Kiitokset Mirnalla ja Marikalle

Sisällysluettelo

  • Prologi
  • Luku 1
  • Luku 2
  • Luku 3
  • Luku 4
  • Luku 5
  • Luku 6
  • Luku 7
  • Luku 8
  • Luku 9
  • Luku 10
  • Luku 11
  • Luku 12
  • Luku 13
  • Luku 14
  • Luku 15
  • Luku 16
  • Luku 17
  • Luku 18
  • Luku 19
  • Luku 20
  • Luku 21
  • Luku 22
  • Luku 23
  • Luku 24
  • Luku 25
  • Luku 26
  • Luku 27
  • Luku 28
  • Luku 29
  • Luku 30
  • Luku 31
  • Luku 32
  • Luku 33
  • Luku 34
  • Luku 35
  • Luku 36
  • Luku 37
  • Luku 38
  • Luku 39
  • Luku 40
  • Luku 41
  • Luku 42
  • Luku 43

Prologi

Dieselmoottorin vaimea surina hukkui linja-auton yläpuolella huojuvien lehvien havinaan ja läheiseen rantaan iskeytyvien tyrskyjen ikuiseen, yksitotiseen pauhuun puoliunisten lomalaisten valuessa matkatavaroineen vaisuna joukkona sivukadulla seisovan bussin viereen.

Matkaoppaan pirteä ääni kantautui auton ovelta: ”Hyvää huomenta teille kaikille.” Nainen hypähti alas kadulle ja jatkoi: ”Ennen kun nousette autoon, kertokaa minulle nimenne. Annan teille mielipidelomakkeen perhekunnittain. Voitte vastata kyselyyn joko heti tai sitten postittaa sen meidän pääkonttoriimme Suomessa.”

Kadunpätkä tyhjeni nopeasti lentokenttäkuljetukselle lähtevän kulkuvälineen täyttyessä lähes viimeistä paikkaa myöten. Enää vain matkaopas Virpa Vainio seisoi ulkona kädessään yksi kyselykaavake. Hän tarkasti ruksaamattoman nimen matkustajaluettelosta, johon oli merkitty myös asiakkaan varausnumero, hotelli ja lähtöpäivä. Livahtiko se ihminen ohitse huomaamattani, Virpa Vainio ihmetteli. Hän kiipesi autoon, suoristi vaaleansinistä jakkuaan ja nosti mikrofonin suunsa eteen.

”Onko teillä kaikilla nyt tämä kyselylomake?” Virpa heilutteli paperiarkkia päänsä yläpuolella. Kun kieltävää vastausta ei kuulunut, hän tiedusteli, onko Susanna Lind-Mäkinen paikalla, mutta kukaan ei tunnustanut olevansa oppaan kaipaama nainen. Virpa jätti voimasanan sanomatta ja kysyi sen sijaan, oliko paikalla jotakuta, joka tunsi kyseisen naishenkilön. Toisilleen vieraat matkalaiset vilkuilivat uteliaasti ympärilleen ja hiljaisuus syveni entisestään.

Voi luoja, Virpa huokasi ja kysyi kuljettajalta, kuinka kaukana hotelli Veleta oli. Saatuaan kuulla sen olevan sadan metrin päässä, hän ilmoitti menevänsä hakemaan sieltä matkustajaa, joka puuttuu vielä bussista.

Kuljettaja – David – katsahti kelloaan. ”Aikaa viisi ja puoli minuuttia.”

Mikä Susanna Lind-Mäkinen mahtoi olla naisiaan, Virpa pohti juostessaan kohden rantaa. Oliko tämä niitä yksinäisiä piruparkoja joista hän oli kuullut jos minkälaisia juttuja: ikääntyneitä eilispäivän prinsessoja, jotka käpertyivät rahanahneiden gigoloiden kainaloon, viettivät kostean lemmenlomansa ja unohtivat huurupäissään paluulennon kotimaahan.

Tai se ihminen on yksinkertaisesti vain nukkunut pommiin, mikä oli ymmärrettävää, olihan kello vasta kolme aamulla, Virpa sovitteli äskeistä kielteisyyttään; oppaan ei sopinut arvostella turisteja, joiden käsissä jokapäiväinen leipä oli. Ymmärrettävää, mutta ei suotavaa, hän tuhahti avatessaan hotellin ovea.

Parhaat poikavuotensa kauan sitten ohittanut hotellivirkailija – kaulassa killuvan henkilökortin mukaan Julio – terästäytyi, hieraisi niskaansa ja alkoi etsiä kaivatun asiakkaan huoneen numeroa Virpa Vainion pyynnöstä. Virpasta näytti siltä, ettei mies hallinnut kunnolla edes aakkosia, niin hitaasti ja kömpelösti tämä käsitteli näppäimistöä tiskin takana.

