ISBN 978-951-0-42386-8

Copyright © Malin Persson Giolito 2016
Published by agreement with Ahlander Agency.
Alkuteos: Störst av allt
Wahlström & Widstrand, Tukholma 2016

Johnny Kniga Kustannus,
imprint of Werner Söderström Corporation,
PL 314 (Korkeavuorenkatu 37), 00101 Helsinki.

Suomentanut Tarja Lipponen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017

LUOKKAHUONE

Vasemmanpuoleisen pulpettirivin luona makaa Dennis, jolla on tapansa mukaan printti-t-paita, halpisfarkut ja lenkkarit, nauhat auki. Dennis on Ugandasta. Hän sanoo olevansa seitsemäntoista, mutta näyttää lihavalta kaksivitoselta. Hän on kone- ja metallilinjalla ja asuu Sollentunassa kaltaisilleen varatussa majoituksessa. Hänen viereensä, kyljelleen, on kaatunut Samir. Samir ja minä olemme samalla luokalla, koska hänen onnistui päästä koulun erityislinjalle, joka painottuu kansainväliseen talouteen ja yhteiskuntatieteeseen.

Opettajankorokkeen vieressä on Christer, luokanvalvoja ja omien sanojensa mukaan maailmanparantaja. Hänen kuppinsa on kaatunut pöydälle, ja kahvia tipahtelee hänen lahkeilleen. Amanda istuu korkeintaan kahden metrin päässä, nojaa lämpöpatteriin ikkunan alla. Muutamaa minuuttia aiemmin hän oli pelkkää kašmiria, valkokultaa ja sandaalinnyörejä. Alkukesän aurinko kimaltelee timanttikorvakoruissa, jotka hän sai, kun pääsimme ripille. Nyt hän on kuin savesta muovattu. Minä istun luokkahuoneen lattialla. Polvellani lepää Sebastian, Ruotsin rikkaimman miehen Claes Fagermanin poika.

Ihmiset huoneessa eivät sovi yhteen. Meidän kaltaisemme eivät yleensä tapaa toisiaan. Ehkä metrolaiturilla taksilakon aikaan tai junan ravintolavaunussa, mutta eivät luokkahuoneessa.

Haisee mädältä kananmunalta. Ilma on harmaa, ruudinsavusta sumea. Kaikkia muita paitsi minua on ammuttu. Minussa ei ole naarmuakaan.

PÄÄKÄSITTELY JUTUSSA B 147 66

Syyttäjä ja asianomistajat vastaan Maria Norberg

Oikeudenkäyntiviikko 1, maanantai

1.

Kun näin ensi kertaa käräjäoikeuden istuntosalin sisältä, olin pettynyt. Olin siellä luokan kanssa tutustumiskäynnillä ja tiesin totta kai, etteivät tuomarit ole kumaraselkäisiä ukkoja kiharaperuukeissa ja viitoissa eikä syytetty olisi oranssiin puettu mielipuoli, jonka suupielistä valuu kuola ja ranteissa kilisevät kettingit. Mutta silti. Paikka muistutti hoitokodin ja konferenssikeskuksen välimuotoa. Ajoimme paikalle purukumilta ja jalkahieltä haisevalla tilausbussilla. Syytetyllä oli hilsettä ja prässätyt lahkeet ja hänen arveltiin huijanneen veroissa. Luokan (ja tietenkin Christerin) lisäksi salissa oli yleisönä vain neljä ihmistä. Istumapaikkoja oli silti niin vähän, että Christer joutui hakemaan itselleen käytävästä varatuolin.

Tänään on toisin. Olemme Ruotsin suurimmassa oikeussalissa. Tuomarit istuvat tummilla mahonkituoleilla, joissa on korkea samettipäällysteinen selkämys. Keskimmäisen tuolin selkänoja yltää korkeammalle kuin muiden. Se on päätuomarin istuin. Häntä kutsutaan puheenjohtajaksi. Pöydällä hänen edessään lepää vasara, jossa on nahkainen kädensija. Jokaisen istujan edessä törröttää kapea mikrofoni. Seinäpaneelit näyttävät tammisilta ja useita satoja vuosia vanhoilta, vanhoilta hyvällä tavalla. Istuinrivien välissä on tummanpunainen matto.

Yleisö ei ole minun juttuni. En ole koskaan halunnut Luciaksi tai kykykilpailuihin. Silti täällä salissa on täyttä. Ja kaikki ovat paikalla minun takiani, minä olen päivän tähti.

