Kansi

Nimiö

Enni Mustonen

Ruokarouvan tytär

Syrjästäkatsojan tarinoita V

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Enni Mustonen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31162-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

RUOKAROUVAN TYTÄR – KESKEISIÄ HENKILÖITÄ

ALBERGASSA JA HELSINGISSÄ

Ida Kristiina Helenius, ent. Eriksson, s. 1880, täysihoitolan pitäjä, neljän lapsen äiti Espoon Albergasta, papinkirjan mukaan toisissa naimisissa

Elias Helenius, s. 1878, entinen vossikkakuski, mainari, merimies ja jääkäri, joka on hankkinut pirssiauton. Perheeseen kuuluvat Idan ja tämän opiskelijatyttärien lisäksi pariskunnan yhteiset kaksospojat Voitto ja Veikko, s. 1919

Kirsti Eriksson, s. 1905, Idan tytär, joka opiskelee romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa, mutta tekisi paljon mieluummin hattuja ja muuta kaunista käsillään

Alli Tuominen, s. 1905, Idan kasvattitytär ja Kirstin kasvinkumppani, joka opiskelee suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä suomalaista ja vertailevaa kansanrunoudentutkimusta Helsingin yliopistossa ja harrastaa lausuntaa ja kaunolukua

Iisakki Haapaluoma, s. 1858, kuortanelaissyntyinen kirvesmies, joka asuu Idan ja Eliaksen piharakennuksessa eräänlaisena setämiehenä ja auttelee talon töissä

Ilmari Tikkanen, s. 1876, maisteri, joka hankkii elantonsa sanomalehtien avustajana ja korrehtuurinlukijana, Idan täysihoitolan viimeinen asukas

Emilia eli Miili Weckman, s. 1893, käsityönopettaja ja Idan täyshoitolan entinen asukas, joka on perustanut Bulevardille hattupuodin perintörahoillaan ja on opettanut Kirstille käsitöistä kaiken sen, minkä itsekin taitaa

Ville Vallgren, s. 1855, ja Viivi Paarmio, s. 1867, albergalainen taiteilijapariskunta, jolla on huvila Heleniusten naapurissa ja kaupunkikoti Laivurinkadulla sekä ystäviä ja tuttavia Pariisissa

Olavi Paavolainen, s. 1903, Kirstin ja Allin koulu- ja osakuntatoveri, jota Alli ihailee ja Kirsti pitää itseriittoisena keikarina

Mauri Jaakkola, s. 1900, agronomi ja tilanomistaja, joka etsii emäntää sukutilalleen

Iivo Borissainen, s. 1903, käsistään kätevä Itä-Karjalan pakolainen, jonka Kirsti toimittaa Ville Vallgrenin kuvanveisto-oppiin ja tapaa myöhemmin Pariisissa, kun Iivosta on tullut kuvanveistäjä­ Ilmari Aaltonen

Minna Craucher alias Maria Lindell, s. 1891, seura­piiritähtenä esiintyvä huijari, jolla on takanaan kyseenalainen ura ilotyttönä ja varkaana

PARIISISSA

Jekaterina Polenkoff eli Katariina Polén, s. 1894, mallimestari Chanelin muotitalossa, Miilin venäläissyntyinen kurssitoveri, joka kyllästyi aikoinaan kasvatusopilliseen käsityökouluun ja lähti Pariisiin

Virginie Laurent, s. 1882, Coco Chanelin uskottu ja Chanelin muotitalon mallipukuompelimon työnjohtaja

Pauline Pfeiffer, s. 1895, amerikkalainen muotitoimittaja, joka asuu Pariisissa pikkusisarensa Ginnyn kanssa ja tutustuttaa Kirstin Ernest Hemingwayhin ja tämän Hadley-vaimoon sekä pikku-Bumbyyn

Roger Martin, s. 1898, ranskalainen valokuvaaja, joka tahtoisi Kirstin mallikseen

Elsa Schiaparelli, s. 1890, italialaisen aristokraattisuvun musta lammas ja aloitteleva muodinluoja, jolla on jo takanaan värikäs menneisyys huijaripsykologin vaimona Amerikassa

1. LUKU

Huhtikuusta kesäkuuhun 1924

– Kirsti! Kirsti, hoi!

