FLUCTUAT NEC MERGITUR

Matildan matkalaukku ei ollut suuri. Ei siihen mahdottomia tavaramääriä mahtunut. Päällimmäiseksi hän laskosti huolellisesti vaalean leninkinsä, Ellestä valitun mallin mukaan teetetyn. Sen alle jäivät pari huoletonta marimekkoa ja joku vakosamettinen puolihame, pusero sekä välttämättömät alusvaatteet. Pieni laukku oli näine varusteineen noin puolillaan. Tilaa oli jätettävä Pariisista hankittaville tavaroille.

Olikohan siinä nyt tarpeeksi? Pariisissa vallitsi kaikkien ennusteiden mukaan helle, ja Matildan olisi hurmattava Mats. Hikisissä vaatteissa olisi hankala olla hurmaava.

Uskaltaisiko hän luottaa siihen, että tarvittaessa löytäisi sieltä jotain sopivaa?

Hmm…Pariisista! Ehkä se olisi mahdollista, kun osittain sitä varten hän oli sinne matkustamassakin. Nyt matkalaukku kiinni! Nämä saisivat riittää. Niiden oli sitäpaitsi joka tapauksessa riitettäväkin, koska hänellä ei juuri muita matkaan kelpuutettavia vaatteita edes ollut.

Vaaleasta leningistä Matilda piti aivan erityisesti. Se oli hänen mielestään kaunis. Oljenkeltaisen kankaan hän oli valinnut harkiten: väri toisti kesäauringon vaalentamia kohtia hänen hiuksissaan ja kankaan vaalea väri korostaisi sopivasti kesän aikana saatua rusketusta. Leningissä oli hienot uurrokset olkapäillä, muuten se oli yksinkertainen, vähän helmaan päin levenevä, Yves Saint-Laurentin kehittämää, ns. trapetsimallia mukaileva mekko. Tyylikäs. Se olisi iltakäyttöön. Siinä työssä ompelija oli onnistunut täydellisesti.

Oma ompelija kuulosti paljon ylellisemmältä kuin olikaan. Matildan toiveet toteutti vanha, kelpo ompelijatar, käsistään käsittämättömän kätevä, isokokoinen, kolho nainen, joka oli jo vuosia aikaisemmin muokannut äidin vanhoista vaatteista Matildalle ja hänen sisarilleen kouluvaatteita. Teettäminen ompelijalla oli siis aivan luonnollinen tapa hankkia päällepantavaa. Ompelijan tekemät vaatteet olivat lisäksi nykyoloissa, paitsi pukevampia, niin myös edullisempia kuin kaupan valmisvaatteet. Ompelijatar, niin taitava kun olikin, veloitti työstään hämmästyttävän vaatimattoman hinnan.

Vanhoista vaatteista muokatuissa vaatekappaleissa oli joskus näkynyt käännettyyn kankaaseen tyypillisiä värieroja ja kankaiden niukkuus oli ajoittain aiheuttanut kyseenalaisia ratkaisuja. Mutta ei sellaisiin lapsena kiinnittänyt huomiota. Pääasia oli että oli vaatteet. Se oli aikaa, jolloin ei muutenkaan tarvinnut kantaa huolta arkisista asioista. Silloin kun päivät olivat aurinkoisia ja elämä tuntui muutenkin hymyilevän, ja kaikki sujui niin koulussa kuin kotonakin.

Mutta sitä kesti vain aikansa. Matilda muisti hyvin miten vaikeaa hänen oli ollut hyväksyä elämänsä muuttuminen puberteetin alkaessa. Kaikki alkoi vähitellen tympäännyttää. Kiviskän ompelemat vaatteet muuttuivat kamaliksi ja kaikki muukin muuttui vastenmieliseksi. Hyvistä suorituksista ansaitut stipendit tuntuivat armopaloilta yksinhuoltajan lapselle, eivätkä tuottaneet pienintäkään iloa. Päinvastoin. Ärsyttivät nekin.

Puberteetti oli yllättänyt Matildan. Hän luuli kuolevansa kun ensimmäiset kuukautiset alkoivat. Hän ei ollut mitenkään valmistautunut sellaiseen koettelemukseen. Kun hän sitten sai kuulla että sama riesa toistuisi kerran kuussa lähes koko loppuiän, hän toivoi kuolevansa.

Miten sellaista voi tapahtua ja miksi vain tytöille? Epäreilua, väärin, epäoikeudenmukaista, inhottavaa ja niin kammottavan epämukavaa. Vatsaa poltti ja kouristeli, syöminen oli mahdotonta ja entisetkin ruoat tulivat ylös. Ja se toistui, ja toistuisi joka ikinen kuukausi. Matilda kiemurteli tuskissaan ja itki ja kärsi, ja toivoi että olisi syntynyt pojaksi. Sitten hän rukoili että muuttuisi pojaksi ja sitten kirosi sitä, että oli syntynyt tytöksi.

