Nollameridiaani
ja muita kosmisia tarinoita
Nollameridiaani
ja muita kosmisia tarinoita
Jussi Katajala
www.osuuskumma.fi
Tampere 2017
1. painos / versio
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Kansi
Kuva: Jarno Kantelinen
Kansitaitto: Anu Korpinen
Taitto: Erkka Leppänen
ePub: Erkka Leppänen ja Kari Välimäki
Painopaikka: Raamatutrükikoda (Tallinna, 2017)
ISBN 978-952-6642-77-2 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-78-9 (ePub)
ISBN 978-952-7215-13-5 (ePub+suojaus)
Sisällysluettelo
Toisenlaisia aikoja
Aikamuurin tuolla puolen
Tehtäväpäivä 2, herätyskappale: Back in the USSR
Komentokeskus herätti Baikalin miehistön Beatlesillä. Syödessään aamiaista komentaja Pavel Dežurov ihmetteli jälleen kerran aikojen muuttumista. Hänen opiskeluaikanaan pelkästä länsimaisen rockyhtyeen levyn omistamisesta olisi joutunut vankilaan. Nykyisin kaikki kuuntelivat avoimesti rockia, ja viime kesänä Paul McCartney oli esittänyt saman kappaleen Punaisella torilla, lähellä Kremliä ja Leninin mausoleumia.
Pavel sai uuden muistutuksen aikojen muuttumisesta, kun miehistö asettautui ruokailun jälkeen asemiinsa päivän tehtävää varten. Pilotti Katariina Pyry oli suomalainen ja tehtäväspesialistien joukossa oli amerikkalainen Bob Godwin. Naispuolinen kosmonautti ei ollut tavatonta, mutta Katariina oli maailman ensimmäinen naispuolinen pilotti. Amerikkalainen astronautti Baikalin miehistössä oli puolestaan jotain, mitä ei olisi viisi vuotta sitten voinut edes kuvitella. Tosin Bob jaksoi muistuttaa, että hän oli kotoisin Kentuckyn kansainyhteisöstä eikä Amerikasta.
Katariina käänsi Baikalin niin, että sen keula osoitti poispäin Maasta. Tehtäväspesialistit valmistautuivat samalla tälle päivälle suunniteltuun tieteelliseen kokeeseen. Pavel ei ollut täysin varma, mitä kokeessa varsinaisesti tehtiin. Hän oli alun perin hävittäjälentäjä, ja vaikka fysiikan opinnot olivatkin osa kosmonauttikoulutusta, niiden laajuus ei ollut riittävä kokeen ymmärtämiseen. Pavel ei kuitenkaan välittänyt asiasta. Hänen tehtävänsä oli hoitaa Baikal miehistöineen ehjänä avaruuteen ja takaisin. Pavel oli oppinut jo Afganistanissa, että oli helpointa kun totteli määräyksiä eikä edes yrittänyt ymmärtää kaikkea.
Lastiruuman ovet avattiin ja kokeessa tarvittava laite nostettiin ruumasta robottikäden avulla. Laitteen anturit suunnattiin kohti avaruutta. Tehtäväspesialistit tekivät Bobin johdolla viimeiset tarkistukset ja kytkivät laitteen päälle. He tarkkailivat tyytyväisinä tietokoneruuduilla viliseviä lukuja. Pavelin mielestä kaikki näytti menevän hyvin. Yhtäkkiä Baikal tärähti. Aluksen sisävalot sammuivat sekunniksi. Pimeys katosi siniseen välähdykseen ja sisävalot syttyivät uudelleen.
– Mitä tapahtui? Pavel kysyi Katariinalta. – Osuiko meihin mikrometeoriitti?
– Paine on entisellään, rungossa ei ole reikää, Katariina vastasi. – Kiertorata ja aluksen asento ovat samoja kuin aikaisemmin. Aluksen virransyöttö kuitenkin katkesi hetkeksi.
– Menikö laitteenne oikosulkuun? Pavel kysyi Bobilta.
– Ei mennyt, Bob sanoi. – Siinä on oma virtalähde, joten oikosulku ei edes vaikuttaisi aluksen virransyöttöön.
– Kokeen aikana vapautui suuri määrä Tšerenkovin säteilyä, tehtäväspesialisti Andrei Mitkov sanoi tietokoneensa äärestä. – Siitä ei kuitenkaan pitäisi olla vaaraa miehistölle.
– Pasha, sinun kannattaisi katsoa ulos vasemmasta sivuikkunasta, Katariina sanoi.
Pavel katsoi vasemmalle. Jonkin matkan päässä Baikalista lensi toinen avaruussukkula. Se oli muodoiltaan aavistuksen virtaviivaisempi kuin Baikal. Vieraan sukkulan lastiruuma oli auki. Myös sen robottikäden päässä oli jokin laite. Pavel vetäisi henkeä huomatessaan vieraan sukkulan kyljessä Yhdysvaltain lipun ja latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetun tekstin United States. Sukkulan kärjessä luki Atlantis.
