Sisällysluettelo

• Esipuhe
• 1. Talvirengasralli
• 2. Sähö-Aulis
• 3. Perhe Lotja
• 4. Paska päivä
• 5. Corollan hinaus
• 6. Hikinen lipsuva perse
• 7. Kiuaskivet
• 8. Vanha tuttu autokoijari
• 9. Japanilainen premiuuri
• 10. Joulunarttu
• 11. Pukkikeikka
• 12. Mopotiauto
• 13. Mopotiauton ajokortti
• 14. Yaris on laskeutunut
• 15. Närän ajokoe
• 16. Pihalöytö
• 17. Työkkärin täti
• 18. Työelämään tutustuminen
• 19. Yksi, kaksi, kolme Yarista
• 20. Kaupan päälle
• 21. Avaimenperä
• 22. Lada 111
• 23. Milla Makia
• 24. Voitto Voitosta
• 25. Pääsiäismuistoja
• 26. Merkillinen autokorjaamo
• 27. Amisnenä
• 28. Kulmatasapainoyksikkö
• 29. Lähtee kuin pullataikina
• 30. 10

Esipuhe

Tässä on kirja, jonka ei pitänyt koskaan edes ilmestyä. Havahduin edellistä Deittimörkökirjaa kirjoittaessani siihen, että vuonna 2013 tulee kymmenen vuotta täyteen siitä kun aloin kirjoittamaan nettiin. Kaikki alkoi Rutinoffin kuskin tarinoista. Näin oli luonnollista juhlistaa kymmenvuotista kirjoittajan uraa kirjoittamalla aiheesta josta kaikki alkoi.

Tämä kirja on jatkumo, joka jatkuu siitä mihin nettikirjoittelut jäivät ja päättyy samalla tavalla. Kirjaan pääsee syvemmälle lukemalla ensin tekstejä netistä, vaikka ei se mitenkään pakollista ole.

RUTINOFF X on kymmenvuotisjuhlakirja ja neljäs Rutinoff-aiheinen kirja. Kirjoissa olevia tekstejä ei löydä netistä. Rutinoffin kuskin tarinat ovat muuttaneet muotoa sitten ensimmäisen kirjan ja alkuaikojen. Osa henkilöistä on kulkenut mukana, vaikka paikkakuntakin on vaihtunut. Osa taas on heivattu mäkeen, sillä kaikkea ei kannata raahata mukana. Juhlakirjassa tavataan vanhoja tuttuja, mutta myös täysin uusia henkilöitä.

Kirja on uskollinen aiheelleen, joka on autot, autoilu ja autojen ympärillä pyörivät ihmiset. Kyse on ihmisistä, joille autot merkitsevät ehkä enemmän kuin joillekin toisille. Aikaisempaan kritiikkiin nojaten toistan, ettei allekirjoittaneella ole mitään hampaankolossa mitään automerkkiä kohtaan. Minulta on kysytty, että vihaanko Toyotaa? En, kirjoitan siitä sen takia, että erittäin yleisenä automerkkinä se koskettaa isoa osaa autoilijoita. Tätä kirjoittaessa jopa oma autoni on Toyota.

Kirjan kieli on paikka paikoin värikästä ja roisiakin. Se on sitä täysin tarkoituksella, että tiettyjen henkilöiden luonteet tulevat paremmin esille. Huumoriakin kirjassa on. Sanon tämän siksi, ettei lukeminen menisi hammasten kiristelyksi kun sitä omaa rakasta automerkkiä mollataan.

Tämän kirjan jälkeen tulevaisuus on jälleen auki. Kirjoitan varmaan jotain, ainakin nettiin, joten olkaa kuulolla ja vierailkaa sivuillani. Muistakaa tankata välillä, niin pääsette pitemmälle.

Muuhun tuotantooni pääsee tutustumaan osoitteessa: www.rutinoff.net

Vantaalla 31.7.2013

Rauno Vääräniemi

1. Talvirengasralli

Lokakuun loppu puisteli viimeisiä lehtiä puista sellaisella raivolla, että päätin kilauttaa Romu-Reiskalle. Puhelun aihe oli tuttu, Rutinoffini alle piti saada piikkipyörät. En tiedä pitivätkö kivikoviksi kovettuneet talvirenkaat yhtään sen paremmin mitä suvikumit, mutta laki vaati ja ylikonstaapeli Jöön pelko oli valtava.

Minä en todellakaan aikonut vaihtaa renkaita itse, vaan luotin homman jälleen ikuisen amiksen eli Romu-Reiskan hartioille. Hän oli vaihtanut renkaat useammankin kerran ja aina ne olivat renkaanvaihtovälin alla pyörineet. Samalla tuli mieleen Rutinoffin huollattaminen, mutta siinä päätin noudattaa vanhaa viisautta. Se kuului, että autolle pitää antaa huonoa huoltoa ja kovaa ajoa. Koska en ajanut kovaa, jätin huonotkin huollot tekemättä. Kyllä bulgarialaisen Rutinoffin piti muutama vuosi kestää huoltamatta.