Mikään ei auttanut. Oli vain kestettävä sietämättömät kivut.

Nyt Matildan mieli oli kevyt kuin juuri matkalaukkuun pakattu leninki. Häntä miltei hymyilytti kun hän ajatteli tuota aikaa, josta oli kulunut vain muutamia vuosia ja miten kaukaiselta se kuitenkin tuntui. Kuinka vakavissaan hän oli ollut ajatellessaan että kaikki oli ollut hyvin siihen asti, ja miten kauhistuttavalta muutos oli tuntunut.

Ei hän tosin vieläkään ollut vakuuttunut siitä että tytöksi syntyminen oli etu poikiin verrattuna. Poikien ja miesten asiat tuntuivat aina ja kaikkialla jotenkin tärkeämmiltä kuin naisten tekemät työt.

Puberteettiin asti hän oli vilpittömästi uskonut tyttöjen ja poikien olevan enemmän tai vähemmän samalla viivalla. Kaikki vapaa-ajat oli leikitty ja juostu yhdessä. Matildasta tuntui, että he juoksivat aina, pelasivat tai leikkivät; ja jos ei juostu, niin uitiin tai urheiltiin muulla tavoin, hypittiin, pelattiin pallopelejä, rakennettiin majoja jne. Ei ollut ollut mitään eroa poikien ja tyttöjen välillä, mitä nyt joskus pojat pinnasivat siivouksesta ja muista kotitöistä. Sen takia Matildan mieleen oli jo varhemmin tullut toive pojaksi syntymisestä.

Muuten oltiin yhdenvertaisia. Oli leikitty, kilpailtu ja sodittu: lumella, vedellä, kävyillä ja mädillä sienillä. Tasaveroisesti. Ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Ei voinut mennä edes uimaan. Matilda ei kyennyt tekemään yhtään mitään muutakaan, olo oli niin kauhea ja kivut sietämättömät.

Siihen asti hän oli saanut koulua lukuunottamatta itse päättää miten aikansa käytti. Matildan perheessä ei kokoonnuttu, ei syömään eikä muutenkaan, heillä hajaannuttiin. Isä oli vapaa toimittaja ja oli aina etsimässä töitä Helsingissä, äiti oli sairaanhoitaja ja töissä vaihtelevina aikoina. Niinpä lapsilla oli täydellinen vapaus tulla ja mennä. Ja juosta missä huvitti. Joskus ahmaistiin pala voilla voideltua näkkileipää ja taas mentiin. Kun vanhemmat jossain vaiheessa erosivat, ei sekään muuttanut heidän maailmaansa juuri lainkaan. Elämä ilman rajoja jatkui entisellään. Ainoa valvova silmä tai pysyvä aikuinen oli lähellä asuva isoäiti.

Mutta sitten vapaus siis loppui. Matildasta tuli yhtäkkiä ruumiinsa vanki tai suorastaan orja. Hän saisi tehdä vain mitä hänen kehonsa sallisi hänen tekevän. Mikä kauhea kohtalo, suorastaan julma juoni tyttöjen sortamiseksi, näin Matilda ajatteli.

Matildaa kummastutti sekin, että vaikka hän oli lukenut satoja kirjoja, ei missään niissä koskaan ollut vihjettäkään tällaisesta naisen elämään liittyvästä, näinkin suuresti olemiseen vaikuttavasta asiasta. Ei edes naiskirjailijoiden teoksissa. Kuukautiset olivat siis jotain salattavaa, likaista, piilossa pidettävää, josta ei sopinut ääneen puhua.

Hänestä oli tuntunut kuin joku olisi vetänyt paksun, mustan esiripun, tai oikeastaan kalterin, hänen entisen elämänsä eteen, jonne ei ollut paluuta. Tuntui kuin olisi työnnetty näyttämölle yrmeän yleisön eteen valmistautumatta, niine vähine varusteineen, jotka oli saanut ja niillä olisi pärjättävä. Muita näyttelijöitä ei näkynyt, ohjaajaa ei ollut olemassa ja kuiskaajakin oli kadonnut. Käsikirjoituksesta ei ollut kirjaintakaan.

Oli vain itse keksittävä mitä sanoisi ja minne päin lähtisi. Tuntui orvolta ja yksinäiseltä.