– Komentokeskus on vaiennut, Katariina sanoi. – Itse asiassa kaikilta taajuuksilta kuuluu vain kohinaa.
– Käännä alusta, jotta näemme Maahan kattoikkunasta, Pavel määräsi.
Maa lipui esiin aluksen kattoikkunaan. Baikal oli planeetan yöpuolella ja miehistö odotti näkevänsä Euraasian kaupunkien valomeren. Sen sijaan he näkivät vain yön pimeyttä. Joko sähköt olivat katkenneet koko maailmasta tai sitten ihmiskunta oli yhtäkkiä kadonnut vieden kaupunkinsa mukanaan. Kun Baikal saapui päivänpuolelle, Pavel katseli mantereiden omituisia ääriviivoja ja mietti, kiersivätkö he Maata vai jotain tuntematonta planeettaa. Hän alkoi pelätä, ettei pystyisikään täyttämään tehtävänsä jälkimmäistä osaa, eivätkä he pääsisi enää koskaan kotiin.
Tehtäväpäivä 3, herätyskappale: Space Oddity
Yksi Atlantiksen tehtäväspesialisteista herätti molemmat miehistöt soittamalla radion kautta Space Oddity -kappaleen. Pavel tunsi laulun, mutta hän ei ollut koskaan kuullutkaan Chris Hadfieldistä, joka esitti kappaleen David Bowien sijaan. Pavel pukeutui avaruuspukuun ja siirtyi ilmalukkoon. Katariina muutti hieman Baikalin kurssia, jotta alusten ilmalukot saatiin sopivaan asentoon toisiinsa nähden. Kun kurssinmuutos oli tehty, Pavel aloitti avaruuskävelyn. Hän olisi voinut keskustella Atlantiksen komentajan Mark Wilsonin kanssa radion kautta, mutta hän halusi tavata tämän henkilökohtaisesti. Lisäksi hän halusi varmistua siitä, että Atlantis oli todellinen eikä sittenkin vain jonkinlainen kollektiivinen harha.
Pavel ohjasi kulkuaan avaruuspuvun pienillä rakettimoottoreilla. Hän oli ehdottomasti kieltänyt Baikalin miehistöä yrittämästä pelastaa häntä, jos jokin menisi pieleen. Toinen rakettikäyttöinen avaruuspuku tarvittiin siltä varalta, että Baikaliin pitäisi tehdä korjauksia kiertoradalla. Sitä ei saanut vaarantaa edes komentajan takia. Pavel huokaisi helpotuksesta saadessaan otteen Atlantiksen ilmalukon kahvasta. Hän avasi ilmalukon ja siirtyi sisään alukseen. Pavel yllättyi nähdessään miehistön joukossa muitakin kuin amerikkalaisia. Yhdellä tehtäväspesialistilla oli haalarien hihassa Ranskan lippu ja toisella Japanin lippu. Pavel autettiin pois avaruuspuvustaan ja ohjattiin Atlantiksen ohjaamoon, jossa Mark odotti.
Lyhyiden tervehdysten jälkeen Mark liukui komentajan istuimelle ja kiinnitti istuinvyöt. Pavel asettautui pilotin istuimelle. Hän näki oikeasta ikkunasta Baikalin. Maa täytti kattoikkunan näkymän. Oudon muotoinen manner oli tunnistettu Gondwanaksi. He olivat edelleen Maan kiertoradalla, mutta siirtyneet satoja miljoonia vuosia ajassa taaksepäin. Se ei ollut ainoa hämmentävä asia.
– Minun on vaikea uskoa, että Neuvostoliittoa ei ole enää olemassa teidän maailmassanne, Pavel sanoi. – Minun maailmassani Ronald Reagan romahdutti Yhdysvaltojen talouden SDI-puolustusohjelmallaan ja Yhdysvallat hajosi.
Pavel oli opiskellut englantia valmistautuessaan venäläisamerikkalaiseen kuulentoon. Kuulento ei ollut toteutunut Yhdysvaltojen hajoamisen vuoksi, mutta ainakin hän pystyi puhumaan Markin kanssa ilman tulkkia.
– Minunkin on vaikea uskoa, että tuolla Atlantiksen vierellä lentää venäläinen avaruussukkula, Mark sanoi. – Buran-ohjelma lakkautettiin yhden testilennon jälkeen vuonna 1993.
Pavel ei pitänyt ajatuksesta, että oli olemassa maailma, jossa hänen alustaan ollut koskaan edes rakennettu, joten hän vaihtoi puheenaihetta.
– En vieläkään ymmärrä täysin, mitä tapahtui, Pavel sanoi.
