Kansi.jpg
Titteli.jpg







»Elämä on rakkautta.»

Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?

FREDRIKA RUNEBERG,

»Manalan neito»

Saattaja_TV-7.jpg

Aavistus leijui mielen ympärillä harmaana pilvenä: jokin oli vialla.

Lilja seisoi kotiovensa edessä avain kädessään ja katsoi seinään nojaavaa haravaa, kumisaappaita ovenpielessä, koristekranssia ovessa, messinkistä ovenkahvaa. Kaikki oli niin kuin pitikin. Silti tunne pysyi sitkeästi.

Kirkas syyspäivä vetäytyi taustalle. Bussin pöhähdys pysäkillä, päätyasunnon oven kolahdus, naapurin koiran ulina ja varisten raakunta kuulostivat kaikki vaimeilta, kuin television ääniltä suljetun oven takana. Lilja kuuli vain oman hengityksensä ja sydämensä lyönnit.

Hän astui eteiseen: vieraat naisen kengät, viininpunainen trenssitakki naulakossa.

Ei jumalauta, ei voi olla totta.

Sisemmältä asunnosta kuului kolahdus. Lilja vilkaisi äänen suuntaan ja katsoi taas takkia ja kenkiä. Adrenaliinin syöksähdys nosti sydämen sykkeen korviin. Tuntui kuin olisi joutunut keskelle kliseistä B-luokan elokuvaa.

Lilja veti ulko-oven varovasti kiinni. Hän laski käsilaukkunsa maahan, riisui kenkänsä ja hiipi eteisen läpi kohti olohuonetta. Hän ei muistanut varoa kohtaa, jossa lattia aina narahti, mutta tällä kertaa se pysyi hiljaa, hänen liittolaisensa. Äänet kuuluivat nyt selvemmin: hiljaista huohotusta ja voihkintaa. Puolittain suljettujen sälekaihtimien läpi terävinä siivuina tunkeutuva valo oli liian kirkas, värit huoneessa liian voimakkaita. Äitelä partaveden haju sekoittui vieraan parfyymiin tuoksuun, ja Lilja nieleskeli ylös pyrkivää oksennusta. Päässä jyskytti.

Makuuhuoneen valo oli pölyhiukkasten samentama, ilma sakea himosta ja jännityksestä. Metallinen sängynpääty kolisi seinää vasten ja patja naukui.

Joken hikinen selkä. Pitkät vaaleat hiukset viuhkana tyynyllä.

Vasarointi päässä heikkeni ja lounaan keinunta vatsassa laantui. Liljan ylle laskeutui järjenvastainen rauha.

Nainen käänsi päätään ja huomasi hänet. Naisen silmät levisivät ja vartalo jännittyi, hän vetäisi terävästi henkeä ja tönäisi päällään liikkuvaa miestä.

Jokke seurasi naisen katsetta ovelle. »Helvetti…» Hän nousi ähkäisten naisen päältä ja alkoi hapuilla lattialta alushousujaan.

Lilja katsoi ääneti ovensuusta vuoroin Jokkea, joka veti alushousuja jalkaansa, ja vuoroin naista, joka kurotteli sängyn toiselta puolelta omia vaatteitaan. Pitäisi olla epätodellinen olo. Pitäisi tuntua siltä kuin osa hänestä katselisi tätä ulkopuolelta. Mutta sen sijaan hän oli juurtunut tähän hetkeen, tunsi sen jokaisella solullaan.

Jokke oli saanut alushousut jalkaansa ja lähestyi häntä käsi ojossa.

»Lilja hei –»

»Älä koske muhun.»

Liljan ääni oli pehmeä ja rauhallinen. Aivan kuin hän olisi kysynyt mieheltä, kuinka tämän päivä oli mennyt.

Musta viha pulppusi hänen sisällään.

Jokke pysähtyi nytkähtäen. Hän jäi seisomaan paikalleen käsi ojennettuna kohti Liljaa, silmät selällään ja suu puolittain auki, mutta Lilja ei huomannut miehen reaktiota. Hän oli keskittynyt katsomaan sängyn vieressä vaatteitaan päälle kiskovaa naista.