Vieressäni istuu Sander & Laestadiuksen asianajajia. Tiedän, että Sander & Laestadius on maan paras rikosjuttuihin erikoistunut asianajotoimisto, vaikka kuulostaakin antikvariaatilta, jossa kaksi hikistä homoa laahustaa silkkitakissa, monokkeli silmässä ja öljylamppu kourassa pyyhkimässä pölyjä homeisista kirjoista ja täytetyistä eläimistä. Tavallisilla rikollisilla on yksi ainokainen väsähtänyt julkinen oikeusavustaja, minun asianajajallani on palveluksessaan kokonainen esikunta kiihkeitä wannabe-pukutyyppejä. Ne paiskivat töitä pikkutunneille huippuihanassa toimistossa Skeppsbronilla, joka ikisellä on ainakin kaksi kännykkää ja Sanderia itseään lukuun ottamatta ne kaikki luulevat olevansa amerikkalaisessa tv-sarjassa, jossa syödään kiinalaista ruokaa pahvirasioista tyyliin minä-olen-niin-kiireinen-ja-tärkeä. Kukaan Sander & Laestadiuksen yhteensä kahdestakymmenestäkahdesta työntekijästä ei ole Laestadius. Mies nimeltä Laestadius on kuollut, ilmeisesti minä-olen-niin-kiireinen-ja-tärkeä-sydänkohtaukseen.

Asianajajistani kolme on paikalla tänään: Peder Sander, julkkis, ja kaksi hänen työtoveriaan. Nuorempi on misu, jonka tukka on leikattu rumasti. Nenässä lävistys, josta puuttuu koru. Sander ei ilmeisesti anna hänen pitää korua töissä (”ja tuollaiset helyt pois”). Kutsun häntä Ferdinandiksi. Ferdinandin mielestä liberaali on kirosana ja ydinvoima hengenvaarallista. Hän pitää hirvittäviä silmälaseja, koska luulee sillä osoittavansa, että on perillä sukupuolten valta-asetelmasta. Minua hän halveksii, koska ajattelee, että olen syypää kapitalismiin. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla hän kohteli minua kuin mielisairasta muotibloggaajaa, joka on vetäissyt lentokoneessa sokan irti käsikranaatista. Juu-u, hän sanoi uskaltamatta katsoa minuun, juu-u! Älä-murehdi-me-olemme-täällä-auttaaksemme-sinua. Kuin olisin uhannut räjäyttää koko höskän taivaan tuuliin, jos en saisi luomutomaattimehuani ilman jäitä.

Toinen asianajajan hanslankari on nelikymppinen kundi, jolla on taikinamaha, naama pyöreä kuin pannukakku ja hymy, joka sanoo: ”Minulla on kotona filmejä, säilytän niitä aakkosjärjestyksessä lukkojen takana.” Pannukakun tukka on ajeltu lyhyeksi. Isä sanoo, että on mahdotonta luottaa ihmiseen, jolla ei ole kampausta. Mutta isä ei varmaankaan ole keksinyt heittoa itse, vaan on pöllinyt sen leffasta. Isäni tarjoilee mielellään one-linereita.

Kun tapasin Pannukakun ensi kertaa, hän suuntasi aikailematta katseensa vähän solisluistani alaspäin, pakotti paksun kielensä takaisin suuhunsa ja kähisi ihastuksissaan tyttö pieni, mitenkäs tässä nyt käy, näytät paljon vanhemmalta kuin seitsemäntoistavuotiaat. Jos Sander ei olisi ollut paikalla, hän olisi saattanut läähättää. Tai ehkä kuolata, antanut syljen putoilla kireälle puvunliiville. En jaksanut huomauttaa, että olen kahdeksantoista.

Tänään Pannukakku istuu vasemmalla puolellani. Hän on tuonut mukanaan salkkunsa ja pyörillä kulkevan matkalaukun täynnä kansioita ja papereita. Hän on pinonnut kansiot laukusta eteensä pöydälle. Laukkuun hän jätti vain yhden kirjan (Make Your Case: Winning Is the Only Option) ja hammasharjan, joka pistää esiin vuorauksen sivutaskusta. Takanani ensimmäisellä yleisön penkkirivillä istuvat äiti ja isä.

Kun olin opintokäynnillä oikeudessa kaksi vuotta ja yksi ikuisuus sitten, luokkaa oli valmisteltu ennalta, jotta ”ymmärtäisimme asian vakavuuden” ja ”pysyisimme kärryillä”. Epäilenpä, oliko siitä hyötyä. Mutta me ”käyttäydyimme”, Christer sanoi paluumatkalla. Hän oli ollut huolissaan, luullut että meidän on vaikea olla tirskumatta ja näpelöimättä kännykkää. Hän ajatteli, että aioimme istua salissa pelaamassa puhelimella, nuokkua leuka rintaa vasten kuin ikävystyneet valtiopäiväedustajat.

Muistan Christerin haudanvakavan äänensävyn, kun hän selitti (”kuunnelkaas nyt!”), että oikeudenkäyntejä ei voi lakaista maton alle, niissä on kyse ihmisen elämästä. Ihminen on syytön, kunnes oikeudessa toisin todistetaan. Niin hän sanoi, moneen kertaan. Samir nojautui tuoliinsa, kun Christer puhui, keikautti sitä ja nyökkäsi tavalla, joka sai opettajat rakastamaan häntä. Nyökkäys sanoi, että minä-ymmärrän-tismalleen ja me-olemme-samalla-aaltopituudella ja minulla-ei-ole-mitään-lisättävää-koska-sanot-kaiken-niin-terävästi.