Rutinoffilla ei ole ollut enää vuosiin maahantuojaa Suomessa, joten virallinen tahokaan ei patistanut minua huollattamaan autoa. Olin lisäksi vähentänyt autolla ajoa, sillä kävin menneenä kesänä yhden kerran kävellen lähikaupassa. Ekologisuuspuuskan mentyä ohi, kävin käynnistämässä Rutinoffin parkkipaikalla ja käytin sitä sen aikaa mitä kauppareissu olisi autolla kestänyt. Viimein korvalla olevasta luurista alkoi kuulua Reiskan huhuilua.

– Haloo, haloo?

– Rutinoffin kuski täällä moro! Miten pörisee?

– Kuule, Kiinassa olen juuri, pitää kiirettä muurin restauroinnin kanssa.

Käänsin päätäni uudelleen äskeiseen suuntaan ja tarkensin katsetta sinisen haalarin selkämykseen, joka pönötti tien toisella puolen olevalla parkkipaikalla.

– Mitä tarkalleen ottaen teet nyt?

– Ladon tse tungia.

– Täh?

– Se on kiinaa ja tarkoittaa, että teen töitä niska limassa ilman taukoja pienten laiskojen kiinalaisten hämmästellessä suuria voimiani.

Laskin puhelimen Rutinoffin penkille, laitoin kädet torveksi suun ympärille ja karjaisin täysillä:

– Mazdan varaosat tänään puoleen hintaan!

Tapahtui mitä olin aavistellutkin, eli Reiska käännähti ympäri kuin uusi laakeri ja jäi tuijottamaan minua suu auki. Nappasin puhelimen uudelleen korvalle ja vilkutin hänelle toisella kädellä.

– Nopea se sinun paluulento Kiinasta, totesin puhelimeen.

– Teleporttaan itseni nykyisin, niin ei mene aikaa matkoihin.

– Älä, mistä niitä sellaisia laitteita saa?

– Ei mistään. Itse tehdä näppäsin, niin säästin.

Jutustellessamme Reiska lompsi kumisaappaat lotisten tien yli luokseni. Reiska asui viereisessä Aso-onnelassa, siellä parempien ihmisten asuinalueella, kuten hän asian itse ilmaisi. En voinut käydä heillä kylässä, sillä omistusasujilla ei ollut mitään asiaa heidän onnelaan. Eipä tuo minua haitannut, sillä en ollut varsinaisesti mikään kyläluuta, joka tuhlasi omaa aikaa vieraita sohvia kuluttaen.

– Mitä Reiska, joko olet vaihtanut talvirenkaat Mazdaan?

– Nastoitin ne juuri uudelleen. Laitan ne alle vasta kun nastat ovat vetäytyneet oikeaan syvyyteen.

– Mahtoi olla vaikea rasti.

– Mitä vielä, kaksi kättä, läkkän tekkeri ja vasara, niillä ne renkaat on ennenkin nastoitettu.

Kerroin Reiskalle, että tarvitsen ammattimiehen apua renkaiden vaihdossa, sillä lääkäri varmaan kieltäisi minulta niin raskaan homman jos tietäisi minun edes ajattelevan sitä. Reiska katsoi minua kädet syvällä haalareiden taskuissa ja virnisteli. Lopulta hän virkkoi:

– Siihen ei taida aspiriini auttaa.

– Ei niin.

– Sattuipa tuuri, sillä minulla on juuri nyt hetki aikaa tuollaiselle pikku hommalle.

– Meneekö siinä enemmän kuin vartti? Jos menee, niin lähden sisälle lämpimään. Ikävä katsella toisen hikoilemista kun itsellä tulee vilu.

Heitin Reiskalle avaimet ja pyysin noutamaan renkaat kellarista mahdollisimman nopeasti. Vastoin odotuksiani hän ei lähtenytkään matkaan, vaan jäi puhisemaan omituisesti.

– Niin? kummastelin miehen velttoa asennetta.

– Olemme saaneet uuden ohjeistuksen renkaiden vaihtoon.

– Olemme? En minä ole saanut mitään.

– Me amikset olemme saaneet uuden ohjeistuksen.

– Siis maksu ensin ja vaihto sitten, vai?

Kyse ei ollut nyt siitä, vaikka se oli yksi seikka jonka olin unohtanut. Lupasin vaihdosta korvaukseksi kaksi kymppiä ja pannullisen kahvia. Reiska pyöritteli päätään ja kertoi hinnan olevan nyt tuplat. Se pysäytti melkein sydämeni, sillä hinta oli tuplat mitä moni rengasfirma ilmoitti. Minun oli pakko penätä syytä moiseen ryöstökalasteluun. Jos minä olisin ollut EU ja Reiska olisi ollut Kreikka, niin silloin tuplahinta olisi ollut kaikkien hyväksymä, tosin pitkin hampain.

– Ilmatasapainotus, Reiska ilmoitti suu korvissa.