– Eivät tehtäväspesialistitkaan. He yrittivät tutkia alkuräjähdyksestä jäljelle jääneitä hiukkasia takionikiihdyttimellä ja päätyivätkin menneisyyteen. Heidän teoriansa mukaan kokeessa käytetyt laitteistot synkronoituivat kvanttitasolla, mikä aiheutti singulariteetin multiversumin aika-avaruudessa, mutta tämä on pelkkää spekulaatiota.
Pavel nyökkäsi, vaikka ei ymmärtänytkään Markin selitystä. Hän aikoi pyytää Bobia selittämään asian selkeämmin.
– Mennään sitten tärkeimpään asiaan, Pavel sanoi. – Onko teillä tietoa, miten pääsemme takaisin kotiin?
– Tehtäväspesialistien mukaan ainoa keino on toistaa koe käänteisillä parametreilla ja toivoa, että tällä kertaa matkustamme ajassa eteenpäin.
– Kuulostaa melko epätoivoiselta.
– Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa. Elleivät dinosaurukset ole rakentaneet kiitorataa, laskeutumisen yrittäminen on äärimmäisen vaarallista. Happea riittää viikoksi, sen jälkeen kuolemme hiilidioksidimyrkytykseen.
– Neuvottelen omien tehtäväspesialistieni kanssa, Pavel sanoi. – Sen jälkeen voimme päättää, mitä teemme.
Palattuaan Baikalille Pavel kertoi Bobille amerikkalaisten ehdotuksesta. Pavelin yllätykseksi Bob ei pitänyt ajatusta sekopäisenä. Seurasi pitkiä, teknisiä keskusteluja Atlantiksen tehtäväspesialistien kanssa. Pavel yritti jonkin aikaa seurata niitä, mutta hän ei ymmärtänyt kaikkia englanninkielisiä termejä.
– Luulen, että amerikkalaisten ehdotus saattaisi toimia, Bob sanoi viimein. – Laitteiston kalibrointi vie muutaman tunnin.
– Entä jos se ei toimi halutulla tavalla? Pavel kysyi.
– Sitten on kolme vaihtoehtoa, Bob vastasi. – Ensimmäinen vaihtoehto on, ettei mitään tapahdu ja me kuolemme hapen loputtua. Toinen vaihtoehto on, että paiskaudumme yhä kauemmas menneisyyteen.
– Entä kolmas?
– Saamme aikaan singulariteetin, mutta kuolemme jollain kammottavalla tavalla yrittäessämme kulkea sen läpi. Haluatko kuulla eri vaihtoehtojen todennäköisyydet?
– En. Rupea hommiin, jotta ehdimme takaisin kotiin voitonpäiväksi.
Tehtäväpäivä 4, herätyskappale: Kasakkapartio
Tehtäväspesialisti Andrei Mitkov herätti miehistöt laulamalla radiossa perinteisen venäläisen laulun. Molemmat sukkulat käännettiin asentoihin, joissa ne olivat olleet kokeen aikana, ja takionisäteilyä tutkivat laitteistot suunnattiin avaruuteen.
– Me olemme valmiita, Mark sanoi radiossa. – Ilmoittakaa, kun voimme aloittaa.
– Mekin olemme pian valmiita, Pavel sanoi. – Uudelleenohjelmointiin menee kymmenisen minuuttia.
Pavel katkaisi yhteyden ja tuijotti mietteliäänä tähtiä tehtäväspesialistien häärätessä laitteistonsa parissa.
– Olemme valmiita, Bob ilmoitti lopulta.
– Saavumme viidentoista minuutin kuluttua kohtaan, jossa olimme viime kerralla, Katariina sanoi.
– Onko tuon teidän laitteenne avulla mahdollista siirtyä meidän maailmastamme heidän maailmaansa? Pavel kysyi Bobilta. – Vai pääseekö sillä vain tänne menneisyyteen?
– Takionikiihdyttimen ei ylipäätään pitäisi aiheuttaa siirtymistä multiversumin yhdestä maailmasta toiseen, Bob vastasi. – Keksimme vahingossa kokonaan uuden fysiikan osa-alueen. Saatamme saada Nobelin palkinnon tästä hyvästä.
– Hienoa, mutta voisitko vastata kysymykseeni?
– Aikasiirtymä johtui todennäköisesti siitä, että takionikiihdyttimet käynnistettiin sattumalta samaan aikaan lähes samassa pisteessä. Yksittäisellä kiihdyttimellä pitäisi periaatteessa pystyä siirtymään multiversumin maailmojen välillä ilman aikasiirtymää.
– Eli vastaus on kyllä? Siinä tapauksessa minun pitää tehdä uusi avaruuskävely.
– Miksi ihmeessä? Katariina kysyi. – Sehän lykkää kotiinpaluutamme useilla tunneilla.
– Minun pitää keskustella Markin kanssa uudestaan, enkä halua tehdä sitä radiolla.
