O.E. Lönnberg
www.osuuskumma.fi
Tampere 2017
1. painos / versio
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Taitto ja typografia: Jani Laatikainen
Kansitaide: Ami Koiranen
ePub: Kari Välimäki
Fontti: Alegreya (SIL OPEN FONT LICENSE)
Painopaikka: Raamatutrükikoda (Tallinna, 2017)
ISBN 978-952-6642-67-3 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-68-0 (ePub)
ISBN 978-952-7215-12-8 (ePub+suojaus)
Isän ilme oli synkkä. Verkoista näkyi jo kauas, ettei kaikki ollut kunnossa. Kun ryhdyimme vetämään niitä ylös, ne olivat raskaat, aivan kuin saalista olisi ollut paljonkin. Isä sen kiskoi laidan yli, kiskoi ylös ja heivasi veneen pohjalle.
”Katso sitä, poika”, isä murahti. ”Tuolta näyttää veden väki.”
Alle raskaan veen
Sisällysluettelo
Katseita ja kohtaamisia
Ensitreffit
”Moi!” Henri sanoi.
Jenni ei vastannut mitään. Hän näytti kalpealta.
”Mä ajattelin, että jos me mentäis nyt vaan kahville ja sitten näytöksen jälkeen syö…” Henrin ääni katkesi, kun naisen koko keho nytkähti. Jenni nielaisi aivan kuin olisi yrittänyt pidätellä oksennusta. Hän kumartui ja kakoi.
Se ryömi varovasti hänen huulilleen ja levitti kirkkaansiniset siipensä. Sitten se pyrähti lentoon.
Häkeltyneinä he molemmat katselivat, kuinka se lepatti kevätillassa. Henri kohotti kätensä, ja se laskeutui pelottomana hänen sormelleen.
”Mä… mä oon tosi pahoillani”, Jenni sopersi pyyhkäisten samalla suutaan kämmenselkäänsä.
”Tää… tää on tosi kaunis yksilö. Cupido argiades.” Henri nosti katseensa. ”Kannussinisiipi.”
”Mulla on aiemmin ollut vaan yökkösiä. Miten sä tunnistat sen?” Jenni sanoi.
”Mulla on kokemusta”, Henri sanoi. ”Perhosista siis!” hän kiiruhti lisäämään samalla kun punastui. Äkkiä yskänpuuska taittoi hänet kaksinkerroin. Kannussinisiipi pyrähti lentoon, ja sen perässä kookas ritariperhonen.
Henri suoristautui ja pyyhkäisi suutaan. ”Mennäänkö?” hän sanoi ja hymyili epävarmana.
”Mennään vaan”, Jenni vastasi. Hänkin hymyili.
Kaikenkokeneet
”Eikö teillä ole mitään muuta?” nainen mankui raukeana. Brian hymyili asiakaspalveluhymyään.
Kun muisti-implanttien myynti vapautettiin, tämä oli vielä helppoa. Kaikki muistot kelpasivat: ihmiset halusivat kokea kaiken mahdollisen. Tai siis halusivat olla kokeneet. He halusivat muistaa kokeneensa. Jokainen jolla oli varaa, osti muistoja, ja jokainen jolla ei ollut, myi omansa pois.
”Vaikka jotain vähän rajumpaa?” nainen jatkoi silmät kiiluen.
Nykyään jokainen halusi jotain rajumpaa. Laskuvarjohypyt, keikat eturivissä ja kiihkeät yhden illan jutut tekivät hädin tuskin kauppansa. Jokainen oli jo kokenut ne. Raiskausten ja pahoinpitelyjen myynti oli tietysti laitonta, mutta valvonta oli olematonta.
”Jos neiti on hyvä ja tulee hieman peremmälle”, Brian sanoi hymyillen yhä.
Hän palveli kyllä, vaikeampaakin makua. Hänen mielessään kuitenkin kummitteli tyttö, joka oli käynyt kaupalla aamusta. Kenties kahdenkymmenenviiden ja kauheassa kunnossa. Ei yhtäkään ehjää muistoa kuudentoista ikävuoden jälkeen.
Oli koettanut kaupitella ensisuudelmaansa. Ei Brian sitä voinut ostaa. Ei sellainen mennyt kaupaksi.
Ajojahti
Päällimmäisenä tuoksui tietysti hajuvesi, kedon kukkia ja makeaa, mutta sen taustalla, kuin kylmyys kesäauringon lämmittämän pintaveden alla, erottui hänen tuoksunsa alkukantaisena ja vaarallisena.