Koskaan siihen asti ei ollut tarvinnut ajatella oliko tyttö vai poika, tai sillä ei ollut ollut suurtakaan merkitystä. Koulussa tytöt ja pojat vomistelivat ja urheilivat eri aikoina, eivätkä tytöt pelanneet jääkiekkoa eivätkä jalkapalloa, sitä pidettiin jotenkin itsestään selvänä ja sellaisena se oli hyväksyttävä.

Matildalle nekin kenties olisivat sopineet. Hän voitti monet ikäisensä pojat juoksussa, ja pikaluistelussa oli aina tytöistä nopein, mutta esimerkiksi kaunoluistelusta hän ei juurikaan muutamaa silmukkaa ja kaarrosta lukuunottamatta piitannut. Matilda oli oppinut luistelemaan koko lapsikatraan käyttämillä nurmeksilla ja kun hän vihdoin sai kaunoluistimet, oli liian myöhäistä. Hän luisteli kaunoluistimilla kuin hokkareilla. Viiletti vain pitkin jäitä pirueteista piittaamatta ja nautti menemisen ilosta.

Vaikka hän ihaili vilpittömästi luokkatoverinsa Gerdan värikkäästä villasta neulottua luisteluasua ja tämän taitoa tehdä piruetteja hameen helmat vinhasti kieppuen, ei se saanut hänessä aikaan minkäänlaista halua pyrkiä samaan.

Hänen vapaa-ajan vaatteensa olivat jo pitkään olleet veljen pieniksi käyneet housut ja paidat ja niissä hän viihtyi. Hameet olivat vain haitaksi ja tiellä, teki mitä hyvänsä. Vaatteilla ei muutenkaan ollut juuri mitään merkitystä. Riitti että jotain oli päällä.

Matilda ei voinut olla ajattelematta naapurin Mai-Leniä, jonka uudehko mekko oli repeytynyt piikkilankaan ja sen seurauksena hän sai isältään pitkään kirvelevät verinaarmut vyöllä piiskattuun selkäänsä. Mai-Len sai kyllä selkäsaunoja paljon mitättömämmistäkin syistä.

Sama iljettävä sadisti yritti kähmiä Matildaakin kun tämä oli tuskin viittätoista, mutta Matilda ei sellaisia pelännyt. Häntähän eivät keski-ikäiset käppänät kiinni saaneet kun eivät ikätoveritkaan.

Vastenmielinen oli kuitenkin tämä koulussa vahtimestarina työskennellyt mies. Jostain syystä hän kuritti säännöllisesti ainoata tytärtään ja piiskasi myös koiraansa. Pahoinpiteli niitä, jotka vähiten kykenivät vastustamaan. Poikaansa hän ei koskenut.

Mitähän nekin turhaumat lienevät olleet, jotka piti purkaa hentoon pikkutyttöön ja uskolliseen talonvahtiin. Miehellä, joka asui samassa taloudessa vaimonsa, vaimon äidin ja lähes sokean, dementoituneen isoäidin kanssa, joka vietti päivät pitkät keinutuolissa istuen ja hymisten, ei suinkaan virsiä, vaan omituisia rivouksia sisältäviä värssyjä.

Vielä kummastuttavampaa oli se, että kukaan talon naisista ei tehnyt mitään pelastaakseen pikkutytön julmuri-isän käsistä. Muiden mielestä taas ei kukaan ulkopuolinen voinut puuttua perheen sisäiseen kurinpitoon.

Matkakuumeko se sai Matildan miettimään menneitä? Hänen oli myönnettävä, että hän uskoi tämän matkan tuovan jotain uutta hänen elämäänsä. Edes uuden näkökulman, kenties uusia tavoitteita.

Aluksi sen piti olla vain tutustumis- ja ostosmatka Pariisiin, mutta Mats oli tuonut siihen uuden värin, jonka hahmottaminen oli vasta alullaan Matildan mielessä.

Jonkinlainen käänne hänen elämässään tapahtuisi matkan jälkeen, kävi miten kävi.

Olisi ensiksikin ryhdyttävä aktiivisesti etsimään uutta asuntoa. Hämeenkadun vuokrasopimus oli menossa umpeen ja - paitsi uutta osoitetta - se merkitsi myös sitä, että Marin ja Matildan yhteisasuminen päättyisi. He olisivat tästedes omillaan. Oli aika aikuistua lopullisesti. Kumpikin kulkisi valitsemaansa tietä, minne ikinä se sitten johtaisikaan.

Matilda arveli Marin melko pian päättävän kuka olisi hänen tulevien lastensa isä, Matilda taas jatkaisi opiskelujaan ja etsisi edelleen tarkoitusta elämälleen.

