Kiinankielinen alkuteos Jie mi
by Mai Jia

Published by arrangement with Lennart Sane Agency AB
through The Grayhawk Agency.

ISBN 978-952-7190-58-6

FILI – Kirjallisuuden vientikeskus
on tukenut tämän kirjan kääntämistä.

Suomentaja on saanut tukea Jenny ja Antti Wihurin rahastolta.

kansi Tuomo Parikka
tekninen toteutus Keski-Suomen Sivu Oy

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Osa I

Johdanto

1

Nuori mies, joka vuonna 1873 astui mustalla puumarkiisilla katettuun veneeseen, jätti taakseen Kuparikylän ja lähti länteen mestarin oppiin, oli maineikkaan jiangnanilaisen Rongin suolakauppiassuvun seitsemännen polven nuorin jäsen. Hänen oikea nimensä oli Rong Zilai, mutta länteen saavuttuaan hän muutti nimekseen Johannes Lilja. Myöhemmin alettiin kuulla puheita siitä, kuinka Rongin suvussa siihen asti periytynyt kostean suolan tuoksu alkoi tuosta nuorukaisesta alkaen vähitellen heiketä. Siihen alkoi sekoittua puhtaan kuivia kirjojen tuoksun sävyjä ja jopa isänmaallisia herrasmiesvivahteita. Luonnollisesti muutos liittyi erottamattomasti Johannes Liljan matkaan. Rongin suvun alkuperäinen peruste lähettää hänet ulkomaille ei kuitenkaan ollut ollut se, että suvun ominaistuoksuun oltaisiin kaivattu muutosta. Sen sijaan tavoite oli ollut tarjota suvun vanhalle isoäidille mahdollisuus elinkaarensa pitkittämiseen. Isoäiti oli ollut nuorena naisena erinomainen synnyttäjä. Vain parin vuosikymmenen aikana hän toi Rongin sukuun yhteensä yhdeksän poikaa ja seitsemän tyttöä. Lapsista jokainen kasvoi aikuiseksi asti, ja heidän ammatilliset saavutuksensa loivat tukevan perustan suvun kukoistukselle. Menestyksellään lapset rakensivat vankan pohjan myös isoäidin asemalle suvun matriarkkana. Jälkeläisten uskollinen huolenpito auttoi isoäidin elinkaaren pitkittämisessä, mutta helppoa hänen elämänsä ei suinkaan ollut. Ei varsinkaan öisin, jolloin lukemattomat kiemuraiset unet häiritsivät hänen lepoaan saaden hänet kiljumaan unissaan kuin pikkutyttö – monesti hän tärisi vielä aamun koittaessakin pelosta. Painajaiset koskivat usein joko hänen jälkeläistensä suurta joukkoa tai hänen omistamiaan korkeita kasoja valkeana hohtavaa hopeaa. Hän saattoi kirkua niin, että huoneessa palavien tuoksukynttilöiden liekit värähtelivät. Siksi Rongin suureen kartanoon alettiin tuoda aamuisin oppineita isoäidin unia tulkitsemaan. Aika näytti, kuinka hyvin tai huonosti kukin heistä todella osasi asiansa.

Unentulkitsijoista isoäiti luotti eniten erääseen nuorukaiseen, joka oli saapunut Kuparikylään ulkomailta. Paitsi että tuo nuori mies osasi taitavasti tulkita isoäidin unien merkityksiä, hän osasi toisinaan myös nähdä, keitä tulevissa unissa esiintyisi ja jopa vaikuttaa unien sisältöön ennalta. Ikävä kyllä tulkitsijan nuori ulkomuoto tarkoitti monien silmissä sitä, ettei häntä mitenkään voitu pitää riittävän kypsänä. Tai kuten vanhuksilla oli tapana sanoa: ”Jos kasvoilta puuttuu karvaa, työn jäljen arvaa.” Hänen taitonsa tulkita unia oli erinomainen, mutta ennustamisen saralla hän jätti toivomisen varaa. Jos hän osui oikeaan, hän osui oikeaan, mutta hänen ampuessaan harhaan nuoli meni metsään pahemman kerran. Yön ensimmäisen puoliskon unista hän saattoi vielä selvitä, mutta mitä tuli loppuyön uniin tai unien sisäisiin uniin, hänen kätensä alkoivat olla sidotut. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut koskaan varsinaisesti keskittynyt tekniikan opiskeluun, vaan oli vain isoisänsä työtä seuraamalla huomaamattaan oppinut yhtä ja toista. Jos mitä hyvänsä taitoa opiskelee vain puolitosissaan, on turha odottaa kehittyvänsä mestariksi.