Tavoitin sen heti, kun hän astui sisään kotibileiden humuun. Meidän katseemme lukkiutuivat eteishallin halki, ja sillä hetkellä tiesin hänenkin tietävän. Hän oli haistanut minut.
Minä pakenin keittiöön, koetin kadottaa itseni juhlivien ihmisten sekaan, karata humalan syövereihin. Aina hän kuitenkin seurasi perässäni, hänen katseensa kiinnittyi minuun, enkä osannut ravistaa sitä iholtani.
Lopulta löysin itseni halaamasta polviani erään makuuhuoneen perältä. Ei ollut enää mitään paikkaa, minne mennä. Ei pakoreittiä.
Hän astui sisään sanomatta sanaakaan ja sulki juhlien pauhun ulkopuolelle. Hän käveli luokseni jäntevin askelin ja kyyristyi eteeni.
Nostin päätäni. Hän hymyili.
”Sä tuoksut pedolle”, kuiskasin hiljaa.
”Sä tuoksut saaliille”, hän vastasi.
Suudelmassamme oli jotakin villiä, kuin jahdissa läpi lumisen metsän.
Jotta muistaisit minut
”Mun täytyy käydä vessassa”, hän sanoi.
Minä nyökkäsin ja suukotin häntä poskelle. ”Mä oottelen tässä.”
Hänen mennessään vilkaisin takamusta ja hymyilin: hän oli edelleen timmissä kunnossa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.
”Anteeksi, rouva, mutta teidän täytyy siirtyä.”
Avasin suuni selittääkseni hymyilevälle portieerille, että odottelin puolisoani, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin. Kyllä hän pärjäisi, tajuaisi tulla etsimään.
Kävelin tiskille, siinä oli sopivasti kaksi tyhjää tuolia. Tilasin Cosmopolitanin. Kun kaivoin luottokorttia esiin, lompakostani putosi paperilappunen. Jokin kuitinriekale varmaan.
”Hei, anna mä tarjoan.” Käännyin katsomaan, se oli Terry markkinointiosastolta. Hän väläytti hurmaavan hymyn. ”Onko tässä vapaata?”
Minut valtasi outo olo, aivan kuin olisin kadottanut jotain arvokasta. Käteni tapaili käsilaukkua, hädissäni kosketin korvakorujani. Kaikki tuntui olevan kohdallaan, mutta silti minua huimasi. ”Jo… Joo, on se vapaa.”
Vaikka takaraivossani nalkutti kumma tuntemus, aivan kuin olisin unohtanut jotain tärkeää, minä vastasin Terryn hymyyn.
Pian minä kikatin jo aivan kippurassa Terryn jutuille. Hän oli charmantti ja komea, enkä voinut kuin ihmetellä itsekseni, miksen ollut aiemmin tutustunut häneen paremmin.
”Anteeksi, neiti, mutta onko tämä teidän?”
Käännyin katsomaan tarjoilijaa, jolla oli kädessään pieni kuva. Kurtistin kulmiani. Kuvassa oli hymyilevä mies, komeakin.
”Ei, en usko nähneeni häntä koskaan”, minä vastasin ja käännyin taas Terryn puoleen.
Pepe was here
”Anteeks nyt vaan, mut mitä helvettiä sä kuvittelet tekeväs?” barista kivahti. Nuorukainen lopetti tuhertamisen. Hän nosti väsyneen katseensa tiskistä.
”Mä olen graffititaiteilija”, kundi sanoi.
”No ole vaikka Andy Warhol, et sä voi mun baaritiskiin kirjoitella!”
Kaverin hymykin oli väsynyt.
”Mä kirjotin ton ihan sua varten. Kato nyt, se on sulle oikein päin”, hän selitti kättään heilauttaen. ”Mä tiedäks ajattelin ennen, että toi on tyhmin ja mauttomin asia, mitä kukaan voi mihinkään kirjottaa. Että jos sä rupeet jollekin seinälle jotain raapustaa, niin kai sulla nyt on jotain tärkeämpää sanottavaa, kuin että sä olet ollut siellä?”
Nuorukainen tuijotti baristaa tiukasti silmiin. Barista ei vastannut mitään.