Tulisiko Matsista osa hänen tulevaa elämäänsä, se ratkeaisi kenties Pariisissa. Se askarrutti Matildan mieltä vaikka hän kieltäytyikin asiaa kovin yksityiskohtaisesti ajattelemasta.

Sen sijaan hän palasi ajatuksissaan taas menneisiin vuosiin. Lapsuudessa Matildalla ei ollut koskaan ollut pelkoa selkäsaunoista, heitä ei kuritetttu, ei vaatteiden eikä muidenkaan syiden takia. Mutta kuten sanottu, vaatteet olivat olleet hänelle täysin yhdentekeviä, kunnes siis kaikki muuttui. Oli myönnettävä olevansa peruuttamattomasti tyttö. Oli ollut pakko ruveta ajattelemaan kaikkea epämukavaa pukeutumistakin. Vanhat vaatteet alkoivat vähitellen vaivaannuttaa ja niin kaikki muukin. Kaikki, ihan kaikki oli tylsää ja niin väärin.

Hänen buberteettinsa aikoihin elettiin viisikymmentäluvun loppuvuosia ja se oli aikaa, jolloin sukupuoliasioista ei kertakaikkiaan puhuttu. Kaikki seksiin ja sukupuoleen liittyvä oli suorastaan tabu. Niinpä joku normaaliin elämään kuuluva kuukautiskiertokin saattoi tulla jollekulle täytenä yllätyksenä. Asioiden vain annettiin tulla kun olivat tullakseen ja sitten niiden kanssa oli selvittävä. Ei siinä mitään puhumista ollut. Ne kuuluivat väharvoisempiin naisten asioihin, jotka oli hoidettava mahdollisimman näkymättömästi.

Tuntui kuin olisi eletty outoa, valheellisen mustavalkoista aikaa. Oli niin paljon asioita, joista ei ääneen puhuttu. Ei kotona sen enempää kuin koulussakaan. Puhumattakaan siitä, että koulussa olisi saanut jotain valistusta muun kuin raittiuden suhteen.

Ehkä amerikkalaiset lännen filmit kuvastivat parhaiten juuri sellaista ajattelutapaa. Oli vain siveitä ja sieviä, kunniallisia naisia ja sitten niitä muita, joista ei kannattanut edes puhua. Tai jos puhuttiin, niin sävy oli paheksuva ja lähes aina ehdottoman kielteinen. Ainoa hyväksyttävä naismalli oli siis herttainen, siveä ja kuuliainen neito, joka valmistautui prinssinsä saapumiseen suuremmin reuhtomatta tai itsestään numeroa tekemättä. Muut olivat huonoja tai ainakin alempiarvoisia naisia.

Ei ollut esimerkkejä Matildaa kiinnostavasta naiseudesta, ja ehkä siksi hänen vastarintansa tytöksi tunnustautumista kohtaan oli niin voimakas.

Opettajaksi hän oli halunnut vielä alakoululaisena, mutta oppikoulu nuoruutta ymmärtämättömine opettajineen oli poistanut perusteellisesti sellaiset ajatukset hänen mielestään.

Kuinka malttamattomasti hän olikaan odottanut kouluun pääsemistä, ja ensimmäisten kouluvuosien välissä hän oli ollut niin innoissaan että oli kesäisin pitänyt koulua nuoremmille sisarilleen ja naapuruston lapsille, joista nuorin oli 3-vuotias. Matildan innostus oli tarttunut kaikkiin ja koulua leikittiin viikkojen ajan.

Todenäköisesti lapset jopa oppivatkin kirjoituksen ja lukutaidon alkeita tässä intoa uhkuvassa kesäkoulussa.

Puberteetin alettua Matilda oli tuntenut putoavansa jonkinlaiseen tyhjiöön, josta ulos pääsemiseksi hän ei keksinyt keinoa.

Kun hän ajatteli isoäitinsä ja äitinsä kohtaloa, niin hänestä oli selviö, etteivät avioliitto ja perhe kuuluneet ensimmäiselle sijalle hänen toivelistallaan. Koska hän ei myöskään tuntenut itseään sieväksi ja kiltiksi tytöksi, olisi mahdollisen prinssin saapuminen lisäksi hänen mielestään ollut erittäin epätodennäköistä.

Hänen toivelistansa ammotti tyhjyyttään, sieltä olivat vähitellen tippuneet niin opettajat kuin taidemaalaritkin, eikä muita ollut ilmestynyt tilalle. Tulevaisuus oli muuttunut harmaaksi massaksi, josta ei erottanut pienintäkään väriläiskää.

Hänellä oli todellisia vaikeuksia keksiä mihin suuntaan lähtisi.

Matilda oikoi vielä kerran vaaleaa leninkiään, eikä voinut olla pohtimatta edelleen sitä vaikeaa prosessia, jonka oli joitakin vuosia aikaisemmin läpikäynyt.