Isoäiti avasi seinään piilotetun luukun, ja sen takaa paljastui korkeat pinot hopeaa. Hän rukoili nuorukaista kutsumaan isoisänsä paikalle. Vastaus oli kuitenkin kieltävä, kahdesta syystä: Ensinnäkin isoisällä oli jo ennestään riittävästi omaisuutta, ja hän oli muutenkin ehtinyt menettää kiinnostuksensa maalliseen mammonaan. Toisekseen isoisä oli itsekin ehtinyt jo varsin korkeaan ikään. Siksi pelkkä ajatuskin pitkästä matkasta merten taa olisi jo kenties riittänyt säikäyttämään hänet kuoliaaksi. Nuorukaisella oli kuitenkin tarjota yksi keino: isoäiti voisi itse lähettää jonkun merten taakse mestarin oppiin.

Koska isoisää ei saataisi henkilökohtaisesti paikalle, se olikin ainoa vaihtoehto.

Seuraava tehtävä oli löytää runsaslukuisten jälkipolvien keskuudesta ihanteellinen ehdokas. Valitun tuli täyttää kaksi ehtoa: Hänen tuli kunnioittaa isoäitiä niin, että olisi valmis kulkemaan tämän puolesta vaikka läpi tulen ja veden. Lisäksi hänen tuli olla älykäs ja halukas oppimaan, jotta hän voisi lyhyessä ajassa saada hallintaansa unien tulkinnan ja ennustamisen vaativan taidon. Pitkään jatkuneen siivilöinnin myötä kaksikymmentävuotiaassa Rong Zilaissa alkoi vähitellen näkyä voittajan merkkejä.

Niin alkoi Rong Zilain matka kohti länttä. Taskussaan ulkomaalaisen nuorukaisen isoisälleen kirjoittama esittelykirje ja harteillaan isoäidin elämän pidentämisen raskas velvollisuus hän matkusti maata pitkin päivin ja öin, kunnes lopulta aloitti matkansa merten yli kohti aikaansa mestarin oppipoikana. Kuukautta myöhemmin, eräänä myrskyisenä yönä Rong Zilain keinuessa vielä höyrylaivan kyydissä keskellä Atlantin valtamerta, isoäiti näki unessaan pyörteen ahmaisevan laivan merten uumeniin ja nuorukaisen hautautuvan suuren kalan vatsaan. Näky satutti unta näkevää isoäitiä niin, että hän kuoli unessaan. Unessa sattunut kuolema puolestaan aiheutti oikean kuoleman. Isoäiti ei enää koskaan herännyt, vaan pääsi tapaamaan Yamarājaa, kuoleman jumalaa. Rong Zilain matka oli hidas ja uuvuttava, ja kun hän viimein asteli tulevan mestarinsa silmien eteen ja ojensi tälle kunnioittavasti esittelykirjeensä, hän sai mestarilta vastalahjana kirjeen, jossa kerrottiin suru-uutiset isoäidin poismenosta. Kirje matkustaa aina lyhempää reittiä kuin ihminen. Sanonta ”aikainen lintu madon nappaa” näyttäisikin pätevän vain teoriassa.

Kunnioitettavaan ikään ehtineen mestarin tarkastellessa kaukaista vierastaan hänen silmänsä olivat kuin kaksi terävää nuolta, joilla olisi voinut vaikka ampua linnun taivaalta. Vaikutti siltä, että mies ottaisi vieraan mielellään oppipojakseen oman polkunsa viimeiselle taipaleelle. Ensi alkuun Rong Zilai kuitenkin tuumi, että koska isoäiti oli jo kuollut, opiskelustakaan ei olisi hyötyä. Hän jäi vain osoitukseksi kiitollisuudestaan, mutta alkoi mielessään heti suunnitella lähtöä. Sitä odotellessaan hän kuitenkin tutustui erääseen maanmieheensä, joka vei hänet kuuntelemaan luentoja. Luennot saivat hänen lähtötoiveensa haihtumaan. Hän havaitsi, että mestarin opinahjossa riittäisi yllin kyllin muutakin opittavaa, ja päätti jäädä maanmiehensä rinnalle. Seurassaan vielä yksi slaavi ja yksi turkkilainen oppilas he opiskelivat päivisin geometriaa, aritmetiikkaa ja yhtälöitä. Illan hämärtyessä he istuskelivat erään Bachista inspiroituneen muusikon oven takana ja nautiskelivat musiikista. Rong Zilai oli niin hullaantunut uuden oppimiseen, että aika kului kuin siivillä. Kun hän viimein alkoi tuntea, että oli koittanut aika palata kotiin, seitsemän kevättä ja syksyä oli ehtinyt kiitää tuulen lailla ohitse. Vuonna 1880, kun syksy oli jo alkanut antaa väriään puiden lehdille, Rong Zilai lähti takaisin kohti kotia mukanaan kymmeniä laatikollisia tuoreita vieraan maan viinirypäleitä. Hänen saapuessaan perille talvi oli jo edennyt pitkälle ja rypäleet olivat ehtineet käydä laivan ruumassa viiniksi.