Ihminen on syytön, kunnes oikeudessa toisin todistetaan. Mikä ihmeen väite se on? Joko ihminen on syytön kaiken aikaa tai hän on syyllistynyt tekoon heti sen tehtyään. Oikeuden kuuluu kaiketi ottaa selvää siitä, miten asia on, eikä päättää, mikä on totta? Vaikka poliisi ja syyttäjä ja tuomarit eivät olleet tapahtumahetkellä paikalla eivätkä tiedä, kuka teki mitäkin, se tuskin tarkoittaa, että oikeus voi jälkikäteen sepittää asioita.

Muistan, että kerroin ajatukseni Christerille. Sen että oikeus tekee koko ajan väärin. Väkivaltarikollisia pääsee jatkuvasti vapaalle jalalle. Seksuaalisesta väkivallasta ei ole mitään järkeä tehdä ilmoitusta, vaikka puoli pakolaisten vastaanottokeskusta olisi raiskannut ja työntänyt jalkojen väliin korillisen olutpulloja. Naista ei uskota. Eikä se tarkoita, ettei mitään tapahtunut eikä väkivaltarikollinen tehnyt sitä minkä teki.

”Ei se aivan noin yksinkertaista ole”, Christer sanoi.

Tyypillinen opettajavastaus. ”Hyvä kysymys…” ”Ymmärrän, mitä tarkoitat…” ”Asia ei ole mustavalkoinen…” ”Ei se aivan noin yksinkertaista ole…” Tuollaiset vastaukset tarkoittavat samaa: niillä ei ole hajuakaan siitä, mistä puhuvat.

Mutta joo. Mitä tehdä, jos on vaikea tietää, mikä on totta ja kuka valehtelee?

Luin jostain, että ”totta on se, mihin päätämme uskoa”. Se kuulostaa vieläkin kummallisemmalta, jos mahdollista. Pitäisikö pystyä päättämään, mikä on totta ja mikä valhetta? Voiko sama asia olla totta tai sepitettä riippuen siitä, keneltä kysyy? Voimmeko päättää, miten asia on, ”päättää sen olevan totta”, jos puhuja on ihminen, johon luotamme? Miten kukaan voi keksiä mitään noin idioottimaista? Jos joku tulisi sanomaan minulle, että hän ”päättää uskoa minuun”, ajattelisin heti, että oikeastaan hän pitää minua valehtelijana, mutta lähtee mukaan teeskentelemään päinvastaista.

Asianajajani Sander vaikuttaa välinpitämättömimmältä käänteessä kuin käänteessä. ”Olen sinun puolellasi”, hän vain sanoo ja näyttää rauhalliselta kuin viilipytty. Sander siis ei ole räjähtävää ihmistyyppiä. Hän on pienintä piirtoa myöten rento ja hillitty. Ei purkauksia. Ei tunteita. Ei remakkaa naurua. Luultavasti hän ei parkaissut edes syntyessään.

Sander on isäni vastakohta. Isä on kaukana ”koleesta kundista” (hänen sanansa), joka hän toivoisi olevansa. Hän narskuttaa hampaita unissaan ja singahtaa pystyyn katsoessaan jalkapallon maaottelua. Isäni hikeentyy, raivostuu pikkutarkoista kunnan virkamiehistä, neljännen kerran samalla viikolla väärin parkkeeraavasta naapurista, käsittämättömästä sähkölaskusta tai puhelinmyyjästä. Hän hermostuu tietokoneeseen, passintarkastuksiin, isänisään, grilliin, hyttysiin, auraamattomiin jalkakäytäviin, saksalaisiin hissijonoissa ja ranskalaisiin tarjoilijoihin. Yksi jos toinenkin asia kiihdyttää häntä, saa hänet haukkomaan henkeä ja karjumaan, paiskomaan ovia ja kehottamaan ihmisiä painumaan helvettiin. Sander on toista maata. Kun hän on suivaantunut tai raivon partaalla, sen voi huomata otsan rypistyksestä tai kielen naksautuksesta. Silloin hänen kollegansa säikähtävät ja alkavat änkyttää ja hamuta papereita ja kirjoja ja muuta sen sellaista rekvisiittaa, jonka arvelevat saavan hänet paremmalle tuulelle. Vähän samaan tapaan kuin äiti myötäilee isää, kun isä ei näytä ärtymystään, vaan on tyyni ja rauhallinen.

Sander ei ole kertaakaan suuttunut minulle. Ei ole kertaakaan närkästynyt siitä, mitä olen kertonut, tai mököttänyt sen takia, mitä olen jättänyt sanomatta, tai kun on tajunnut minun valehdelleen.