Äidin askeleet kuuluivat jo portaikosta. Ehdin juuri ja juuri kahmaista syliini lattialle pudonneet vaatteet ja tunkea ne takaisin kaappiin, kun hän ilmestyi huoneeni kynnykselle ja kysyi ärtyneenä, mitä ihmettä oikein viivyttelin.

– En löydä ylioppilaslakkia mistään, oli pakko tunnustaa.

– Voi sun kanssas! äiti puuskahti kiirehtiessään lattian poikki vaatekaapilleni. Väistin suosiolla syrjään, kun hän kurottautui kaivamaan ylähyllyltä siististi silitettyjen kesäpuseroitteni alta sen punaruudullisen käsityöpussin, jonka olin ommellut kansakoulussa.

– Etkö muista, että sinun lakkisi laitettiin syksyllä säilöön tänne? hän tuhahti ojentaessaan pussin minulle ja käski pitää kiirettä, jottei Eliaksen tarvitse odottaa kauempaa. – Muut istuvat jo autossa!

Olin ehtinyt portaiden puoliväliin, kun äiti kumartui kaiteen yli kysymään, olimmeko hakeneet Vallgreneilta avaimen.

– Alli haki sen jo aamulla Viivi-tädiltä, huikkasin vastaukseksi, mutta äiti ei hellittänyt vaan jatkoi ohjeiden antamista.

– Ota nyt sinäkin takki päällesi! hän komensi. – Huomenna Alppilassa voi olla kylmä tuuli, ettekä te Allin kanssa tarkene pelkissä kävelypuvuissa.

Oli niin äidin tapaista huolehtia meistä ihan kuin olisimme vieläkin pikkutyttöjä. Ei auttanut muu kuin siepata naulakosta päällystakki kainaloon. Ylleni en sitä kyllä pukisi, ellei rupeaisi satamaan. Me olimme Allin kanssa jo toissapäivänä päättäneet pukeutua vappuna niihin leninkeihin, jotka olin ommellut Miilin ateljeerissa viime keväänä meidän ylioppilasjuhliimme. Niissä oli kaksi volankia helmassa ja samasta kankaasta jakku, jossa oli helmiäisnapit. Minun pukuni oli lehmuksenvihreä ja Allin kermankeltainen ja hiukan erimallinen, kun Alli oli minua puolta päätä lyhyempi.

Kun lopulta ehdin ovesta ulos, Eliaksen pirssiauto odotti porraspäässä. Maisteri Tikkanen näkyi istuvan etupenkillä. Alli kurottui avaamaan auton takaoven, teki kiireesti tilaa vieressään ja vilkaisi varoittavasti Eliaksen suuntaan. Niskasta näki, että isäpuoli oli todella kiukkuinen.

– Anteeksi, en tahtonut löytää ylioppilaslakkia mistään, mutisin nolona, kun auto käynnistyi.

Elias ei vastannut vaan painoi kaasua. Oli pidettävä kaksin käsin kiinni penkin reunasta, kun auto nytkähteli muutaman kerran edestakaisin mutaa ja hiekkaa ruopien ja käänsi vihdoin nokkansa kohti metsänreunaa.

– Varo! ehdin huudahtaa juuri kun Voitto ja Veikko pinkaisivat näkyviin hirsimökin nurkan takaa.

Jarrut kirskahtivat ja auto seisahtui kuin seinään. Me Allin kanssa sinkouduimme vasten etupenkin selkänojaa, muttemme uskaltaneet päästää ääntäkään.

– Jumaliste! Pitääkö sitä juosta auton alle kuin päättömät kanat! Elias karjahti noustessaan autosta.

Kaksoisveljet luimistelivat isänsä edessä säikähtäneen näköisinä. Piki, Iisakin uusi koiranpentu, pyöri haukkuen heidän jaloissaan.

– Kukas Eliaksen käsköö tualla lailla tryykööstää keskellä ­pihaa, kuului samassa Haapaluoman Iisakin möreä ääni, kun hän ennätti talon takaa paikalle puolustamaan pikkupoikia. – Ei niin kiirus saa olla, nottei ehri kattua etehensä!

