Kansi.jpg
Titteli.jpg







Omistettu Martinille,
”I wanna stand with you on a mountain”

P R O L O G I

Hän oli tiennyt, että kaikki paljastuisi ennemmin tai myöhemmin. Sellaista ei voinut pitää piilossa loputtomiin. Jokainen sana oli vienyt hänet lähemmäs järkyttävää hetkeä, josta ei puhuttu ääneen. Sitä minkä hän oli vuosikaudet yrittänyt torjua mielestään.

Nyt hän ei voinut enää paeta. Hän tunsi aamuilman täyttävän keuhkonsa kävellessään niin ripeästi kuin pystyi. Sydän hakkasi rinnassa. Hän ei olisi halunnut mennä sinne, mutta hänen oli pakko. Niinpä hän oli päättänyt jättää kaiken sattuman varaan. Jos siellä olisi joku, hän kertoisi. Jos siellä ei olisi ketään, hän menisi töihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun hän koputti oveen, se avautui. Hän astui sisään ja siristeli silmiään hämärässä. Hänen edessään seisova hahmo ei ollut se, jota hän oli odottanut, vaan joku muu.

Naisen pitkä, selkää pitkin valuva tukka heilahteli rytmikkäästi, kun hän käveli tämän perässä seuraavaan huoneeseen. Hän ryhtyi puhumaan, esittämään kysymyksiä. Ajatukset myllersivät päässä yhtenä sekasotkuna. Mikään ei ollut sitä miltä näytti. Kaikki oli nurinkurisesti mutta silti juuri niin kuin piti.

Yhtäkkiä hän vaikeni. Jokin oli iskenyt häntä palleaan kammottavalla voimalla, joka katkaisi sanat kahtia. Hän katsoi alaspäin. Näki veren tihkuvan haavasta heti kun veitsi vedettiin ulos. Heti perään seurasi uusi isku, uusi vihlova kipu. Veitsenterä pyörähti hänen sisällään.

Hän ymmärsi, että hänen elämänsä oli ohi. Se päättyisi nyt, täällä, vaikka hänellä olisi ollut vielä niin paljon tehtävää, nähtävää, koettavaa. Toisaalta tämä oli juuri se tapa, jolla oikeudenmukaisuus toteutui parhaiten. Hän ei ollut ansainnut hyvää elämäänsä, kaikkea saamaansa rakkautta. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.

Kun tuska oli turruttanut hänen kaikki aistinsa ja veitsi oli lakannut liikkumasta, tuli vesi. Veneen keinuva liike. Ja kun hän vajosi kylmään mereen, hän ei tuntenut enää mitään.

Hänen viimeinen muistikuvansa oli naisen tukka. Pitkä, tumma tukka.

”Siitähän on kulunut jo kolme kuukautta! Miksette te löydä häntä?”

Patrik Hedström katsoi edessään istuvaa naista. Nainen näytti joka kerta väsyneemmältä ja voimattomammalta. Hän kävi Tanumsheden poliisiasemalla viikoittain. Joka keskiviikko. Hän oli tehnyt niin siitä saakka kun hänen miehensä oli kadonnut marraskuun alussa.

”Me teemme kaiken voitavamme, Cia. Tiedät sen kyllä.”

Nainen nyökkäsi mitään sanomatta. Hänen kätensä lepäsivät hänen sylissään aavistuksen täristen. Kun hän nosti katseensa, hänen silmänsä olivat täyttyneet kyyneleistä. Patrik oli kohdannut saman näyn monesti aiemminkin.

”Hän ei tule enää takaisin, eihän?” Nyt eivät tärisseet ainoastaan naisen kädet vaan myös ääni, ja Patrik joutui hillitsemään itsensä jottei olisi noussut, kiertänyt työpöytänsä toiselle puolelle ja kietonut käsiään hennon ja hauraan hahmon ympärille. Hänen oli pakko suhtautua tilanteeseen ammattimaisesti, vaikka hän joutui samalla taistelemaan suojeluvaistoaan vastaan. Hän mietti mitä hänen pitäisi vastata. Lopulta hän henkäisi syvään ja sanoi:

”Luultavasti ei.”

