Kansi.jpg
Titteli.jpg

Sami Kokolle

Varjoja on kahta tyyppiä; puolivarjo ja sydänvarjo. Sydänvarjo syntyy, kun valonlähde on pistemäinen. Kun valonlähde on laaja-alainen, syntyy varjon keskellä olevan sydänvarjon ympärille puolivarjo. Riippuen valonlähteiden määrästä, kappaleella voi myös olla monta sydänvarjoa ja puolivarjoa.

Lähde: Wikipedia.fi

KERTTU

Kaikki alkoi siitä naisesta. En tiedä mitä on rakkaus ensisilmäyksellä, mutta tiedän miltä tuntuu kun näkee jonkun ihmisen, joka on kuin ilmestys. Joka avaa uuden näkökulman kaikkeen, silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni rehellisissä töissä. Lähdin sieltä tosin heti, kun työssäoloehto täyttyi ja pääsin liiton rahoille. Ilman sitä työtä kaikki olisi kenties toisin. Tai sitten olisin törmännyt Susannaan jossain muualla ja kaikki olisi melko lailla samalla tavalla. Ei, en usko. Sen oli oltava juuri silloin, juuri sinä päivänä.

Ensimmäinen kevätpäivä, vaikka olikin vielä talvi. Sellainen, että lämpö on vielä kovin arka ja valmis karkaamaan milloin hyvänsä. Yöllä oli ollut pakkasta, mutta kaupan takahuoneen mittari näytti reilusti plussaa. Istuin kassalla eikä minua haitannut, vaikka aurinko paistoi suuresta ikkunasta niin, että se häikäisi. Minulla oli olo kuin joskus lapsena, kun mummi kertoi mökillä satuja. Ihan kuin kaikki olisi ollut täynnä kimalletta ja perhosia. Hymyilin jo valmiiksi yksinäni kuin idiootti.

Ja sitten hän astui kaupan ovista sisään.

Minun työni oli keskustan pienessä ruokakaupassa, josta sai vain välttämättömyystarvikkeita. Hädin tuskin suurinta kioskia isommassa, jossa oli ruuhka-aikanakin käytössä vain kaksi kassaa. Sinä päivänä oli hiljaista, olin yksin kaupan puolella.

Hän työnsi kalliita ja hienosti päällystettyjä rattaita. Olin näkeväni rusottavan vaaleanpunaisen posken pilkahduksen, mutta peittoon kääritty lapsi oli hiljaa, varmaan nukkui. Hienojen ihmisten lapset ovat kai jo syntymästään asti rauhallisempia. Minä olin kuulemma ollut hankala tapaus, koliikki. Sain monesti kuulla, että kunpa olisit mennyt sen toisen sijasta.

Hänellä oli ruskeat, kiiltävät, puolipitkät hiukset ja vaatteet suoraan kuvalehdistä. En ymmärtänyt, miten jotkut osasivat maalata kasvonsa sillä tavalla. Se oli yksi niistä naiseuden salaisuuksista tai tyttöjen salakerhoista, joista minut jätettiin aina ulkopuolelle. Olin kai ajatellut, ettei se tieto kuulu minulle. Kyllä minä meikata osasin, niin kuin transu tai huora. Sillä tavalla, etten ollut silloin minä. Mutta hän näytti siltä, että oli juuri sitä miltä näytti. Ettei siihen ryhdikkääseen itsevarmuuteen kätkeytynyt minkäänlaisia salaisuuksia, että valkoisten hampaiden täyttämä hymy oli sydämellinen ja aito.

Ehkä olen naiivi, mutta se oli minulle tärkeä hetki. Sellainen, mikä tuntuu jälkikäteen muistellessa hidastetulta filmiltä.

Seuraan naisen määrätietoisia liikkeitä kapeiden hyllyjen välissä. Hän ei kompuroi ollenkaan, hallitsee rattaat, ostoskorin ja tarvikkeiden keräämisen. On aamupäivä, kaupassa ei ole muita asiakkaita ja Maisakin on takahuoneessa purkamassa laatikoita. Hengästyn, punastun ja käteni tärisevät hiukan kun ladon ostoksia kassan läpi. Tamponeja, pari lastenruokapurkkia, tuoremehua, fetasalaatti, ksylitolipastilleja ja muovikassi.