Me Allin kanssa huokasimme helpotuksesta, kun Elias istahti mitään puhumatta ratin taa, paukautti auton oven kiinni ja käynnisti moottorin uudelleen.

Iisakin kanssa Elias ei milloinkaan ruvennut sanaharkkaan, vaikka kiivastui muuten herkästi. Sodasta ne Eliaksen kiukunpuuskat johtuivat ja siitä kamalasta vankilasta, jossa hän oli ollut Pietarissa melkein vuoden, äiti selitti. Me Allin kanssa kyllä arvelimme, että Elias oli aina ollut tulinen luonteeltaan, vaikka leppyikin nopeasti. Ilmeisesti hänkin oli pelästynyt pikkupoikien takia, sillä Turuntielle asti ajettiin melkein kävelyvauhtia lätäköitä väistellen.

Huhtikuu oli ollut sateinen ja kylmä. Vasta pari päivää sitten oli navakka etelätuuli lakaissut pilvet taivaalta. Auringossa hirsi­tuvan seinustalla oli tänäänkin ollut niin lämmintä, että pikku­pojat olivat riisuneet kenkänsä ja sukkansa ja uittaneet kaarna­veneitä ja varpaitaan kallionkoloon jääneessä vedessä.

Jos näin lämpimät päivät vielä jatkuvat, kevät muuttuu kesäksi liiankin nopeasti, ajattelin vähän haikeana, kun vihdoin ajettiin radan yli Turuntielle. Ilta-auringon valossa näkyi selvästi, miten Arkadia-huvilan mäellä olivat koivunlatvat jo alkaneet vihertää.

Mieli teki sanoa hiirenkorvista Allille, mutta tämä istui totisena eteensä tuijottaen ja supisi hiljaa itsekseen. Niinpä tietysti. Alli näytti harjoittelevan sitä runoa, jonka hän oli luvannut lausua tänä iltana Naisylioppilaiden Karjala-Seuran illanvietossa.

Äkkiä huono omatuntoni vaihtui kuplivaan iloon. Mitä siitä, vaikka olinkin ollut myöhässä ja suututtanut Eliaksen! Oli vappuaatto, meidän ensimmäinen ylioppilasvappumme Allin kanssa, ja me olimme matkalla juhlimaan!

Kansallismuseon kohdalla Elias oli leppynyt sen verran, että sanoi ajavansa pirssiautonsa nyt alkuillaksi Ylioppilastalon aukiolle.

– Siitä saa varmaan paremmin kyytejä kuin Rautatientorilla. Siellä on kumminkin taas autoja jonoksi asti, hän arveli.

– Voi kiitos, sehän sopii meille hienosti, Alli kiirehti sanomaan. Maisteri Tikkanenkin oli tyytyväinen siihen, että kyyti sattui niin sopivasti. Hän oli näet menossa Kappeliin illastamaan vanhojen koulutovereittensa kanssa.

– Jos hyvin käy, Einokin on tulossa Tuusulasta, maisteri selitti, kun Elias oli kiertänyt raitiovaunujen kääntöpaikan ja pysäyttänyt pirssiautonsa kioskin viereen keskelle aukiota.

– Lindenin Väinö oli mulla kyydissä pääsiäisen aikaan, ja valitteli, että Leino on nykyään kovin huonossa kunnossa, Elias totesi noustessaan pukemaan pirssikuskin takkia ylleen. – Väinöhän oli Shpalernajassa mun kanssani yhtä aikaa, mutta nykyään se on Hyrylän varuskunnassa lääkärinä ja on kuulemma hoitanut Leinoakin, hän selitti ja painoi lopuksi päähänsä sen komean koppalakin, jota piti käyttää ajossa.

– Toivotaan nyt, että Eino pääsee siellä Syvärannassa taas jaloilleen, maisteri huokasi, toivotti sitten hattuaan nostaen meille hauskaa vappua ja lähti selkä suorana kävelemään Esplanadin suuntaan.

– Ja likatkos menee Laivurinkadulle yöksi? Elias kysyi, kun mekin aloimme tehdä lähtöä ja keräilimme takkejamme ja laukkujamme takapenkiltä.

– Niin on tarkoitus, kun aamulla pitää olla Alppilassa niin aikaisin kuin mahdollista, että saadaan pai...