Kuparikylän asukkaiden mielestä Rongin suvussa ei ollut seitsemän vuoden aikana tapahtunut pienintäkään muutosta. Rongin suku oli yhä Rongin suku suurilukuisine ja varakkaine suolakauppiasperheineen, joiden rahavirrat olivat yhtä ehtymättömät kuin aina ennenkin. Ainoa muutos oli tuo vierailta mailta palannut pieni poika, joka hänkään tosin ei enää ollut niin pieni. Paitsi että hänellä oli nyt uusi ja epätavallinen nimi – Johannes Lilja – hän osasi myös yllättää lukemattomilla erikoisuuksillaan. Hänen lettinsä oli kadonnut ja pitkä kaapu oli saanut tehdä tilaa liiville. Hän joi viiniä, joka oli punaista kuin veri, ja hänen puheeseensa sekoittui usein lintujen kieltä muistuttavia sanoja. Vielä oudompaa oli se, ettei hän enää ollut tottunut suolan hajuun – tai lemuun. Satamalaiturilla tai suolapuodissa löyhkä sai hänet yökkimään, toisinaan jopa antamaan ylen. Suolakauppiaan poika, joka ei sietänyt suolan hajua, oli todellinen erikoisuus, kuin ihminen joka ei siedä toisen ihmisen kohtaamista. Rong Zilailla oli kyllä tarjota vaikeuksilleen selitys. Merimatkansa aikana hän oli joutunut veden varaan ja ollut tukehtua meriveteen, joka oli niin suolaista, että olisi voinut tappaa hänet. Kokemus oli jättänyt häneen syvät jäljet, ja siitä lähtien hänen oli aina meritse matkustaessaan ollut pakko täyttää suunsa teelehdillä, sillä vain siten hän saattoi juuri ja juuri selvitä matkasta. Mutta vaikka hän ilmaisi perustelunsa selvästi, ihmiset eivät olleet vakuuttuneita. Jos mies ei sietänyt suolan hajua, kuinka hän muka voisi jatkaa isänsä työtä? Eihän kukaan voisi toimia suolapuodin isäntänä suu jatkuvasti teelehtiä pullollaan!

Tilanne oli todellakin hankala.

Onneksi isoäiti oli kertonut pojalle ennen tämän lähtöä, että tämä saisi seinään kätketyt hopeat omakseen palkkioksi uskollisuudesta. Myöhemmin hän nosti itsensä jaloilleen juuri tuohon hopeaan turvautuen. Hän perusti C-kaupunkiin koulun ja risti sen Johannes Liljan akatemiaksi.

Akatemia oli myöhemmin suurta mainetta niittäneen N-yliopiston edeltäjä.

2

N-yliopiston maine huippuopinahjona sai alkunsa Johannes Liljan akatemiasta.

Ensimmäinen Johannes Liljan akatemialle mainetta tuonut henkilö oli sen perustaja itse. Hän päätti ennenkuulumattomalla tavalla ottaa vastaan myös naispuolisia oppilaita. Päätös herätti paheksuntaa kautta yhteiskunnan ja teki akatemiasta yhdessä yössä kuuluisan. Ensimmäisten vuosiensa aikana akatemia oli ihmisten silmissä kiehtova kuin tirkistelyesitys. Yksikään maakunnan pääkaupunkiin eksynyt ei voinut olla poikkeamatta sen kampukselle, missä sai nähtävää silmän täydeltä kuin bordellissa ikään. Silloisessa feodaalisessa ilmapiirissä opinahjoja saatettiin hävittää maan tasalle, mikäli niiden penkeiltä löydettiin yksikin tyttö. Entä miksi Johannes Liljan akatemialle ei käynyt samoin? Teorioita riittää, mutta niistä luotettavin lienee Rongin sukupuun tarjoama selitys. Sukupuu nimittäin osoittaa, että akatemian ensimmäisistä naisoppilaista jokainen kuului Rongin suvun päähaaraan. Mitä siihen muka olisi kukaan voinut sanoa, jos suku itse halusi turmella jäseniään? Päätös hyväksyä vain suvun omia naisia oli täydellinen: akatemia oli lähellä rajan ylittämistä, mutta pysyi kuitenkin sen oikealla puolella. Geometrisesti päätöstä voisi verrata kahden ympyrän yhteiseen tangenttiin: ympyrät sivuavat mutta eivät leikkaa toisiaan. Palloilutermein ilmaistuna päätös taas oli kuin täydellinen lyönti rajaviivalle. Juuri siksi akatemiaa ei koskaan saatu kirotuksi nurin, ja samoin kuin lapsi varttuu kirousten ja huudon keskellä, Johannes Liljan akatemiakin kasvoi sitä ympäröivän maailman manausten saattelemana.