”Mut sitten kun mä tajusin, että ihmiset oli lakannu muistamasta mut… Se oli outoo, tiedäks, saatto puhuu jollekin ihmiselle, vaikka tällai baaris, ja sitten kun se käänty, se ei enää muistanu mua. Eikä mun opettajatkaan muistanu, että mä oon olemassa. Tai frendit. Edes mun faija ei muistanu. Kukaan. Mä olin kadonnu.” Hän työnsi tussin hupparinsa taskuun.
”Sitä varten mä tän sulle tähän kirjotin. Muistutukseks. Et Pepe oli tääl. Oli olemassa.”
Havahtuva peto
Kultaseni tuli ovesta sisään ryminällä, aivan kuin hänellä ei olisi ollut avaimia mukanaan lainkaan. Hän paiskasi oven perässään kiinni ja jäi sitä vasten huohottamaan. Silmät olivat villit, otsa hiessä.
”Onko kaikki hyvin?” minä kysyin.
”Tee musta taas ihminen”, rakkaani huohotti ääni rahisten. Vedin hänet syliini. Hän seisoi siinä jäykkänä kauttaaltaan.
”Ihan rauhassa, kulta. Mitä tapahtui?”
”Me mentiin kaverien kanssa yksille. Se olut, jota mä join, se oli kai vähän vahvempaa. Mä en ole syönyt tänään hirveesti ja…” Hän veti henkeä. ”Mä en edes tajunnu olevani humalassa, kun mä lähdin. Mä koetin vaan kiirehtiä tänne, sun luo.”
Johdatin hänet peremmälle asuntoon, istutin sängylle. Katsoin silmiin. ”Et kai sä satuttanut ketään?” Hän pudisti päätään raivokkaasti.
”Yks jätkä, se oli ehkä parisataa metriä mun edellä. Mä kävelin nopeemmin, joten mä aloin saavuttaa sitä. Ja sillon Peto heräs.” Hän nielaisi. ”Mut mä en satuttanu ketään!”
Silitin hänen poskeaan. ”Shh. Sä olet turvassa nyt. Sä olet ihminen.”
Tähtikartalla itään
Minä vartuin mieheksi tietämättä mitään androideista, sädettimistä tai valoa nopeammista aluksista. Hitto, minä vartuin pukematta päälleni mitään lannevaatetta kummempaa, ja sellaisenkin vain seremonioita varten! Olen primitiiviseltä planeetalta, Ulomman haaran perukoilta.
Planeettamme terraformattiin vuonna KA2359. Väestö tietysti evakuoitiin. Muistan vieläkin, kun alukset tulivat. Ne laskeutuivat tasangolle. Kohtasimme Keisarillisen kaartin, jokainen soturi kiireestä kantapäähän sotamaaleissa, kivikeihäät tanassa. Vastarintamme oli pienten lasten kiukuttelua. Meidät paimennettiin kuljetusaluksiin kuin karja.
Meidät riisuttiin aseista, koruista ja vaatteista. Meidät pestiin, kylmin suihkuin seinää vasten. Eteenpäin majoitusalueelle sai jatkaa, kun iholla ei ollut jälkeäkään maalista. Me raavimme maalikerroksen iholtamme, kynnenaluset täyttyivät väristä ja kuonasta. Meiltä riisuttiin kaikki.
Kun minut vihdoin päästettiin etenemään, näin itseni ensimmäistä kertaa peilistä. Silloin tajusin, mitä alastomuus tarkoittaa.
Metamorfoosi
Katson häntä, kuten vanhaa ystävää katsotaan, vanhaa ystävää, jota ei ole nähnyt vuosiin. Hän näyttää vanhemmalta, iho on kalpea ja silmäkulmiin on ilmestynyt pieniä ryppyjä. Onko hiusrajakin paennut aavistuksen verran? Siitä huolimatta, kun hän väläyttää hymynsä, tunnen oloni kymmenen vuotta nuoremmaksi.
Hymyilemme toisillemme, kumpikaan ei sano mitään. Hänen näkemisensä saa mieleni tulvimaan muistoja, tapahtumia ja tilanteita, jotka olin unohtanut jo kauan sitten. En tiedä pidänkö hänestä enää – tai pidinkö hänestä koskaan. Hän osasi olla todellinen kusipää silloin joskus nuoruuden viinanhuuruisissa öissä. Hänen sanansa ei ollut minkään arvoinen, ystävänsä hän hylkäsi lähtiessään naisen perään ja naisensa hän hylkäsi ihan itsensä takia.
