Kansi

Nimiö

Rikospaikka Pasila -kokoelma

15 novellia

Helsinki

Tekijänoikeudet

© 2017 CrimeTime, Antti Tuomainen, Seppo Jokinen, JP Koskinen, Matti Rönkä, Juha Numminen, Markku Ropponen, Tapani Bagge, Kari Häkämies, Christian Rönnbacka, Harri Nykänen, Max Manner, Jarkko Sipilä, Eppu Nuotio, Marko Kilpi ja Outi Pakkanen

Kannen ulkoasu Timo Ahola

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Noora Ohvo

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

ISBN 978-952-289-412-0

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2017

1: Penelope

Rikospaikka Pasila 1

Penelope

Antti Tuomainen

Salamanisku. Suistuminen. Äkkipysähdys.

Jälkeenpäin Laine osasi antaa kokemalleen tunteelle nimiä. Mutta tuolla hetkellä ensimmäisen kerran naisen nähdessään, hän olisi tuskin osannut antaa nimeä edes itselleen.

Laine oli juuri lähtenyt työpaikaltaan – jälleen yhden kaaoksen ja mielivallan täyttämän ja nälkävuoden mittaisen päivän päätteeksi – ja nousi Ratapihantien suuntaisia portaita päästäkseen mahdollisimman nopeasti suojaan sateelta rakennuskompleksin syvennykseen. Hän oli rappusten yläpäässä, eteni vauhdilla, tunsi farmarien kylmän liimaantumisen ihollaan ja maistoi syyskuun makeanhappaman sateen huulillaan, eikä ajatellut varsinaisesti mitään, kun –

Toimistotalon alaovi välähti sateessa. Viereisen pitsakebabravintolan räikeä mainosvalo heijastui siinä, kiinnitti huomion. Laineen ensimmäinen vilkaisu taaksepäin, Teollisuuskadun suuntaan, oli pikainen pyyhkäisy. Se riitti.

Laine horjahti, sai kaiteesta tukea viime hetkellä. Hän katsoi uudelleen.

Nainen kulki ovesta ja samalla solmi päällystakin vyön sulavalla liikkeellä. Nainen lähti kävelemään häntä kohti, eikä näyttänyt huomaavan, että oli miltei aiheuttanut aikuisen miehen kaatumisen. Laine pyörähti vaistomaisesti, oikaisi itsensä, varmisti pystyssä pysymisensä ja asettui kulkemaan naisen kulkusuuntaan. Laine nousi terassitasolle samalla sekunnilla kun nainen ohitti hänet.

Pariisi.

Se oli Laineen ensimmäinen ajatus. Hän ei ollut koskaan käynyt Pariisissa, mutta se oli yhtäkaikki hänen ajatuksensa. Se oli myös hänen ainoa ajatuksensa.

Nainen oli pukeutunut mustaan jakkupukuun, hänellä oli kaulassaan punainen huivi ja yllään musta päällystakki, sellainen kuin entisajan filmitähdillä mustavalkokuvissa. Naisen nahkasaappaiden korot kopisivat paitsi betoniin myös Laineen vatsanpohjaan. Laineen jalat vapisivat, reisien ihoa pisteli. Laineella oli ollut hetki sitten kylmä, nyt hän oli kuumissaan, kauttaaltaan nihkeä.

Nainen kantoi punaista käsilaukkua. Laine ymmärsi, että sävy oli yksi yhteen kaulaan kiedotun huivin kanssa. Askeleet tihentyivät kun nainen vilkaisi saksalaisen ruokakaupan ikkunaan ja vaihtoi käsilaukun oikeasta kädestä vasempaan. Laine päätteli naisen peilanneen itseään. Laine päätteli tämän siitä liikkeestä, jonka nainen teki, taivutti hieman itseään, pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheat hiuksensa vasemmalle puolelle.

Ja Pariisi –

Se oli myös tuossa parfyymissä, joka teki syyskuisesta, sateen vihmomasta alkuillasta betonisessa Itä-Pasilassa ainakin hetkeksi keväisen aukion, ja rakensi aurinkoisen kahvilan sen laidalle. Laine hengitti syvään, osin tahtomattaan: jasmiinia, ruusua, magnoliaa.