Atlantiksen miehistö yllättyi Pavelin ilmoituksesta, mutta he eivät kieltäytyneet ottamasta häntä vastaan. Mark odotti jälleen yksin Atlantiksen ohjaamossa.
– Haluatko loikata Neuvostoliitosta meidän maailmamme Yhdysvaltoihin vai miksi tulit uudestaan? Mark kysyi.
– En aio loikata, mutta suunnittelen tekoa, joka saatetaan tulkita maanpetokseksi, Pavel vastasi. – Sen vuoksi en halunnut keskustella radiossa.
Pavel selitti Markille asiansa.
– Olen itse asiassa pohtinut samaa, Mark sanoi.
– Aiot siis tehdä, kuten ehdotan? Pavel kysyi.
– Miten voin olla varma, että sinä teet samoin? Mark kysyi. – Miksi luottaisin sinuun?
– En minäkään tiedä, voiko sinuun luottaa, Pavel vastasi. – Mutta tiedän kyllä, keihin en luota.
– Taidan tietää, keitä tarkoitat, Mark sanoi.
– Voimme tietysti jäädä tänne menneisyyteen, jolloin kummankaan ei tarvitse ottaa riskiä.
– Happi ei riitä enää kovin moneksi päiväksi. Olisitko valmis uhraamaan miehistösi, koska et tiedä voiko minuun luottaa?
– Jos se on tarpeen sodan välttämiseksi, niin kyllä. Sitä paitsi kotona meitä pidetään jo kuolleina.
Mark mietti hetken aikaa.
– Olen valmis ottamaan riskin, Mark sanoi. – Toivottavasti en joudu katumaan.
Pavel ja Mark kättelivät hyvästiksi. Pavel palasi Baikalille.
– Mikä oli niin tärkeää, että sinun piti käydä uudestaan Atlantiksella? Katariina kysyi.
– Se selviää sitten, kun pääsemme pois täältä, Pavel vastasi.
Mark aloitti lähtölaskennan kun alukset lähestyivät seuraavan kerran kiertoradan pistettä, jossa siirtyminen oli tapahtunut. Pavel hypisteli kädessään Markilta saamaansa olkapäämerkkiä, jossa oli STS-138-lennon tunnus. Se oli ainoa fyysinen todiste, joka heille jäisi Atlantiksesta. Hän oli antanut Markille vastaavan olkapäämerkin, jossa oli Buran TMB-127-lennon tunnus. Kaikki odottivat ja pelkäsivät hiljaisuuden vallassa. Ainut ääni Baikalilla olivat radiosta kuuluvat numerot.
– ...8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1, Godspeed!
Pavel katsoi ikkunasta kohti Atlantista ja teki kunniaa.
– Nyt mennään! Katariina huudahti.
Baikal tärähti. Aluksen sisävalot sammuivat sekunniksi. Atlantis katosi siniseen välähdykseen ja sisävalot syttyivät uudelleen. Markin äänen sijaan radiosta alkoi kuulua komentokeskuksen ääni.
– Baikal, täällä Zarja-1. Missä te olette olleet? Aluksenne luultiin tuhoutuneen.
– Kerromme kaiken, kunhan olemme laskeutuneet, Pavel vastasi. – Meidän pitää tehdä vielä yksi asia ennen kuin palaamme kotiin.
– Selvä, Baikonur on valmiina ottamaan teidät vastaan kiitoradalle 27.
Baikal pysähtyi kiitoradan päähän. Miehistön jäsenet irrottivat kypäränsä ja avasivat vyönsä.
– Etkö pelkää joutuvasi Siperiaan siitä hyvästä, että määräsit tehtäväspesialistit heittämään takionikiihdyttimen avaruuteen? Katariina kysyi. – Se oli järjettömän kallis eikä uutta saada ehkä koskaan rakennettua.
Se oli vaarallisempi kuin kaikki maailman ydinaseet yhteensä, Pavel sanoi. – Sovimme Markin kanssa, että kumpikin tuhoaa takionikiihdyttimensä. Niitä olisi varmasti käytetty jossain vaiheessa vääriin tarkoituksiin, sillä poliitikkoihin ei voi luottaa. On parempi, että maailmamme pysyvät erillään, muuten saattaisimme ajautua uuteen kilpavarusteluun, uuteen kylmään sotaan tai todelliseen maailmojen sotaan.
– Ainakin saimme aikaan maailmanhistorian kalleimman ilotulituksen, kun takionikiihdytin räjähti palatessaan ilmakehään, Katariina sanoi.
Pavel silitti hellästi Baikalin kojelautaa. Todennäköisesti hän ei enää koskaan pääsisi avaruuslennolle tai edes lähellekään avaruussukkulaa.
– Minua myös ahdisti ajatus maailmasta, jossa tätä kaunokaista ei ole olemassa.
