THE SERENITY PRAYER

God, give us grace to accept with serenity

the things that cannot be changed,

courage to change the things

which should be changed,

and the wisdom to distinguish

the one from the other.

TYYNEYSRUKOUS

Jumala, anna meille armossasi kyky

hyväksyä tyynesti asiat, joita ei voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa asiat,

jotka pitää muuttaa

ja viisautta erottaa

nämä toisistaan.

Sisällys

1. Terveisiä Eestistä
2. Peilaus
3. Moitteettomuus
4. Oopperaa ja muuta viihdettä
5. Sairauksia ilmaantuu
6. Pelkistämistä
7. Korkeammasta voimasta
8. Thank you
9. Miten sijoittaa mistä luopuu
10. Pimeä pullo
11. Soturi
12. Työkokeiluja
13. Yksinäisyys
14. Toivo on aina tervetullutta
15. Kirjeenvaihtoa
16. Yksin ei voi toipua
17. Oppiläksyjä kantapään kautta
18. Siksakkia ja Maratonjuoksua
19. Matkakuumetta
20. Toipumisprosessia
21. Mielipiteitä
22. Ostin lakin Prismasta

• Kirjaluettelo

1. Terveisiä Eestistä

maanantaina 30. heinäkuuta 2007

Vihdoin lomalla! Matkustin Jatulintarhan porukan kanssa opintomatkalle viikoksi Viroon. Joukko koostui kirjailijasta, kustannustoimittajasta ja kirjallisuuden ja kirjoittamisen harrastajista. Menimme aamulla nopealla aluksella Suomenlahden yli. Tallinnasta jatkoimme matkaa pikkubussilla kohti Peipsijärveä. Välillä pysähdyimme Pühtitsan ortodoksisessa nunnaluostarissa. Alueella asuu yli sata nunnaa ja noviisia. Ihailimme kaunista puutarhaa, komeaa kirkkoa sekä vanhoja muureja luostarin ympärillä. Visiitti oli aika lyhyt. Parantavalla lähteellä emme ehtineet käydä, joten emme vapautuneet nykyisistä emmekä mahdollisesti orastavistakaan sairauksista.

Lähtöhetkellä Sten, vanhempi kirjailija Kauniaisista, hiukset kuin Einsteinilla, muuten tukevampi kuin mainittu nero, katosi. Hänen nuorempi ihailijansa, kustannustoimittaja Anna, lähti etsimään miestä keinuvin askelin kuin Marilyn Monroe ja löysi hänet kirkon takapihalta valokuvaamasta.

– Niin kiehtovia kukkaisnäkymiä, Sten sanoi, että ajankulku unohtui.

Nyt kuljettaja kurvaa bussin navettaröttelön ohi majatalon pihaan. Irma, majatalon omistaja, seisoo ovella vastassa. Hän halaa Stenin vaimoineen. Minua ja muita hän vain kättelee

Restauroidun kaksikerroksinen tiilitalon toinen pää on jätetty raunioksi, jossa tiiliseinien jäänteiden muodostamien muurien sisäpuolelle jää puutarha. Siellä tarjotaan tuliaisiksi juustoa, keksejä ja cocktailpaloja. Samppanjaakin kaadetaan. En ota, koska olen ollut ilman huikkaa toistakymmentä vuotta. Lopetin kun olin jo menossa puliukkotietä, joka lopulta olisi muuttunut viemäriputkeksi.

Stenkään ei ota, mutta Peter nappaa samppanjalasin ja siemailee sitä myhäillen. Se järkyttää minua, koska samalla vaakalaudalla hän on taiteillut kuin minäkin ja kuvittelen että myös hän noudattaisi ehdotonta raittiutta. Stenille ja minulle kaadetaan virolaista raikasta limonadia ja niin pääsemme kilistelemään muiden kanssa.

Annan äiti, Stenin vanhempi ihailija, Inka, kiehnää Stenin kyljessä naureskellen. Lisbeth, Stenin vaimo, polttelee pikkusikaria ja luo pitkiä katseita sinne päin, Anna näyttää lähinnä tyrmistyneeltä. Minä esitän tapani mukaan sivullista. Nojailen ikkuna-aukon liepeillä kuin runoilija Lermontov, jonka synkkyydestä kertoi venäläinen laulajatar Niina Tsarkova, joka asui naapurissamme kun olin lapsi.

