Charles Todd

Sairaanhoitajan kertomus

Suomentannut Eeva Koskimies

 

Charles Todd on kirjoittanut Bess Crawford -mysteereitä, Ian Rutledge -mysteereitä sekä kaksi itsenäistä kirjaa. Nimimerkin takana on äidin ja pojan kirjoittajatiimi. He asuvat Englannin itärannikolla.

Jane Cheliusille, maailman parhaalle agentille. Kiitos kirjoista, linnuista ja matkoista. Ja ennen kaikkea kiitos ystävyydestä. Me molemmat ajattelemme sinua suurella rakkaudella.

 

1

Kaikki alkoi tästä…

Lokakuu 1918

Hän ryömi kaatuneen puun luokse ja jäi siihen makaamaan heikkona ponnistelusta. Mutta hän tiesi, että hänen olisi päästävä takaisin liikkeelle. Kun hän pysähtyi, ja hiki kuivui iholle, hän alkoi taas vapista niin, että hampaat kalisivat. Univormusta oli niin vähän jäljellä, että se ei lämmittänyt. Ja hänen vangitsijansa olivat vieneet hänen saappaansa, jotka olivat hienoa englantilaista nahkaa. Hän oli itsekin ryöstänyt ne ruumiilta.

Hän irvisti eikä uskaltanut katsoa veristä jalkaansa. Hän oli muutenkin menettänyt ihan liikaa verta. Onneksi jalkahaava oli lakannut vuotamasta verta, ja otsassakin olevasta haavasta valunut veri oli hyytynyt. Mutta hän oli huonossa kunnossa ja niin nälissään, että häntä pyörrytti. Neljän vuoden sotimisen jälkeen tältä seudulta ei löytyisi syötävää edes linnulle. Hän kuolisi, jos ei pääsisi omien linjojensa taakse.

Vasemmalta kuului raskaan tulituksen ääniä. Siellä oli hyökkäys käynnissä. Mutta missä päin? Hän erotti välähdykset, mutta ne eivät kertoneet hänelle mitään.

Hän ponnisteli päästäkseen istumaan puunrunkoa vasten. Ajattele! hän sanoi itselleen. Muuten et ikinä selviä tästä.

Tulituksen äänet vaimenivat, mutta hän tiesi, että hyökkäys jatkui. Hän oli menettämässä tajuntansa.

Hän taisteli vastaan ja ponnisteli puunrunkoa vasten. Maa tärisi, ja hän tajusi, että jossain oli räjäytetty juoksuhauta. Hän rojahti takaisin märkää maata vasten.

Sitten hän kuuli ääniä. Hän tunsi käsien kosketuksen ihollaan. Hän räpytteli silmiään ja yritti nähdä. Ei, ei nyt. Hyvä Jumala!

Ihmiset repivät hänen kätensä irti puunrungosta. Hänet peitettiin huovalla, joka suojasi häntä kylmältä tuulelta. Petollinen lämpö ympäröi hänet, eikä hän pystynyt enää pistämään vastaan.

Hän ei enää välittänyt eikä taistellut vastaan. Viekööt hänet minne halusivat.

Paareja kantavat miehet horjahtelivat kovalla maalla, heilutellen häntä puolelta toiselle. Hän tajusi sen aina välillä leijuessaan tajunnan rajamailla. Hän kuunteli miesten huohotusta ja näki aina välillä yläpuolella loistavat tähdet. Hän vapisi edelleen, vaikka peitto lämmitti vähän. Peitto oli sidottu vyöllä hänen ympärilleen.

Sitten hän erotti himmeän lampun valon. Ja kuuli ääniä. Joku kumartui hänen ylleen. Hän erotti sumuiset kasvot. Vyö irrotettiin ja peitto otettiin pois. Hän paleli niin, että melkein huusi ääneen. Sitten peitto laskettiin takaisin hänen päälleen, ja hän puristi sitä epätoivoissaan.

"Mitäs te tällä kertaa toitte minulle?" skottilaisittain murtava ääni kysyi. Naisen ääni. "Tämähän on jo kuollut."

"Hän vapisee kylmästä, ei kuolintuskista", miehen ääni vastasi.

"No, tuokaa hänet sitten tänne. Onko siellä vielä muita?"

"Ei, tämä oli viimeinen."

"Hyvä. Menkää sitten ottamaan jotain lämmikettä."

Puhe oli niin skottivoittoista, että hän tuskin ymmärsi sitä. Hän yritti voihkaista kertoakseen, että oli yhä elossa, mutta sai aikaan vain kähinää.

