Kansi

Nimiö

Oppi luottamuksesta

RISTO SAARINEN

Tekijänoikeudet

Gaudeamus Oy

www.gaudeamus.fi

KL: 11, 21 • UDK: 1, 2

ISBN 978-952-495-949-0

Lukijalle

Vuonna 2017 vietetään itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa sekä reformaation 500-vuotismuistoa. Keskustelu luottamuksesta kuuluu molempien tapahtumien ytimeen. Myös vuosijuhlista riippumatta luottamuksesta on tullut ajankohtainen akateemisen tutkimuksen aihe mitä moninaisimmilla tieteenaloilla. Tämä teos kartoittaa uusinta keskustelua ja toivottavasti vie sitä eteenpäin.

Samaan tapaan kuin teoksessani Oppi rakkaudesta (2015) käytän niin kutsuttua ”filosofia elämäntapana” -kirjoitustyyliä, johon kuuluvat tarinat ja omakohtaisuus. Tarinoiden henkilöhahmot ovat kuvitteellisia. Viimeisen luvun kirjallisuusviitteet kertovat, millaiseen kirjallisuuteen ja myös uusimpaan tutkimukseen ajatukseni ja kehittelyni perustuvat.

Kirjan taustalla on opetukseni Helsingin ja Heidelbergin yliopistoissa sekä johtamani Suomen Akatemian huippuyksikkö ”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen”. Kiitän opiskelijoitani ja työtovereitani aihepiirin hyödyllisestä kommentoinnista. Referee-lukijat antoivat tärkeää palautetta erityisesti yhteiskuntatieteiden osalta. Kaikki virheet ovat omiani – yritän humanistisen alan osaajana epätäydellisesti kurkotella kohti yhteiskuntatieteiden monimutkaisuuksia.

Sisällys

1. Perusluottamus

2. Luottamus itseen

3. Luottamus toiseen

4. Luottamus yhteiskunnassa

5. Luottamus työssä ja markkinoilla

6. Luotettavuus

7. Uskonnollinen usko

8. Uskollisuus

9. Myötätunto

10. Haavoittuvuus ja itsenäisyys

Lopuksi: Valistunut luottamus

Luottamuksen kartta: Käytetty kirjallisuus

Hakemisto

Kirjoittaja

1 Perusluottamus

PERUSLUOTTAMUS

(Proffa) Olen iloinen siitä, että Henna sai vaihtostipendin Heidelbergiin. Hän on ulospäinsuuntautunut ja kielitaitoinen opiskelija, joka varmasti tuottaa kunniaa meidän yliopistollemme. Muistan kun itse olin Saksassa nuorena tuppisuuna. En oikein uskaltanut puhua kenenkään kanssa, eikä saksan taitonikaan ollut kummoinen. Nykynuorilla on itsetunto kohdallaan ja he osaavat asiansa.

Ainoa mikä minua hiukan mietityttää ovat nuo hänen Facebook-päivityksensä Saksasta. Kaikki tuntuu olevan ihanaa, värikästä ja vauhdikasta. Hän on jo kävellyt Philosophenwegin, heilutellut kättään linnan muurin yli ja tutustunut Kultaisen Hauen ruokalistoihin. Aina näyttää olevan muita yhtä iloisia nuoria ympärillä, kuin matkailumainoksessa.

No, ehkä tämä on vain vanhemman, ujomman ihmisen kateutta. Yritän minäkin toisinaan Facebookiin jotain laittaa, mutta lähinnä asiallisia asioita, kuten konferenssiesitelmiä ja ratkaisuja filosofisiin ongelmiin. Tämä välineiden viihdekäyttö on minulle aina ollut vaikeaa.

Vuoden 2016 dramaattiset vaalitulokset Isossa-Britanniassa (EU-ero) ja Yhdysvalloissa (presidentinvaalit) ovat tehneet luottamuksen tarpeellisuudesta ja sen puutteesta uudella tavalla ajankohtaisen asian. Vaalit ja niihin liittyvä julkisuus tuovat esiin ihmisten epäluottamusta toisia ryhmiä, aatteita, instituutioita ja jopa totuudellisuuden vaatimusta kohtaan. Kulkeeko moderni demokratia kohti totuudenjälkeistä aikaa tai kaikenkattavan epäilyn ja epäluulon aikakautta? Jotta osaisimme vastata tähän kysymykseen, meidän on ymmärrettävä, mitä luottamuksella tarkoitetaan.