”Minä olen sinun puolellasi, Maja.” Joskus hän kuulostaa tavallista väsyneemmältä, mutta siinä kaikki. ”Totuudesta” me emme puhu.

Useimmiten minusta on hienoa, että Sander piittaa vain siitä, millaisen näytön poliisi ja syyttäjä ovat onnistuneet kasaamaan. Minun ei tarvitse murehtia siitä, aikooko hän hoitaa työnsä hyvin vai pelkästään teeskentelee tekevänsä niin. Hän on ikään kuin poiminut kaikki kuolonuhrit ja kaiken syyllisyyden ja ahdistuksen ja muuntanut ne numeroiksi, ja jos yhtälöt eivät ratkea, hän voittaa.

Ehkä niin pitää tehdä. Yksi plus yksi ei voi olla kolme. Seuraava kysymys, kiitos.

Mutta minua se tietenkään ei auta. Joko jotain on tapahtunut tai ei ole. Asiat ovat niin kuin ovat. Kaikkinainen kiemurtelu asian ympärillä on filosofien puuhastelua ja (ilmeisesti) yhden jos toisenkin juristin. Rakennelmat. ”Se ei ole aivan noin yksinkertaista…”

Muistan silti, miten Christer kovisteli meitä ennen kuin kävimme oikeudessa, hän tosiaan teki kaikkensa saadakseen meidät kuuntelemaan. Ihminen on syytön, kunnes oikeudessa toisin todistetaan. Hän kirjoitti sen taululle: Keskeinen oikeusperiaate. (Samir nyökäytti taas.) Christer pyysi meitä tekemään muistiinpanoja. Kirjoittamaan sanat paperille. (Samir teki niin, vaikka se tuskin oli hänelle tarpeen.)

Christer rakasti asioita, jotka olivat riittävän lyhyitä opeteltaviksi ulkoa ja käännettävissä kysymykseksi. Oikeasta vastauksesta sai kaksi pistettä kokeessa, jonka hän piti kaksi viikkoa myöhemmin. Miksei yhtä pistettä? Siksi että Christer uskoi ulkoläksyjen harmaa-asteikkoon, siihen että vastaus saattoi olla melkein oikein. Yksi plus yksi ei tosin ole kolme, mutta vastauksesi on puoliksi oikein, koska se on numero, joten saat yhden pisteen.

Vierailustamme oikeudessa Christerin kanssa on siis reilut kaksi vuotta. Sebastian ei ollut mukana, hän tuli luokallemme vasta viimeiseksi vuodeksi, koska oli jäänyt luokalle. Viihdyin silloin pari vuotta sitten aika hyvin koulussa, siellä olivat luokkakaverit ja tutut opettajat, jotka olivat olleet mukana eri versioina ala-asteelta lähtien: Kemianopettaja Jonas puhui liian hiljaa, ei muistanut nimiä ja odotti bussia reppu mahan puolella. Ranskanopettaja Mari-Louisella oli silmälasit ja hiukset kuin voikukan höytyvää, ja hän imeskeli jatkuvasti paperinohueksi sulanutta mustaa kurkkupastillia niin kiihkeästi, että suu muistutti pientä mansikkaa. Lyhyttukkainen Jumppa-Friggan oli kuin vastalakattu puukansi, hämärä sukupuoli-identiteetti, vihellyspilli kaulassa, huolellisesti ajellut sileät ja leveät pohkeet ja ympärillä leyhyi tasaisen varmasti haju, joka oli peräisin kumipohjaisista sukkatossuista ja toisten ihmisten hiestä. Mietteliäs Malin, blondattu matikanopettaja, tyytymätön ja aina myöhässä, sairaana keskimäärin kahtena päivänä viikossa ja Facebookin profiilikuvassa lappubikineissä kolmekymmentä kiloa hoikempana.

Ja Christer Svensson. Intoilija siihen tyyliin, että tavataan-sitten-Mariatorgetilla-ja-tsekataan-mikä-on-tilanne. Tavallinen mallia porsaankyljys-perunamuusia-kermakastiketta. Hän uskoi, että rockkonsertit voivat pelastaa maailman sodilta, nälänhädältä ja taudeilta ja käytti yli-innostunutta opettajanääntä, jonka pitäisi olla kielletty muutoin kuin yrityksissä saada koira heiluttamaan häntäänsä.

