Kuin Kleinbus olisi kulkenut taivaalla ja alla vellonut meri, pilvet matalalla, meressä laivoja joiden konteissa kulkivat tuotteet ja tekeleet. Kiikareilla olisi nähnyt ne filippiiniläiset ja vestersundilaiset ja kotkalaiset merimiehet, jotka tienasivat huomista leipää eli lainanlyhennyksen korkoa eli isoa pulloa Absolutia eli elatusmaksua eli sen ylimääräisen tonnin, jolla on mahdollista viedä perhe Thaimaahan. Ennen Thaimaan biitseille menivät pervot, nykyisin perheet.

Kleinbusin takaovet avattiin, Pudas ja Tadas käskettiin ulos. Tukholmalaisen lähiön metrotunneli olisi heidän toimipisteensä, sinne vain, siellä pärjäsi jo pre-kambiinaisen kauden suomalaisten syrjäytyneiden etujoukko.

Nyt pakettiautossa olivat jäljellä enää Vatanescu ja Jegor Kugar. Puhumaton kaksikko istui ohjaamossa, navigaattori neuvoi risteyksien kaistavalinnat ja käännökset, määränpäänä oli terminaali, jossa Jegor ohjasi pakettiauton autokannelle.

He astuivat käytäville, kaikkeuteen nimeltä VIKING LINE ja laskeutuivat täyteen ahtautuneessa hississä halvimmille hyttipaikoille.

Hytin sängyt sijaitsivat vastakkaisilla seinillä, ja kun Vatanescu raotti verhoja, niiden takaa puuttui ikkuna. Asettumisessa ei ollut aivan sitä kiimansekaista odotusta, jonka jokainen joskus luokkaretkiristeilyllä käynyt muistaa. Kenties säästyttiin myös matkan jälkeiseltä uupumukselta ja siltä ikävältä tosiasialta, että poikuus oli yhä tallella.

Jegor Kugar sytytti savukkeen tupakointikieltokyltin vieressä, riisui kengät ja venytteli hetken nilkkojaan kuin normaali-ihminen, kuin tuntematon hyttitoveri, jolla oli ilkeyden lisäksi hyvätkin puolensa. Vatanescu kapusi sänkyynsä, totutteli patjaan takamuksensa alla.

Puhtaat lakanat.

Pussilakanat.

Laiva narskahteli irti satamasta, kaukainen syvä moottorin ääni ja naapurihytin nuorison oluttölkillisillä kohotettu nauru, seassa molemmat sukupuolet, röhö ja heleys. Jegor Kugar vaihtoi merkkiverkkarit merkkipukuun ja tarkisti olemuksensa peilistä, mutta hengenvaarallisen hölmön ilme oli ja pysyi.

Jegor ilmoitti lähtevänsä liiketapaamiseen ylemmälle kannelle ja muistutti matkustusohjeeseen ja työsopimukseen pienellä präntätystä osasta: mikäli Vatanescu poistuu hytistä, Vatanescu kuolee. Jegor ampuu, Jegor täsmensi ja paljasti kainaloon piilotetun käsiaseen.

Näytänkö siltä että pitää uhkailla?

Minulla ei ole varaa edes kahvikuppiin.

Onko minulla varaa vastustaa korvatonta venäläistä?

Auktoriteetit olivat aina olleet Vatanesculle vaikeita, opettajat tulkitsivat vilkkusilmät pahantekijän silmiksi. Aikanaan pilke sammui, tai se sammutettiin, pojasta kasvoi mies ja harvalla silmät enää 35-vuotiaana tuikkivat. Isä vilautteli piiskaa, kun pikku-Vata teki pahaa eli toteutti ominta luontoaan, purkajan ja kokoajan luontoa. Muttei isä kyennyt kuitenkaan lyömään vaan poltti vitsansa nuotiolla ja tarjosi mukillisen höyryävää kahvia ja tikun nokassa paistettua porsaan nahkaa, herkkujen herkkua, jota ei pohjoisissa maissa enää ymmärretä, koska suuhun pantavassa ruoassa ei saa näkyä, että se on kerran elänyt.

Äiti tukisti, äiti antoi korvapuusteja, vaikka ihan varmasti rakasti ja tunnisti vilkkusilmät elämänhaluksi.

Heti kun Jegorin hissi kilahti, Vatanescu poistui hytistä käytävään. Hetken kuluttua hän istui kuudennen kannen pyörivään tuoliin. Taxfreekaupan pullojen kilinä, pelikoneiden sähköiset äänet ja kolikkoputoukset, sähähdykset, sihahdukset, lasten kiljahdukset ja mölähdykset. Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava, lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi.

Vatanescu pyöri tuolilla. Hänen ohitseen kulki aliravittuja naisia ja heidän satakiloisia jälkeläisiään, jotka huohottivat portaissa, joivat limonadia ja esittivät vanhemmilleen pelkkiä vaatimuksia. Vatanescu potkaisi kepeästi päkiällään, tuoli kääntyi taas neljänneskierroksen. Ravintoloita, soittoloita, sitten verovapaa kauppa. Vatanescu nousi katsomaan merta, maisema pimeni. Aallot meren päällä valkoisina reunuksina, saariston valot. Hän täällä, sisällä laivassa joka oli yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista.

Vatanescu livahti seisovaan pöytään listoja tutkivan hovimestarin ohi ja keräsi lautaselleen sitä mitä muutkin. Majoneesipohjaisia salaatteja, lohta sen kaikissa muodoissa, paisteja, leikkeleitä, nakkeja.

Hän istui ensimmäiselle vapaalle paikalle, vastapäätä istui iäkäs pariskunta, Pentti ja Ulla tai Holger ja Agneta, piruako niitä lajittelemaan, koska nimiä enemmän merkitystä oli pariskunnan katseilla. He valikoivat herneitä haarukkaansa ja hymyilivät suloisesti, merkityksensä ja lähestyvän kuolemansa tietäen. Heidän merkityksensä oli olemassa vain heille...