Politiikan teoriassa korostetaan ihmisen luottamusta erilaisiin yhteiskunnan toimijoihin demokratian kivijalkana ja välttämättömänä ehtona. Suomalaistenkin luottamusta erilaisiin instituutioihin mitataan säännöllisesti. Eniten luotetaan poliisiin, kouluihin ja puolustusvoimiin, vähiten puolueisiin ja suuryrityksiin. Luottamus yleensä lisääntyy hyvinä aikoina ja vähenee kriisien keskellä.

Mitä tällaisessa kyselyssä loppujen lopuksi mitataan? Ehkä mitattavina ovat pikemmin ihmisten sisäiset tunteet ja asenteet kuin ulkoiset yhteiskunnalliset toimijat. Entä mikä on instituutioiden varsinainen suhde niitä kohtaan tunnettuun luottamukseen? On hyvä, jos poliisi ja koululaitos nauttivat ihmisten luottamusta, mutta ne eivät voi perustaa toimintaansa luottamuksen varaan. Poliisin toiminta perustuu lakiin, ja koulun on puolestaan ensi sijassa välitettävä tietoja ja taitoja. Luottamuksen tarkka sisältö ja sijainti pakenevat määrittelyä.

Talouselämässä ja rahoitusmarkkinoilla korostetaan luottamuksen merkitystä. 1700-luvulla vaikuttaneiden Adam Smithin ja Anders Chydeniuksen kaltaiset talousteorian klassikot yhdistetään nykykeskustelussa ajatukseen, että luottamuksen ja avoimuuden esiintuominen on vapaan markkinatalouden alkuehto. Paperirahan ja etenkin digitaalisen rahan aikakaudella on olennaista, että luotetaan rahan kykyyn toimia hyödykkeiden, työn ja investointien arvoa kuvaavana suureena. Kauppakumppaneiden on ainakin jossain määrin luotettava toisiinsa.

On hyviä perusteita uskoa siihen, että kaupan ja rahoituksen kriisit ovat jossain syvässä mielessä luottamuksen kriisejä. Luottamuksen ydinsisältö on silti arkijärjen vaikeasti hahmotettavissa. Se ei voine liittyä vain osapuolten sisäiseen maailmaan, sillä tavanomaisessa kaupassa minun ei juuri tarvitse miettiä myyjän moraalista laatua tai hänen sisäisiä vaikuttimiaan. Toisaalta luottamus ei ole myöskään kauppatavaroiden itsensä tai rahoitusvälineiden ominaisuus. Talouselämänkin luottamuspohja pakenee helppoja määritelmiä.

Ison koneen hatara ydin?

Ensimmäinen vilkaisu luottamukseen poliittisen järjestelmän tai talouselämän ydinsisältönä ei juuri valaise itse luottamuksen käsitettä. Jos politiikka tai talouselämä muodostaa suuren koneiston, niin luottamus on kuin ison ja toimivan koneen hämmästyttävän hatara ydin. Voiko ihmisjoukon epämääräinen ja herkästi muuttuva asenne todella pitää ison ja tuottavan koneen toiminnassa?

Ikävä kyllä näyttää siltä, että politiikassa ja talouselämässä luottamus voidaan kuvata ison koneen hatarana ytimenä. Luottamuksen puute voi näet hämmästyttävän nopeasti hajottaa suurenkin järjestelmän. Demokraattisessa politiikassa vallanpitäjien luottamuksesta äänestetään usein, ja epäluottamuslause riittää vallan vaihtamiseen tai vähintään sen uudelleen järjestelyyn. Myös taloudessa epäluottamus voi levitä sangen nopeasti. Jos omaan rahaan ei luoteta, valuutta pakenee ulkomaille ja rahoitusjärjestelmä romahtaa. Ison koneen ydin on kummallisen epävakaa.