Joka ikinen päivä Christerillä oli mukana termoskannu kotona keittämäänsä sumppia, joka oli niin valtoimenaan sokeria ja maitoa, että se muistutti nestemäistä pohjustusvoidetta. Kahvia hän joi ikiomasta mukista (”Maailman paras iskä”), mukin hän toi mukanaan luokkaan ja täytti sitä tuntien aikana termoksestaan. Christer rakasti rutiineja, samat-asiat-joka-päivä, lempibiisi-jatkuvalla-toistolla. Hän oli luultavasti syönyt samanlaisen aamiaisen neljätoistavuotiaasta asti, jonkinlaisen pitkänmatkanhiihtäjien jutun tyyliin kaurapuuroa puolukkahillon ja täysmaidon kera (”Aamiainen on päivän tärkein ateria!”). Christer varmastikin joi olutta ja teräviä, kun tapasi ystäviään (”kavereita”), söi perheensä kanssa tacoja perjantaisin ja kävi lähipizzeriassa (jossa on piirustuspaperia ja värikyniä lapsille) ja jakoi pullon talon punkkua ”vaimokkeen” kanssa, kun halusi juhlistaa tärkeää tapahtumaa. Christerillä ei ollut mielikuvitusta, hän suosi pakettimatkoja, ei voinut ajatellakaan maustavansa ruokaa korianterilla eikä käyttävänsä paistamiseen muuta kuin voita.

Christeristä tuli opettajamme jo lukion ensimmäisellä luokalla ja hän valitti ainakin kerran viikossa, että sää oli muuttunut niin omituiseksi (”vuodenaikoja ei enää ole”), ja joka syksy hän motkotti siitä, että jouluhössötys alkoi aina vain aikaisemmin (”pian Skeppsbronilla on varmaan joulukuusi koristeltuna jo ennen kesälomien loppua”).

Hän marmatti iltapäivälehdistä (”miksi ihmiset lukevat sellaista paskaa?”) ja Let’s Dance -ohjelmasta, Melodifestivalenista ja Paradise Hotelista (”miksi ihmiset katsovat sellaista paskaa?”). Vähiten hän piti kännyköistämme. (”Oletteko te nautoja? Kaikki nuo helisevät ja kilisevät soittoäänet, voisitte yhtä lailla kulkea kello kaulassa… Miksi te puuhailette sellaisen paskan parissa?”) Valittaessaan hän näytti tyytyväiseltä itseensä, hän oli mielestään nuorekas ja ”kolee” (ei pelkästään isän sana) ja valittaminen oli todiste siitä, että hän oli läheinen oppilaidensa kanssa, niin läheinen, että saattoi sanoa meille ”paskaa”.

Christer työnsi ylähuulen alle pussinuuskan kahvikupillisen juotuaan ja kääri käytetyn pussin paperipyyhkeeseen ennen kuin heitti sen roskikseen. Christer piti järjestyksestä. Nuuska ei ollut poikkeus.

Kun verohuijarin päivä oikeudessa oli ohi, ajoimme takaisin kouluun ja Christer oli tyytyväinen. Hänen mielestään olimme pärjänneet ”hyvin”. Christer oli aina joko ”tyytyväinen” tai ”huolestunut”, ei koskaan onnessaan tai raivona. Christer halusi aina antaa vähintään puolikkaan pisteen ulkoa opettelua vaativista vastauksista.

Christer makasi kuollessaan lattialla. Käsivarret ylhäällä pään vierellä, polvet koukussa, vähän samassa asennossa kuin pikkusiskoni Lina syvässä unessa. Christer kuoli verenvuotoon jo ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ja minä mietin, eivätkö asiat todellisuudessa ole hänen vaimonsa ja lastensa mielestä juuri niin yksinkertaisia kuin ne ovat ja olenko minä heidän mielestään syytön, koska yksikään tuomioistuin ei ole vielä todennut minua syylliseksi.

Oikeudenkäyntiviikko 1, maanantai

2.

Äiti on ostanut vaatteet, jotka minulla on tänään päälläni. Yhtä hyvin olisin voinut pukeutua Daltonin veljesten raidalliseen pyjamaan. Olen valeasussa.

Tytöt oikeastaan aina pynttäytyvät. Kauniiksi tytöksi, joka hallitsee tilannetta, tai fiksuksi vakavaksi tytöksi. Tai vapautuneeksi en-välitä-miltä-näytän-tytöksi, joka on sitonut hiukset huolimattomasti nutturalle ja vetänyt päälleen puuvillarintsikat, ei kaaritukia, ja melkein-liian-läpinäkyvän t-paidan.

Äiti on yrittänyt pukea minut kahdeksantoistavuotiaaksi tavalliseksi tytöksi, joka on joutunut tänne tekemättä mitään väärää. Mutta paitani pingottuu rintojen ympärille. Painoni on noussut vankilassa ja nappien välissä ammottavat pienet pyöreät aukot. Muistutan lääkemyyjää, joka on vetäissyt päälleen lääkärintakin, juoksentelee ihmisten perässä ostoskeskuksessa ja jakaa päänsärkylääkenäytteitä. Älä luule huijaavasi ketään.