Ehkä hän on kuitenkin aikuistunut nyt? Ihmisille käy niin. En tiedä vastausta, mutta minusta vaikuttaa siltä, että hän on tullut jäädäkseen. Se siis selvinnee pian – kyllähän ihmiset voivat muuttua.
Hän sipaisee vasta-ajeltua leukaansa. Käännän hanan päälle ja huuhtelen partakarvat alas viemäriin.
Meikin alla
Lapsi tuijotti minua, oli tuijottanut jo pitkään. Minä puhalsin uuden saippuakuplan, vielä entistä suuremman. Tivolin omalla seoksella niistä sai helposti valtavia. Lapsi kuitenkin katsoi minua, ei kuplaa.
En tiedä, miksi katse sai minut hermostumaan niin. Sitä vartenhan minä tivolissa olin, kävijöiden katseltavana. Kai se johtui siitä, etteivät lapset yleensä pitäneet minusta. Minä olin Surullinen Klovni. Useimmat lapset lähinnä pelkäsivät minua.
Olin joskus miettinyt, miksi tivolissa piti olla Surullinen Klovni. Minä olin ollut Surullinen Klovni ensimmäisestä päivästä lähtien. Olin tullut hakemaan töitä, johtaja oli vilkaissut minua kerran ja tehnyt päätöksensä. Olin joskus kysynyt häneltä miksi. Johtaja oli nauranut minulle. Vastausta hän ei suostunut antamaan.
Lapsi tuijotti minua edelleen. Hänellä oli hattara kädessään ja poskeen maalattu tähti. ”Puhallatko sinä kuplia silloinkin, kun täällä ei ole lapsia?” Hän katsoi minua unelmoiva katse silmissään.
Meikkini alla minä hymyilin. Lapsille saatoin olla Surullinen Klovni, mutta se ei estänyt minua hymyilemästä. Vaikka ilmeeni näytti kaiken kasvomaalin kanssa hirvittävältä irvistykseltä, minä hymyilin, kun olin onnellinen. Sitä minulta ei voinut viedä.
Laitevika
”Meillä on ongelma”, Kyle sanoi heti, kun astuin ulos teleportterista. Tarkistin vaistomaisesti käteni, viisi sormea kummassakin. Nappasin aamutakin naulakosta.
”Kusiko teidän laitteet jotenkin?” kysyin kietoutuessani froteeseen.
Kyle mulkaisi minua. Hän otti aina niin vakavasti, kun hänen ammattitaitonsa kyseenalaistettiin. Minä tapailin hiuksiani, kasvojani. Kaikki tuntui olevan kohdallaan.
”Ei sinusta puutu mitään, tahvo”, Kyle ärähti monitoreihinsa tuijottaen. Lakkasin etsimästä vikoja itsestäni ja sidoin aamutakin vyön kiinni. ”Ongelma ei ole meidän päädyssä”, hän jatkoi. Sipsuttelin hänen taakseen nähdäkseni, mitä monitoreissa tapahtui. ”Kuva tulee suoraan Jacksonista. Niillä oli laitevika. Siellä on tilanne päällä.”
Kylen arvio oli pahasti alimitoitettu. Kuvassa oli teleportterihuone, jonka olin jättänyt taakseni vain hetki sitten. Silloin tavarat olivat kuitenkin olleet siististi pöydillä, eikä kukaan ollut maannut lattialla tajuttomana.
”Mitä ihmettä siellä oikein on tapahtunut?”
”Jostain syystä ’portteri ei terminoinut alkuperäistä”, Kyle vastasi.
Näytöllä vartija paini alastoman naisen kanssa. Vartija oli jäämässä pahasti alakynteen, nainen oli saanut hänestä tiukan kuristusotteen. Kädet viuhtoivat villeinä, mutta minä en katsonut vartijaa. Katsoin naista, luomia hänen selässään.
Vartija retkahti hervottomaksi ja nainen könysi pystyyn. Hän kääntyi ja käveli turvakameran luo. Hetken aikaa tuijotin itseäni silmiin, ennen kuin hän riuhtaisi kameran irti.
Konesadut
Linnanraunio oli kypsä omena, joka odotti poimijaansa. Portit oli suljettu visusti, mutta muurin yli kipusi leikiten. Sisällä kaikki näytti koskemattomalta, kuten näillä main raunioissa usein oli. Se kelpasi hyvin kaltaiselleni… aarteenetsijälle. Helppo keikka luvassa.