Ja ennen kuin Laine sitä huomasi, ennen kuin hän ymmärsi miten jalat asettuivat, ottivat askeleitaan, hän oli jo muuttanut suuntaansa. Hän ei ollut enää menossa saksalaiseen ruokakauppaan, vaan ohitti sen sisäänkäynnin, väisti romanikerjäläistä ja puuskuttavaa miestä, ja oli huolissaan siitä, että nainen katoaisi väkijoukkoon.

Itä-Pasila tyhjentyi alkuillasta, ihmiset pusertuivat sadoista konttoreista, toimistoista ja virastoista liikennevälineisiin, varsinkin juniin. Ja asemaa kohti käveli myös tuo nainen, jota Laine seurasi. Hän seurasi naista. Ajatus oli konkreettinen ja looginen, siinä ei ollut mitään absurdia tai kummallista. Kuka ei seuraisi tuota naista, ja tässä tilanteessa, kuka ei tekisi samoin.

Jalkakäytävä täyttyi, punainen valo pidätteli virastoista karanneita, toimistoista paenneita. Laine oli tietysti yksi heistä, samanlainen kuin tuhannet muut, mutta juuri nyt sillä ei ollut merkitystä. Hänellä oli vain yksi päämäärä. Pitää tuo nainen näköpiirissä. Sadekaan ei enää tuntunut juuri miltään. Valo vaihtui vihreäksi.

Laine pujotteli ihmisten joukossa, piti välimatkan samana, noin kymmenessä metrissä. Jokainen sekunti, jonka hän sai pitää kiinnitettynä naisen tummanruskeisiin hiuksiin, takinkin alla täyteläiseen vartaloon, keveästi nouseviin saappaisiin, sai hänen hengityksensä tihentymään jokaisella sisäänvedolla, kunnes hän huomasi lakanneensa hengittämästä ja hänen oli pakko vetää ilmaa sisäänsä kuin pintaan ponnistanut sukeltaja.

Pasilan asemakin, tavallisesti iloton ja epäesteettinen, näytti Taj Mahalilta naisen edetessä sitä kohti. Laine oli pusertua heiluri­ovien väliin. Joko ovet liikkuivat tavallista nopeammin tai tavallista hitaammin. Laine ei jäänyt selvittämään asiaa. Nainen hölläsi vauhtiaan hallin keskiosassa, taivutti päätään taaksepäin. Laine ymmärsi naisen etsivän näyttötaululta sopivaa junaa. Sellainen löytyi muutaman hitaamman ja sitäkin aistillisemman askeleen aikana. Sitten nainen otti suunnan etuoikeaan ja kiihdytti.

Laine teki samoin. Hän melkein juoksi. Nainen ohitti kioskin, katosi sen taakse. Sieltä löytyivät asemalaitureille laskeutuvat liukuportaat. Nainen oli jo miltei asemalaiturilla kun Laine asettui portaiden yläpäähän.

Lähijuna R päätti liukunsa asemalle. Junan ovet aukesivat. Liukuportaat kulkivat muoviputkessa, joten Laine näki alas, vaikka olikin estynyt itse liikkumaan. Nainen harppoi laituria kevein, joustavin askelin. Tuollaisilla koroilla se vaatii erityistä lihasvoimaa, kehonhallintaa. Tanssija, ajatteli Laine, entinen voimistelija. Laineen edessä oli viitisentoista kirkkaanvihrein huomioliivein varustettua lasta, heidän aikuiset taluttajansa.

Liukuportaat eivät olleet koskaan liikkuneet yhtä hitaasti. Lasten siirtyminen portailta maan kamaralle oli täynnä yrityksiä ja erehdyksiä. Laine näki naisen nousevan junaan, ovien sulkeutuvan ja lopulta – juuri kun Laine oli saanut jalkansa laiturille ja valmistautui juoksemaan kovempaa kuin koskaan elämänsä aikana – hän näki junan liikkuvan.

Laine ei ensin uskonut, että se oli totta, että juna todella oli lipumassa hänen ulottuviltaan. Hän juoksi junan perään, yritti tavoittaa sitä oikealla, pitkäksi ojennetulla kädellään. Mutta juna ei välittänyt hänen yrityksistään, ei kerta kaikkiaan piitannut.

Laine seisoi laiturilla. Hän ajatteli kaikkia reitin varrella olevia asemia. Hän ajatteli junan suuntaa, kaupunginosia, liittymäliikennettä ja pian koko pääkaupunkiseutua.

Laine ei saanut unta koko yönä.