Vähitellen hän oli tottunut tytöksi muuttumiseen, vaikka kuukautiskivut eivät hellittäneetkään, mutta kerta kerralta nekin sieti paremmin. Vaihtoehtoja ei ollut.

Mummo tuntui olevan ainoa, joka ymmärsi ja lohdutti. Hän tapasi tuoda Matildalle lusikallisen konjakkia pahimpien kipujen aikana. Se auttoi varmaankin siksi että konjakki maistui niin pahalta, että sitä oli vaikea niellä ja maku sai kivut hetkeksi unohtumaan.

Sitten oli tullut se kaikki muukin muuttuminen: äkillinen pituuskasvu, naiseksi muotoutuminen ja poikien kiusoittelu, joka oli kaikkein ärsyttävintä. Matilda huomasi muuntuvansa entisestä iloisesta, luokan parhaimmistoon kuuluvasta koululaisesta vähitellen kömpelöksi, pahantuuliseksi ja koulua vihaavaksi tytöksi.

Hänen lempiunelmansa oli siihen aikaan muuttua näkymättömäksi ja kostaa kiusaajilleen mitä ilkeimmillä tavoilla, näiden voimatta tietää kuka kostaja oli tai mikä kostotoimi heitä milloinkin odotti. Sen varassa selvisi päivästä toiseen.

Äidinkielen opettaja, mukava mies Jaakko S. oli ainoa ymmrtäväinen aikuinen koulussa. Hän sai Matildan innostumaan Eino Leinon helkavirsistä ja tytön luontaiset lausujanlahjat pääsivät oikeuksiinsa hänen saadessaan esittää Leinon dramaattisia runoelmia. Matilda muisti vieläkin vaivatta Orjan pojan, joka oli ollut yksi hänen suosikeistaan.

Tämä opettaja oli myös ymmärtänyt tytön mielikuvitukselliset aineet oikein. Sitten hänkin vaihtui, niin kuin niin moni muukin opettaja.

Luonnontiedettä opetti rehtorin vaimo, joka epäonnistuneen kotitehtävän jälkeen kutsui Matildan luokan eteen tukistettavaksi. Se oli niin nöyryyttävää, että Matilda kosti sen hänelle tekemällä entistäkin vähemmän työtä hänen tunneillaan, ja kun opettaja seuraavana vuonna vaihtui, Matilda hommasi itselleen kympin juuri luonnontieteestä. Se oli näkyvästi ainoa kymppi urheilun lisäksi hänen todistuksessaan.

Kotitaloustunneilla kaikki napsivat herkkuja suuhunsa, mutta kun Matilda yritti sujauttaa yhden pienen hannatädin esiliinansa taskuun, niin eivätkös ryntäikkään opettajan ankarat silmät olleet nauliutuneet juuri sillä hetkellä juuri häneen.

Sitten hän järjesti itsensä riitoihin kuvaamataidon opettajankin kanssa, niin että sekin viimeinen valopilkku koulusta hävisi.

Surkeutta lisäsi vielä sekin, että hänen paras ystävänsä, Sassu, alkoi viidennellä luokalla ihan odottamatta seisoskella koulun pihalla, Matildan mielestä kuin halvaantunut lehmä, käsi kädessä rinnakkaisluokan natsipojan kanssa. Se oli masentavaa.

Pahoinvointia lisäsi Matildan kokema häpeän tunne, joka oli puberteetin myötä hänen elämäänsä tullut. Hän häpesi muuttuvaa kehoaan, alkoi inhota vaatteitaan, ja pahinta kaikesta, hänelle oli tullut selväksi että oli häpeällistä olla yksinhuoltajan lapsi - sotaorpous olisi vielä menetellyt, mutta hänen isästään sota oli tehnyt alkoholistin. Voiko sen häpeällisempää kohtaloa olla?

Kouluvuoden loppupuolella, kun kaikki muut luokkatoverit tuntuivat liian lapsellisilta tai muuten typeriltä - olivathan he elävä muistutus kaikista Matildan kokemista nöyryytyksistä - ja koulu tuntui kaiken kaikkiaan maailman masentavimmalta paikalta, Matilda etsiytyi kauniin Tanjan seuraan.

Tanja oli kenkäkaupan myyjätär ja Matilda oli usein koulumatkalla liikkeen ohi laahautuessaan ihaillen katsonut tätä hoikkaa, siroa ja kaunispiirteistä tyttöä, joka näytti aina luontevalta ja erityisesti täysin ongelmattomalta.