Nainen kumartui uudestaan hänen ylleen. Hän näki sairaanhoitajan hilkan alta esiin pistävät ohuet hiekanvaaleat hiukset. Siniset silmät olivat lempeämmät kuin naisen ääni. Kasvot olivat kesakkoiset.

"Hyvä Luoja", nainen sanoi. "Tämä taitaa olla fransmanni."

2

Lokakuu 1918. Jossain Ranskassa

Pesin ja kuivasin käteni ja pyysin sotilaspalvelijaa tuomaan seuraavan potilaan telttaan.

Tohtori Winters kääntyi katsomaan pöydälle nostettua miestä. "Hän kärsii shokista ja verenhukasta. Ja näyttää olevan ranskalainen. Outo juttu tällä sektorilla. Tiedämmekö hänen nimensä?"

"Emme, sir", sotilaspalvelija sanoi. "Univormusta on niin vähän jäljellä, ettei taskuja enää ole."

"Tukikohdan sairaala saa sitten hoitaa hänet." Tohtori Winters kohotti peittoa. "Viekää hänet sänkyyn ja hakekaa pari kuumavesipulloa ja oikein makeaa teetä. Haavoista ei enää vuoda verta, joten hän voi odottaa. Hänellä saattaa olla aivotärähdys. Missä ambulanssit ovat?‘"

"Tulossa, sir."

"Hyvä. Laittakaa hänet sitten yhteen niistä. Hoitaja Crawford, oletko sinä ambulanssivuorossa?"

"Kyllä, tohtori. Hoitaja MacRae on päivystysvuorossa aamuun saakka, ja hoitaja Marshall on nukkumassa." Kallistin päätäni ja kuuntelin. Tulitus oli lakannut. Tulitauko. "Kyllä te pärjäätte täällä. Nyt pitäisi olla rauhallisempaa."

"Tuskinpa vain", tohtori Winters huokaisi. "Minä tarvitsisin tänne kymmenen sinunlaistasi. Katsokin, etteivät he pidä sinua siellä liian pitkään."

"Minä teen parhaani", sanoin hymyillen. "Ja tuon mukanani niin monta hoitajaa kuin saan."

"Viisikymmentä ehkä riittäisi. Alahan nyt mennä", tohtori sanoi kuullessaan ambulanssien äänet. Hän kääntyi puhumaan sotilaspalvelijalle. "Kantakaa hänet ambulanssiin ja tehkää hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ja sitten minä haluaisin kupin teetä."

Sotilaspalvelija kutsui paarinkantajat teltan ulkopuolelta.

"Miesparka, onpa onni, että hän ei ole tajuissaan", toinen sanoi.

"Varovasti", sotilaspalvelija sanoi seuraten miehiä. "Tehdään hänen olonsa mahdollisimman lämpimäksi."

Minä hain kuumavesipullot ja toisen peiton ja seurasin perässä. Hätävaralaatikossa ei ollut juuri ollenkaan sokeria jäljellä, mutta minä tein parhaani.

Sisar MacRae oli johtamassa potilaiden lastaamista ambulansseihin, kun minä palasin.

"Bess?" tohtori Winters sanoi.

"Niin, tohtori?"

Tohtori Winters on tanakka mies, jolla on ennen aikojaan harmaantuneet hiukset ja terävät siniset silmät. Hän oli uuvuttanut itsensä työnteolla, ja minä olin huolissani hänestä

"Niin, tohtori? kysyin pysähtyen teltan suulle.

"Ei mitään. Mene vain. Sano, että me tarvitsemme lisää apua. Ja ruokavarastot ovat käymässä vähiin."

"Minä puhun siitä ylihoitajalle itse."

"Hyvä." Tohtori Winters hymyili. "Tee se."

Uusin potilaamme vapisi yhä peitoista huolimatta. Laitoin yhden kuumavesipullon lämmittämään hänen jalkojaan ja toisen hänen käsiään. Ja peittelin hänet sitten toisella peitolla. Koska hän ei ollut tajuissaan, lähetin teen tohtori Wintersille. Tohtorikin oli sokerin tarpeessa.

Ambulanssissa oli vähän parempi valo, ja etsin varovasti potilaan nimeä. Upseereilla oli yleensä haavoittumisen tai kuoleman varalta nimilappu jossain univormussaan. Me yritimme aina kaikkein ensimmäiseksi tunnistaa potilaat. Mutta haavoittuneita ja kuolleita oli niin paljon, että se oli vaikeaa.