Itse linnan ovella sanat seisauttivat minut. Ne kaikuivat aavemaisina typötyhjässä linnakkeessa. Äänen metallinen sointi kertoi sen kuuluvan konstruktille. Sanojen sisältö oli kuitenkin se, mikä teki niistä niin karmivaa kuultavaa: kone kertoi satua.
Pakkohan minun oli asia tarkistaa. Tämä linnake oli ollut hylättynä vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. Mitä konstrukti teki täällä?
Löysin oikean huoneen ovelle juuri, kun konstrukti päätti tarinansa: ”Sen pituinen se.” Konstrukti nousi ylös sängyn viereltä, kumartui vielä suutelemaan sängyssä makaavaa hahmoa otsalle ja veti peiton huolellisesti tämän päälle.
”Hyvää yötä, prinssini”, konstrukti kuiskasi.
”Hyvää yötä”, vastasi ääni peiton syövereistä. Siinä kuului sama metallinen sointi.
Tarinankertoja käveli ulos ja veti oven perässään kiinni. Koetin avata suuni, mutta hän nosti sormensa huulilleen. ”Hys, prinssi nukkuu.”
”E-eihän tuo ole mikään prinssi!” minä änkytin.
”Kun prinssi kuoli, hänen äitinsä oli surun murtama. Hän vaati ehdottomasti, että tuota lasta puhutellaan prinssinä”, konstrukti vastasi tuimana.
”Hänen äitinsä on kuollut. Koko hänen sukulinjansa on kuollut! Vuosisatoja sitten!” minä sähisin. ”Kuka siitä enää välittää?”
Konstrukti kallisti päätään. Jokin välkähti silmäkuopissa.
”Minä. Minä välitän.”
Kuninkaan morsian
Sisartani oli helppo seurata puiden varjoissa piilotellen, eihän hän ollut tottunut liikkumaan metsässä. Hänen pyhäleninkinsä loisti pimeässä kuin virvaliekki. Miestä hän oli menossa tapaamaan, hiukset suittuna ja hopeakääty kaulalla. Ensin olin veikannut naapuritorpan Simeonia, mutta ei hän näin syvälle metsään tulisi torpparinpojan takia.
Mitä syvemmälle siimekseen häntä seurasin, sitä kummemmaksi tilanne muuttui. Yö oli jo aamun puolella, ja silti hän harhaili eteenpäin, säpsähtäen jokaisen rasahduksen kohdalla, mutta silti määrätietoisena, aivan kuin hän todella olisi suuntaamassa jonnekin. Sulhon oli pakko olla ison talon Juhana, ei tällä seudulla ollut ketään muuta, jonka tapaaminen vaatisi tällaista salamyhkäisyyttä.
Lopulta sisareni pysähtyi aukion laitaan. Paikka ei ollut edes minulle tuttu, mutta hän oli kävellyt tänne kuin kotiinsa. Kyyristyin juurakon taakse katsomaan. Kurottelin kaulaani nähdäkseni, mikä hänet oli saanut seisahtumaan. Kun lopulta erotin hahmon hämärässä, olin vähällä kaatua selälleni. Aukion toisella laidalla vartoi valtava karhu, suurempi kuin yksikään koskaan näkemäni. Noustessaan takajaloilleen karhu oli miltei kaksi kertaa sisareni korkuinen. Hän näytti lapselta sen rinnalla.
Sisareni astui eteenpäin. Oliko hän päästään vialla? En pystyisi tekemään mitään. Kauhuissani katsoin, kuinka karhu kohotti käpälänsä.
Sisareni tarttui siihen ja niiasi syvään.
Hitain, raskain askelin he alkoivat kiertää toisiaan. Käsi käpälään lukkiutuneena, katse katseeseen. Aamuhämärässä metsäaukiolla he tanssivat, karhu ja hän.
Noidanlanka
Rakkaani oli kutsunut minut tänne, metsän hämärään, missä lempiväiset kohtaavat. Hän oli valinnut minut, vaikka sisarenikin oli halunnut hänet omakseen. Vaikka sisareni oli puhunut kylillä korvat täyteen katkeria valheita, nimittänyt minua paholaisen morsioksi. Kyllähän minä yrtit tunsin, mahtisanoja useitakin, mutta ei se minusta noitaa tehnyt. Rakkaani ymmärsi sen, hän ei ollut kuunnellut sisartani. Hän oli kutsunut minut tänne.
