Tämän tarinan halusin panna muistiin niistä tarinoista, joita kuuntelin rantasaunalla kesäöinä. Kertojia oli useita ja jokaisella omat muistikuvansa ja käsityksensä tapahtumista. Kokonaisuutena tarinani on fiktiota, mutta siinä voi kuulla kaikuja eletystä elämästä selkosen pikkukylässä, joka oli näennäisesti erillään muusta maailmasta mutta kuitenkin osa sitä. Historiatonta paikkaa ei ole olemassakaan, kuten ei ole historiatonta ihmistäkään. Jokaisella on tarinansa, hyvinkin kertomisen arvoinen.

~Pietu

Luku 1

Äiti avasi ulko-oven, se parkaisi pakkasen hyydyttämänä.

– Oliko rihmoissa saalista?

Eino punautti säkkirepun hartioiltaan ja pöyhäisi sen sisältöä. Vaitonaisesti hän ojensi valkean linnunruumiin odottavalle äidille. Tämä huokaisi hieman ja katosi nopeasti huoneeseen. Eino tiesi, että äiti alkoi nopein ottein nykiä höyheniä linnusta. Menisi jonkin aikaa, ennenkuin aamiainen olisi valmiina. Jauhot olivat taas lopussa ja ainoa ruokapuoli oli perunat ja jonkinlainen riekosta tehty kastike.

– Toitko sinä Eino linnun? Esko, viisivuotias miehenalku, napotti kirkkailla silmillään isoveljeä. Eino istahti penkinpäähän ja riisui lakin ja käsineet vierelleen. – Olihan siellä yksi valakea riekku.

Eino, nelitoistavuotias, pienikasvuinen ja sairaalloinen poika oli joutunut jo useamman vuoden ajan pitämään huolta lisäruuasta. Isä-Kaarle oli talvisydämet kaukana rajan pinnassa savotoimassa, ja jauhosäkkien tuontiväli oli liian pitkä. Leipää sai syödä vain lukupalaset, ja se tuntui aina liian vähältä kasvavan pojan elimistössä. Huoletti vielä sekin, että äidin vatsa oli alkanut kasvaa tänä talvena liian huimaa vauhtia.

– Lähetäänkö tänäpäivänä matteenkoukkuille? Esko ei jättänyt veljeä rauhaan. Hän kiipesi penkille viereen ja yritti olla ison ja tanun näköinen.

– Kyllä kait meijän pittää. Jos ei äitillä tähellisempää...

Äiti oli saanut linnun pataan, tuoksu levisi kosteisiin huoneisiin. Ulkona oli pakkanen lauhtumaan päin ja se jäädytti ikkunat paksuun huurteeseen. Esko kääntyi raaputtamaan katselureikää jääpintaa, hän odotti milloin naapurin lapset tulisivat kartanolle.

– Tulehan kauemmas siitä kylymänhengestä, Eino sanoi Eskolle. Einoa alkoi nukuttaa, kello oli vasta puoli seitsemän aamulla. Hän oli ollut jo kaksi tuntia rihmakierroksella. Huhtikuun loppupuolella oli jo aamusta valoisaa ja hanki kantoi hyvin yöpakkasen jäljeltä. Eino oikaisi sängynkannelle ja painui uneen. Hän havahtui vasta äidin kosketukseen olkapäässään.

– Nousehan poika jo aamuselle. Esko ja Annu outtavat. Syyvään kaikin ja aletaan päivän työt.

Eino nousi haukotellen ylös. Hän käväisi tunkiolla pissalla. Kissa luikahti navetan sontaluukusta iso hiiri hampaissaan.

– Millon isä tullee? Eino kysäisi äidiltä, vaikka tiesikin vastauksen.

– Kun ei ole laittanu sannaa kenenkää matkassa. Saati rivviä kirjottanu. Saisi tuo tulla pikapuoliin. Pitäsi saaha se jauhosäkki kaupalta. Näläkään tässä kuollaan koko saki...

Äidin ääni tuntui hukkuvan jonnekin kaukaisuuteen. Perunat ja riekonlihanpalanen olivat niin hyviä suussa että Eino sulki hetkeksi silmänsä. Kun saisi vielä pehmyttä leipää ja ryypätä maitoa oikein kunnolla palanpainikkeeksi.

– Enkö sitä minä saisi mitenkää haittua? Kun ei olla saatu ennää kahteen päivään leipää, Eino kysäisi vaisusti. Miten hän sen toisi viiden kilometrin päästä? Kun se ei tullut aikuisella miehelläkään selässä kannettua.