Aamulla hän oli kuollut. Tai siltä se tuntui. Laine haki kahvihuoneesta toisen kupillisen polttavan kuumaa kahvia ja tiesi jo sitä työpisteelle kantaessaan, että Kolehmainen odottaisi siellä. Ja Kolehmainen odotti. Lyhyt, vaalea tukka tuhdissa geelissä, leveä tummansininen solmio hohtavanvalkoista paitaa vasten. Laine oli luvannut päivitetyn excel-taulukon Kolehmaiselle kymmeneen mennessä, ja kello oli kaksi ja puoli minuuttia yli.

– Missä apdeitti, Kolehmainen kysyi, vaikka tietysti tiesikin vastauksen. Apdeitti, päivitys, oli tietysti yhä Laineen koneella.

– Kymmenen minuuttia, Laine sanoi.

– Kymmenen minuuttia, Kolehmainen toisti, ja Laine arvasi mitä oli tulossa.

Laine istui työpisteelleen. He olivat avokonttorissa, ja Laine tiesi kokemuksesta, että parikymmentä ihmistä seurasi tällä hetkellä Kolehmaisen esitystä, vaikka kaikkien silmät näyttivätkin olevan suunnatut ruuduille heidän eteensä.

– Hannu Laine, Kolehmainen sanoi. – Mitä veikkaat että olisi käynyt jos jätkät siellä Normandian maihinnousussa olis sanoneet että hei, venatkaa ihan vaan kymmenen minuuttia, niin alotetaan vasta sitten.

Laine näki pari hymynkaretta lähipöydissä.

– Tuskin mitään, Laine sanoi. – Se maihinnousu kesti itse asiassa monta päivää.

– Aijaa, riemastui Kolehmainen. – Nyt sä sanot että sulla menee monta päivää siihen exceliin. Mahtavaa. Vuoden työntekijä. Hannu Laine.

– Kymmenen minuuttia. Jos saan rauhassa tehdä.

Kolehmainen hymyili ilkeintä hymyään.

– Älä anna mun häiritä sun rauhaasi. Tuonko tyynyn? Marmeladia?

Laine ei vastannut. Hän tiesi Kolehmaisen tuijottavan häntä. Laine tunsi Kolehmaisen silmät kasvojensa oikealla sivulla. Se oli epämiellyttävä tunne. Sitä kesti joitakin sekunteja. Sitten Kolehmainen lähti, sanoi vielä mennessään:

– Sulla on viisi minuuttia.

Lounaalla Hakamäki sanoi:

– Sä jäit taas Kolehmaisen alle.

– Huomasin, Laine sanoi.

– Se rasvaa sua melko huolella.

– Tiedän.

– Eikö sua häiritse se?

– Häiritse? Mä haluan murhata sen.

– Sitä minäkin.

He söivät lounasta ravintola Weeruskassa, ikkunapöydässä veti kylmästi, raitiovaunu kolme kolkutti pysäkille. Laine katsoi sen suuntaan, näki kuinka raitiovaunu sulki ovensa ja lähti taas. Laine ajatteli harmaata junaa, ja naista, jonka juna oli vienyt. Ajatus oli kouriva, pakonomainen. Se oli pitänyt häntä hereillä yöllä ja se oli vaikeuttanut excel-taulukon laatimista aamulla siinä määrin, että hän oli käyttänyt siihen kaksikymmentä minuuttia pidempään kuin oli Kolehmaiselle luvannut. Se ei luonnollisestikaan tiennyt hyvää.

Hakamäki söi lasagnea, maiskutti, hakkasi haarukalla lautasta kuin olisi pätkinyt kumia eikä uuninpehmeää pastaa. Laine leikkaili pitsasta viipaleita, ei saanut syödyksi.

– Mitä mietit, Hakamäki kysyi.

Laine heräsi. Erästä naista, jota eilen seurasin ja sitten kadotin, ja jonka haluan löytää. Ei sellaista voinut sanoa.

– Eilistä matsia, Laine sanoi sitten.

– Oikeasti?

– Yhtä naista.

Hakamäki kiinnostui. Tietysti. Hakamäki oli onnettomasti naimisissa. Lasten takia. Ja omakotitalon. Ja kahden auton. Häntä kiinnostivat suurin piirtein maailman kaikki muut naiset paitsi oma vaimo.

– Sä olet tavannut jonkun mimmin, Hakamäki nyökkäsi. – ...