Alussa oli vain yksinäinen sirkusvaunu pimeydessä,
ja valo syttyi sen sisällä. Kuka siellä asui?

Oli aloitettava tuntemattomasta alusta,
annettava tarinan muotoutua itsestään.

Askeleet ovat olleet suurempia kuin koskaan kuvittelin.

Haluan kiittää

The Tiger Lillies -yhtyettä erittäin napakasta henkisestä potkusta päähän,
Annia ehtymättömästä tuesta ja kyvystä nähdä hämäränkin rajamailla,
Iidaa viiltävän tarkasta kieliasun tarkistamisesta ja palautteesta,
Anttia ja Kirstiä osuvista kommenteista,
Elinaa ja Juhista palautteesta sekä

Annua ja Tiaa, koska te saitte minut hymyilemään vinksahtaneesti.

Good manners are what a man must have

Restraint and discipline we should feelglad

We can’t express what we feel

We must be meek, mild and brought to heel

Wear your uniform with pride, bend over, open wide

We cannot laugh at the feast of fools

Without our piety become sin’s tool

Delude ourselves decorum’s yoke

Our freedom must be choked

Wear your uniform and laugh

As they fuck you up the arse

The carnival it must be shut

For if we think our throats they’ll cut

Wear your uniform and lie every day until you die

Every day in every way

They’ll keep you dumber it’s what pays

‒ The Tiger Lillies, Uniform

 

Lyrics by Martyn Jacques of the Tiger Lillies from the album Here I am Human! © and publishing Misery Guts Music

En ollut alun perin kotoisin Harmaasta. Kuka tahansa lastenkodin hoitajista tai lapsista olisi osannut sanoa sen pelkästään katsomalla ihoani, joka hohkasi vasten kaikkea sitä kuin hitaasti tapettavana protestina.

Minut oli jätetty lastenkotiin, jonka seinät olivat jykevää kiveä ja jossa pidettiin samalla sellaisia sävyisiä mielenterveyspotilaita, joista oli vielä hyötyä. Ja kun sanon jätetty, tarkoitan sillä oikeastaan, etten tarkkaan tiedä, miten paikkaan jouduin.

Hoitaja Smii selitti aina, että äitini saapui kiireesti eräänä myrskyisenä yönä – huomaatkos, sen täytyy aina olla myrskyisenä yönä; hoitajat rakastavat niitä. Harmaita pilviä, pimeyden ja valon tanssia, jonka keskellä Harmaa välkkyy kuin jumalten ankara katse.

Harmaassa oli kolme jumalaa, kaikki vakavia miehiä. He olivat kolme veljestä, jotka olivat harmaista harmaimpia, joten ihmiset rukoilivat heitä kuin virkamiehet.

Lapsena uskoin tuohon myrskyiseen yöhön ja siihen, että äitini, joka ehkä saattoi olla vähän harmaa, toi minut sinne. Hoitajat valoivat minuun uskoa rukouksilla ja kehottivat minua tottelemaan kuuliaisesti kolmen jumalveljeksen kirjojen ohjeita. Vain heidän armostaan ihoni saattoi muuttua kauniin harmaaksi ja menettää sen halveksitun hohteen, joka kenties oli isäni syy.

Niin ainakin uskoin, kun hoitaja Fii kertoi minulle tarinoita haureista naisista. Mitäpä kaltaiseni pieni tyttö niistä ymmärsi? Haureasta minulle tuli aina mieleen suuri sitruunaviipale, joka poltteli piippua savuhormissa. Köyryssä ja sopivan salaa, kun kuoren kaarevuus ja narskahteleva haureus antaisi sopivan käpertymiskulman.

Ehkä tästä syystä kuvittelin äitini hieman sitruunan näköiseksi polttamassa salaa piippua. Pohdin paljon sitä, mitä isäni oli tehnyt hänen kanssaan, mutta sellaiset kysymykset jäivät aina ilman vastausta hoitaja Smiin vaaliessa tarkkaan jumalveljesten oppia.

”Kyllä, kolme veljestä ovat luoneet sinut, ja heidän armostaan voit vielä pelastua”, hänellä oli tapana sanoa.