Jotta taidat suomen kielen
1. Somero, Suomen tasavallan ja Hämeen sosialistisen tasavallan raja, 1918
Sotilaat seisoivat tiellä muutaman metrin päässä toisistaan. Molemmilla oli kivääri olallaan. Toisen hatussa oli leijonakokardi, toisen hatussa ilves. Hiekkatiehen sotilaiden väliin oli kaivettu pieni oja. Siinä kulki valtioiden raja.
Leijonakokardinen sotilas kaivoi esille tupakan ja etsi turhaan tulitikkuja. Ilveskokardinen kaivoi esille omat tulitikkunsa. Hän raapaisi tikun ja ojensi tulta rajan yli astumatta kuitenkaan sen väärälle puolelle.
”Kiitoksi vaan, tais tikut jäärä kasarmil”, leijonakokardinen sotilas sanoi. ”Et sää tupakkii haluis?”
”Mää lopetin sauhuttelun, kerta ryssä ampui kuulan keuhkon läpi. Sattuu niin saatanasti, kun vetää savua henkeen, mutta eivät silti päästäneet kotio.”
”Mis päin olit?”
”Kannaksella. Viipurin luona ne mua ampuivat. Missäs sää?”
”Haminassa häätämäs Irkutski rykmenttiä”, leijonakokardinen sotilas sanoi. ”Eivät suastuneet lähtemään hyväl. Mä olen muuten Ahosen Martti.”
”Salmelan Kyösti”, ilveskokardinen sotilas vastasi.
Tunnelma rentoutui sotilaiden käteltyä toisiaan.
”Piäne hetke näytti silt, et me oltais jatkettu rähäköimist toistemme kans”, Martti sanoi. ”Mul kyl piisas jo ryssän kans tappelu.”
”Mannerheim on viksu mies, vaikka suomalaine onki. Ilmoitti jämäkästi, ettei ryhry sotimaav veljeskansoja vastaan. Meirän om meinaan parempi pysyä hyvinä naapureina ku yrittää asua saman katon alla. Pruukaakos se Mannerheimi ny Suamen kuninkaaks niinku huhutaan?”
”Ei se kunkuks tahro. Sanos, et se on tyänsä tehny. Menee kuulema Sveitsii eläkepäiviks. Kait meil sit resirentti tulee. Teil ei sitä murhet o.”
”Jaa miten niin ei oo?” Kyösti kysyi.
”No te kait meette Oolanni peräs. Siäl ne pruuka puhu ruotsi ja liittysivätki sinne. Te tiätty liitytte Neuvosto-Venäjään, ku ootte polsevikkei, ja sit Lenin määrää teilläki.”
”Saatana varmasti liitytä! Vastahan me päästiiv Venäjäv vallasta eroon. Täällä Hämeessä me rakennetaan sosialismia ihan itte omin voimin.”
Martti osoitti sormellaan Kyöstin taakse.
”Se ei vissiin passaa kaikil. Siält tulee taas väkkee teiltäpäin.”
Tampereen suunnalta saapui parinkymmenen ihmisen joukko. Kaikilla oli reppu selässä tai matkalaukku mukanaan. Kyösti otti kiväärin olaltaan ja käski joukon pysähtyä.
”Mihkäs te kuvittelette menevänne?” Kyösti kysyi.
”Suameen”, vastasi joukon johtaja.
”Ei sitä valtakunnan rajan ylitte tosta vaan mennä. Onkos teillä passia tai lupalappua maasta poistumiseen?”
Joukon johtaja kaivoi taskustaan revolverin.
”Mulla on Nagantin lupalappu, jolla pääsee mihin tahansa. Väistytkö vai haluatko sää kuulan kalloosi?”
”Varrosvähä, Kyösti. Kyl se o parast, et sä annat niide mennä raja yli”, Martti sanoi. ”Turha täsä o ruveta reuhomaan. Jos ne Suameen tahtoo, kiärtävät vaik mettän läpitte.”
Kyösti tuhahti ja astui sivummalle. Joukkio käveli rajan yli jatkaen matkaansa kohti Turkua.
”Kohta tästä ei enää niin helposti mennäkään”, Kyösti sanoi. ”Ens viikolla ne alkaa rakentaa oikeaa rajanylityspaikkaa ja raja merkitääm maastoon.”
Martti otti hatun päästään ja raapi ohimoaan.
”On se silviisii merkillist, et Venäjän vallan al pystyttisi elää yhres, mut ny ollaan heti rajalinjoi piirtämäs. Vaan varmaanki ne herrat tietää, mitä tekee.”