Nainen ei kysellyt enempää. Mutta Patrik näki että se, mitä hän oli sanonut, vain vahvisti Cia Kjellnerin omia epäilyksiä. Aviomies ei palaisi enää kotiin. Marraskuun kolmantena päivänä Magnus Kjellner oli noussut puoli seitsemältä, käynyt suihkussa, pukeutunut ja hyvästellyt ensin kaksi lastaan ja lopuksi vaimonsa. Hänen oli nähty lähtevän kotoa heti kahdeksan jälkeen kohti työpaikkaansa, Tanumsfönsteriä. Sen jälkeisistä liikkeistä ei tiennyt kukaan. Hän ei saapunut koskaan kollegansa luokse, jolta hän normaalisti sai kyydin töihin. Hän katosi jäljettömiin urheilukentän lähistöllä sijaitsevan kotinsa ja kollegan Fjällbackan minigolfradan tuntumassa sijaitsevan kodin välillä.

Poliisit olivat tutkineet miehen elämän läpikotaisin. He olivat tehneet etsintäkuulutuksen ja kuulleet yhteensä yli viittäkymmentä henkilöä, joiden joukossa oli sekä miehen työtovereita että ystäviä ja sukulaisia. He olivat etsineet jotakin, mitä hän olisi voinut paeta – velkoja, rakastajattaria, kavalluksia, mitä tahansa mikä olisi voinut selittää, miksi kunnollinen, neljäkymmentävuotias, naimisissa oleva kahden teini-ikäisen lapsen isä olisi yllättäen häipynyt tiehensä. Mutta mitään ei löytynyt. Mikään ei viitannut siihen että mies olisi matkustanut ulkomaille, eikä miehen ja hänen vaimonsa yhteiseltä pankkitililtä ollut nostettu epäilyttäviä summia. Magnus Kjellner oli muuttunut aaveeksi.

Kun Patrik oli saattanut Cian ulos, hän koputti varovasti Paula Moralesin oveen. ”Sisään”, kuului melkein heti, ja hän astui kynnyksen yli ja sulki oven perässään.

”Vaimo kävi taas, vai mitä?”

”Kyllä”, Patrik sanoi huokaisten ja istuutui Paulan työpöydän edessä olevaan tuoliin. Hän nosti jalkansa pöydälle mutta laski ne vikkelästi alas nähtyään Paulan julman mulkaisun.

”Luuletko että mies on kuollut?”

”En minä oikein muutakaan keksi”, Patrik sanoi. Hän lausui nyt ensimmäistä kertaa ääneen sen kauhukuvan, joka hänen mieleensä oli ilmestynyt pian Magnus Kjellnerin katoamisen jälkeen. ”Kaikki on tarkistettu moneen kertaan, eikä mikään tavallisista katoamissyistä tunnu pätevän tässä tapauksessa. Mies vain lähti kotoaan ja hävisi… kuin tuhka tuuleen!”

”Mutta meillä ei ole ruumista.”

”Totta, ruumis puuttuu”, Patrik sanoi. ”Mutta mistä meidän pitäisi etsiä sitä? Me emme voi ruveta naaraamaan koko merta emmekä koluamaan jokaista metsää Fjällbackan ympäristössä. Ainoa keino on pitää peukut pystyssä ja toivoa, että joku löytää hänet. Elävänä tai kuolleena. En tiedä enää yhtään mitä muuta me voisimme tehdä. Enkä tiedä mitä minun pitäisi sanoa Cialle, kun hän ilmestyy tänne joka viikko ja odottaa, että me olemme päässeet tutkimuksissa eteenpäin.”

”Se on vain hänen tapansa selviytyä tilanteesta. Näin hän tuntee tekevänsä jotain sen sijaan että istuisi vain kotona odottamassa. Itse sekoaisin täysin, se on ihan varma.” Paula vilkaisi valokuvaa, joka hänellä oli työpöydällään tietokoneen vieressä.

”Tiedän”, Patrik sanoi. ”Mutta se ei tee tilannetta yhtään helpommaksi.”

”Eipä tietenkään.”

He istuivat hiljaa Paulan pienessä työhuoneessa, kunnes Patrik nousi.

”Toivotaan että hän ilmestyy esiin. Tavalla tai toisella.”

”Juu, toivotaan”, sanoi Paula. Hän kuulosti kuitenkin yhtä alistuneelta kuin Patrik.

”Paksukainen.”

”Paraskin puhuja!” Anna katsoi siskoaan ja osoitti tämän vatsaa merkitsevästi.