Katsellessani noiden kolmen veljeksen kuvaa makuusalin pääseinällä ne tuntuivat olevan kuin kolmipäinen korppikotka tirkistelemässä. Eivätkä mitenkään salaa edes. Ne silmät olivat kuin suuret lautaset, joista ei päässyt unissakaan eroon. Ne tuijottivat mielellään yöpaitaan sonnustautuneita tyttöjä. Niin ainakin kuvittelin.

Meitä oli makuusalissa paljon. Kaksikymmentä. He olivat kaikki harmaita tyttöjä, orpanoita. Vanhemmat tytöt tekivät minulle kiusaa. Sanoivat, että ihoni puolesta kelpaisin hyvin oksennuksia siivoamaan, sillä oksennus oli värien takia mitä suurin häpeä Harmaassa. He vihasivat värejä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Mietin usein, mitä vatsassa tapahtui, sillä kun joku voi pahoin, oksennus oli väriensä puolesta aina mitä mielenkiintoisin kohde tutkittavaksi. Paha kyllä se oli ainoa asia, joka jollain tavalla tuntui kotoisalta. Oli nimittäin hämmentävää olla erilainen, kun muut tytöt olivat niin harmaita.

Oksennuksesta seurasi aina rangaistus. Suljettiin pimeään koppiin moneksi päiväksi ja hoettiin, että on veljesten silmissä saastunut. Isommat tytöt sanoivat minulle ihonvärini takia ilman muuta, että olin sitä jo valmiiksi.

”Oksennus virtaa suonissasi!” he sanoivat.

Oksennuksen siivoaminen oli siis karmea häpeä. Oli häpeällistä olla tekemisissä sen kanssa, mitä he kutsuivat väriksi. Se aiheutti heille pahoinvointia, vaikka minusta oli mielenkiintoista nähdä, miten sisuskalut olivat jauhaneet ja kiertäneet harmaan puuron keltavivahteikkaiksi pikkurypäleiksi, jotka kuplivat vielä oman aikansa kohtauksen lakattua.

Minä jouduin siivoamaan usein. Hoitaja Smii sanoi, että epäpuhtaus ihollani lähensi minua synnilliseen kiellettyyn yhteyteen. Silti sain kuulla aina, että minulla oli toivoa, kun luuttusin lattiaa harmaassa kauhtanamekossani. Hullut olivat ystävällisesti korjanneet sitä kerta toisensa jälkeen, vaikka se kului kulumistaan kuin kartta, jonka avulla reissataan kahden kaupungin väliä, ja lukijan täytyy joka kerta seurata reittiä sormellaan.

Hullut olivat mukavia minulle. En tiedä, miksi heidät oli asetettu käytäville ja miksi heitä kutsuttiin hulluiksi. Heidän tarinansa olivat täynnä omituisuuksia, joita en oikein osannut nimetä huolimatta siitä, että kasvoin hyvää vauhtia, ja pissani muuttui eräänä aamuna harmaaksi.

Täytyy sanoa, että oli outoa nähdä hoitaja Fiin kyynelehtivän yöastian äärellä ja sopertelevan jumalveljeksille rukouksia. Eräs makuusalin tytöistä soikin minulle muutaman päivän ajan suopeita nyökkäyksiä sen jälkeen, aivan kuin veljesten ikirakastava salatieto olisi antanut minulle suosiollisen tulevaisuuden. Minä luulin, että harmaa puuro oli viimein tehnyt tehtävänsä ja pian ihoni muuttuisi yhtä lailla.

Hulluja oli monenlaisia. Jotkut heistä vain tuijottivat ilmeettöminä kaukaisuuteen lasittuneilla silmillään ja laskivat allensa. Toiset räyhäsivät uhmakkaasti ja olivat uhkaavia. Onnekseni minun ei tarvinnut olla heidän kanssaan tekemisissä, sillä romuluiset hoitajat pitivät kovaa kuria, joka oli viety niin pitkälle, että yleensä katse riitti. Mietin usein, vietiinkö hullujakin eristysselliin, sillä en muista nähneeni heitä koskaan vankina ollessani. Kuten sanoin, osa heistä oli oikein mukavia tehdessään pieniä puhdetöitä, ja lempein heistä oli herra Naanep.