– Näkkee Annun naamasta, että leipää pitäisi saaha. Äiti sipaisi laihaa pikkutyttären poskea. Annu katsoi suurilla silmillään äitiä.

– En minä hallua. Ei mulla oo näläkä.

– Mutta kun oot niin pienikasvunen kymmenvuotiaaksi, äiti sanoi.

– Pikkunen ja vikkelä, Annu naurahti. Pieni hän olikin ja vikkelä, ehti tehdä askareen jos toisenkin kun päätti ryhtyä.

– Jos minä ottasin sen vaarin vesikelekan! Tervaisin jalakset ja lähtisin hangenselekään. Heti aamusta, Eino innostui. Miksei hän ollut aikasemmin tullut ajatelleeksi...

– Kun ei oo rahamarkkoja tarpeeksi, äiti sanoi.

– Mutta isä tullee pian ja käypi maksamassa sitte. Jos se Niemiläinen antasi velaksi. Kun ei oo ennestään velekaa.

– Isä on niin vihanen velankerjäämisestä. Suuttuu kun tullee jos ollaan velekaa tehty.

Äiti epäröi. Asialla oli kaksi puolta. Nämä kolme lasta, jotka olivat selvinneet taas talven ylitse hengissä, tarvitsivat kunnon ruokaa selvitäkseen eteenpäin. Toisaalta taas tietäisi riitaa ja meteliä kun isä tulisi savotasta, jos hän olisi tehnyt luvatta asioita joita isä ei sietänyt. Isä-Kaarlelle velan ottaminen oli niin katkeraa, että hän kielsi sen viimeiseen asti. Mistä lie kurjuudesta lapsuudessa sekin asia juonti. Normaalisti talvisavotat alkoivat näihin aikoihin loppua ja isä tulla kotiin, ennenkuin alkaisi parkkuut ja sekaanpanot ja viimein uitot. Hän toi aina jauhosäkin tullessaan. Ruoka oli riittänyt tavallisesti niukasti aina savotoiden loppumiseen asti, nyt oli tilanne toinen. Jauhot olivat huvenneet. He olivat syöneet perunoita ja maitovelliä, ja jatkuva näläntunne teki heikoksi. Leipää tarvittiin.

– Minä en ossaa pelätä suuttumista. Eino sanoi uhmakkaasti. Hän nousi nopeasti ja meni ovelle. – Ettekä tekkää äiti iliman leipää elä. Kun tuo teijän maha on niin iso...

Poika livahti ulos, ennenkuin äiti tointui hämmästyksestä. Hän kääntyi hellaan päin ja oli hetken ihan hiljaa. Teki mieli nyyhkäistä.

Eino meni kartanon ylitse talliin ja kiipesi siellä ylisille. Hän veti heinärintuuksen takaa vanhan vesikelkan ja raahasi sen sitten alas. Miksi sekin piti olla ylisille viety? Pois jaloista varmaankin. Tilaa oli niukasti kun hevonen tuotiin talliin. Hän veti kelkan ulos ja tarkasteli sitä päällisin puolin. Vetonaru oli kulunut, hiiret varmaankin jyrsineet sen palasiksi. Istuinlaudat olivat tukevat, mutta pohjat olivat aivan hampulla.

– Arvasinhan minä, tervaa nämä jalakset tarvivat.

Eino haki terva-astian tallinseinälle lyödyn hyllylaudan päältä. Se oli kivikovaa ja tappura oli tarttunut ja kuivunut kiinni. Hän päätti tehdä rantteelle nuotion ja lämmittää tervan notkeaksi. Kyllä tappura irtoasi ja hän saisi tervan sudittua pohjiin. Eino rakensi pienen nuotion tuotapikaa. Naapurin vanhaisäntä tuli katsomaan pojan touhuilua.

– Mitä se poika täällä tulen kanssa tuohustaa?

Eino ei ensin vastannut. Sitten hän kääntyi vanhaa miestä päin. – Aion tervata nämä kelekan jalakset.

– Vai semmoset työt. Ossaatko sinä? Vanhuksen äänestä kuulsi epäilys.

Einoa meinasi suututtaa. Sitten hän naurahti. – Oon minä nähny kun isä tervaa suksia ja ootta tehi tervannu. Jospa minä ossaan.

– Ainahi sulla on oikea meninki. Saat tervan sulaksi tulella, vanhaisäntä hyväksyi. Hän katseli vähän aikaa Einon touhuja ja käänsi sitten katseensa järvelle päin. – Kyllä se mahtaa meille tuiskun tehä. Meenpä melekein vannomaan että ensiyönä on meleko ruma ilima.