Kun hänen sitten piti saada uudet jalkineet, meni hän tietenkin tähän kenkäkauppaan ja sai havaita, että tyttö oli myös erittäin iloinen ja ystävällinen luonteeltaan.

Niinpä Matilda alkoi käydä juttelemassa hänen kanssaan aina silloin tällöin ja heistä tuli ystävät. Matilda alkoi jäljitellä itseään parisen vuotta vanhemman Tanjan kampaustyyliä ja opetteli meikkaamaan silmät samaan tapaan, vaikkei hänellä Tanjan upeita kissansilmiä ollutkaan.

Hän opetteli myös sisukkaasti tupakoimaan. Se oli tärkeää pelkästään tyylin takia.

Kaiken huipuksi Matilda, joka inhosi koulun käsitöitä yli kaiken - tyynyliina muurahaisenpolkuineen vielä menetteli, mutta kotitalousesiliina päähineineen oli ollut vastenmielisistä vastenmielisin tehtävä leikkauksineen, taskuineen ja tereineen - ompeli yhdessä Tanjan kanssa itselleen kotelomekon.

Vastenmielisyys esiliinan ompelua kohtaan heijasti hänen inhoaan kaikkia niin sanottuja naisten töitä kohtaan. Hän ei kyennyt, eikä edes halunnut, nähdä itseään sellaiseen pukeutuneena tarmokkaana taloudenhoitajana.

Innokkaan ompelutyön jälkeen kummallakin tytöllä oli mekko samanlaisesta vihreästä kankaasta, ja kun he olivat suunnilleen samanpituisia, niin he todellakin erottuivat joukosta Kauppalan kaduilla yhdessä kulkiessaan. Matildasta tuntui, että osa Tanjan kiehtovasta kissamaisesta kepeydestä heijastui hänenkin olemukseensa.

Hoikat tytöt kotelomekoissaan erottuivat jopa niin hyvin, että heidät pyydettiin paikkakunnan suurimman vaatetusliikkeen muotinäytöksiin mannekiineiksi. He olivat jonkilaisia täytteitä ammattimallien seassa, mutta esittelivät vaatteita siinä missä muutkin.

Vaikka julkinen esiintyminen juuri kuusitoista täyttänyttä Matildaa aluksi hirvittikin, hän hoiti osuutensa hammasta tai pikemminkin alahuultaan purren, ja selvisi tehtävistä suuremmitta ongelmitta. Jopa aplodein.

Muiden ongelmien ohessa Matilda oli koulussa saanut trauman 'pusuhuulistaan', jolla nimikkeellä pojat, ja erityisesti luokan kiiltokuvapoika Jaska, brylcreemistä kiiltävine mustine kiharoineen, häntä jatkuvasti kiusasi. Se oli inhottavinta ilkeyttä mitä kuvitella saattoi kaiken muun muodonmuutoskärsimyksen ohessa. Matildaa kiukutti erityisesti herkkä punastumisensa ja se, ettei hän koskaan keksinyt ajoissa mitä vastata näille ällöttäville pilkkaajille.

Tanjan kanssa hän teki myös ensimmäiset alkoholikokeilunsa ja parin katastrofin jälkeen, oppivainen kun pohjimmiltaan edelleen oli, otti opikseen.

Tanjan seurassa Matilda pääsi kurkistamaan aikuisten erilaiseen maailmaan ja se tuntui aluksi houkuttelevalta ja kiinnostavalta, vaikka osoittautuikin sitten vain aika turhanpäiväiseksi juomiseksi.

Matildasta oli hienoa myös se, että Tanja ansaitsi säännöllisesti rahaa ja sai päättää tekemisistään riippumatta kenestäkään.

Niin hän ainakin silloin uskoi, ja se myötävaikutti hänen päätökseensä siirtyä lukiosta Kauppalaan juuri perustettuun kauppaopistoon äitinsä ja veljensä vastustuksesta huolimatta.

Matilda piti päänsä ja vaihtoi lukion ensimmäiseltä luokalta uuteen kouluun ja uuteen ympäristöön.

Kauppaopisto oli paljon mielenkiintoisempi paikka kuin vanha lukio. Ensimmäiselle vuosikurssille oli kerääntynyt paitsi keskikoulun suorittaneita, niin myös kauppakoulun käyneitä, eri ikäisiä nuoria. Kuusitoistavuotias Matilda oli luokan nuorin, vanhimmat opiskelijat olivat häntä runsaat kymmenen vuotta iäkkäämpiä. Se oli Matildasta ehdottomasti kiinnostavampaa kuin lukioon jätetyt ikätoverit.