Minä taas epäilin korvissani olevan vikaa, sillä ilmatasapainotus kuulosti enemmän vappupallojen kanssa puuhastelulta kuin renkaiden vaihtamiselta viileässä syyssäässä. Tiedustelin mahdollisimman vakava ilme naamalla, että mistä hän oli moisen ohjeistuksen saanut. Reiska keinui kumisaappaillaan edessäni ja ilmoitti rinta rottingilla olevansa kyseisen ohjeistuksen takana. Se oli hyväksytty jo korkeimmalla mahdollisella tasolla. Heitin ilmoille villin veikkauksen:

– Presidentti?

– Ehei, vieläkin kovempi tyyppi, Reiska punoi päätään.

– No presidentin vaimo?

– Taas huti. Saat arvat kolmannen kerran.

– Öö, se lähikaupan myyjä, jonka rinnat eivät mahdu kunnolla liiveihin.

Luulin hetken arvanneeni randomilla oikeaan, sillä Reiska alkoi kuolata. Pyyhittyään kuolan leualtaan hän puisteli päätään.

– En tiedä, myönnyin.

– Meidän amiksen maikka.

Pitihän se arvata, että jokaisen amiksen kovin idoli on oma opettaja. Koska en ollut viettänyt aikaani kouluissa, oli minulta tuollainen palvominen jäänyt täysin väliin. Reiskan selittäessä tohkeissaan opettajastaan, minun mielessä vilahtelivat aivan muut maikat. Kuvittelin opettajanpalvontakohteekseni hyvännäköisen naisopettajan, joka oli fantasiassani alaston välituntiopettaja.

– Kröhöm!

– Täh, mitä? havahduin fantasiastani.

– Neljä kymppiä tähän kouraan ja saat jatkossa täysin uusia ajokokemuksia vanhoilla renkailla.

Niin varmaan, ajattelin mielessäni kun ladoin vaadittavan summan Reiskan kouraan. Eivätköhän ne kaikki ajokokemukset ole aina uusia. Lisäksi renkaat liukastuivat vuosi vuodelta, joten ajokokemukset olivat uusien lisäksi joka talvi jännittävämpiä.

Saatuaan rahat, Reiska pisti tuulemaan ja lähti kumisaappaat lotisten noutamaan renkaitani. Ne olivat siellä minne Reiska oli ne keväällä laittanut. Minä en ollut kellarissa sen koommin piipahtanut. Muutaman minuutin päästä amis palasi renkaita kantaen. Ihailin Reiskan kykyä kantaa kerralla neljä Rutinoffin rengasta. Olivathan ne sentään vakiokokoa leveämmät. Nykyinen rengaskoko oli huima 145/75 R12. Entiset olivat olleet vain 135 leveät.

– Pitää lähteä hakemaa ilmatasapainotustyökalu, Reiska ilmoitti.

– Ai jaa, että ihan työkalu.

Olin ajatellut Reiskan heittelevän renkaita ilmaan, sillä jotenkin se tuntui sopivan vaativalta tasapainotukselta. Miehen kadottua tien yli paremmalle asuinalueelle, jäin jännittyneenä odottamaan, että millainen työkalu sieltä kuskataan eteeni. Mielessä kävi villisti pyörivä sorvin kaltainen laite, joka tuotaisiin eteeni joko peräkärryllä tai pakettiautolla. Lievästi hämmästyneenä katselin kun eteeni pörähti Reiskan pakoputkivammainen vihreä Mazda 323 vuodelta 1984. Reiska pomppasi autostaan amiksen vetreydellään ja hihkaisi:

– Tadaa!

Minulta meni jotenkin ohi se mitä tadaa tarkoittaa, joten tyydyin vain hymyilemään säälivästi. Luulisi nyt Kiinan muurin restauroijalla olevan varaa ajaa edes 90-luvun autolla.

– Huomaatko mitä Mazdan katolla on? Tehdä näppäsin sen itse.

– Juu, anna kun arvaan. Säästit kun teit itse.

– Kyllä, kädettömät ne kaupasta työkaluja ostavat. Sitä paitsi tällaista tekniikkaa ei ole saatavilla vielä edes Jaappanissa.

Katselin auton katolla olevaa ruosteista hökötystä ja toivoin mielessäni, ettei sellaista tulekaan saataville mihinkään muualle. Hirvitystä katsellessani en pelännyt niinkään poliisin kannanottoa, vaan pelko oli enemmän luonnonsuojelijoiden suuntaan. Ydinvoiman uhka oli jotenkin niin kaukainen, mutta tuo hökötys oli aivan nenäni edessä ja minua pelotti ihan oikeasti mihin se pystyi, noin niin kuin tuhoamismielessä. Se oli sen näköinen, että ihmiskunnan tuho taisi olla väistämätön.

Seurasin sanattomana, kun Reiska otti yhden Rutinoffin renkaan ja nosti sen Mazdan katolla olevan hökötyksen sisään. Hän teki jotain säätöjä mutterisorvillaan ja kohta rengas pyöri hökötyksessä. Mitenkään kovin tukevalta rakennelma ei vaikuttanut, mutta Reiska oli yhtä hymyä.