2. Tampere, entinen Itämaan sosialistinen liittotasavalta, 1993
Muukalaislegioonalaisia kuljettava lentokone lähestyi Pirkkalan lentokenttää. Ylikersantti Marcel Laurent katseli ikkunasta alapuolella levittäytyvää maisemaa. Hän tunsi olonsa epämukavaksi havaitessaan kukkulalla BUK M1 -ohjusvaunun. Kaupunkia piirittävät suomalaiset eivät olleet viitsineet edes peittää vaunua naamioverkolla. He halusivat näyttää kaikille, että voisivat halutessaan milloin tahansa katkaista Tampereen ilmasillan. Ainoastaan NATOn vastaiskujen pelko esti heitä toteuttamasta aikeitaan.
Kuin muistutukseksi asiasta kaksi F-16-hävittäjää lensi röyhkeästi suomalaisten asemien ylitse. Ne kaarsivat ympäri ja suuntasivat lounaaseen, luultavasti kohti Itämerellä partioivaa USS Theodore Rooseveltia. Koneen laskeuduttua legioonalaiset hakivat varusteensa. He eivät olleet mielissään YK:n sinisistä kypäröistä, jotka heille annettiin legioonan omien kypärien sijaan. Harva legioonalainen oli ylipäätään mielissään siitä, että heidät oli määrätty rauhanturvaajiksi.
Varusteiden noudon jälkeen oli vuorossa kuorma-autojen odottaminen. Legioonalaiset katselivat halveksuen lentokenttää turvaavia Hämeen armeijan joukkoja, jotka koostuivat nuorista ja pelokkaista asevelvollisista. Terminaalirakennuksen luona oli ilmatorjuntapatteri, jonka ZU-23-2-kanuunoiden piiput osoittivat taivaalle.
Yhtäkkiä MiG-29 jyrisi härnäävän läheltä lentokentän yli. Koneen kyljessä oli vielä Itämaan kansallisarmeijan tähtitunnus, mutta se kuului luultavasti Suomen ilmavoimille. Marcel pudisti surullisena päätään nähdessään hämäläisten paniikinomaisen yrityksen suunnata ilmatorjuntakanuunat kohti viholliskonetta. Hävittäjä kaartoi pois ja katosi taivaanrantaan.
Kuorma-autot saapuivat. Legioonalaiset kuljetettiin niillä Hatanpään lukiolle, johon heidät oli määrä majoittaa. Marcel katseli kuorma-auton lavalta syksyistä kaupunkia. Useissa taloissa oli jälkiä kranaattien tai tykinammusten osumista, ja paikoitellen talojen tilalla oli vain mustuneita raunioita. Kaduilla kulkevat ihmiset vilkuilivat kuorma-autoja epäluuloisesti. Lehtensä pudottaneet puut lisäsivät lohdutonta tunnelmaa. Keskellä erästä katua oli tien tukkiva palanut linja-auto, joten kuorma-autokolonna joutui muuttamaan ajoreittiään.
Lopulta legioona saapui koululle. Luokkahuoneista oli tehty majoitustiloja poistamalla pulpetit ja varustamalla huoneet kerrossängyillä. Koululla oli kylmä, sillä Tampere kärsi energiapulasta. Kun varusteet oli purettu kuorma-autoista, legioonalaiset vietiin kuuntelemaan tilannekatsausta. Hämeen armeijan kapteeni selitti tilanteen kankealla englannilla, ja legioonalaisluutnantti käänsi selostuksen ranskaksi. Kapteeni liikutteli karttakeppiä Tampereen kartan yllä.
”Suomalaiset yrittivät vallata Tampereen pihtiliikkeellä, mutta heidät saatiin pysäytettyä. Lännessä he pääsivät Pispalaan asti, etelässä heidän etenemisensä pysähtyi linjalle Lempäälä-Haapaniemi. Idässä suomalaiset ovat ryhmittyneet Kirkkojärven luokse.
Valtatie 9 ja Jyväskylään vievä rautatie ovat tällä hetkellä ainoat maayhteydet Tampereelle. Suomalaiset eivät ole katkaisseet näitä yhteyksiä, koska heidän oletetaan jatkavan etenemistä kohti Savoa, jos Tampere saadaan vallattua, ja rautatieyhteys helpottaa joukkojen siirtoa. Tällä hetkellä on voimassa aselepo, mutta sen pitävyydestä ei ole takeita.”
”Meidän tehtävämme on valvoa aselepoa”, legioonalaisluutnantti sanoi. ”Olemme YK:n mandaatilla, ja meillä on oikeus käyttää voimaa vain, jos meitä tulitetaan. Legioonan päävastuualue on Pispala, ensimmäinen partio lähtee liikkeelle jo tänään kello 18.”
Marcel ilmoittautui vapaaehtoiseksi partioon. Samaan partioon määrättiin myös hänen tupakaverinsa Gilles Sellier. He lähtivät liikkeelle kuorma-autolla, jonka kylkiin ja konepeltiin oli maalattu YK:n siniset tunnukset.