Ajattelin ensimmäistä kertaa kuinka intiimejä minun ja asiakkaan kohtaamiset olivat. He uskoivat minulle yksityisyytensä: bulimikot valtavat kassit täynnä keksejä ja sipsejä, lihavat sokerilimsoja, juustoja ja makkaroita, bilettämään lähtevät tytöt siideriä, kevytsavukkeita ja kondomeja, vanhat naiset virtsankarkailuvaippoja ja kaappijuopot kahdentoista oluen pakkauksia sunnuntaisin juuri ennen sulkemisaikaa. En tainnut olla kovin hyvä kassa. Joskus kun olin yksin kaupan puolella ja näin jonkun varastavan jotain, en reagoinut mitenkään. Hyvällä tuulella saatoin hymyillä ja laskea katseeni alas.

Hän ei tietenkään ollut varastanut mitään. Sain sanottua summan, vaikka suuni oli rutikuiva ja häpesin ohutta ääntäni. Sähköisku, aivan kuin jokin valo olisi virrannut minuun, kun kätemme koskettivat hänen maksaessaan. – Pankki vai luotto?

Kuinka kaunis käsiala ja nimi.

Minulla ei ole koskaan ollut luottokorttia. Olin kolmenkymmenenkolmen ja kaupan kassa oli ensimmäinen työpaikkani. Lopettamisestani siellä on muuten pian kolmesataa päivää. En jaksa miettiä sitä tänään, kaiken tapahtuneen jälkeen. Se mitä teen liiton rahojen loputtua on sen ajan murhe.

Tuntuu käsittämättömältä, että kaikki on tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Ehkä aika on suhteellinen suhteessa ihmisen mieleen. Toiset vuodet menevät pikakelauksella, ja välillä kuukausi kestää vuoden. Olen kai luonteeltani optimisti, koska osaan nopeuttaa mielessäni inhottavat asiat ja märehtiä loputtomiin sellaisissa, joista tulee hyvä mieli. Ehkä sen takia olen selvinnyt pelkällä terapialla, ilman isompia lääkityksiä, vaikka olen ollut vakavasti masentunut useammin kuin kerran. Joskus olen unohtunut viikoiksi asuntooni huomaamatta ajan kulua, ymmärtämättä mistään mitään.

ANTON

Jälkikäteen ei voi kelata kuin et mitä helvettiä. Tai oikeastaan koko menneisyys tuntuu siltä, mut se mistä tää koko juttu lähti. Siis en mä ole tyyppi joka stalkkaa ihmisiä, naisia. On aina irronnut ilman, liikaakin. Enkä rehvastele, se nyt vaan on fakta. Silloin kun vielä join, olin vuosikaudet törkee irtohuora. En sano että panomies, paska sana. Jos tunkee mulkkuaan pakonomaisesti jokaisen tarjolla olevan ämmän reikään, seurusteli muija tai ei, seurustelin mä tai en, niin lutka mikä lutka. Ja olen nyt kolmevitonen, enkä ollut kaikkien niiden vuosien aikana seurustellut oikeastaan kunnolla kun kerran.

Säälittävää. Suhde oli katastrofi, joka rampautti molempia varmaan loppuiäks.

Mut aloitetaan siitä, mistä on helpoin aloittaa.

Hei, mä olen Anton ja mä olen alkoholisti. Eli suomeks, olen entinen juoppo. Mun dokaamiseni meni todella överiks, miten monella tavalla sen nyt voi sanoa. Ei sillä, et se olis mikään tekosyy olla kusipää. Mut voi se ainakin osittain olla syy. Sitä voi kelata, et eikö melkein kaikki suomalaiset ole vähän juoppoja. Joo, tavallaan, aika moni. Mut kun ei se ollut mulla enää tissuttelua tai viikonloppukivaa. Eikä edes mitään, mitä olisin pystynyt selittämään jollain ohkaisella kulttuuripersoonan habituksella. Et niinku tää kuuluu tähän taiteilijaelämään. Paskat kuulu, että herää veriset kädet täynnä lasinsirpaleita putkasta ilman mitään aavistusta miten sinne on joutunut. Tai että nussii parhaan kaverinsa muijaa, vaikka se on omasta mielestä ruma ja tyhmä. Eikä taas mitään muistikuvaa. Saati se, että aloittaa aamunsa vetämällä sätkän ja oksentamalla, jokaisen aamun. Ja oikeuttaa kaiken sillä, että kirjoittaa muka kirjaa.