Nyt lemmittyni vain seisoi siinä, hänen kasvonsa kuin tutkimaton erämaa. Mutta hän oli täällä, kaikki muu oli jäänyt taakse. Otin askeleen häntä kohti. Se maailma, missä minä olin vihattu noitanainen, oli jäänyt taakse. Rakkaani oli täällä.
Sitten pysähdyin.
Hämmentyneenä katsahdin jalkoihini. Miksi ihmeessä olin pysähtynyt? Aivan kuin en olisi tehnyt päätöstä lainkaan itse. Nostin katseeni. Hymyilikö hän? Samassa huomasin sen.
Vereni alkoi kuohua. Punainen villalanka. En ollut erottanut sitä hämärässä, vaikka se kulki rintani korkeudella. Tiesin katsomattakin, että se oli viritetty kahden pihlajapuun väliin. Rasahdus takanani sai minut käännähtämään.
Sisareni hymyili sitoessaan langanpäät yhteen kolmannen pihlajan ympärille. Hän oli sulkenut piirin. Minä olin jäänyt sen keskelle.
En huutanut raivoani, kun he tarttuivat toisiaan kädestä. En huutanut kauhusta, kun he kävelivät pois. Heistä kumpikaan ei katsonut taakseen, enkä minä huutanut.
Lehtien lähtiessä
Kun mieheni puhe alkaa sammaltaa ja tiedän, ettei hän seuraavana aamuna enää muista, mitä on puhunut, voin pujahtaa ulos takaovesta ja parilla askeleella olen metsän syleilyssä, kaukana televisiosta ja viskipulloista. Silloin hengittäminen tuntuu helpommalta.
Monesti saatan samoilla metsässä tunnin tai kaksi, joskus jopa pidempään. Syksyn tullen on metsä kauneimmillaan, se räjähtää väriloistoon lehtien unohtaessa hetkeksi vihreän.
Lokakuun lopulla lohduttomuus kuitenkin valtaa minunkin metsäni. Siitä huolimatta eksyttäydyn sinne silloin tällöin, jos en mistään muusta syystä, niin muistaakseni kesän.
Tänään minä kuljin puiden seassa, ilta alkoi jo pimentyä. Tässä metsässä, minun metsässäni, tulee harvoin muita vastaan, ja olinkin häkeltynyt nähdessäni tytön liikuskelevan puiden lomassa. Hämmästykseni kasvoi entisestään päästyäni lähemmäs, sillä hän oli toden totta ilkosen alasti, kalpea iho suorastaan hohti hämärässä.
Me seisoimme siinä hetken, toinen toisiamme tuijottaen. Hän ei vaikuttanut edes huomaavan omaa alastomuuttaan.
”Eikö sinun ole kylmä?” sain lopulta kysyttyä.
”On. On niin kylmä”, hän vastasi. Mikään hänen olemuksessaan ei kertonut hänen kärsivän kylmästä.
”Minä vain ajattelin, kun sinä olet ihan alasti.”
”Niin. Minun oli riisuuduttava taas”, hän sanoi katsellen taivaalle. ”Mutta kevät tulee pian. Silloin pukeudun uudestaan.”
Kauris
Lapsi oli pienikokoinen, ehkä kymmenvuotias. Hän oli pukeutunut nahkaan ja turkiksiin, kuten joutomaiden ihmisillä oli tapana – elokuvissa ainakin. Hän oli saapunut yläjuoksulta varovaisena ja valppaana, mutta pelottomana. Nyt hän seisoi siinä, nilkkojaan myöten vuoripurossa, ja tuijotti minua.
”Mikäs sun nimi on?” minä kysäisin jotain sanoakseni. Ei minua hänen nimensä kiinnostanut, mutta ehkä hän tietäisi mistä löytyisi ruokaa. Minun oli nälkä, en ollut syönyt aamun jälkeen. Sen jälkeen kun minut heitettiin ulos Kompleksista tänne villien joukkoon.
”Kauris”, lapsi vastasi. Hänen hiuksensa oli kynitty lyhyiksi. Kulmakarvat hädin tuskin erottuivat, mutta silmät olivat suuret ja silmäripset tummat.
”Onko se tytön vai pojan nimi?” Lapsesta oli mahdoton arvata. Hänen äänensä oli heleä, mutta niinhän lapsilla oli. Tämän takia Kompleksissa käytettiin värikoodattuja univormuja.