– Sehän toimii kuin japanilainen auto, Reiska hehkutti.

Mieleni teki sanoa, että vähän se on lintallaan ja helmat ovat ruosteessa, mutta pidin suuni kiinni. Halusin ajaa nelipyöräisellä autolla, joten päätin katsoa tämän pelin loppuun saakka.

– Kyytiin siitä, ensimmäinen tasapainotusajo alkaa, Reiska komensi.

– Ääh, tuota, minulle tuli juuri muuta menoa, puistelin päätäni.

– Mitä muka?

– Alkoi tuota … jotain tärkeää televisiosta.

– Amatöörien puuhastelua sellaiset television katselut. Nyt kyytiin niin näet miten pesunkestävä amis työskentelee.

Minun ei auttanut muuta kuin suostua ja kohta huomasin istuvani turvavöissä Mazdan etupenkillä. Reiska käynnisti öljykirnunsa ja pärryytimme kauhean metelin saattelemana kohti moottoritietä. Ajon aikana Reiska karjui, että ilmatasapainotus onnistuu vain moottoritiellä, se kun on turbulenssista vapaata aluetta. Minä olin tähän asti liittänyt turbulenssin lentämiseen, mutta nähtävästi todelliset ammattilaiset kohtasivat sitä myös lähellä maan pintaa. Moottoritielle päästyämme totesin itsekin turbulenssin, se todella ravisteli koko japsikotteroa kuin iso käsi.

– Paha turbulenssi! karjuin Reiskalle.

– Ei tämä ole vielä sitä.

– No mitä sitten?

– Sinun epätasapainossa oleva rengas hakee tasapainoa. Paskat kumit jos suoraan sanon, ihan kädettömän nysvän ostamat.

Vai kädettömän nysvän. Mieleni teki tirvaista mokomaa ammattimiestä amisviiksien yläpuolelle. Jätin sen tekemättä vain siksi, että satasen vauhdissa kaistalla epämääräisesti vaappuva Mazda olisi taatusti sinkoutunut kaiteen yli metsähallituksen puolelle ja siitä olisi jo leikki kaukana. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Reiska kurvasi Kehä kolmoselle ja seuraavasta rampista ylös. Sain vetää henkeä sen aikaa, että kiersimme ramppien kautta takaisin moottoritielle. Uusi samanmittainen piina ja olimme takaisin parkkipaikalla. Rengasta katolta irrottaessaan Reiska myhäili tyytyväisenä:

– Hyvä näistä tulee, vielä kolme reissua.

– Minulle tuli juuri menoa, katselin rannekelloa.

– Ei voi tulla, ei ainakaan tässä vaiheessa rengasrallia.

– Mitä, miksi ei?

– Auton tasapainotus kärsii jos ajan nyt yksin. Ilmatasapainotin kalibroi itsensä ensimmäisen ajon aikana suhteessa auton tasapainoon, kuun asentoon ja auringonpilkkujen kaksoispisteisiin.

En voinut vastustaa kiusausta, vaan kysyin naama peruslukemilla:

– Mihin Bliteman karvanopat unohtuivat?

Luulin piruiluni saavan Reiskan tuohtumaan, mutta mitä vielä. Mies hymyili tyytyväisenä ja vastasi:

– Toiset on hanskalokerossa ja toiset takakontissa. Palanssissa niiden pitää olla ja karvanoppien kohdalla nimenomaan pituusakselin vertikaalin suuntaisesti nopan pilkkujen tasapainokohtaan nähden.

Minun ei siis auttanut muuta kuin istuutua uudemman kerran autoon. Lähdimme toisen renkaan kanssa matkaan. Reissu oli täysin ensimmäisen toisinto. Tällä kertaa auton vaappuminen ei enää häirinnyt niin paljon. Kolmatta rengasta vaihdettaessa en jaksanut nousta edes autosta. Minähän tämän maksoin, joten tehkööt Reiska duunit. Kolmas reissu oli niin ikään täysin kahden edellisen toisinto. Nyt minua alkoi jo nukuttaa ja taisin torkahtaa, sillä havahduin kotiparkissa, kun Reiska puisteli minua olkapäästä ja sanoi:

– Eikö olekin tasainen kyyti? Ihan toista tämä Mazdan jousitus kuin muissa autoissa. Tässä ollaan niin syvällä mukavuusalueella, ettei tästä voi edes miettiä toiseen merkkiin vaihtamista.

– Kyyti oli hyvin unettava, vastasin diplomaattisesti.

Neljäs reissu alkoi tutulla kaavalla. Ensin rengas katolle ja sen jälkeen pärryytimme moottoritielle. Taisin taas heittäytyä kooman puolelle, sillä havahduin äkkijarrutukseen ja Reiskan manailuun:

– Perse, joku amatööri heiluu keskellä tietä!

Pienen zoomailun jälkeen katseeni osui tuttuun palleroon. Keskellä tietä seisoi ylikonstaapeli Jöö punainen lapanen pystyssä. Reiska pysäytti auton ja veivasi ikkunan alas. Jöö asteli auton vierelle ja työnsi päänsä sisälle:

– Kumpi teistä on varastanut tämän auton? Se joka tunnustaa saa puolikkaan sakon ja se joka ei, saa puolitoistakertaisen sakon.