Myös seuraava akatemialle kuuluisuutta tuonut ihminen oli lähtöisin Rongin suvusta. Hän oli Johannes Liljan vanhimman veljen tytär Rong Youying. Veli oli vielä kuusikymmentävuotiaana ottanut jalkavaimon, ja tytär oli tuon liiton hedelmä. Tyttö syntyi suuren ja pyöreän leijonanpään kanssa, ja pää oli täytetty niin hämmästyttävällä älyllä, että sellaista oli harvoin tytöillä nähty. Jo pienestä asti hän osoitti poikkeuksellisia lahjoja erityisesti kaikessa laskemiseen liittyvässä. Hänestä tuli akatemian oppilas yksitoistavuotiaana, ja vain kaksitoistavuotiaana hän peittosi jo nopeudellaan helmitaulun käsittelijät. Hänen vikkelyytensä jätti ihmiset sanattomiksi. Hän pystyi laskemaan kahden nelinumeroisen luvun tulon päässään yhtä nopeasti kuin sylkäisemään maahan. Moni hankala ongelma tuli hänen käsittelyssään ratkaistuksi tuossa tuokiossa, mikä sai pulman esittäjän pettymään ja monesti jopa epäilemään, että tytön oli täytynyt kuulla siitä jo aikaisemmin. Kerran eräs päitä koskettamalla ennustava sokea mies kertoi hänelle, että hänen aivonsa ulottuivat aina hänen sieraimiinsa asti ja että hän oli ihmeellinen lahjakkuus, jollaisia syntyy vain kerran kymmenessätuhannessa vuodessa. Seitsemäntoistavuotiaana hän lähti vanhemman serkkunsa kanssa opiskelemaan Cambridgen yliopistoon. Höyrylaivan lähestyessä paksun usvan peittämää Lontoon satamaa runollisista lahjoistaan tunnettu serkku lausui inspiraation puuskassaan runon:

Valtameren voimaan turvautuen

saavun Isoon-Britanniaan

Iso-Britannia

usva ei voi peittää upeuttasi!

Serkun tunteikas lausunta herätti Rong Youyingin. Hän vilkaisi uneliailla silmillään kultaista taskukelloaan ja ilmoitti:

”Matkamme kesti kolmekymmentäyhdeksän vuorokautta ja seitsemän tuntia.”

Sitten serkukset aloittivat kysymysten ja vastausten sarjan, joka vaikutti olevan heille entuudestaan tuttu. Vanhempi serkku kysyi:

”Kolmekymmentäyhdeksän vuorokautta ja seitsemän tuntia on yhtä kuin…?”

”Yhdeksänsataaneljäkymmentäkolme tuntia”, nuorempi vastasi.

”Joka on yhtä kuin…?”

”Viisikymmentäkuusituhatta viisisataakahdeksankymmentä minuuttia.”

”Joka puolestaan on yhtä kuin…?”

”Kolme miljoonaa kolmesataayhdeksänkymmentäneljätuhatta kahdeksansataa sekuntia.”

Tuollaiset leikit olivat osa Rong Youyingin elämää. Ihmiset pitivät häntä elävänä helmitauluna ja toisinaan käyttivätkin häntä sellaisena. Hänen päässälaskukykynsä toi hänen harvinaislaatuiset lahjansa niin voimakkaasti esiin, että ihmiset keksivät hänelle lempinimen: Helmitaulu. Ja koska hänen päänsä oli poikkeuksellisen suuri, toiset käyttivät hänestä myös nimeä Isopäinen Helmitaulu. Totuus kuitenkin oli, että hän oli nopeampi laskija kuin yksikään helmitaulun käsittelijä, ikään kuin hänen suureen päähänsä olisi tiivistynyt koko Rongin suvun vuosikymmenien saatossa harjoittamasta liiketoiminnasta kertynyt voittojen laskemisen taito. Kerääntyneen taidon määrä vain oli muuttunut laaduksi.

Cambridgen-vuosinaan Rong Youying piti yhä kiinni matemaattisista lahjoistaan, mutta hänessä ilmeni myös uusia kykyjä. Esimerkiksi vieraan kielen oppiakseen moni joutuu istumaan hammasta purren koulun penkillä. Hänen puolestaan tarvitsi vain etsiä huonetoverikseen vierasmaalainen naisopiskelija, ja asia oli käytännössä hoidettu. Hänellä oli jokaisella lukukaudella uusi huonetoveri, ja aina lukukauden päätteeksi hän oli ehtinyt oppia uuden kielen, jota vieläpä puhui aivan yhtä sujuvasti kuin huonetoverinsakin, jolta oli sen oppinut. Hänen oppimismenetelmässään ei toki ollut mitään erityistä: se oli tuiki tavallinen tapa oppia, ja lähes jokainen opiskelija yritti keinoon turvautua. Erityisiä sen sijaan olivat hänen saavuttamansa tulokset. Vain muutaman vuoden opintojen jälkeen hän osasi jo seitsemää eri kieltä ja hallitsi ne puhutun kielen ohella sujuvasti myös paperilla. Eräänä päivänä hän kohtasi kampuksella nuoren naisen, joka kysyi häneltä jotakin. Hän ei ymmärtänyt naisen puhetta. Hän yritti tuloksetta jokaista hallitsemaansa kieltä, kunnes lopulta selvisi, että nainen oli juuri Milanosta saapunut uusi oppilas ja osasi ainoastaan italiaa. Rong Youying ehdotti naiselle, että heistä kahdesta tulisi alkavalla lukukaudella huonetovereita. Tuon lukukauden aikana Rong Youying suuntasi ajatuksensa Newtonin matemaattiseen siltaan.