Joo kirjoittaa, koska on menestynyt joskus yli kymmenen vuotta sitten jossain pateettisessa kilpailussa. Ja ensin sitä tosissaan yrittää, mut se on hidasta puuhaa. Sit ottaa viinaa. No mut vähän enemmän viinaa, et homma sujuisi. Ja sit ei enää kirjoita.

Ei kato kun mä olen niin luova ja individualisti, et vitut kouluista, mun tekstit on katujen ääni. Itse asiassa mä kyllä kävin koulussa, tavallaan. Tai ainakin olin yliopistolla kirjoilla monta vuotta. Mut en mä ole mikään luuseri kun en valmistunut, se oli valinta. Joo niin oli. Kato mä haluun olla täällä, tää on mun koti, ei mikään vitun yliopistokaupunki. Kävin laitoksella ehkä kerran viikossa, ei mulla ollut siellä kaupungissa edes kämppää. En saanut opintolainaa kun ei tullut opintoviikot täyteen, mut mitä väliä kun on Ruotsissa mutsi, jolla on huono omatunto mun muka rikkinäisestä lapsuudesta. Ja se lähettää rahaa köntin kerran puolessa vuodessa, edelleen. Mut niinku raskas työ, raskaat huvit. Jos kirjoittaa yksin monta tuntii päivässä, niin ei päätä saa irti jossei ota parii. Tarkoitat kai pariakymmentä. No vitsi vitsi, eikä sitten ollutkaan enää.

– Koska se ilmestyy, missä vaiheessa se on, oletko sä miettinyt kustantajaa, monta sivua siihen tulee, millaiset kannet, onko sulla sopimus jo?

Mutisee sitä ja tätä. Saa apurahan ja juo sen, kunnes ne lakkaa kysymästä.

En mä tullut uskoon tai löytänyt hyvää vaimoa. Eikä mikään tapahtunut silmänräpäyksessä. Mun elämäni kaikkein vaikein episodi oli kuitenkin loppujen lopuks yks parhaita tähän mennessä, koska en tiedä olisinko hengissä enää, jos se ei olis mennyt niin.

Olin vetänyt viinaa jokusen viikon ihan vitun sekavassa seurassa, ja sit jollekin sattui jotain kauheeta. Ei mulle, enkä mä ollut tehnyt mitään muuta kuin aiheuttanut yleistä pahennusta, mutta saatoin ehkä nähdä jotain, eikä tässä siitä sen enempää, ettei tule moraa omaan keuhkoon tai sikoja oven taa. Mut joo, vittu mä oon kova jätkä, pitäkää homot vaikka sata vuotta, en mä mitään tärise, en mä mitään vasikoi, vittu anarkiaa, kuolema kytille, ugh.

En ollut lopulta vangittuna kuin viikon, mut mikä mahtaa olla meininki, kun lopettaa juomisen seinään. Ja lähdetään nyt siitä, et mun jokainen lihas kramppas kun en saanut pameja. En ollut puupää hommannut vähään aikaan reseptiä, vaan hoidellut nappeja itselleni niin sanotulla yya-sopimuksella. Eli ei toivoakaan lääkkeistä.

Olin kyllä ollut ryyppäämisen jälkeen pihalla ennenkin, mut toi kokonaisvaltainen delirium oli uus kokemus. En toivo sitä edes pahimmalle vihamiehelleni, varsinkaan kyttiksellä. Kun joku on kuollut ja itse on lukittuna vitun pieneen selliin eikä ole ihan varma miks, on siinä jo vainoharhan ainekset kasassa. Mut kun mä olin vielä kaiken lisäksi ihan tutkalla, näin ja kuulin ja juttelin, ja kaikki vanhat demonit kävi visiitillä ja heitteli mua ympäri sen vitun pienen sellin seiniä.

Kyllä ne arvon virkamiehet näki missä kunnossa olin ja yritti tietty käyttää sitä hyväks, mut onneks pää oli sen verran riks raks poks, et olin h...