– Ja mitähän helvetin järkeä tuossa taas oli? ärähdin takaisin.

– Sinä! Jöö jäi tuijottamaan minua.

Jöö tunki itseään pitemmälle auton sisälle ja tuijotti minua kuin hiiren hukannut pöllö. Tunsin oloni aika vaivautuneeksi, sillä en halunnut olla Jöön kanssa ihan näin läheinen kaveri.

– Tuo katolla oleva häkkyrä on lain vastainen ja tämä ralli mitä olette ajaneet, on myös lain vastaista.

– Missä niin lukee?

– Laki on sellainen miten se tulkitaan, Jöö ilmoitti.

– Hei kamoon, et kait nyt sentään tuttuja sakota. Saat siitä vielä pahan mielen etkä pysty nukkumaan.

Jöö ei joustanut, vaan ilmoitti nukkuvansa sitä paremmin mitä enemmän on kirjoittanut lappuja. Hänelle oli ihan sama ketä laputti. Ellei muuten lappuja tullut tarpeeksi, Jöö sakotti äitinsä ja naapurinsa. Jopa naapurin kissa oli saanut häntäänsä muutaman sakkolapun laittomasta kuseskelusta ja liian äänekkäästä mouruamisesta.

– Kait tässä nyt joku muu ratkaisu on kuin sakottaa meitä? yritin vielä.

– Jaa, no jos hankit minulle paremmat pokat, niin sitten katson tämän kerran läpi sormien.

– Mistä minä sellaiset?

– Ota tuo PMR-puhelin ja mene seisomaan rampin alkupäähän. Huudat puhelimeen kun näet jotain laitonta. Minä pysäytän auton ja te saatte synninpäästön.

Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa lähteä käsipuhelimen kanssa rampin alkupäähän, mutta eipä minulla ollut vaihtoehtoja. En halunnut suoda Jöölle sitä iloa, että olisin antanut hänelle rahaa. Tiesin entuudestaan, että Jöön maailmassa vain käteinen oli rahaa. Niinpä otin käsipuhelimen ja tallailin rampin alkupäähän tuijottamaan sille ajavia autoja. Aloin huudella Jöölle havaintojani:

– Yhdellä kädellä ohjaaminen.

– Ei riitä, tuli vastaus.

– Hymyili kartturille.

– Iloisuus ei ole kiellettyä.

Jengi ajoi niin kiltisti, etten saanut silmiini mitään laitonta, kun viimein rampille kurvasi vihreä Passatti. Kuski puhui kännykkään, appari ryyppäsi tölkistä olutta ja takapenkillä oli vapaana kaksi isoa koiraa. Jouduin lähes paniikkiin, kun yritin saada kaikki rikkeet eetteriin.

– Kuskilla kännykkä kädessä, appari dokaa ja koirat irti takapenkillä!

– VANKILA! Jöö karjaisi takaisin.

Samassa Passatti oli pysäytetty. Jätin passipaikkani ja kävelin Passatin vierelle, jossa Jöö piti kuljettajalle puhuttelua. Jos toistaisin hänen puheensa ilman kirosanoja, ei minulla olisi mitään sanottavaa. Jopa takapenkillä veuhtoneet koirat olivat korvat luimussa, kun tuo Keravan liikkuvan poliisin ylikonstaapeli antoi kitapurjeidensa lepattaa.

– Entä me, nyin Jöön takin helmasta.

– Antaa heittää, mutta miettikää sitä miten lähellä teidän vapauden menettäminen oli. En halua nähdä teitä kumpaakaan enää tänään.

Loikkasin nopeasti Mazdaan ja Reiska polki ruosteläjän liikkeelle. Kurvailimme takaisin moottoritielle. Huokaisin helpotuksesta, että tämä oli viimeinen reissu tätä lajia. Reiska oli ollut kovin hiljaa koko episodin ajan, mitä tiedustelin häneltä.

– Katsastus on mennyt pitkäksi, Reiska kuiskasi.

– Häh, mitä?

– En ole katsastanut tätä kahteen vuoteen.

– Mitä, miksi et ole?

– En luota katsastusmiesten ammattitaitoon. Siellä ei ole ammattikoulun käyneitä ammattilaisia. Mitä sellaiset wannapiiammattilaiset oikein tietävät autotekniikasta? Ei mitään!

Minua ei Reiskan purkautuminen kiinnostanut, joten myöntelin häntä. Minua kiinnosti vain se, että Rutinoffi saa talvirenkaat alle. Auktoriteetteja haukkuen Reiska vaihtoi autoni renkaat. Vietyään kesärenkaat kellariin ja palautettuaan avaimet, hän sanoi:

– Minä voisin katsastaa tuon autosi. Eihän se virallista ole, siis vielä, mutta tehdä näppään työn puolta halvemmalla.