”Se on kauriin nimi”, hän vastasi kulmat kurtussa.
Joutomaan ihmiset, vähä-älyisiä villejä kaikki! ”Niin, mutta tyttökauriin vai poikakauriin?” minä ärähdin.
”Kauris ei ole päättänyt vielä”, kuului murahdus takaani.
Laula, laula, kieli keito
Tyttö vaikeni. Hän oli selvästi hermostunut, paperien tärinän saattoi nähdä kauempaakin. Hän ei ollut kaunis, ei sillä tavalla kuin ihmiset ovat.
Hänen kasvoissaan kaikki oli pielessä: piirteet olivat raskaat, kulmakarvat tuuheat, iho kelmeä. Niitä kehysti harjamainen kuontalo. Tyttö näytti siltä, mitä olikin. Peikko.
Tyttö yritti aloittaa runonsa uudestaan. ”Tänä aamuna suljin ikkunan ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen…”
Nurina alkoi voimistua heti, kun hän avasi suunsa. Hän lausui sanat huolellisesti, mutta ne eivät sopineet hänen suuhunsa: ne törröttivät ja raapivat kuin kieroon kasvaneet hampaat. Lopulta ne hukkuivat meteliin.
”Opettelisit puhumaan, elukka!” joku huusi yleisön joukosta. Hänen sanansa saivat osakseen äänekkään kannatuksen, ihmiset remusivat ja takoivat tuoppejaan pöytiin.
Hetken tyttö oli hiljaa. Hän tuijotti eteensä, tyhjyyteen jonnekin kauas. Sitten hän alkoi puhua.
Sali hiljeni, kun ihmiset keskittyivät kuuntelemaan hänen soinnikasta ääntään, sitä tapaa, jolla se kumpusi syvältä hänen kurkustaan. Hän ei puhunut kieltä, jota kukaan salissa olisi ymmärtänyt, mutta hän puhui kieltä, joka oli hänen omansa, ja sanojen loputtua hiljaisuus jäi kaikumaan.
Hymy
Poika kuljeskeli ihmisten joukossa. Hänet huomasi jo kaukaa, jos tiesi, mitä etsiä. Suloinen lapsi, hieman liian suloinen ollakseen todellinen.
Pojan vaatteet olivat resuiset sieltä täältä, mutta juuri oikeista kohdista. Kaikki oli mietitty viimeisen päälle, paikka oikean polven yläpuolella, juuri sopivan vino lakki.
Hän oli taitava roolissaan, hymyili kuin enkeli, tanssahteli ihmiseltä toisen luo, kiitti jokaisesta roposesta, joka kuppiin kilahti, aivan kuin hän olisi todella tarvinnut niitä. Jokainen hymyili irtolaispojalle. Sen hän halusi. Hymyn, tunteen. Siitä hän riipi irti elinvoimansa, taikuutensa, tenhonsa. Se oli heidän tapansa.
Minä kävelin poikaa kohti katsomatta kuitenkaan hänen suuntaansa. Tiesin hänen osuvan kyllä kohdalleni, kunhan ei vain huomaisi, että minua kannatti väistää. Ainakin hänenkaltaisensa kannatti. Ei mennyt kauaakaan, kun kirkas ääni helähti aivan vierestäni.
”Olisiko herralla kopeekkaa köyhälle?”
Minä käännyin ja katsoin pojan silmiin. Sillä hetkellä annoin tenhoni pudota, hetkeksi vain. Hän näki kasvoni, todelliset kasvoni, mahdin polttamat arvet. Hänen kasvonsa valtasi ihmetys ja into.
Sitten olin jo kaukana, kadonneena väkijoukkoon, mukanani hänen ihastunut hymynsä. Se todellinen, ei halpa tenho, jonka irtolaispoika tarjosi kuolevaisille heidän hymyistään. Hän löytäisi minut kyllä, hän kuulisi kyllä kutsuni. Minulla oli hänen hymynsä.
Kulta ja rikkaudet
Muukalainen raahusti tietä pitkin hitaasti ja vaivalloisesti. Iida katsoi kuistilta kulkijan etenemistä pitkän aikaa. Sitten hän käveli kaivolle ja nosti ämpärillisen. Sitä vieras kuitenkin pyytäisi, kun pääsisi pihaan saakka.
Mies tuli riukuaidan portille, hänen kasvonsa olivat epäsiistin parran peitossa, paitsi vasemmalta puolelta. Vasen puoli oli lohikäärmetulen polttamaa, sotkuista arpikudosta.