Nainen keräsi loput tavaransa mytyksi syliinsä ja kiersi sängyn ympäri kohti ovea. Lilja astui askeleen sivuun päästääkseen naisen ohitseen, mutta juuri kun tämä oli hänen kohdallaan, hän tarttuikin tätä olkavarresta. Ei lujaa – hän halusi vain pysäyttää naisen, katsoa tätä vielä kerran, sanoa ehkä jotain. Nainen vilkaisi häntä ja älähti. Melkein kuin kivusta, Lilja ajatteli hämillään ja päästi irti. Hän perääntyi pari askelta ja tajusi, että sekä hänen miehensä että vieras nainen seisoivat kuin pysähdyskuvaan jähmettyneinä, vain silmät satunnaisesti räpsähdellen. Nainen oli vetäytynyt Joken kylkeen kiinni ja tarrasi tämän käsivarteen kuin pikkutyttö. Molemmat näyttivät siltä kuin voisivat laskea alleen minä hetkenä hyvänsä.

Lilja oli hämmentynyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään, ei ollut huutanut eikä räyhännyt eikä uhkaillut. Hän perääntyi lisää, ja nainen nytkähti liikkeelle, kiirehti puolijuoksua kohti eteistä. Kun ulko-ovi kolahti, Jokke havahtui horroksestaan.

»Lilja hei, jutellaan.»

»ÄLÄ. KOSKE. MUHUN.»

Tällä kertaa Lilja sylki sanat suustaan ja tuijotti Jokkea suoraan silmiin täynnä paksua vihaa.

Jokke horjahti. Kohoamassa ollut käsi putosi alas, ja hän astui pari haparoivaa askelta taaksepäin, törmäsi pienen hyllykön kulmaan. Lasinen joutsenmaljakko kellahti kumoon hyllyllä ja putosi lattialle hänen takanaan. Jokke talloi sirpaleita perääntyessään.

Lilja tuijotti hetken Joken verisiä jalanjälkiä lattialla, käveli sitten eteiseen, otti käsilaukkunsa lattialta ja astui mitään sanomatta ulos.

Lilja vaelsi monta tuntia päämäärättömästi kaupungilla yrittäen järjestellä ajatuksiaan.

Eihän se varsinaisesti mikään yllätys ollut. Jokke katosi usein päiväkausiksi, ja kun hän kysyi missä tämä oli ollut, vastaus oli että vittuako se hänelle kuului. Ei siinä kovin kummoista päättelykykyä vaadittu. Mutta nyt se oli tuonut yhden hänen kotiinsa.

Lilja teki päätöksensä, ja sen jälkeen hän tunsi hetken itsensä lähes euforisen huojentuneeksi, kunnes huoli tulevaisuudesta alkoi hivuttautua sekaan. Hän pysäytti sen ennen kuin se ehti vallata etualaa – hän ei aikonut perua päätöstään tällä kertaa.

Kotona Lilja löysi Joken röhnöttämässä sohvalla kotihousuissaan. Se katsoi televisiota ja söi ilmeisesti uunissa lämmitettyjä eineksiä.

»Siel on vielä jotain jäljellä», Jokke huikkasi katsomatta edes häneen päin, katse liimautuneena CSI:hin tai mikä sieltä nyt tulikaan.

Lilja käveli mitään sanomatta varastosta hakemansa matkalaukun kanssa makuuhuoneeseen ja alkoi pakata vaatteitaan. Hän oli soittanut työkaverilleen, joka oli luvannut majoittaa hänet muutamaksi päiväksi. Heti aamulla hän alkaisi etsiä itselleen asuntoa.

»Mihin sä olet menossa?» Jokke kysyi, kun hän raahasi matkalaukkuaan eteisen käytävää pitkin.

Tämä seisoi keittiössä tiskipöydän ääressä, johon oli laskenut lautasen kädestään, ja nyki pesussa venähtäneitä collegehousuja ylöspäin. Ilmassa leijui rasvainen kananugettien ja ranskalaisten käry.

»Luuletko sä tosiaan että mä aion jäädä tänne? Että mä aion vielä joskus nukkua tuossa sängyssä?»