– Krööh, tuota, ei tarvitse. Minä nimittäin keräilen katsastuspaikkojen leimoja.

– Niinkö?

– Joo, kerää koko sarja, niin saat ilmaisen katsastuksen joka kymmenes vuosi.

Kommenttini vakavoitti Reiskan ja mies alkoi laskea sormiaan. Tovin pähkimisen jälkeen hän ilmoitti, että todellisuudessa Mazdaa ei ollut katsastettu aika moneen vuoteen ja kohta olisi ilmaisen katsastuksen vuoro, mikäli auto olisi käytetty oikeilla konttoreilla. Lohduttelin häntä sillä, että katsastusmaksuissa oli säästynyt enemmän mitä yksi ilmainen katsastus.

– Voi yhden kerran, minunhan piti lähteä vielä tänään tapaamaan vanhoja amiskavereita.

En kerinnyt vastata mitään, kun Reiska loikkasi amiksen ketteryydellä autoonsa ja kaasutti pois parkkipaikalta. Hän ajoi suoraan omalle pihalle ja kohta siniset haalarit vain vilahtivat heidän parkkiksen poikki. Minä puolestani lukitsin Rutinoffin ovet ja siirsin kroppani jalkoja apuna käyttäen sisätiloihin.

2. Sähö-Aulis

Ensimmäiset liukkaat kelit tien päällä tulivat totaalisen yllätyksenä isolle osalle autoilijoita. Ensilumen satopäivänä lähdin hakemaan Rutinoffilla kaupasta apetta. Lipsuttelin bootseilla parkkipaikalle ja lähes törmäsin Närään, joka pyöritti naama punaisena Corollan rengasta. Tilanne hämmensi minut niin totaalisesti, etten osannut sanoa toviin yhtään mitään. Refleksini olivat niin hitaat, että jopa Närä kerkesi kommentoimaan ensin.

– Vaippa tähän aikaan hereillä. Missä sinun pulkkasi on? Ai niin, tuossahan se on parkissa.

Hämmästyin lisää, sillä olin odottanut vauhtipapan kommentoivan tapaamistamme jotenkin nätisti. Tuollainen asenne oli perseestä, oli miehellä sitten ikää miten paljon tahansa ja vaikka kuinka paska auto ja vielä paskemmat renkaat. Eihän se minun vikani ollut, jos joku toinen teki elämässään vääriä valintoja kerta toisensa jälkeen. Latasin takaisin:

– Joutuuhan se matka noinkin rengasta pyöritellen. Kyyti on taatusti luotettavampaa kuin Corollassa, eikä tarvitse pelätä tuulipuvun hihan jäävän kiinni käsijarrukahvaan.

– Hmph, Närä hymähti ja jatkoi renkaan pyörittämistä.

Lähdin seuraamaan häntä ja utelin samalla, että mikä sai miehen noin kiukkuiseksi tällaisena ensilumen päivänä. Nythän oli ilon ja riemun juhla, sillä tästä päivästä alkoivat peltiseppien eläkesäästöt karttua.

– Jos et osaa edes vittuilla, niin ole hiljaa pöljä! Närä tuhahti.

– Osaanhan minä, sinä et vaan jauhopää ymmärrä mitään. Luulet että kehun autoasi, ah, ah, ah!

Tulimme Närän Corollan luo, joka oli nostettu ilmaan hallitunkin avulla. Närä sovitteli vierittelemänsä talvirenkaan paikoilleen ja alkoi ährätä sitä kiinni. Homma ei näyttänyt käyvän kuin tanssi. Se ei ollut mikään ihme, sillä yleensä joku hänen kerholaisistaan oli vaihtanut renkaat ja vielä lainannut Närälle oman autonsa siksi ajaksi. Nyt tässä yhtälössä haiskahti joku ja pahasti. En voinut olla sanomatta:

– Ethän nyt vaan itseäsi hikeen asti revi.

Närä nosti päätä kuin hidastettuna ja vastasi:

– Vanha ei hikoile. Toista se on teillä märkäkorvilla. Heti selkä märkä kun edes ajattelee töitä.

– Ohhoh. Onko eläkkeitä leikattu vai mikä nyt mättää?

Puhinan ja jupinan seasta erotin sen verran ymmärrettäviä sanoja, että Närä oli joutunut omien kerholaistensa boikottilistalle. Vaikka hän on kerhon perustaja ja vetäjä, oli hänet laitettu jäähylle huonon käyttäytymisen vuoksi. Kerholaiset olivat uhanneet perustaa oman kerhon, mikäli Närän käytös ei muutu. Muut kerholaiset eivät kuulemma ole mitään vitun tuulipukuapinoita. Keskeytin papparaisen vuodatuksen.

– Siis häh, mitä eivät ole?

– No niitä … vitun tuulipukuapinoita, Närä kuiskasi.

– Ai jaa, no eivätkö ne juuri ole niitä?