Newtonin matemaattinen silta on yksi Cambridgen yliopistokaupungin suurista nähtävyyksistä. Silta on rakennettu 7 177:stä erikokoisesta, toisiinsa liitetystä puukappaleesta. Siinä on yhteensä 10 299 yhtymäkohtaa, joten mikäli jokaista yhtymäkohtaa varten tarvittaisiin yksi rautanaula, naulojenkin lukumäärä olisi sama. Tarina kuitenkin kertoo, että Newton oli kaatanut naulat Camjokeen eikä koko sillan rakentamisessa käytetty naulan naulaa. Kyseessä on siis todellinen matemaattinen ihme. Vuosien ajan Cambridgen yliopiston matematiikan laitoksen opiskelijat olivat unelmoineet sillan arvoituksen ratkaisemisesta ja halunneet luoda paperille sen täydellisen kaksoiskappaleen. Kukaan ei kuitenkaan ollut toteuttanut unelmaa. Moni oli onnistunut suunnittelemaan sillan, jonka rakentamisessa tarvittiin yli tuhat naulaa, mutta vain kourallinen yrittäjistä oli onnistunut pudottamaan naulojen määrän tuhannen alapuolelle. Toistaiseksi parhaan tuloksen oli saavuttanut eräs islantilainen opiskelija, joka oli päässyt 561:een naulaan. Silloin tunnetun matemaatikon, professori Pedro Emersonin luotsaama Newtonin matemaattisen sillan arviointikomitea oli luvannut, että mikäli joku vielä onnistuisi saavuttamaan edes yhdellä alhaisemman tuloksen, Cambridgen yliopisto myöntäisi tuolle henkilölle välittömästi tohtorinarvon.

Rong Youying suorittikin lopulta tohtorin tutkintonsa juuri tuolla tavalla. Hänen matemaattinen siltansa vaati vain 383 naulaa. Valmistujaisseremoniassa hän piti kiitospuheensa sujuvasti italiaksi.

Se oli Rong Youyingin viides vuosi Cambridgen yliopistossa. Hän oli valmistuessaan vain kaksikymmentäkaksivuotias.

Seuraavana vuonna Rong Youyingin puheille saapui kaksi veljestä, jotka halusivat viedä ihmisen taivaalle. Veljesten kauniit ihanteet ja kunnianhimo tekivät Rong Youyingiin niin suuren vaikutuksen, että hän päätti lähteä heidän mukaansa Yhdysvaltoihin. Kaksi vuotta myöhemmin Pohjois-Carolinan laitamilla ihminen lähetti ensimmäistä kertaa onnistuneesti lentokoneen siniselle taivaalle. Samaisen lentokoneen rungossa komeilee yhä tänäkin päivänä hopeanvärinen kyltti, johon on kirjattu tärkeimmät lentokoneen suunnittelussa ja rakentamisessa vaikuttaneet henkilöt. Kyltin neljännellä rivillä lukee:

Siivet suunnitteli Rong ”Helmitaulu” Lilja C-kaupungista Kiinasta.

Rong ”Helmitaulu” Lilja on nimi, jolla hänet tunnettiin vierailla mailla. Rongin sukupuussa hänen nimekseen ilmoitetaan Rong Youying, ja hän oli sukunsa kahdeksannen polven jäsen. Hänet Cambridgen yliopistosta mukanaan Yhdysvaltoihin vieneet miehet puolestaan olivat Wrightin veljekset, moottorilennon historian pioneerit.

Lentokone kohotti Rong Youyingin maineen korkealle taivaisiin, ja Rong Youying puolestaan saattoi liitoon entisen akatemiansa maineen. Xinhai-vallankumouksen päätyttyä hän koki kotimaansa virkoamisen olevan käsillä, ja vaikka se tarkoitti vuosia kestäneen kihlauksen purkautumista, hän päätti palata Kiinaan ja ottaa vastaan paikan kotiakatemiansa matematiikan laitoksen dekaanina. Silloin Johannes Liljan akatemian nimi oli jo muutettu N-yliopistoksi. Kesällä 1913 professori Pedro Emerson, Newtonin matemaattisen sillan arviointikomitean puheenjohtaja, saapui N-yliopiston kampukselle mukanaan pienoismalli Rong Youyingin suunnittelemasta, vain 383 naulaa vaatineesta Newtonin matemaattisesta sillasta. Vierailu oli N-yliopiston maineen kannalta merkittävä. Pedro Emersonista tulikin kolmas N-yliopistolle kuuluisuutta tuonut henkilö.