Reitti Pispalaan vei keskustan kautta. Keskustorilla ollut suuri pääsihteeri Kekkosen patsas oli kaadettu maahan ja sen jalusta oli töhritty. Kommunistisen puolueen piiritoimiston katolla oli vielä punatähti, mutta sen tilat näyttivät tyhjiltä. Torin laidalla seisoi BTR-60-miehistönkuljetusvaunu, jonka kylkeen oli maalattu Hämeen armeijan ilvestunnus. Sotilaat pitivät huolen siitä, että torilta elintarvikkeita ostavien asukkaiden joukossa säilyi järjestys.
”Miltä tuntuu olla jälleen kotona?” Gilles kysyi Marcelilta, kun he olivat ohittaneet Keskustorin.
”Tämä ei ole enää minun kotimaani”, Marcel vastasi.
Hieman ennen Pispalaa oli hämäläisten tiesulku, jota vartioi kaksi T-72-panssarivaunua. Legioonalaiset päästettiin sulun läpi, ja he saapuivat partioalueelleen. Raunioitunut Pispala oli muuttunut ei-kenenkään-maaksi asukkaiden paettua taisteluja. Suomalaisten ja hämäläisten välillä oli aselevon ehtojen mukaisesti kilometrin levyinen puskurivyöhyke, jota legioonalaisten oli tarkoitus valvoa. Legioonalaiset jaettiin pareihin, ja he lähtivät kiertämään aluetta jalkaisin. Muutama legioonalainen jäi vartioimaan autoa.
Marcel ja Gilles oli määrätty taistelupariksi. He kulkivat tyhjien talojen seassa ja kävivät välillä tutkimassa jonkin taloista. Joka paikassa oli merkkejä asukkaiden äkillisestä paosta: kesken jääneitä aterioita ruokapöydillä, lukitsemattomia ovia ja kiireessä pudonneita tavaroita. Kun Marcel astui ulos erään talon ovesta, kuului laukaus ja luoti osui seinään hänen päänsä viereen. Hän maastoutui ja poisti varmistimen aseestaan. Lisää laukauksia ei kuulunut eikä missään päin näkynyt liikettä. Tukikohdassa hän sai kuulla, että suomalaiset tarkka-ampujat härnäsivät tahallaan YK:n joukkoja. Jos heitä tulitettaisiin takaisin, suomalaiset voisivat vaatia aselepoa valvovien joukkojen vetämistä pois.
Yksitoikkoiset päivät seurasivat toisiaan. Legioonalaiset pysyttelivät tukikohdassaan kun eivät olleet partioimassa. Marcel kulutti aikaa katselemalla CNN:n raportteja Itämaasta. Pohjanmaan liittovaltion pääkaupungiksi oli sovittu Vaasa, vaikka Pohjois-Pohjanmaa olisi halunnut pääkaupungiksi Oulun. Ruotsin vaatimuksesta Lapin tasavalta oli ottanut viralliseksi nimekseen sanahirviön Entinen Itämaan tasavalta Lappi, koska Ruotsi pelkäsi Lappi-nimen lietsovan omassa Lapin maakunnassaan halua irtautua Ruotsista ja liittyä uuteen tasavaltaan. Viipurissa oli ollut yhteenottoja suomenkielisten ja venäjänkielisten välillä, ja Venäjä uhkasi sotilaallisella väliintulolla, jos Karjala ei takaisi venäjänkielisten kansalaistensa turvallisuutta. Savo oli hakenut virallisesti Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyttä.
Viimein legioonalaisille annettiin lupa viettää iltavapaitaan kaupungilla. Marcel lähti Gillesin ja muutaman muun toverinsa kanssa oluelle. Paikallinen panimo jatkoi toimintaansa sodasta huolimatta, joten kaupunkilaiset pystyivät edes hetkeksi unohtamaan tilanteensa. Baarissa soitti akustinen yhtye, sillä sähkökiintiötä haluttiin säästää valaistukseen. Yleisö riehaantui vanhoista rock-klassikoista, joiden julkinen esittäminen olisi ollut rangaistava teko vielä muutama vuosi sitten.
Muutaman tuopin jälkeen Marcelin piti käydä helpottamassa oloaan. Pestessään käsiään hän huomasi peilistä takanaan seisovan hämäläissotilaan. Marcel tunnisti sotilaan ja kääntyi ympäri.
”Mitä legioonalainen Jean Allaire tekee täällä väärässä univormussa?” Marcel kysyi.
”Sellaist Jean Allairea ei enää olekaan. Mää olen jällee Juha Ahonen.”
”Juha, Jean, aivan sama. Legioonasta ei lähdetä silloin kun huvittaa. Sinä olet sotilaskarkuri, minun pitäisi pidättää sinut.”
”Voit sää yrittää, mutta joutuisit raivaamaa tiesi hämäläisten sotilairen läpi. Tule, tarjoan sulle oluen, niin jutellaa.”