Asia on silti monisäikeisempi kuin tämä ensimmäinen kielikuva antaa ymmärtää. Luottamus ei ole ainoastaan asenne, vaan sillä on yleisempi olemassa oleva sisältö, johon luottamus varsinaisesti kohdistuu. Kouluun luotetaan, koska uskotaan sen kykyyn välittää tietoa, ja valuuttaan luotetaan, koska luotetaan siihen reaaliseen talouteen, jota valuutta heijastaa. Objektiivista sisältöä mitattaessa puhutaan luotettavuudesta, joka on eri asia kuin asenteita kuvaava luottamus. Luotettavuuden ydin on vahvempi kuin luottamuksen.

Asia on vielä monimutkaisempi, sillä useinkaan ei pystytä mittaamaan reaalisen maailman luotettavuutta, vaan on tyydyttävä tarkastelemaan ihmisten välistä luottamusta. Etenkin nopeita ratkaisuja tehtäessä käytännön politiikka nojaa viimeksi mainittuun. Luottamuksen subjektiivinen maailma on hyvinkin olennaisesti lähtökohta ratkaisuillemme, ja joissakin elämänmuodoissa tämä pitää avoimesti tunnustaa.

Uskonto on mitä puhtain esimerkki subjektiivisen luottamuksen merkityksestä. Kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen vuonna 1517 eli 500 vuotta sitten, hän nousi nimenomaan vastustamaan käsitystä, että uskontoa voitaisiin objektiivisesti mitata. Paavilliset aneet tarjosivat mahdollisuuden ostaa itsensä vapaaksi synnin rangaistuksista. Luther vastusti ajatusta, että uskontoa voitaisiin näin hinnoitella. Uskonnollisilla asioilla ei ole listahintaa. Jumala katsoo vain kristityn uskoon. ”Usko yksin tekee autuaaksi ja vapaaksi”, Luther kirjoittaa. Usko ei ole vailla sisältöä, mutta olennaisesti se on yksilön luottamusta Jumalaan.

Jossain mielessä luterilainen uskonkäsitys edustaa ”ison koneen hataraa ydintä” vielä laajemmin kuin politiikka ja talouselämä. Siinä ihmisen koko elämä ja vielä iankaikkinen autuuskin perustuu silkkaan luottamukseen. Lisäksi tämä luottamus kohdistuu Jumalaan, josta ei voi saada järkiperäistä tietoa. Uskonnollinen luottamus ei ehkä ole täysin sokeaa, sillä se nojaa kokemukseen ja yhteisöön, mutta se on vielä kärjistetymmin hataraa ja subjektiivista kuin ihmisten luottamus politiikkaan ja talouteen.

Vuonna 2009 toteutetussa kyselyssä suomalaisten luottamuksesta yhteiskunnallisiin instituutioihin noin 90 % kansalaisista luotti poliisiin ja kouluihin melko paljon tai hyvin paljon. Kirkkoon luotti samalla tavalla 47 %, suuryrityksiin 24 % ja puolueisiin 15 %. Uskonnon subjektiivisen luonteen vuoksi tulosta voi pitää evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta hyvänä. Tulosta voitaneen lukea niin, että poliisilla ja koululla ei ole samassa mielessä ”hataraa ydintä” kuin monilla muilla toimijoilla, vaan niiden luotettavuutta voidaan objektiivisesti mitata. Lisäksi nämä mittaukset ovat tuottaneet niille myönteisiä tuloksia.

Tätä kirjoitettaessa uusin vastaava suomalainen tutkimus on Tiedebarometri 2016. Sen aineiston perusteella poliisiin luottaa melko tai hyvin paljon 85 % vastaajista. Yliopistot ja korkeakoulut saavat 75 % luottamuksen. Kirkkoon luottaa Tiedebarometrissa enää kolmannes ja suuryrityksiin 15 % vastaajista. Poliittisten puolueiden luottamus on romahtanut yhdeksään prosenttiin, joka sekin kokonaan koostuu vaihtoehdosta ”melko paljon”. Eri tutkimukset eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta luottamuksen rapautuminen näyttää Suomessa jatkuvan. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan teemasana ”yhdessä” kohdistuu siksi todelliseen yhteiskunnalliseen tarpeeseen.

Tehtävänasettelu

Tässä kirjassa pyrin selvittämään, mitä luottamuksella ja sen lähikäsitteillä nykyisessä tieteellisessä keskust...