”Voi kuinka nättinä olet, kultaseni”, äiti kuiskaa minulle eturivin istumapaikaltaan. Hän tekee niin aina, jakelee minulle kohteliaisuuksia, roskia jotka hän olettaa minun lajittelevan. Keksittyjä kohteliaisuuksia. Minä en ole ”kaunis” enkä ”hyvä piirtämään”. Minun ei pitäisi laulaa enemmän tai ottaa teatteritunteja koulun jälkeen. On tajuttoman alentavaa, että äiti olettaa niin, koska se osoittaa, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, missä olen hyvä tai milloin olen oikeasti kaunis. Äiti ei ole minusta riittävän kiinnostunut kyetäkseen lausumaan kohteliaisuuden, joka pitää paikkansa.

Äidin arviointikyky on aina ollut käsittämättömän huono. ”Juoksehan hetkeksi matkoihisi, jos mielesi tekee”, hän saattoi kehottaa niinä viimeisinä kuukausina, kun ei jaksanut teeskennellä, että halusi minun ”seisahtuvan ja kertovan” päivästäni. Juoksehan hetkeksi matkoihisi? Olin riittävän vanha äänestämään ja ostamaan baarista viinaa. Olin saanut panna laillisesti kolme vuotta. Mitä hän luuli minun tekevän? Alkavan piilosille naapureiden kanssa? Yksi-kaksi-kolme-neljä-nyt-minä-tulen, kiertävän hengästyneenä ympyrää puutarhassa etsimässä saman pensaan takaa, autotallin iänikuisen rikkinäisen aurinkovarjon suojista? ”Oliko teillä mukavaa?” hän kysyi, kun tulin takaisin ja vaatteeni haisivat hasikselta. ”Voitko ripustaa takkisi kellariin, kultaseni?”

Eilen illalla sain puhua äidin kanssa puhelimessa. Hänen äänensä oli tavallista heleämpi. Sitä ääntä hän käyttää, kun joku kuuntelee tai hän tekee jotain puhuessaan. Äiti tekee melkein aina kahta asiaa yhtä aikaa, korjaa talteen tavaroita, siistii, pyyhkii, lajittelee. Hän on alituiseen hermostunut, levoton kehossaan. Sellainen hän on aina ollut, se ei ole minun syytäni.

”Hyvin se sujuu”, hän sanoi. Useamman kerran. Kompasteli sanoissaan. En puhunut paljonkaan. Kuuntelin vain hänen heleää ääntään. ”Hyvin se sujuu. Älä ole huolissasi, kaikki sujuu hyvin.”

Sander on yrittänyt selittää, mitä pääkäsittelyssä tapahtuu, mitä on odotettavissa. Katsoin vankilassa opastusfilmin, jossa säälittävän huonot näyttelijät esittivät kahden baaritappelijan oikeudenkäyntiä. Syytetty tuomittiin, mutta syytteistä vain suunnilleen puolet meni läpi, loput hylättiin. Kun olimme katsoneet filmin, Sander tiedusteli, oliko minulla kysyttävää. ”Ei”, vastasin.

Opintoretkellä näkemästäni vero-oikeudenkäynnistä muistan parhaiten sen, että se oli ikään kuin äänetön. Kaikki puhuivat hiljaa ja muut äänet korostuivat – rykäisy, oven kolahdus, lattiaa raapiva tuoli. Jos joku olisi unohtanut asettaa kännykkänsä äänettömälle ja saanut tekstarin, ääni olisi kaikunut salissa yhtä kovaa kuin leffateatterissa ennen elokuvaa esiteltävä uusi surround-äänijärjestelmä. Verohuijari istui hiljaisuuden keskellä ja suki rasvaista etutukkaansa. Kun syyttäjä luki, mistä miestä syytettiin, tämä katsoi asianajajaansa ja puhisi tuohtuneena. Muistan ajatelleeni, että pelle mikä pelle. Miksi hän teeskenteli yllättyvänsä? Syyttäjä ja pellen puolustusasianajaja puhuivat hetken vuorollaan, lukivat sanottavansa paperista, toistivat kaiken kahteen kolmeen kertaan ja rykivät liikaa. Koko juttu tuntui häiriintyneeltä. Ei siksi, ettei mikään ”ollut kuin elokuvissa”, vaan siksi, että kaikki osapuolet näyttivät pitkästyneiltä, jopa rikollisen itsensä näytti olevan hankala keskittyä. Todellisessa maailmassakin ihmiset olivat surkeita näyttelijöitä, jotka eivät olleet opetelleet vuorosanojaan.

Samirin mielestä tietenkään mikään ei ollut hullusti. Hän nojautui eteenpäin epämukavassa tuolissaan, lepuutti kyynärpäitä polvia vasten ja rypisti otsaa. Se oli hänen ominta alaansa: näyttää miten vakavissaan hän oli, miten tosissaan hän suhtautui vakaviin asioihin. Samirin mielestä polyesteriin verhoutuneet menninkäiset olivat kiehtovimpia puhujia, joita hän oli koskaan päässyt kuulemaan. Ja Christer nautti. Oikeudesta ja Samir Vakavamielestä. Samirin ei useinkaan ollut tarpeen edes avata suutaan nuollakseen Christerin persettä. Me kiusasimme häntä siitä jälkeenpäin, Amanda ja minä. Meistä oli hauskaa kiusata Samiria. Labbe taputti Samiria olkapäähän kuin tämä olisi ollut hänen nuorin poikansa ja tehnyt ratkaisumaalin jalkapallomatsissa. ”Samir on tilanteen tasalla”, Labbe sanoi ja Samir virnisteli. ”Just eikä melkein.”