Eräänä lokakuisena päivänä vuonna 1943 japanilaiset pirut toivat sodan liekit N-yliopiston kampukselle. Pedro Emersonin lahjoittama harvinaislaatuinen aarre, Newtonin matemaattisen sillan pienoismalli suhteessa 1:250, tuhoutui barbaarisessa ja typerässä tulipalossa. Sillan suunnittelija oli kuitenkin sanonut hyvästinsä tälle maailmalle jo kaksikymmentäyhdeksän vuotta aikaisemmin, Pedro Emersonin vierailua seuranneena vuonna. Hän ei ollut kuollessaan edes neljäkymmentävuotias.

3

Rong Youying – tai Rong ”Helmitaulu” Lilja, tai Isopäinen Helmitaulu – menehtyi sairaalan synnytysosastolla.

Siitä on jo niin kauan, että jokainen hänen synnytyksensä omin silmin todistanut on ehtinyt kuolla. Tarina synnytyksestä, joka vaikeudessaan oli vertaistaan vailla, siirtyi kuitenkin polvelta toiselle kuin tieto jostakin hirvittävästä sodasta. Ajan myötä tarina kehittyi, vanhan viisauden tapaan kerronnaltaan yhä ytimekkäämmäksi ja ajattomammaksi muuttuen. Lienee sanomattakin selvää, että synnytys oli sielua riipaisevan piinallinen. Kerrotaan, että Rong Youyingin käheää ulvontaa jatkui kaksi päivää ja kaksi yötä. Voimakas veren haju täytti sairaalan kapeat käytävät ja leijaili lopulta ulos kadulle asti. Lääkäri oli yrittänyt turvautua kaikkiin sen ajan edistyneimpiin ja typerimpiinkin synnytyksessä käytettyihin menetelmiin. Mutta vaikka kaikki keinot oli käytetty, lapsen mustaa päätä ei vieläkään näkynyt. Käytävälle synnytyshuoneen oven taakse kerääntyi yhä enemmän lapsen syntymää odottavaa väkeä, niin Rongin suvusta kuin lapsen isän Lin-suvusta. Myöhemmin lähes jokainen kuitenkin palasi kotiinsa, eikä käytävälle jäänyt kuin pari palvelustyttöä. Koska pitkä ja vaikea synnytys oli pelottanut tiehensä sukujen karskeimmatkin jäsenet, riemu uuden elämän syntymästä oli väistämättä tullut käärityksi kuolemanpelon harsoon. Aika jatkoi vääjäämätöntä kulkuaan tuomiotaan syntymän ja kuoleman välillä jatkuvasti empien.

Viimeisenä sairaalan käytävälle ilmestynyt henkilö oli vanhaherra Lilja. Hän oli myös viimeinen paikalta poistunut. Ennen lähtöään hän sanoi:

”Jos ei sieltä synny hallitsijaa, niin sitten itse piru.”

”Vaikuttaa hyvin todennäköiseltä”, lääkäri vastasi, ”että synnytys ei onnistu.”

”Kyllä se onnistuu.”

”Ei onnistu.”

”Et tunne tuota naista. Hän ei ole mikään tavallinen nainen.”

”Minä tunnen kaikki naiset! Synnytyksen onnistuminen olisi ihme.”

”Mutta hän onkin ihmeidentekijä!”

Näin sanottuaan vanhaherra Lilja kääntyi poistuakseen paikalta. Lääkäri kuitenkin astui hänen tielleen ja sanoi:

”Olemme sairaalassa, ja sinun on kuunneltava minua. Jos synnytys ei onnistu, kuinka toimitaan?”

Vanhaherra Lilja pysyi vaiti.

Lääkäri tarkensi kysymystään: ”Kumpi jätetään henkiin, äiti vai lapsi?”

”Äiti tietenkin!” kuului päättäväinen vastaus.

Mutta kuinka vanhaherra Liljan sanoilla olisi voinut olla merkitystä oikuttelevan kohtalon edessä? Oli jo aamu, ja uuden, epätoivoisen taistelun täyttämän yön myötä Rong Youying oli uupunut täysin ja menettänyt tajuntansa. Lääkäri sai hänet hereille hyytävän kylmällä jäävedellä ja antoi hänelle sitten suoneen kaksinkertaisen annoksen piristettä. Lääkäri valmistautui viimeiseen ponnistukseen. Hän sanoi suoraan, että jos vieläkään ei onnistu, lapsi saa kuolla ja äiti jäädä henkiin. Kävi kuitenkin aivan päinvastoin: käheän huudon säestämän viimeisen koitoksen aikana synnyttäjän elimistö antoi periksi! Vasta sen jälkeen kohtalon lankojen varassa roikkunut lapsi saatiin keisarinleikkaukseen turvautumalla autettua ulos äitinsä kohdusta.