”Älkää pelätkö”, mies sanoi. Hän selvästi tiesi, kuinka hurjalta hän näytti. Mies katsoi soikkoa Iidan käsipuolessa. ”Voisinko minä…” hän aloitti. Iida nostaa heilautti sangon portin päälle.
”Juo siitä”, Iida äyskähti. Mies ei vastannut mitään, vaan ryhtyi kauhomaan ahnaasti vettä suuhunsa. Iida piti sankoa pystyssä toisella kädellään, toinen oli tomerasti lantiolla. Ryystettyään tarpeekseen mies pyyhkäisi suunsa hihaansa.
”Olisiko teillä ruokaakin matkalaiselle?” muukalainen kysyi varovaisesti. ”Minulla on kyllä millä maksaa. Kultaa”, hän jatkoi nopeasti. Iida tuhahti.
”Kultaa, kultaa, sitä ne kaikki tarjoavat. Sen jälkeen kun kääpiöt valtasivat kaivoksensa ja aarteensa takaisin, jokaisella on ollut kultaa kuin herroilla ja loordeilla.” Hän nosti kiulunsa alas portin päältä. ”Hittojako minä kullalla. Minulla on kaksi lypsävää kuttua ja varastossa sipuleita, siinä on minulle rikkautta. Pidä sinä kultasi, syö se sitten talven tullessa!”
Iida lähti kiukkuisena painelemaan takaisin talolle päin. ”Voin minä työtäkin tehdä”, mies huusi hänen peräänsä. Iida pysähtyi. Hän seisoi siinä hetken, kääntyi sitten.
”No, lohikäärmettä ei ole”, Iida sanoi. ”Mutta sika pitäisi teurastaa.” Sitten hän hymyili.
Hattu ja miekka
Harmajärvi hoiperteli lyhtypylväältä toiselle. Olihan hän humalassa, myönnettäköön, mutta miksi sitä tarvitsisi hävetä? Hänet oli promovoitu, kyllä nyt oman karonkkansa jäljiltä sai juovuksissa olla! Hän oli tohtorismiehiä nyt.
Harmajärvi pysähtyi suoristamaan silinteriään. Pitäisikö sitä kuitenkin ottaa taksi? Miten päässä näin heittikin?
Hänen takaansa kuului ensin kummallinen raapaisu ja sitten hymähdys. ”Ei tämä kyllä ihan siltä kuulostanut kuin elokuvissa.”
Harmajärvi käännähti niin, että frakin liepeet heilahtivat. Hän tajusi tuijottavansa miekan paljastettua terää.
”Terve vaan, herra tohtori”, miekkaa pitelevä nainen sanoi kylmästi.
”Mitäs… helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?” Harmajärvi sönkötti. Hän yritti tarkentaa katsettaan miekan terään. Hitaasti hän tunnisti kaiverrukset. ”Hei, tämähän on minun miekkani!”
”Ei”, nainen vastasi. ”Tämä on minun miekkani.” Hän astui eteenpäin miekka koholla. Harmajärvi perääntyi. ”Kaikki se tutkimus… Kaikki se työ, jonka tein… Tiedät oikein hyvin, ettei yksikään peikko olisi suostunut haastateltavaksesi, ei ilman minua. Sinä et olisi mitään ilman minua.”
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Luuletko sinä, että he olisivat tehneet sinusta tohtorin?” Harmajärvi ärähti. ”Sinä olet puoliverinen!”
”Et edes maininnut minua puheessasi. Et edes kiittänyt.” Nainen hymyili kitkerää hymyään. ”Olet oikeassa, ei kukaan minusta tohtoria tee.” Nainen astui taas lähemmäs. ”Sitä on vain otettava asiat omiin käsiinsä. Miekkani minä sain jo. Nyt minä tulin hakemaan hattuni.”
Häkit ja lukot
Puristan harjanvartta käsissäni ja kuuntelen. Olisi pitänyt tietää paremmin. Taittaa niskat niiltä riiviöiltä, vähät välittää testamentista.
Ei ollut vaikuttanut kummoiseltakaan ehdolta pitää huolta parista papukaijasta. Eihän se ollut mikään hinta tästä talosta! Vanha, siirtomaatyylinen kartano. Olin rakastanut sitä jo lapsena. Isotäti oli asunut täällä yksin,...