Lisäksi hän sai tilaisuuden loistaa: oppikoulun alkuvuodet, jolloin hän oli ollut täynnä intoa ja halusi oppia kaiken mitä oli tarjolla ja vielä enemmänkin, olivat luoneet hänelle niin hyvän kielipohjan, että melko kaavamaisten liikekirjeiden laatiminen ja kirjoittaminen sujui häneltä kuin leikiten, niin englanniksi kuin ruotsiksikin. Se kohensi itsetuntoa, ja hän unohti vähitellen kömpelyytensä ja elämään kyllästyneisyytensä ja osallistui innolla oppilaskunnan aktiiviseen toimintaan.

Itsetuntoa lisäsi vielä sekin, että hän sai ihailijoita vanhemmista pojista, ja vaikkeivat luokkatoverit häntä kovinkaan kiinostaneet oli silti hauska saada huomiota, eikä häntä suuremmin häirinnyt sekään että pahat kielet luokalla uskoivat hänellä olevan ihan oikean suhteen luokan komistuksen kanssa. Se vain nauratti Matildaa. Kun häntä kiihkeimmin piiritettiin, hän oli jo löytänyt 'suuren rakkautensa', eikä ajatellutkaan edetä pientä flirttiä pitemmälle.

Matilda ja luokan kaunotar, runsaan vuoden vanhempi Mari olivat nopeasti ystävystyneet ja heistä tulikin erottamattomat moniksi vuosiksi. He olivat aina näkyvästi mukana kun oppilaskunta järjesti juhlia, erilaisina esiintyjinä ja tarvittaessa mannekiineina, kun kerättiin rahaa eri tempauksilla esimerkiksi koulun ruokalaa varten.

Kauppamaantiede, -laskenta tai kirjanpito eivät Matildaa kiinnostaneet, mutta siinä sivussa nekin sujuivat, nuorta opettajaa, vastavalmistunutta ekonomia kiusoitellessa.

Tärkeintä kenties oli se, että Matilda löysi uudestaan iloisen ja hymyilevän minänsä, joka oli pääsyt pahasti katoamaan puberteetin kurimuksessa.

Opisto kesti kaksi vuotta ja niiden välissä Matilda pääsi harjoittelijaksi paikalliseen Säästöpankkiin ja pääsi näin kokeilemaan palkansaajan, silloisen käsityksensä mukaan, ihanaa elämää.

Säästöpankki oli Kauppalan erikoisin rakennus, piparkakkutaloksi sitä nimitettiin punaisten tiiliensä ja koristereunustensa ansiosta. Se oli myös ollut Matildan isoisän pankki. Sen kamreeri hänen isoisänsä oli ollut lukuisten muiden luottamusynnä muiden toimiensa ohella äkillisesti kuollessaan pian 50-vuotisjuhliensa jälkeen.

Ei Matilda näitä asioita tosin silloin ajatellut - isoisä oli kuollut ennen hänen syntymäänsä - hänelle oli tärkeää vain ansaita omaa rahaa ja päättää mitä sillä rahalla tekisi

Nyt kun hän vuosia myöhemmin oli palannut lukioon - hän suoritti lukiota Ressun iltalukiossa - hän edelleenkin arveli tehneensä oikein kun aikanaan siirtyi kauppaopistoon. Koulu tuntui uudestaan mukavalta vaikka olikin rankkaa täysipäiväisen työn ohessa.

Kauppaopiston ansiosta hän onnistuisi aina saamaan työpaikan ja tulisi siis vastaisuudessa toimeen itsenäisesti ja saisi päättää omista asioistaan. Olisi kenestäkään riippumaton.

Tässäpä hän sitten pakkasi laukkuaan, tämä nyt täysikäinen, kaksikymmenätäyksi vuotta täyttänyt, ainakin omasta mielestään aikuinen ja itsenäisiin päätöksiin kykenevä nainen.

Hän arveli nimittäin nyt hallitsevansa ruumiinsa ja mielensä. Jos ei täydellisesti, niin joka tapauksessa huomattavasti paremmin kuin muutamaa vuotta aikaisemmin.

Koska hän ei, lukuisista rukouksistaan huolimatta, ollut jo pienenä saanut luonnonkiharaa tukkaa, hiilenmustia kulmia, tumman orvokinsinisiä silmiä eikä suloista ruususuuta, hän oli päättänyt pahimmista kasvukivuista päästyään tulla toimeen sillä näöllä, joka hänellä oli ja olla liikaa huolehtimatta asioista, joita ei voinut muuttaa.

Mitä vaatteisiin tuli, nyt hän kykeni omilla rahoillaan ostamaan kankaat kaupasta ja - ylellisyyden huippuna - sai itse keksiä mallit vaatteilleen, ja kiltti ja taitava ompelija ompeli. Hyvin. Eikä siis ollut edes kallis.