Kävelin noin kaksisataa metriä tasaista maastoa järven rantaan. Tuuli puuskattomasti ja melko kovaa. Sateli. Matalassa järvessä pystyi jotenkin uimaan. Vaikka kahlasin pitkälle, ei tullut syvää. Kun kukaan ei nähnyt, polskuttelin rantavedessä lyhyesti käsipohjaa, koska vesi oli kylmää. Elämä on kuin uimista, heittäytymistä veden varaan, ajattelin. Pyyhettä ei sattunut mukaan, joten kuivasin itseni teepaitaan ja pukeuduin vain housuihin ja huppariin. Hölkkäsin lämpimikseni takaisin.

Illalla kävimme hillittömissä kyläjuhlissa jossa oli runsaasti soittajia ja laulajia. – Virolaiset ovat musikaalisempia kuin suomalaiset, sanoin Stenille. – Tuntuu siltä että kaikki soittavat ja laulavat. Sten ei kommentoinut.

Mekin esitimme ohjelmaa, kun meiltä sitä vaadittiin. Muodostimme sekstetin. Löin puukapuloita rytmikkäästi vastakkain. Lauloimme kuorossa: Olen suomalainen. Saimme palkaksi avaimenperät.

Lopuksi tanssitin virolaista kaunista neitoa. Sitten tarjottiin ryyppyjä nurkan takana. En taaskaan ottanut. Ensin olisi otettu yksi ryyppy, sitten useampia ja viimein menty sänkyyn neidon kanssa. Sitäkään en halunnut, koska olin edelleen uskollinen Ginalle, joka viis veisasi minusta.

Päättelin että ryypyt kuuluvat oleellisena osana virolaiseen kulttuuritoimeen. Jätin homman kehittelyn ja palasin jo aikaisin majataloon. Peter, joka tukevuudestaan huolimatta oli lähes yhtä komea kuin minä, sen sijaan juhli myöhään. Aamuvarhaisella hän tuli jostain ja jäi odottamaan kahvia ruokasaliin. Sieltä hän näki kuinka kaksi naista, Lisbeth ja rouva Virtanen, lähtivät kesken pakettimatkan ovet paukkuen muihin maisemiin. Tilanne vaikutti vakavalta, muttei kuitenkaan ollut sovittamaton, kuten myöhemmin tultiin huomaamaan.

Pikkuhiljaa jäljellä olevat matkalaiset valuivat Peterin seuraksi. Poliisit tulivat aamukahvin aikaan paikallisen miehen kanssa. Miehellä oli silmä mustana ja nenä punaisena ja laastaroituna. Häntä pyydettiin tunnistamaan joku meistä. Hän osoitti hermostunutta ja krapulaista Peteriä, joka alkoi inttää, ettei hän koskaan tappele, hän kun on rauhan mies, huonokuntoinen, lihava ja heikko. Todisteet Peteriä vastaan näyttivät kuitenkin kiistattomilta: hän oli useiden silminnäkijöiden edessä lyönyt miestä kyläjuhlissa. Eivät sentään pidättäneet Peteriä, mutta sakkolapun hän sai. Korvauksia hän myös maksoi virolaismiehelle heti käteisellä. Vekslailuksi se meni, koska Peterillä ei ollut tarpeeksi kruunuja. Rahaa vaihdettiin ja lainattiin lähinnä minulta ja Steniltä. Asia saatiin kuitenkin sovittua siinä ja nyt. Luvattiin että enempiä jälkiseurauksia ei tule.

Virolaisilla on parempi itsetunto kuin suomalaisilla, mietiskelin. Mistä sekin johtuu? He eivät pahemmin kysele: Mitä muut ajattelevat meistä? Heidän mielestään muut saavat ajatella mitä tahtovat. Ehkä suomalaistenkin pitäisi enemmän tutkia itseään ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin ovat. Katselin Peteriä silmiin silloin aamulla ja yritin nähdä mitä hän syvällä sisimmässään ajattelee, mutta minusta näytti vain siltä, että hän oli hyvin stressaantunut.

Minun silmäni vuosivat vettä. Väillä oli hiki ja välillä paleli. Lämpötilan vaihdokset aiheuttivat ihossa outoa kutinaa. Ei minulla tällaisia oireita ennen ollut. Olisi pitänyt varmaan käydä lääkärissä, vaikka en varsinaisesti sairaaksi itseäni tuntenutkaan, väsyneeksi kylläkin.

2. Peilaus

tiistaina 31. heinäkuuta 2007

Kävelin Annan kanssa. Majatalon koira, Ruusu, kulki mukanamme kuin esiliina. Juttelimme niitä näitä.

MINÄ (katsoen Annan kiinteisiin sinisiin silmiin): Ikävystyttääkö sinua meidän vaihdevuotisten seura?