Närä istahti kesärenkaan päälle ja huokaili. Hän oli kirjoittanut kerholehteen omasta mielestä keventävän tarinan, jossa oli maininnut Toyotan omistajien olevan muiden autoilijoiden mielestä vitun tuulipukuapinoita, jotka tunnistavat autonsakin vain rekisteritunnuksen perusteella. Ne jotka eivät muista rekkariaan, kadottavat autonsa aika usein. Eihän sitä tarinaa ollut vitsinä otettu, vaan kerholaiset nousivat kapinaan ja vaativat ylistävää kirjoitusta Toyotasta. Kyllähän Närä Toyotaa ylisti yli kaiken, mutta oli sortunut viljelemään huumoria kohtalokkain seurauksin.

– Senkö vuoksi vaihdat nyt itse renkaita?

– Hmph, terävä havainto. Lisäksi minulla on kiire, uusi Sähö-Aulis esitellään tänään ennakkoilmoittautuneille autoilun ykkösvaikuttajille.

– Öö tuota, onkohan kyseessä vitsikirja vai joku uusi laturimalli?

– Ei kun auto.

Ei voi olla totta, että ihan Sähö-Aulis. Tuo kuulosti siltä, kun joku savolaisinsinööri olisi kehittänyt uuden automallin ja antanut sille oman nimen, kun se on niin miehekäs. Sitten muistin yhden ihmisen, eli Närän vanhan kapiaisystävän Aulis ”Huomio” Venttiilin. Tähän automalliin taisi olla todellakin Aulis haudattuna, eikä se naapurin edesmennyt koira.

– Missä se auto esitellään?

– Toyotalla.

– Millainen auto se oikein on?

– Hybridi. Siinä on sähkömoottori ja bensamoottori. Se on suunniteltu Suomen rankkoihin olosuhteisiin suomalaisen konsultin avustuksella.

– Älä nyt vaan sano, että se konsultti on kaverisi poteronkaivaja Aulis.

– Ei se olekaan.

Huokaisin helpotuksesta, sillä eihän nyt sellainen hullu poteronkaivaja voi suunnitella mitään toimivaa autoa tai olla edes lähellä moista projektia.

– Konsultti on Pasi Kuikka, Närä täräytti.

– Voi helvetti.

– Ja Aulis on Pasin oikea käsi.

– Ehehee, siis kädettömän oikea käsi on sotahullu poteronkaivaja, ehehehee.

Näin silmissäni auton, jonka keulaan oli rakennettu kakkosnelosista häkkyrä ja siihen oli vedetty remmeillä kiinni lapio, rautakanki ja kuokka. Auto olisi yhtä virtaviivainen kuin 70-luvulla rakennettu kerrostalo ja sen hinnalla saisi kolme Ferraria. Tavaratilaan mahtuisi puolijoukkueteltta ja hansikaslokeroon rynnäkkökivääri.

– Lähden kohta esittelytilaisuuteen. Tuletko mukaan? Siellä saa kahvia ja pullaa.

– Siinä tapauksessa tulen, mutta vain kahvin ja pullan takia. Eihän minun tarvitse katsoa sitä autoa kovin pitkään.

– Ei, syöt vain pullaa, niin pysyt hiljaa eikä tyhmät kommenttisi pilaa ilmaa!

Närä tiedusteli köhien ja selkää valitellen, että haluaisinko auttaa vanhaa miestä viemällä kesärenkaat verkkokellariin. Vastaukseni oli kaksikirjaiminen. Se alkoi e-kirjaimella ja päättyi n-kirjaimeen. Varmistaakseni sen, ettei papparainen kuullut väärin, istahdin hänen Corollaan ja suljin oven. En ollut nyt sillä tuulella, että haluaisin ottaa hien pintaan renkaita roudaamalla. Inhosin syödä pullaa hikisenä.

Lähes ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Närä palasi puuskuttaen autolle ja lysähti ratin taakse. Minusta vaikutti siltä kuin hän olisi huonommassa kunnossa kuin aikaisemmin. En voinut olla tiedustelematta hidastelun syytä.

– Mikä kesti, kävitkö mankeloimassa samalla naapurin pyykit?

– Hmph, renkaiden vienti kesti tasan kymmenen minuuttia. Aika ei ollut pitkä.

– Ai ei ollut muka pitkä aika. Tiedätkö montako kertaa autolla kiihdyttää nollasta sataan tuossa ajassa?

– Satakaksikymmentä kertaa, mikäli sen tekee tällä minun T Sportilla. Mikäli sen tekee sinun autollasi, niin ei kertaakaan.

– Satakaksikymmentä kertaako? Mitä oikein kävit vetämässä siellä verkkokellarissa? Et kait vaan ole ruvennut juomaan lasinpesunesteitä?

– En varppina kaada niitä suuhuni ja sitä paitsi autoni kiihtyy todistettavasti viidessä sekunnissa nollasta sataan.

– Kuka sen on todistanut, joku pöljä Toyota-kerholainenko?

– Minä itse ja Timex.