Lapsi vaihtoi äitinsä hengen kallisarvoiseen syntymäoikeuteensa, eikä hänen kivinen polkunsa tähän maailmaan ollut salaisuus kenellekään. Kun hän viimein oli syntynyt, jokainen paikalla olija oli kuin puulla päähän lyöty. Lapsen pää oli vielä hartioitakin leveämpi! Pojan päähän verrattuna äidin leijonanpää oli ollut kuin pieni taikuri, ja kun pieni taikuri oli lähes neljänkymmenen vuoden iässä yrittänyt synnyttää niin mahtavan velhon, tuloksena oli saattanut olla vain kuolema. Maailma todellakin on ihmeellinen paikka. Nainen, joka oli onnistunut lähettämään taivaalle monta tonnia painavan rautamöhkäleen, ei voinutkaan mitään sisällään odottaneelle pienelle lihanpalalle.

Linin suku teki parhaansa keksiäkseen vastasyntyneelle erilaisia kutsumanimiä. He keksivätkin monia nimiä, joissa esiintyi Lin-sukunimen ’metsää’ tarkoittava kirjoitusmerkki. Kaikki nimet ja kirjoitusmerkit osoittautuivat kuitenkin lopulta tarpeettomiksi. Lapsen suunnaton pää sekä pelottavan synkkä syntymätarina olivat nimittäin jo ehtineet tuoda hänelle kutsumanimen: Isopäinen Piru.

”Isopäinen Piru!”

Ihmiset nauttivat kuvaavan kutsumanimen käyttämisestä.

”Isopäinen Piru!”

Nimeä käyttivät niin tuttavat kuin vieraatkin.

Nimeä käytti joka ikinen ihminen.

Vielä uskomattomamman tarinasta tekee se, että huutojen saattelemana poika kasvoi kuin kasvoikin lopulta nimensä veroiseksi. Hänestä tuli häikäilemätön, anteeksiantamattoman röyhkeä piru. Ennen hänen syntymäänsä Linin suku oli lukeutunut maakunnan varakkaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin, ja suvun omistukset olivat kattaneet kokonaisen viisi kilometriä pitkän tien. Isopäisen Pirun nuoruusvuosista alkaen tie alkoi kuitenkin lyhetä. Suvun omaisuus hupeni hänen velkojaan maksaessa. Ellei se kylmäverinen portto olisi puukottanut häntä hengiltä, suvulle ei kenties lopulta olisi jäänyt edes kattoa pään päälle. Tarina kertoo, että Isopäinen Piru pakeni kotoaan kahdentoista ikäisenä ja oli kuollessaan vasta kaksikymmentäkaksivuotias. Tuon kymmenen vuoden aikana hän ehti olla osallisena ainakin kymmeneen murhaan ja maata satojen naisten kanssa. Niillä rahoilla, joista Linin suku hänen tekojensa vuoksi joutui luopumaan, olisi voinut rakentaa vuoren tai kattaa tien. Ihmiset pudistelivat päätään ihmetellessään, kuinka ihmiskunnalle tuhannen vuoden edestä saavutuksia suonut nainen, josta sukupolvet toisensa jälkeen vielä laulaisivat ylistyslauluja, olikin saattanut jättää jälkeensä sellaisen pahantekijän.

Kun Isopäinen Piru oli kuollut ja Linin suvussa oli juuri ehditty huokaista helpotuksesta, suvun kiusaksi ilmestyi maakunnan ulkopuolelta eräs salaperäinen nainen. Linin suvun päämiehen ja tämän perheen kohdatessaan nainen pudottautui aikailematta polvilleen, osoitti sormella pullottavaa vatsaansa ja vaikersi:

”Tämä sai alkunsa teidän sukunne siemenestä!”