”Viisisataayksi”, Julio murahti vihdoin viiksiensä alta.

”Onko hänet kirjattu ulos huoneestaan?”

”Ei ole”, Julio jatkoi murinaansa katse tiiviisti tietokoneen näytössä.

Kiukku kihisi Virpan päässä: arvasinhan minä sen, nainen vetelee sikeitä autuaan tietämättömänä siitä, että hänen pitäisi istua jo bussissa turvavöihin sidottuna. Suoraan sanoen häntä ketutti, aamu ei ollut hänen parhaimpiaan. Hänet oli hälytetty eilen iltapäivällä tuuraamaan muutaman tunnin varoitusajalla Satu Aartosta, joka joutui matkustamaan Suomeen siellä tapahtuneen äkillisen sairastapauksen vuoksi. Onneksi hengenvaaraa ei Sadun isällä kuulemma enää ole, mutta Virpan kauan odotetut vapaapäivät olivat soiton myötä valahtaneet aaltoihin ja merikroteille.

”Oletko ystävällinen ja soitat huoneeseen”, Virpa pyysi ja muljautti mieheen äkäisemmän katseen kuin mitä tarkoitti. Eihän se ollut tuon miehen syy, jos nainen ei herännyt ajoissa. Paitsi, jos tämä oli tilannut herätyksen, mutta mies oli unohtanut tehdä sen, sekin saattoi olla mahdollista, kun katseli virkailijan uneliasta toimintaa. Nyt mies kuitenkin tarttui luuriin rivakasti ja näppäili huoneen numeron pikavauhtia. Molemmat jäivät odottamaan vaiti puhelimen hälytysäänen kaikuessa taustalla vaimeana. Kun puheluun ei vastattu toisenkaan yrittämisen jälkeen, oppaan ärtymys kasvoi moninkertaisesti. Helkkarin helkkari, hänen oli pakko mennä tarkistamaan tilanne paikan päälle.

Virpa paukutti nyrkkiään huoneiston 501 oveen, mutta se pysyi tiukasti kiinni, vain äänettömyys kaikui hotellin käytävällä. Hän avasi oven virkailijalta saamallaan kortilla ja kurkisti ovenraosta huudellen haloota, mutta sisältä ei kuulunut edelleenkään mitään. Pimeydessä huokuva hiljaisuus oli suorastaan karmivaa; mitä kammottavia salaisuuksia asunto pitäisikään sisuksissaan. Virpan mieleen tulvi kuvia puukotetusta naisesta, joka virui lattialla verissään tekemässä kuolemaa. Tai sitten tämä lojui vuoteessa sikahumalassa pää sekaisin. Kuollut turisti olisi sittenkin parempi, hän naurahti sarkastisesti, sellaisesta huolehtisivat poliisit, mutta kännistä naista hän ei saisi millään ilveellä raahattua bussiin omin voimin.

Ei auta itku markkinoilla, perusluonteeltaan optimistinen matkaopas jupisi ja päätti tehdä pikaisen tupatarkastuksen huoneistoon, jonka pohjapiirros oli hänelle vieras.

”Susanna, oletko täällä?” hän huhuili astuttuaan kynnyksen yli ja napsautti sähkökatkaisijaa, joka erottui oviseinällä kadulta heijastuvassa niukassa valossa. ”Ohoh”, hän äännähti hämmästyneenä valon syttyessä kattolamppuun. Avainlukijassa tökötti kortti; asukas oli sittenkin paikalla, vaikkei häntä näkynyt eikä kuulunut. Ainostaan iso, punainen matkalaukku, joka könötti oppaan jalkojen juuressa, juorusi, että huoneistossa pitäisi olla myös sen omistaja. Kahvasta roikkui matkatoimiston osoitelappu, josta näkyi, että se kuului kaivatulle Susanna Lind-Mäkiselle. ”Onpas kevyt”, Virpa totesi nostaessaan laukun sivuun ja astui eteenpäin.

Vasemmalla oli keittosyvennys, joka oli erotettu baaritiskillä oleskelutilasta, jota hallitsi kangasverhoiltu puusohva, ruokapöytä ja korkea musta lipasto. Näytti aivan siltä kuin tavarat olisi jo pakattu matkalaukkuun, sillä ainoatakaan henkilökohtaista varustetta ei osunut Virpan silmiin.