Närä naputteli kellonsa lasia ja kertoi sen olevan luotettava ajannäyttäjä ja sitä kautta myös luotettava ajanottaja. Ei siinä mitään sekuntikelloa ollut, eikä tarvinnut kun se oli muuten niin tarkka viisareiden liikkeiden suhteen. Annoin kiihdytysasian olla, sillä pöljä mikä pöljä. Kehuin tämän jälkeen kovasti hänen tarkkaa kelloaan. Se auttoi ja pääsimme matkaan. Närä kurvasi moottoritielle ja antoi Corollalle kenkää kuin vasta kortin saanut teini.

Minua pelotti, sillä Jöö oli maisemissa ja hän oli erittäin aktiivinen liikkuvan poliisin lakkauttamisuutisen jälkeen. Jöö oli ainoa työntekijä Keravan liikkuvassa poliisissa ja lakkauttamisuhka koski myös häntä. Hän oli yrittänyt saada erityiskohtelua ministeritaholta asti, mutta mitään armoa ei herunut. Sen vuoksi Jöö oli alkanut kerryttää sakkotuloja konstilla millä hyvänsä. Jöö oli liikennepoliisina ihan perseestä, mutta millainenhan hän mahtoi olla tavallisena partiopoliisina. Siinä ei hyvä heilunut kenellekään.

Olin mielessäni kuvitellut meidän kurvaavan pramean Toyota-autotalon eteen ja kävelevän punaista mattoa pitkin autoliikkeeseen ihastelemaan uutta Sähö-Aulista. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Närä kurvaili pitkät tovit pitkin itäistä Helsinkiä ja päädyimme viimein eräälle teollisuusalueelle. Närä käänsi auton lukitun portin eteen ja soitti torvea kolme kertaa. Pienen tauon jälkeen hän soitti torvea uudet kolme kertaa. Taas tauko ja kohta torvi soi kerran pitkään. Sen jälkeen portille saapasteli jättiläismäisen taskulampun kanssa vartija, jolla oli vyössään ainakin kuusi pamppua. Luulin, että nykyisin käytettäisiin teleskooppimallisia, mutta tällä miehellä oli vyöllä perinteisiä kumipuun oksia, eli nokialaisia nuoriso-ohjaajia.

– Ulos autosta, kaikki kuvataan, vartija komensi.

Nousimme autosta ja siirryimme sivummalle. Vartijalle tämä ei kuitenkaan sopinut, vaan mies komensi meidät takaisin auton vierelle. Minulle tuli mieleen, että seuraavaksi kädet kattoa tai konepeltiä vasten ja meille tehdään ruumiintarkastus.

– Vähän lähemmäksi toisia ja hymyä, vartija tokaisi.

– Vittuiletko? minulta lipsahti.

– Tässä on hymyntunnistus päällä, enkä saa sitä pois, joten nyt vittu sitä hymyä kehiin tai pieksän teidät kummatkin eri pampulla sinisenkukertavankirjavaksi!

Tuo tepsi ja me molemmat hymyilimme kuin viimeistä päivää. Kohta kameran salama välähti ja vartija myhäili tyytyväisenä. Sen jälkeen saimme komennon palata autoon ja ajaa sisään portista. Juuri kun Närä sai auton liikkeelle, vartija koputti kattoon ja viittoili meitä pysähtymään. Närä pysäytti auton portin sisäpuolelle ja vartija tuli auton vierelle. Avatusta ikkunasta pamppu-Pate kysyi auton kattoa taputellen:

– Onhan tämä sellainen Toyota?

– Minulla on aina ollut Toyota, Närä ilmoitti.

– Minua ei vittu kiinnosta mitä sinulla on saatana aina ollut. Minä haluan vain tietää vittu mikä tämä paska on. Onko se vai eikö se ole Toyota?

– On, tämä on Corolla T Sport, Närä murahti.

– Mutta onko se saatana Toyota? Minua ei vittu kiinnosta mikään Corolla. Haluan vain tietää, että onko se Toyota?

– On Toyota.

– Ja tyhmä Toyota-kusipää, vartija murahti ja viittoili meitä jatkamaan matkaa.

Minä en ollut aivan sata varma siitä, että kumpi tässä oli tyhmä, vartija vai Närä. Eihän se tietenkään vartijan vika ollut, että oli saanut työkomennuksen tällaiseen tilaisuuteen. Portille olisi varmaan löytynyt enemmän autoista ymmärtävä ja mahdollisesti jopa lukutaitoinen vartija.

Närä ajoi tämän jälkeen Corollan muiden merkkiveljien viereen ja nousimme autosta. Kävelimme sisälle avoimesta nosto-ovesta ja päädyimme valkoisten pöytien eteen. Yhden pöydän takana istui nätin näköinen nuori neito, joka ojensi meille molemmille vierailijakaavakkeet. Niihin piti kirjoittaa nimi, osoite, sähköpostiosoite, puhelinnumero, oman auton merkki ja malli sekä mahdollinen autonvaihtokohta. Muut oli helppo juttu, mutta en ollut vaihtamassa autoa, joten kirjoitin siihen ”En ymmärrä kysymystä”. En minä sitä tajuakaan, että miksi minun pitäisi vaihtaa Rutinoffini johonki...