Perhe tuumi, että mikäli kaikki Isopäisen Pirun ennen kuolemaansa kaatamat naiset lastattaisiin laivaan, yksi paatti ei riittäisi mihinkään. Silti tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli saapunut pullottavan vatsansa kanssa heidän kotiovelleen asti. Tulija oli vieläpä vierailta mailta, mikä lisäsi perheen epäilyksiä ja kiukkua entisestään. Niinpä nainen potkaistiin julmasti ovesta ulos. Nainen arveli toiveikkaana, että saisi kenties potkun myötä keskenmenon. Mutta vaikka hänen koko ruumistaan kolotti, se kohta johon olisi saanutkin koskea oli tyyni kuin veden pinta tuulettomana päivänä. Hän tarjoili itse itselleen vielä muutaman voimakkaan iskun, mutta kohdussa oli yhä rauhallista. Nainen istui turhautuneena maahan kadun vierustalle ja alkoi parkua. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä ihmisiä. Joidenkin sympatiat heräsivät, ja häntä kehotettiin kokeilemaan vielä onneaan N-yliopistolla, jossa sielläkin oli Isopäisen Pirun perhettä. Nainen nieli tuskansa ja laahusti N-yliopistolle, missä hän polvistui Johannes Liljan eteen. Koko ikänsä totuutta etsineessä ja väsymättä nuoria opettaneessa vanhaherra Liljassa yhdistyivät perinteiset ja nykyaikaiset arvot ja näkemykset moraalista ja kohtuudesta. Hän otti naisen huomaansa ja valitsi sopivan päivän, jolloin lähettäisi poikansa Rong Xiaolain – tai nuoren Liljan – saattamaan tämän kenenkään huomaamatta perheen kotikonnuille Kuparikylään.

Rongin suvun suuret talot ja laajat pihat kattoivat puolet koko Kuparikylästä. Talojen määrä ja koko olivat entisellään, mutta räystäiden ja pilarien rapistunut maalipinta viesti vuosien mukanaan tuomista muutoksista. Kun Johannes Lilja aikoinaan perusti maakunnan pääkaupunkiin akatemiansa ja Rongin suvun vesat alkoivat tungeksia sen penkeille, Kuparikylässä ennen nähdyt merkit suvun vauraudesta olivat tuomitut rappeutumaan. Yksi syy oli se, että kylän taakseen jättäneistä vain harva enää palasi sukunsa liiketoimia hoitamaan. Ajat eivät enää olleet entisensä, ja kun valtio otti suolakaupan hallintaansa, Rongin suvun vuolaat rahavirrat katkesivat. ”Loppu mikä loppu”, kuului useimpien vanhaherra Liljan alaisuudessa opiskelleiden Rongin suvun jäsenien mielipide asiasta. He omistautuivat tieteelle ja totuuden etsinnälle sen sijaan, että olisivat palvoneet rahaa tai jahdanneet pakkomielteenomaisesti keisarillisen korkeaa elintasoa. He näyttivät suhtautuvan sukunsa elinkeinon alamäkeen ja talouden ailahteluihin kuin niillä ei olisi ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Rongin suvun kurja kohtalo oli vain pahentunut entisestään. Vaikka syystä ei juuri julkisesti puhuttu, se oli ripustettu harvinaisen näkyvästi Rongin kartanon pääoven yläpuolelle. Kyseessä oli kyltti, johon oli kirjoitettu kultaisin kirjoitusmerkein ”Pohjoisen sotaretken tukija”. Kyltin taustalla olevan tarinan mukaan Pohjoisen sotaretken armeijan saavutettua C-kaupungin vanhaherra Lilja oli nähnyt opiskelijoiden virtaavan kaduille tekemään armeijalle lahjoituksia. Näky oli liikuttanut häntä niin, että vielä samana iltana hän oli rientänyt Kuparikylään myydäkseen pois Rongin suvussa sukupolvien ajan periytyneen satamalaiturin sekä puolet kauppakadun puodeista. Hän oli ostanut rahoilla laivallisen aseita ja ampumatarvikkeita ja lahjoittanut ne armeijalle. Siitä lähtien oven yläpuolella oli seissyt tuo kyltti. Vanhaherra Rongin teko toi suvulle runsaat määrät isänmaallista mainetta ja kunniaa. Vain hieman myöhemmin kyltin kalligrafiasta vastanneesta upseerista tuli kuitenkin nationalistihallituksen etsintäkuuluttama rikollinen, ja kyltin loistokin himmeni väistämättä. Hallitus teetti uuden kyltin, johon oli kirjoitettu samat kirjoitusmerkit samanlaisella kultauksella – vain eri käsialalla. Hallitus vaati sukua vaihtamaan uuden kyltin vanhan tilalle, mutta vanhaherra Lilja kieltäytyi. Siitä lähtien koko Rongin suku ja hallitus olivat jatkuvassa epäsovussa, mikä johti lopulta suvun liiketoiminnan väistämättömään rappioon. Rappiosta huolimatta kyltti roikkui yhä tutulla paikallaan. Vanhaherra Lilja oli jopa varoittanut, että niin kauan kuin hänessä henki pihisee, kenenkään olisi turha edes harkita kylttiin koskemista.

Suku ei voinut muutakaan kuin niellä vastoinkäymisen toisensa perään.

Ja niin vanhat hyvät ajat, jolloin miehet ja naiset elivät yhden katon alla, nuorukaisia ja vanhuksia oli riittämiin, isännät ja palvelijat tulivat ja menivät ja Rongin kartanossa vallitsi katkeamaton mekkala, muuttuivat ajoiksi, jolloin ihmisiä oli harvassa ja melu oli vaimennut. Niistä harvoistak...