Työnsin käteni univormun taskuun, ja sen jäänteet irtosivat. Näytti siltä kuin taskuun ommeltu nimilappu olisi revitty pois. Miksi?

Eikö mies halunnut saksalaisten tietävän, kuka hän oli? Oliko hän pelännyt joutuvansa saksalaisten vangiksi? Oliko hän jonkun ranskalaisen kenraalin tai ministerin poika, niin tärkeä, että voisi joutua panttivangiksi?

Ei sillä ollut väliä. Voidessaan paremmin hän voisi kertoa, kuka oli.

Kiirehdin hakemaan laukkuni, johon pakkasin toisen univormun ja kääräisin pussiin kuraiset saappaat, joita en ollut ehtinyt puhdistaa. Sitten palasin takaisin ambulanssille tarkistamaan, että meillä oli kaikki tarvittavat paperit. Olin tarkistamassa niitä, kun taivaalla välähti kranaatti.

Yksi miehistä kirosi. "Eikö tämä lopu ikinä? Me emme kohta enää pysty hoitamaan kaikkia haavoittuneita."

Kranaatin aavemaisessa valossa he kaikki näyttivät oudon kalpeilta ja vierailta. Valo oli hiipunut pois, kun he olivat saaneet viimeisenkin potilaan ambulanssiin. Minä nousin vaikeimmin haavoittuneiden ambulanssiin.

Hoitaja MacRae ilmestyi pimeydestä ja ojensi minulle kirjeen. "Postittaisitko tämän puolestani"

Työnsin kirjeen taskuuni ja viittasin ensimmäisen ambulanssin kuljettajaa lähtemään ajamaan.

Minä asetuin istuimelleni toiseksi viimeiseen ambulanssiin. Olin ajanut kuljettajan, Robinsonin, kyydissä ennenkin. Hänellä oli neliskanttiset kasvot, vaaleat hiukset ja väsynyt katse. Me olimme kaikki väsyneitä.

"Kuinka paha lasti meillä on tänään, hoitaja?" Robinson kysyi.

"Kaksi verta vuotavaa. Yksi, jolla on murtuneet kylkiluut. Yksi päävamma ja yksi kuumehoureinen. Hän taitaa olla pahin. Lisäksi on yksi umpisuolipotilas ja yksi verenhukasta kärsivä."

"Tulitus alkaa kohta uudestaan. En halua pysähtyä, jos ei ole ihan pakko."

"No, toivotaan parasta."

"Minä olin ollut tällä leirillä nyt viikon, ja me olimme vaihtaneet paikkaa kahdesti ollaksemme lähempänä pahiten haavoittuneita. Hoitaja Nelson pelkäsi, että saksalaiset etenisivät liian lähelle, mutta minä en uskonut siihen. Uskoin, että me pystyisimme pysyttelemään saksalaisten linjojen takana. Mutta sodastahan ei koskaan tiedä. Kumpikin puoli oli kärsinyt raskaita tappioita. Tulitauko olisi tervetullut jo siksikin, että saisimme tilaisuuden nukkua.

Mutta yksi upseeri oli jo varoittanut minua.

"Me käytämme kaikki kranaattimme loppuun. Ei kukaan halua viedä niitä kirottuja kapistuksia takaisin Englantiin."

Ambulanssi poukkoili ja heittelehti kuoppaisella tiellä pimeässä. Meillä ei ollut muuta valoa kuin edellä ajavan ambulanssin himmennetyt takavalot. Robinson yritti ajaa mahdollisimman varovasti, mutta töyssähtelylle ei voinut mitään.

"Sinun isäsihän on eversti Crawford, eikö olekin?"

"Kyllä."

Isäni oli jäänyt eläkkeelle aktiivipalvelusta pari vuotta ennen sotaa. Mutta hän teki yhä velvollisuutensa aina, kun häntä tarvittiin. Lontoossa oli paljon käyttöä hänelle vieläkin. Hänen työnsä oli niin salaista, ettei hän voinut puhua siitä. Ja usein hän katosi päiviksi, jopa viikoiksi. Äitini ja minä olimme tottuneet siihen näiden neljän vuoden aikana. Isä oli kai käynyt Ranskassa useita kertoja, mutta ei puhunut siitä. Eikä puhunut Simon Brandonkaan, joka oli isäni rykmentin sotilasmestari. Lontoo ei ollut halunnut isäni palaavan aktiivipalvelukseen, mutta lähettivät häntä vaarallisiin tehtäviini. "Armeija haluaa tappaa hänet omalla tavallaan eikä antaa ...