Erica Falck kääntyi sivuttain peilin edessä, kuten Annakin, eikä voinut olla myöntämättä että sisko oli oikeassa. Herrajumala, miten isolta hän näytti. Hän oli kuin jättimäinen maha, jossa oli näön vuoksi jäljellä muutamia ericamaisia piirteitä. Ja hänestä tuntui täsmälleen samalta. Majaa odottaessaan hän oli tuntenut itsensä suorastaan solakaksi verrattuna tämänhetkiseen olotilaan. Mutta vauvoja olikin tällä kertaa kaksi.

”En kadehdi sinua tippaakaan”, Anna totesi niin rehellisesti kuin vain pikkusiskot voivat.

”Kiitos”, Erica sanoi ja tönäisi Annaa mahaan. Anna tönäisi takaisin sillä seurauksella, että he olivat kumpikin vähällä kaatua. He huitoivat käsillään pysyäkseen pystyssä mutta nauroivat lopulta niin, että heidän oli pakko istua lattialle.

”Tämä ei ole todellista!” Erica sanoi pyyhkiessään kyyneleitä silmäkulmistaan. ”Ei kukaan voi oikeasti näyttää tältä. Minähän olen kuin Barbapapan ja sen Monty Python -sketsissä halkeavan ahmatin risteytys.”

”Niinpä, olen ikuisesti kiitollinen sinun kaksosillesi, koska tunnen itseni keijukaiseksi sinun rinnallasi.”

”Ole hyvä vain”, Erica vastasi ja yritti nousta. Tuloksetta.

”Anna kun minä autan”, Anna sanoi mutta hävisi hänkin taistelun painovoimaa vastaan ja tömähti takaisin istumaan. He katsoivat toisiaan ja huusivat kuin yhdestä käskystä: ”Dan!”

”Mitä nyt?” kuului alakerrasta.

”Me emme pääse pystyyn!” Anna vastasi.

”Mitä?” Dan sanoi.

He kuulivat Danin kävelevän portaita ylös kohti makuuhuonetta, missä he olivat.

”Mitä ihmettä te oikein puuhaatte?” Dan kysyi huvittuneena nähdessään avovaimonsa ja kälynsä lattialla seinäpeilin ääressä.

”Me emme pääse ylös”, Erica sanoi niin arvokkaasti kuin pystyi ja ojensi kätensä.

”Odottakaa hetki, käyn hakemassa haarukkavaunun”, Dan sanoi ja kääntyi muka lähteäkseen takaisin alas.

”Kuulehan nyt”, Erica sanoi, ja Anna nauroi niin että hänen oli pakko laskeutua selälleen makaamaan.

”Hyvä on, ehkä tämä onnistuu näinkin.” Dan tarttui Ericaa kädestä kiskoakseen tämän jaloilleen. ”Huhhei!”

”Ilman ääniefektejä, jos saan pyytää.”

Erica nousi vaivalloisesti.

”Helkkari, että sinä oletkin valtava”, Dan puuskahti, ja Erica läimäytti häntä käsivarteen.

”Olet sanonut sen jo varmaan sata kertaa, etkä ole ainoa. Voisitko ystävällisesti lakata jankkaamasta ja keskittyä omaan paksukaiseesi?”

”Mielelläni.” Dan veti Annankin ylös ja moiskautti samalla suukon puolisonsa huulille.

”Menkää kotiinne kuhertelemaan”, Erica sanoi ja töykkäsi Dania kylkeen.

”Me olemme jo kotona”, Dan sanoi ja suuteli Annaa uudestaan.

”Aivan, joten voisimme ehkä keskittyä siihen miksi tulin tänne”, Erica sanoi ja marssi siskonsa vaatekaapille.

”En ymmärrä, miksi kuvittelet että voisin auttaa sinua”, Anna sanoi vaappuen Erican perässä. ”Tuskin kaapistani löytyy mitään sinulle sopivaa.”

”Ehkei, mutta mitä minä sitten teen?” Erica ryhtyi käymään läpi tangolla roikkuvia vaatekappaleita. ”Christianin julkaisutilaisuus on tänä iltana, ja minun toistaiseksi ainoa vaihtoehtoni on Majan intiaaniteltta.”

”Hyvä on, kyllä me jotain keksimme. Housut, jotka sinulla on jalassasi, näyttävät hyvältä, ja luulen että yksi yläosistani saattaa mahtua sinulle. Ainakin se oli minul...