Herra Naanep veisti puusta lusikoita – tuhansia lusikoita. Ne riippuivat erään käytävän katosta ohuissa naruissa, ja mies aloitti aina uuden lusikan vanhan valmistuttua. Hän ei puhunut koskaan mitään, hymyili vain ja jatkoi työtään. Lusikoita täytyi olla tuhansia, kaikki harmaita, kaikki samanlaisia. Lusikan valmistuttua hän aina tuijotti sitä hetken, huokasi, ja jatkoi uuden parissa ripustaen vanhan ensin katonrajaan huterien tikkaiden avulla.

Hän oli harmaa päästä varpaisiin, mutta toisin kuin tytöt, hän ei koskaan tehnyt mitään pahaa. Ehkä siksi viihdyin vain tuijottamassa maanista näpertelyä. Oli edes joku paikka, mihin olin tervetullut.

Eräänä myrskyisenä yönä – olen pahoillani, mutta hoitaja Smii herätti minut katsomaan sitä – saapuivat vaunut Pönkkömutkasta. Pönkkömutka oli orpokodin lähellä oleva kylä, josta tuotiin ruokaa ja muuta tarviketta orpokotiin.

Olin jo vanhempi ja kasvanut miltei naisen mittoihin, mutta harmaata pissaa enempää en ollut edistynyt vuosien varrella. Hoitaja Pif kertoi, että se johtui ajatuksen harhailuista – hän tapasi minut usein tuijottamassa Pönkkömutkan notkosta nousevaa tummaa savua, jota huonoryhtiset savupiiput kilvan tupruttelivat taivaalle.

Olin jo monta vuotta sitten lakannut puhumasta. Tai no, puhelin itsekseni toisinaan, mutta eihän minulla ollut ketään juttukaveria. Herra Naanep ei hiiskaissut sanaakaan, huokaili vaan. Hoitajat olivat muka pahoillaan puhumattomuudestani, mutta he näyttivät tyytyväisiltä, sillä minulla oli kauniit punaiset huulet, jotka tietysti välähtelivät puhuessani. Harmaassa sitä pidettiin hyvin kuvottavana, ja eräs uusi hoitaja meinasi ihan pyörtyä. Niinpä minulle hierottiin puuroa huuliin aamuisin niin kauan, että hän hiljalleen tottui.

Salama iski taivaan halki, ja hoitaja Smii hihkaisi, sillä näky oli hänelle kuin pyhien kirjoissa mainittua harmaata viiniä, jolla oli tietääkseni jotain salaperäisiä vaikutuksia. Vankkurit olivat tällä kertaa erilaiset kuin tavalliset ruokavankkurit. Ne olivat suuremmat, ja kaikki kahdeksan pyörää aurasivat kuraista tietä kuin loskaista peltoa.

Käytävillä kuiskittiin, että hulluja oli jo liikaa, ja että joistakin oli tullut jo varsinainen riesa, kun he oksentelivat minne sattuu. Katselin uteliaana, kun ajurin matalasta kopista puikkelehti esiin pitkäjalkainen kaamio.

Kaamiot olivat Harmaan tarkkoja herrasmiehiä, moitteettomia ja sääntöjä pilkuntarkasti noudattavia pitkäkoipia, jotka pukeutuivat parhaisiin ja puhuivat harvoin, mutta aina kuivakan asiallisesti. He olivat samaan aikaan pyhiä miehiä ja pedantteja siinä, mitä he ikinä keksivätkään tehdä. Lienee näin jälkeenpäin hyvä mainita, ettei heillä ollut mielikuvitusta laisinkaan.

Tällä kyseisellä kaamiolla oli silmissään merkilliset mekaaniset linssit, joista toinen oli pikkuriikkinen ja toinen suurensuuri. Erikokoiset silmät heijastuivat niiden takaa merkillisinä mustina timantteina, jotka olisivat varmasti voineet halkoa totuuksia. Pitkät sormet kulkivat mustan puvun takintaskuun ja nappasivat esille harmaan kellon, jonka tikitys napsahteli sateen halki kuin heinäsirkan hermostunut siritys ennen sadetta.

Hoitaja Smii katsoi edelleen haltioituneena myrskyään, eikä huomannut kaamiota, joka harppoi kohti vaunun ovea lyhyenlännän olennon kanssa. Hetken päästä pihamaalle valui joukko kahlehdittuja harmaita, joista osa itki ja toiset meuhkasivat rajuilmalle. Kylmät väreet kulkivat selässäni, kun kaamion pitkät kourat asettelivat tulijoita ...