ANNA (näyttäen hämmästyneeltä): Sinäkö vaihdevuosissa?

MINÄ: Olenhan minä jo yli viisikymmentä.

ANNA: En oikein jaksa uskoa miehen vaihdevuosi-teoriaan, Sitä ei ole kunnolla todistettu. Mies voi jatkaa sukua vaikka 90-vuotiaana, jos on muuten terve.

MINÄ: Taidat pitää vanhemmista miehistä?

ANNA: Kyllä, arvostan elämänkokemusta ja pidän vanhemmista miehistä ja naisistakin, vaikka ajoittain äidin kanssa olen hädin tuskin puheväleissä.

MINÄ: Sepä ikävää.

ANNA: Itse asiassa vanhempani asuvat erossa. Ja isä on sitä mieltä että paluuta yhteen tuskin tulee.

MINÄ: Otan osaa.

Mieleni teki halata Annaa. Hän katsoi minua sen näköisenä, ettei häätäisi pois. Huokasin syvään ja aloin tutkistella lähemmin ikivanhaa tammea, jonka runko oli toiselta puolelta laho.

Anna lähti. Menin koiran kanssa perässä. Palasimme majataloon lounaalle.

Ruokailun jälkeen keskustelin Stenin kanssa. Kerroin hänelle oudoista oireistani.

MINÄ: Silmäni vuotavat vettä, minulla on yöhikoilua, välillä palelen, vaikka olen sisällä lämpimässä, joskus koko keho kutisee ja rauhaset leuan alla ovat suurentuneet. Sitten en, saatana, jaksa enkä pysty!

STEN (Selaten joitakin papereitaan ja vilkaisten minuun hajamielisesti): Mihin?

MINÄ: En mihinkään, enkä varsinkaan siihen.

STEN: Se voi olla vain tunne, joten kokeile käytännössä. Oletko mitannut kuumetta?

MINÄ: 36,5.

STEN: Se voi olla pölyallergiaa, kenties homepölyä, hiivasientä tai jotain. Ehkä sinun pitäisi siivota säännöllisemmin, tappaa pölypunkit ja muut pieneliöt.

MINÄ: Oireet tuntuvat ulkonakin.

STEN: Mene terveyskeskukseen tai puhu Inkalle. Sairautta ei tarvitse hyväksyä. Ei kenenkään velvollisuus ole sairastua, edes kun ikää tulee. Onko muuten lääkäreitä mielestäsi liian vähän?

MINÄ: Eikö niistä ole aina pulaa?

STEN: Lääkäreitä on liikaa: mitä vähemmän sairauksia, sitä vähemmän lääkäreitä, mitä enemmän sairauksia, sitä enemmän lääkäreitä. Tietysti lääkäreiden ja hoitajien luku pitää olla oikeassa suhteessa sairauksiin.

MINÄ: Sairauksia tuntuu tulevan aina vaan lisää.

STEN: Koska lääketehtaat keksivät uusia sairauksia. Nykyään on lääkettä melkein kaikkeen. Ihmistä aivopestään koko ajan sairastamaan lisää, että lääkkeitä saataisiin myytyä. Terveelliset elämäntavat riittävät aika pitkälle. Liiat lääkkeet ovat myrkkyä.

MINÄ: Harjoitan viittä tiibetiläistä riittiä.

STEN: Ei niistä varmaan haittaa ole. Ei ihmisen ole pakko vanheta siten kuin asennemuokkauksella määritellään. Sairaus ei kuulu sisäiseen olemukseen, se tulee aina ulkopäin. Periaatteessa voi olla terve alusta loppuun, tai siitä hetkestä lähtien, kun ymmärtää mainitun tosiasian.

Ennen Viron matkaa kävin tapaamassa Kerttua Savonlinnassa. Olimme olleet samoilla matkoilla Kreetalla, Intiassa, Nepalissa ja Tiibetissä. Kerttu tekee viittä tiibetiläistä riittiä ja väittää tekevänsä kuudettakin, eli elää selibaatissa.

Sain silloin häneltä kirjan tiibetiläisistä riiteistä ja aloin tehdä niitä. Minulle riittää toistaiseksi viisi, kuudetta joudun toteuttamaan lähinnä olosuhteiden pakosta.

Riitit koostuvat viidestä joogaliikkeestä, jotka teki tunnetuksi Peter Kelder kirjassaan Viisi tiibetiläistä menetelmää. Liikkeiden alkuperä on kiistanalainen. Kelderin mukaan hän on tutustunut niihin eläkkeelle jääneen brittiläisen everstin välityksellä, ...