansassa kliseessä, joka ei ole hänelle tarkoitettu. Siinä kliseessä on keskiluokkainen, keski-ikäinen mies, jolla on salkku kädessään ja joka tuntee painovoiman ja siveellisyyden ja kaikkien noiden muiden ihmiskuntaa ahdistavien voimien täyden painon. Lähellä pääkatua yksi hänen iäkkäimmistä potilaistaan ohittaa hänet mopomönkijällä. Vanha mies, jonka nimi hänen oikeastaan pitäisi muistaa.

»Päiviä, tohtori Radley», vanha mies sanoo ja hymyilee tunnustellen. »Olenkin tulossa vastaanotolle tänään.»

Peter astuu sivuun mönkijän reitiltä teeskennellen olevansa asiasta tietoinen. »Aivan. Minä odottelen teitä sitten.»

Valheita. Aina näitä saamarin valheita. Ihmiselon samat vanhat kainot päivätanssit. »Näkemiin.»

»Niinpä. Nähdään.»

Kun hän on jo melkein vastaanoton kohdalla, kävelee lähellä pensasaitaa, häntä lähestyy hidasta vauhtia ajava roska-auto. Auton vilkku on päällä, se on kääntymässä vasemmalle Orchard Lanelle.

Peter vilkaisee puolihuolimattomasti kolmea miestä, jotka istuvat ohjaamossa. Nähdessään yhden heistä, sen joka istuu lähimpänä jalkakäytävää, tuijottavan häntä suoraan silmiin, hän hymyilee miehelle kohteliaaseen bishopthorpelaiseen tapaan. Mies, jota Peter ei usko tunnistavansa, mulkoilee vihaisesti takaisin.

Muutaman askelen käveltyään Peter pysähtyy. Roska-auto kääntyy parhaillaan Orchard Lanelle, ja Peter tajuaa miehen edelleen tuijottavan häntä aivan kuin tietäisi, kuka hän oikeasti on. Peter ravistaa hiukan päätään kuin kissa, joka pudistelee vettä turkistaan, ja kääntyy vastanotolle johtavalle kapealle polulle.

Elaine on siellä, lasioven takana, ja järjestelee potilastietoja. Peter työntää oven auki käynnistääkseen taas yhden hyödyttömän perjantain.

Päivänvalo leikkii yllä kuolleiden ja kuolevien

Väsymys pyyhkii Rowanin yli narkoleptisinä aaltoina, joista yksi on juuri nyt murtumassa hänen päälleen. Viime yönä hän nukkui suunnilleen kaksi tuntia. Enemmän kuin keskimäärin. Kunpa hän pystyisi olemaan tähän aikaan päivästä yhtä virkeä kuin aamukolmelta. Hänen silmäluomensa tuntuvat koko ajan raskaammilta, ja hän kuvittelee olevansa siellä, missä hänen sisarensa parhaillaan on, juttelemassa Even kanssa yhtä luontevasti kuin kuka tahansa tavallinen ihminen.

Mutta hänen takaansa kuuluu kuiskaus.

»Huomenta, vatula.»

Rowan ei sano mitään. Nyt hän ei ainakaan kykene nukahtamaan. Ja nukkuminen on joka tapauksessa liian vaarallista. Hän hieroo silmiään ja ottaa Byroninsa esiin ja yrittää keskittyä johonkin säkeeseen. Mihin hyvänsä säkeeseen. Johonkin keskeltä »Laraa».

Päivänvalo leikkii yllä kuolleiden ja kuolevien.

Hän lukee säkeen yhä uudelleen yrittäen sulkea kaiken muun pois mielestään. Mutta sitten bussi pysähtyy, ja Harper – Rowanin toiseksi eniten kammoama ihminen – nousee kyytiin. Harper on itse asiassa Stuart Harper, mutta hänen etunimensä putosi pois kymmenennellä luokalla, jossain päin rugby-kenttää.

Päivänvalo leikkii yllä kuolleiden ja kuolevien.

Harper raahaa valtavan ruhonsa käytävää pitkin bussin perälle, ja Rowan kuulee hänen istuvan Tobyn viereen. Jossain vaiheessa Rowan tuntee, että jokin naputtaa häntä toistuvasti päähän. Muutaman pompahduksen jälkeen hän tajuaa, että se on Tobyn tennismaila.

»Hei vatula. Mites ihottuma?»

»Vatula», nauraa Harper.

Rowanin helpotukseksi Clara ja Eve eivät katso vielä taakseen.

Toby hengittää hänen niskaansa.

»Hei, friikki, mitä sä luet? Hei, Pekka Punarinta… Mitä sä luet?»

Rowan kääntyy puolittain. »Nimi on Rowan», hän sanoo. Tai sanoo puolittain. Sana »nimi» tulee hänen suustaan ulos rahisevana kuiskauksena, kun hänen kurkkunsa ei ehdi löytää ajoissa hänen ääntään.

»Maamuna», sanoo Harper.

Rowan yrittää taas keskittyä säkeeseensä.

Päivänvalo leikkii yllä kuolleiden ja kuolevien.

Toby ei hellitä.

»Mitä sä luet? Pekka hei, mä kysyin jotain. Mitä sä luet?»

Rowan kohottaa vastahakoisesti kirjan nähtäväksi, jolloin Toby sieppaa sen hänen kädestään.

»Homo.»

Rowan kääntyy istuimellaan. »Anna se takaisin. Ole kiltti. Minä vain… voisinko saada kirjani takaisin?»

Toby tönäisee Harperia. »Ikkuna.»

Harper vaikuttaa hämmentyneeltä tai vastahakoiselta, mutta nousee kuitenkin seisomaan ja työntää auki kapean yläikkunan. »Okei, Harper. Anna mennä.»

Rowan ei näe, milloin kirja siirtyy kädestä toiseen, mutta jossain vaiheessa niin käy, ja sitten hän näkee, kun kirja lentää ajotielle kuin ammuttu lintu. Ritari Harold ja Manfred ja Don Juan – kaikki mennyttä hetkessä.

Hän haluaisi panna noille kahdelle kampoihin, mutta hän on heikko ja väsynyt. Eve ei myöskään ole vielä huomannut hänen nöyryytystään, eikä hän halua tehdä mitään, mikä herättäisi Even huomion.

»Hyvänen aika sentään, Pekka, olen valtavan pahoillani, mutta sinun homorunokirjasi näyttäisi yllättäen hukkuneen», Toby sanoo naismaisella äänellä.

Ympärillä istuvat purskahtavat nauruun silkasta säikä...