Marcel mietti hetken.
”Ehkä minä voisin yhden oluen vielä juoda, Jean.”
”Juha. Mää olen Juha.”
”Hyvä on, ole sitten Juha.”
Juha haki tiskiltä kaksi olutta, ja he istuivat nurkkapöytään.
”Miksi karkasit?” Marcel kysyi.
”Mää halusin auttaa isänmaatani. Mitä vaste sää olet viä lekioonassa? Sua tarvittaisiin Hämeen armeijassa.”
”Autan omalla tavallani. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi tähän tehtävään.”
”Millai sää kuvittelet auttavasi Hämettä nöyristelemällä suamalaisia?”
”Minun isänmaani on Itämaa. Tämä sota on mieletön ja mitä nopeammin se loppuu, sen parempi. Me olemme veljiä suomalaisten, karjalaisten, savolaisten ja pohjanmaalaisten kanssa. Miksi emme voisi elää rauhassa kuten ennenkin?”
Juha tuhahti halveksivasti.
”Itämaa oli Kekkosen luama keinotekoinen valtio, joka pysyi kasassa vain pakolla. Ilman Neuvostoliiton apua se varmaankaa olisi saanut koko valtiota luatua. Emmehän me puhu eres samaa kieltä.”
”Emmekö? Vaikka kaikki puhuvat omaa kieltään, ymmärrämme kuitenkin toisiamme. Ja onhan meillä Itämaan kieli.”
”Ymmärtäväthän myäs norjalaiset ja ruatsalaiset toisiaa ja silti heillä on omat valtiot”, Juha sanoi. ”Eikä Itämaan kieli ollu muuta kuin keinotekoinen yritys tuhota oikeat kielet. Rauhassa elämisestä tule mitää niin kauan kuin suamalaiset hautovat unelmia Suur-Suomesta.”
”Siksi täällä tarvitaankin ulkopuolista apua. Ilman NATOa ja YK:ta suomalaiset olisivat jo vallanneet Tampereen. Kunhan suomalaiset saadaan painostettua rauhansopimukseen, voimme yrittää elää yhdessä kuten ennenkin.”
”Suamalaisten kanssa? Mun sisareni oli Hämeenlinnassa, kun se vallattiin. Se pääsi pakoon, mutta kerto mitä tapahtui, kun kaupungissa aloitettii puhristukset. Ihmisiä vietii Hämeen linnaan eivätkä ne koskaan palanneet. Suamalaisten kanssa voi elää rauhassa vasta, kun heidän armeijansa on tuhottu viimeistä miestä myäten ja Turku on poltettu maan tasalle. Jos sää tulet järkiisi, niin tule kysymää mua esikunnasta. Hommaan sulle oikean univormun.”
Juha joi oluensa loppuun ja lähti. Marcel ei myöskään halunnut enää jäädä baariin ja suuntasi tukikohtaan.
3. Kuopio, Savon kuningaskunta, 1744
Kuopio paloi. Musta savu pimensi talviselta taivaalta paistavan auringon. Vetäytyvät savolaisjoukot olivat sytyttäneet kaupungin tuleen, jotta etelästä tulevat hyökkääjät eivät löytäisi suojaa pakkaselta. Kaupunkilaiset taivalsivat alakuloisina ja lohduttomina armeijan kanssa yli jäätyneen Kelloselän, kiersivät Kallaveden ja suuntasivat kaakkoon kohti Savonlinnaa. He olivat menettäneet kotinsa eikä heillä ollut paikkaa, mihin mennä, eikä muuta omaisuutta kuin se, mitä olivat kiireessä saaneet haalittua mukaansa. Ruokaa heillä ei ollut mukanaan kuin parin päivän tarpeisiin.
Savolaisten komentaja eversti Nylander sääli siviilejä, mutta ei voinut tehdä mitään heidän hyväkseen. Armeijalla oli muonaa hädin tuskin omiin tarpeisiin, eikä hänellä ollut tarpeeksi joukkoja hyökkääjien lyömiseen. Illansuussa kolonna pysähtyi. Nylander antoi luvan sytyttää nuotioita ruoanlaittoa ja lämmitystä varten, sillä pohjanmaalaisilla olisi parempaakin tekemistä kuin hyökkääminen yön pimeydessä. He olivat luultavasti tonkineet koko päivän Kuopion raunioita yrittäen löytää jotain ryöstämisen arvoista ja yrittäisivät nyt selviytyä talviyöstä savolaisten tavoin.
Aamu oli tuskin valjennut, kun paikalle saapui lähetti, joka marssi Nylanderin luokse.
”Teijän on kiirehittävä Savonlinnaan mahollisimman noppeesti”, lähetti sanoi. ”Suomalaiset piirittää Olavinlinnaa ja h...