Kiviskästä oli aina mieluisaa nähdä Matildan pelmahtavan sisään ompelimoonsa. Tytöllä oli mukanaan huolellinen piirustus tai lehdestä leikattu malli ja siihen sopiva kangas mukanaan, ja sitten tutkittiin ja neuvoteltiin yksityiskohdista ja aina oli tuloksena tavanomaisia ompelutöitä haasteellisempi tehtävä.

Ompelijasta se oli virkistävää, vaikka aikaa kuluikin paljon enemmän näihin ompeluksiin kuin niihin, joita häneltä tavanomaisesti tilattiin.

Ranskalaisen Ellen Matilda oli tilannut vuotta aikaisemmin, jo ensimmäisen vuoden ranskan opintojen jälkeen. Lehdessä oli mielettömiä malleja, mutta myös sellaisia, joista saattoi ottaa vinkkejä ja ideoita omiin vaatteisiinsa.

Vähitellen Matilda huomasi, etteivät harvat tyttöleikitkään olleet olleet turhia. Ei oltu turhaan vaatetettu paperinukkeja lapsuudessa. Kun ei ollut rahaa ostaa nukkeja, ne oli piirrettävä itse ja sitten niille lukemattomia vaatteita. Rajana oli vain paperin ja värien riittävyys.

Matildan silloisen parhaan ystävän isosisko oli taitava piirtäjä ja sai tytöt joskus innolla piirtelemään tuntikausia. Nukkien garderoobit olivat mahtavat.

Saman isonsiskon johdolla he leikkivät muitakin tyttöleikkejä, filmitähtiä ja mannekiineja.

Pirkko antoi kaikille oikeiden filmitähtien nimet. Matildasta tuli pitkien sääriensä ansiosta Betty Grable, jolla oli Hollywoodin kuuluisimmat sääret.

Pirkko tiesi sellaiset asiat: hän keräsi filmitähtien kuvia. Itselleen hän varasi Audrey Hepburnin. Joukon jatkona olivat Doris Day ja Elisabeth Taylor.

Kuinka Matilda olikaan ilahtunut, kun hänen koulutiensä varrella vuokrattavana olleeseen taloon muutti aikanaan kolmen tytön perhe. Nuorin tuli Matildan luokalle ja näin he luontevasti ystävystyivät. Keskimmäinen oli Pirkko, ja vanhin tyttäristä niin paljon vanhempi ettei osallistunut muiden leikkeihin.

Jos Matilda ei juurikaan nähnyt isäänsä, niin eivät myöskään nämä tytöt. Heidän isänsä oli rakennusmestari ja poissa kaikki viikot ja joskus viikonloputkin. Äiti oli urastaan luopunut laulajatar, jonka Matilda ei nähnyt koskaan tekevän minkäänlaisia kotitaloustöitä. Hän vain kulki puettuna ja kammattuna huoneissa ja viritteli ääntään, joskus laulaen sopraanollaan jonkun aarian. Kodin hoidosta vastasi vanhin tyttäristä, joka kävi vielä itsekin koulua ja haaveili sairaanhoitajan ammatista. Hän kävi joskus haastattelemassa Matildan äitiä saadakseen tietää, miltä ammatti todellisuudessa tuntui.

Matilda muisti monena aamuna katselleensa ihaillen tätä tyttöä, joka ei koskaan lähtenyt kouluun prässäämättä siniruutuista, vekitettyä hamettaan, vaikka olikin sitä ennen todennäköisesti hoitanut aamupalan sisaruksilleen ja äidilleen.

Keittiön pöydälle jäivät vaaleanruskein kukin koristellut Myrna-kupit odottamaan hänen paluutaan koulusta.

Niinä viikonloppuina, joina perheen isä oli kotona, äiti lepäsi sohvalla koko päivän isän suojeleva käsivarsi ympärillään, ja tytöt kiersivät kaukaa sohvaryhmän.

Koskaan Matilda ei ollut kuullut hänen puhuvan tyttärilleen, vieraista lapsista nyt puhumattakaan.

Matildan silmissä hänen eksoottisuuttaan lisäsi vielä hallitsematon kauhu ukonilmoja kohtaan. Pienimmänkin jyrähdyksen kuultuaan tämä äiti kätkeytyi vaatekomeroon, josta tuli vasta kun ukonilma oli ohi eikä vähäisintäkään uhkaa ukkosesta enää ollut.

Matildan äiti sen sijaan meni rohkeasti ulos korjaamaan sinne jääneitä tavaroita tai muusta tarpeellisesta syystä, vaikka varoittikin lapsia puun alle suojautumisest...