Viihdyin aika hyvin myös kotona, kun kävin lukion toista luokkaa. Silloin äiti ja minä vielä puhuimme asioista, jotka eivät liittyneet siihen, mihin aikaan minun pitäisi hänen mielestään tulla kotiin. Äiti oli minusta ylpeä tai ainakin ylpeä siitä, miten oli kasvattanut minut. Hän rehenteli sillä, miten hänen tehokkaat menetelmänsä saivat minut tekemään täsmälleen sen mitä tarvittiin, jotta hänen arkensa sujuisi helpommin. Hän kertoili, että minä nukuin yöt heräämättä jo neljän kuukauden iässä, söin ”kaikkea” ja osasin pidellä lusikkaa, kun sain ensi kertaa kiinteää ruokaa. Ja halusin aloittaa koulun vuotta aiemmin kuin muut, koska tarhassa oli minusta tylsää. Ja halusin kulkea kouluun omin päin ennen kuin täytin kahdeksan vuotta ja ”ihan rakastin” olla kotona yksin ilman lapsenvahtia. Ja miten hän antoi minun polkea apupyörillä ennen kuin opin ajamaan fillarilla, eikä hänen siksi tarvinnut kurkotella ja pidellä kiinni tavaratelineestä, jotta en kaatuisi. Minä aloin ”puf vain” pyöräillä ja hän saattoi kävellä rinnalla kepeissä vaatteissa ja nauraa sopivan kovaa.

Mitä äiti teki minun hyväkseni, helpottaakseen arkeani, se ei käynyt tarinoista ilmi, mutta noihin aikoihin hän oli täysin vakuuttunut siitä, että minä olin helppo ja ongelmaton lapsi, koska hän oli tehnyt kaiken oikein.

Tänään myös täällä salissa on hiljaista, luulisin. Mutta ei samaan tapaan kuin verojutussa. Ilma tuntuu sakealta, koska paikalla on tärkeitä ihmisiä odottamassa tärkeitä asioita tapahtuviksi. Syyttäjä ja asianajajat pelkäävät kuollakseen nolaavansa itsensä. Jopa Sander on hermostunut, vaikka sitä ei voisi mitenkään huomata, ellei tuntisi häntä.

He haluavat näyttää kyntensä. Kun Pannukakku kertoi, miten arveli jutun etenevän, hän puhui ”oddseista” ja ”saumoistamme” kuin olisi koripallovalmentajani ja minä joukkueen avainpelaaja. Hän haluaa voittaa. Pannukakku vaikeni vasta kun Sander naksautti kieltään.

Pääkäsittely alkaa tänään jonkinlaisella päätuomarin pitämällä nimenhuudolla. Hän rykäisee mikrofoniin, ihmiset lakkaavat kuiskimasta. Tuomari tarkistaa, että paikalla ovat kaikki ne, joiden pitääkin. Minun ei tarvitse nostaa kättä ja sanoa kyllä, puheenjohtaja nyökkää suuntaani ja lukee nimeni. Sen jälkeen hän nyökkää asianajajilleni ja lukee heidän nimensä. Hän puhuu veltosti, mutta ei unisesti. Hänen ruma pukunsa on revetä saumoista, niin vakava hän on.

Tuomari toivottaa meidät tervetulleeksi, niin hän tosiaan tekee. En sano kiitos-niin-mukavaa-että-kutsuitte, koska minun tuskin on tarkoitus vastata, mutta luulen, että osaan käyttäytyä niin kuin pitää, näytän suunnilleen siltä kuin pitää. En hymyile, en itke, en kaivele ruumiini onkaloita. Pidän selän suhteellisen suorana ja yritän vältellä sellaista tilannetta, että puseroni napit singahtaisivat hevon helvettiin.

Kun päätuomari sanoo syyttäjälle, että tämä voi aloittaa, syyttäjä näyttää olevan niin innosta piukkana, että ponnahtaa pystyyn. Hän tyytyy vetämään tuoliaan eteenpäin, nojautuu lähemmäs pientä pillimikrofonia, näprää jotain nuppia ja rykäisee. Ottaa niin sanotusti vauhtia.

Asianajajien odotushuoneessa, jossa istuimme ennen tuloamme saliin, Pannukakku kertoi, että ihmiset ovat jonottaneet päästäkseen seuraamaan oikeudenkäyntiä. ”Tismalleen niin kuin jonottaisivat konserttiin”, hän julisti melkein ylpeänä. Sander näytti siltä kuin olisi halunnut läimäistä Pannukakkua.