Jokke katsoi häntä ilmekään värähtämättä. »Mä vaihdoin kyllä lakanat.»

Lilja ei aikonut suuttua. Se olisi hyödytöntä. Hän veti syvään henkeä ja kääntyi takaisin kohti ulko-ovea.

»Hei, jutellaan tämä selväksi. Eihän tätä olisi edes tapahtunut, jos sä olisit joskus kuunnellut, mitä mä haluan», Jokke yritti vielä.

Lilja sulki oven perässään ja pani lievästi kiinnostuneena merkille, että Jokke oli sujuvasti unohtanut jo ainakin sen, kuinka se oli muutama tunti sitten melkein laskenut alleen, kun hän oli katsonut sitä vähän pahasti.

Saattaja_TV-15.jpg

1. LUKU

»Tuo se vaikka tänne. Siinä on jotain epämääräistä sälää, mä katson sen myöhemmin tarkemmin läpi.»

Äiti laski muuttolaatikon toisen päälle, oikaisi selkänsä ja pyyhkäisi harmaan hiussuortuvan otsaltaan. Äidin hiukset olivat harmaantuneet viime aikoina nopeasti, mutta siitä huolimatta tämä näytti yllättävän nuorekkaalta. Menisi viisikymppisestä, Lilja ajatteli. Toivottavasti se on geeneissä.

Lilja kääntyi katsomaan ulos ruokailuhuoneen ikkunasta. Hän liu’utti sormiaan kevyesti pitkin vanhan ikkunalaudan pintaa. Valkoinen maalipinta oli lohjennut ja alta pilkisti sinistä. Hän pysäytti sormensa lohkeaman päälle.

»Tässä talon edessäkö se tapahtui?»

»Niin. Tuohon tielle se oli tuupertunut kesken juoksulenkin. Lehdenjakaja, Kolehmaisen Topi jos muistat, oli löytänyt sen siitä aamulla.»

»Mikähän sille oli tullut niin yhtäkkiä?»

»Kai se oli saanut jonkun äkillisen sairauskohtauksen. Topi sanoi, että sen naama oli ollut kauheassa tuskanirvistyksessä. Heiskasen Tuula tuntee sen miehen äidin, se oli kuulemma ihan terve mies, ei ainakaan tiettävästi ollut mitään sairautta. Nuori, vähän päälle kolmekymppinen, urheili paljon eikä roikkunut baareissa.»

Liljaa puistatti. Hän katseli otsa rypyssä soratietä. Ohi ajava auto nosti kadun pinnasta harmaan tomukerroksen, joka jäi leijumaan ilmaan kiireettömästi. Loppukesän aurinko värjäsi tienvierustan heinät lämpimän keltaisen ja kypsän vihreän sävyillä, ja taivaan vaaleansininen sifonkihuntu antoi maisemalle viattoman ilmeen.

»Kamala ajatella, että joku on pari päivää sitten kuollut sillä tavalla tuossa ihan vieressä. Onneksi mä en ollut ehtinyt vielä muuttaa tähän.»

Ulko-oven suunnalta kuului ääniä, ja hetken kuluttua oviaukkoon ilmestyi vaalea nainen. Naisen kasvot levisivät hymyyn hänen nähdessään Liljan.

»Tervetuloa takaisin! Aivan mahtavaa! Mä olen ollut ihan täpinöissäni jo monta päivää. Lasselta menee kohta hermot mun kanssa.»

Rannerenkaat kilisivät Kristiinan ranteissa ja vaalea ponihäntä viuhtoi pään takana, kun hän tuli kädet ojossa kohti Liljaa pinkissä collegeasussaan.

»Ajattele, sä et ole melkein kahteenkymmeneen vuoteen edes käynyt tässä talossa ja nyt sä olet muuttamassa siihen takaisin. Etkö sä ole yhtään innoissasi? Miten sä voit aina olla tuommoinen viilipytty?»

Liljaa huvitti Kristiinan hössötys. »No onhan tämä jännää», hän myönsi. »Koko ajan tulee mieleen juttuja lapsuudesta, joita ei edes tiennyt enää muistavansa.»

Kristiina kääntyi Liljan äidin puoleen. ...