Avonaisesta makuuhuoneen ovesta näki, ettei vuoteissa maannut ketään: sängyt olivat siististi pedatut kuin huonesiivoojan jäljiltä. Hän oli jo menossa parvekkeelle, kun hänen mieleensä tuli tarkastaa sängynaluset, mutta kaivattu nainen ei piileskellyt niidenkään alla.

Se siitä pommiin nukkumisesta sitten, Virpa puuskahti väsyneesti ja suoristi selkäänsä kohauttaen olkapäitään lannistuneena. Hän avasi parvekkeen oven todetakseen, että sen takana oli vain kertakäyttömuki sekä tyhjä tuhkakuppi. Hän kurottautui teräskaiteen yli nähdäkseen kadulle, mutta kiveyksellä ei maannut laidan yli lentänyttä naisturistia sen paremmin kuin kesken matkan sammunutta paikallista juhlijaakaan.

Sadatellen hän kopautti kylpyhuoneen ovea, jottei nainen nolostuisi, jos hänet tavataan kylpyammeessa paikallisen rattopojan sylissä. Laskostetut pyyhkeet ammeen reunalla vahvistivat sen, että hotellivieras oli lähtenyt ennen siivoojan käyntiä. Mutta milloin, Virpa mietti katsoessaan ovipeilillä varustettuun vaatekaappiin kylpyhuoneen vieressä. Kaapin ummehtuneista sisuksista löytyi ainoastaan sekalainen joukko vanhoja vaatepuita.

Ennen poistumistaan Virpa vilkaisi jääkaappiin. Ovihyllyssä nökötti lasitölkki puolillaan oliiveja ja vajaa valkoviinipullo. Niistä oli pääteltävissä, ettei kaksiossa ollut asunut aave vaan elävä ihminen.

Hän otti käteensä avatun kerrosvoileipäpakkauksen. Kalkkunaa, Virpa nuuhkaisi todeten jäljelle jääneen leivän olevan vielä syömäkelpoista, vaikka parasta ennen päivä oli mennyt umpeen jo pari päivää sitten. Ruuan tuoksu nosti veden kielelle ja pani tyhjän suoliston kouristelemaan. Ei olisi pitänyt tyytyä pelkkään tuoremehulasilliseen, vaan nauttia kunnon aamiainen aamupuuroineen, jonka keskellä kellui kraatterin syvyinen voisilmä.

Virpa otti matkalaukun käteensä, se oli vietävä vastaanottoon säilytykseen. Oli järkeenkäypää, että ruokaa jäi jääkaappiin, mutta että kokonainen matkalaukku unohtui, se oli outoa. Missä helkutissa nainen saattoi olla? Ja miten tällaisissa tapauksissa pitäisi toimia?

Virpa pudisteli päätään tilatessaan hissiä ja silmäili avainkorttia, jonka hän oli napannut seinärasiasta: pitäisikö hänen tehdä katoamisilmoitus paikalliselle poliisille vai kuuluiko se omaisten velvollisuuksiin? Tilanne oli sangen epätavallinen, kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin jäänyt paluulennolta hänen puolen vuoden pituisen matkaopasuransa aikana. Hölkyttäessään bussille hän mietti, oliko Susanna Lind-Mäkisestä jäljellä enää vain kirkkaanpunainen matkalaukku?

Luku 1

Hittiwatin näyteikkuna oli vihdoin valmis. Kaksitoista kultaista enkeliä leijaili eteerisinä hahmoina tummansinistä taustaa vasten hopeanhohtoisen kuusimetsän yläpuolella. Susanna oli kerännyt aineistoa jouluikkunaa varten lokakuusta asti, koonnut ja maalannut iltaisin lavasteita ja sommitellut organzasta kullankeltaiset enkelipuvut, jotka hän oli pukenut barbienukkien päälle. Siivet hän oli kyhännyt pahvista, tyllistä ja pumpulista; niiden tekeminen oli ollut kaikkein hankalinta. Nuket hän oli kiinnittänyt alumiinifoliolla päällystettyyn vanteeseen, joka oli ripustettu nailonsiimoilla kattokoukkuihin. Hän oli taivutellut ohuen kuparilangan avulla minivalosarjan kiertämään nukkien pään päälle. Enkelit säihkyivät hämyisessä maisemassa kuin himmeät tähdet yötaivaalla.

Susanna kipaisi ulos ties monennenko kerran illan mittaan. Hän vetäisi vetoketjun kiinni ylös leukaan asti kylmän pohjoisviiman puhaltaessa ohuen fleecepuseron läpi.

Oli alkanut sataa lunta. Hiljalleen leijuvat hiutaleet liimautuivat la...