Mikään tässä tilanteessa ei muistuta konserttia. Minä en ole rocktähti. Ne, jotka tuntevat vetoa minuun, eivät ole sekopäisiä bändäreitä, vaan pelkkiä raadonsyöjiä. Kun toimittajat omistavat lehtensä etusivun minulle, siinä haiskahtaa kuolema, ja se innostaa hyeenoja entistä enemmän.

Silti Sander halusi, että pääkäsittely käydään avoimin ovin. Hän on vaatinut, että media ja yleisö päästetään saliin, vaikka olen nuori. Ei siksi, että Pannukakku saisi tuntea itsensä kovanaamaksi, vaan siksi, että ”on ratkaisevaa estää syyttäjää monopolisoimasta tapauksen tiedottamista”. Se kaiketi tarkoittaa, että Sander haluaa mieluusti esitellä omia saavutuksiaan, mutta ehkä hän on myös saanut päähänsä, että vihaajani muuttavat mieltään, kunhan saavat kuulla ”minun versioni”. Sander on väärässä. Sillä ei ole merkitystä.

Ne rakastavat vihata minua. Ne vihaavat kaikkea minussa. Tismalleen niin kuin konsertti? Tuskinpa Pannukakku on ollut tekemisissä elävän musiikin kanssa, mikäli ei ole kyse yhteislaulusta Skansenilla. Jos saan arvata, hän suosii Vinyl 107 -radioasemaa ja hoilaa mukana kuunnellessaan täydellisen perheauton mainoksia.

Yhdeksän kuukautta sitten, viikko tapahtuneen jälkeen, Djursholmissa mellakoitiin. Jotkut tyypit ajoivat metrolla Mörbyhyn, vaihtoivat bussiin 606, istuivat kyydissä kaikki yhdeksän pysäkin väliä, koko matkan Djursholmin torille, ”merkitäkseen ne kusipäät”. Tai kuten ilmaisutaitoisimmat heistä muotoilivat, ”kusipääsnobit”. Lähiöissä mellakoidaan yleensä jengiläisten omilla surkeilla kulmilla, miljoonaprojektikortteleissa tai vapaa-ajankeskuksissa. Kuvioissa heiluvat katkaisuhoidossa käyneet motoristit, he ovat ”nuoriso-ohjaajia” tai ”huoltomiehiä”, koska yksikään tavanomainen työnantaja ei halua koskea heihin edes kepillä. Kun lehdessä lukee, että ”lähiössä palaa”, liekeissä on yleensä itse tuunattu autonromu, joka on varustettu Wunderbaumilla ja ajokiellolla, ei suinkaan täysvakuutettu leasing-auto, joka on firman nimissä ja vaihdetaan uuteen heti kun sivupeili vähänkin temppuilee. Mutta niin ei ollut sillä kertaa.

Torin ympäristössä ja Sebastianin kodin liepeillä Strandvägenillä oli käynnissä täysimittainen sota, jota kesti kolme päivää ja yötä. Toisena iltana levottomuuksiin osallistui viitisenkymmentä ihmistä. Sander kertoi siitä, hän näytti minulle lehtijutut.

Tanttaputiikeista torin laidalla oli rikottu ikkunoita. Mitä pöllittiin? Jokaiselle oma solmupusero, skottiruudullinen matkahuopa ja kristalliviinikarahvi? Ja mihin he lähtivät, kun heidät ajettiin matkoihinsa Fagermanin talolta? Meille? Osasivatko he perille? Miten äiti mahtoi suhtautua baseball-mailoihin ja polttopulloihin, kun hänelle on niin tärkeää ”tervehtiä kunnolla ja siten osoittaa kunnioitusta” esimerkiksi ensimmäiselle kerjäläiselle, joka istui rahamukinsa ja pissan tahriman vilttinsä kanssa Coop-ruokakaupan edustalla Vendevägenillä? ”Heipä hei. Oikein hyvää päivänjatkoa. Mukavia pyhänseutuja.” Mietin, mitä äiti sanoi poliisin iskujoukoille, kun ne auttoivat muutamana päivänä pitämään yllä järjestystä talomme ulkopuolella. ”Mitä kuuluu? Viihdyttekö täällä?”

Sanderin näyttämissä sanomalehdissä pohdiskelu kiertyy miksi-kysymyksen ympärille. Oliko mellakoissa kyse siitä, mitä Sebastian ja minä ”symbolisoimme”, minkä ”merkki” me olimme, vai olivatko ne tekojemme aiheuttamaa ”purkausta”. Ilmenikö levottomuuksia siksi, että tapahtumat olivat niin helvetin inhottavia? Raivostuivatko he erityisesti siitä, että me olimme liian rikkaita ja he eivät olleet? Vai olivatko kahakat tulosta siitä, että pikkurikolliset tarvitsivat vain syyn tapella (jalkapallon mestaruussarjahan on tauolla kesäkuussa)? Ol...