Luku 1 Tervahauta

Jenni syntyi tammikuun 17. päivänä 1900. Hän oli vanhempiensa Elinan ja Yrjö Henrikin yhdestoista lapsi, pahnanpohjimmainen. Pienessä pirtissä eivät kaikki lapset jostain syystä eläneet kahta vuotta vanhemmiksi, sillä elossa oli yksi viisivuotias sisar ja kolme veljeä, seitsemän- , kahdeksan- ja kaksitoistavuotiaat. Mutta sillekin määrälle oli kova työ löytää suuhunpantavaa. Mökki oli rakennettu parinsadan metrin päähän noin neljänsadan hehtaarin kokoisesta kalaisesta järvestä. Mökin yläpuolelle rinteeseen oli raivattu ohra- ja perunapelto. Ympärillä oli mäntyinen rinne, ja kun seurasi järven rannan korpikuusikkoa kilometrin verran, tuli vastaan lahti, jossa oli luonnon muodostama syvä oja. Järven katkaisi keskeltä vihreä, koivua kasvava saari, ja rantaviiva polveili pitkinä nieminä. Sadan metrin päässä oli toinen mökki, jonka asukkaat olivat vaihtuneet muutama vuosi takaperin, kun edellinen asukas oli lähtenyt perheineen nälkää pakoon kirkonkylälle.

Ahon rinteen mökkiin ei ollut kulkeutunut suuren maailman tiedot. Ei se, että Suomen Suuriruhtinas Nikolai vahvisti samana vuonna kielimanifestin, jonka mukaan Suomen virkakieleksi tulisi venäjän kieli. Ei sekään, että ulkomaille lähetettäviin kirjeisiin oli laitettava venäläinen postimerkki. Saati sitten se, että joku Sibelius oli edellisvuonna antanut ensiesityksen jostakin Finlandiasta. Sen verran perheen isä Yrjö oli tietoinen, että Bobrikov oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi. Mutta tietoja siitä, että sanomalehtiä lakkautettiin ja toimittajia erotettiin, ei ollut kuultu, sillä minkäänlaista sanomalehteä ei ollut nähty koskaan Ahon rinteen mökeissä. Ne tiedot, joita satunnaisten kulkijoiden matkassa tuli, koskivat yleensä toisten mökkien ja isompien talojen elämään liittyviä, arkisia asioita, syntymää, kuolemaa. Iänikuinen talvitie kahden kylän välillä meni Ahon kartanolta alas järvelle ja siitä edelleen Vaaran talon kartanon läpi Kylälle. Kulkijoista jäi talvitien varteen merkeiksi hevosenlantakasoja sekä joskus lumessa räpiköivä russakka, joka oli lähtenyt vahingossa vaatteiden matkaan ja pudonnut kyydistä. Joskus kävi tupakantuskainen kulkija hakemassa piisistä hiilen piippuunsa. Niin vähissä oli kessut, saati sitten oikea tupakka, että pelkkä hiili riitti piipunkoppaan matkalaisen savunnälkään.

Katovuodet olivat koetelleet raskaasti koko Suomea.

Yrjö oli ahkera kalastamaan ja metsästämään. Hän vietti päivät aamuvarhaisesta iltamyöhään kokemassa rihmoja ja kalanpyydyksiä. Sulanaikana kalastus tuotti hyvin leivänjatkoa ja talvella tarttui usein riekko pajupensaikosta silmukkaan. Samoin löytyi jänislangoista hirttyneitä, kuin pitkiksi haloiksi jäätyneitä jäniksenruppeja. Peruna kasvoi verrattain hyvin, mutta ohra tahtoi jäädä usein vihreäksi, ja siitä tehty rieska ei aina hivellyt makunystyröitä. Emäntä haki navetasta maitotipan kahdesta lamaisesta lehmästä, mullikka kasvatettiin kesänajan ja lahdattiin syksyllä, ja vaatteiden takia oli pakko elättää muutamaa lammasta. Elämä oli niukkaa, mutta erilaisesta ei osattu uneksia. Tärkeintä oli se, että oli oma mökki ja oma perunamaa. Kaikki muu tuli sitten sen mukana.

Koska Yrjö oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa ison talon renkinä, jossa hänestä oli pidetty ahkeruuden takia, hän sai tienata jonkinverran jauhoja käymällä tekemässä talossa työpäiviä tarpeen tullen. Savotoita oli jossakin Venäjän rajan pinnassa Savukoskella ja Sallassa, mutta sinne asti Yrjö ei ollut lähtenyt. Mökin elämä oli rauhallista hivenen saamattomana pidetyn emännän ja velmuluontoisen isännän yhteiselämässä.

Vuosisadan ensimmäisenä vuonna alkoi kulkijoiden mukana kulkeutua tietoa Amerikkaan menijöistä. Vuosi 1902 oli jälleen ankara katovuosi, ja koska suuri osa asevelvollisuusikäisiä kieltäytyi menemästä laittomana pitämiin kutsuntoihin, oli siirtolaisiksi lähtevä määrä jo huomattava. Se näkyi lähikylillä, joista oli useita nuorukaisia ja myöskin naisia lähtenyt siirtolaiseksi.

Jenni-tyttö varttui ensimmäiset vuoden kitukasvuisesti. Hän sairasti riisitautia, mutta koska köyhän lapsi oli kesällä paljon ulkona auringonpaisteessa ja söi kaikki marjat mitä kesällä lähiympäristössä kasvoi, hänen luunsa eivät vääntyilleet huomattavan pahasti. Jokatalviset pahat yskät ja korvataudit pitivät kaikkia neljää lasta viikkokausia laidasta levitettävässä sängyssä, ja äiti Elina hoiti heitä sen minkä oli oppinut ja mihin oli mahdollisuuksia.

Pahimman taudin Jenni sairasti sisariensa kanssa ollessaan viisivuotias. Tuhkarokkoepidemia levisi kulovalkean tavoin seudulle. Kun tauti katosi parin kolmen kuukauden kuluttua, vietiin myös Ahon rinteen mökistä lauta-arkku Kylän jokivarressa sijaitsevalle hautausmaalle. Nuorempi veljistä oli menehtynyt tuhkarokon jälkitautina tulleeseen "pääkuumeeseen". Hän ei ollut ainoa tuhkarokkoepidemian uhri, sillä lapsia oli kuollut melkein joka talosta. Elina-äiti oli tietoinen tuhkarokon hoitotavoista; sairaat olisi pitänyt pitää pimeässä huoneessa, mutta koska mökissä oli vain yksi huone, ei se onnistunut. Elina tunsi siitä syyllisyyttä ja luuli pitkään, että pojan menehtyminen oli seuraus siitä, että mökkiä ei voinut pitää pimeänä.

Aikalaistensa tavoin myös Jenni joutui aloittamaan askareiden tekemisen niin pian kuin kynnelle kykeni. Hänen ensimmäisiä tehtäviään oli talvisaikaan kartata villoja ja istua rukin äärellä niin pian kuin jalka suinkin ylettyi rukinpolkimelle ja käsi pystyi pitämään vakaasti värttinää. Pienessä mökissä oli renkkanat kangaspuut, ja niiden paukuttaminen oli vanhemman sisaren Annin tehtävä. Siispä mökin asukkaat pysyivät vaatteissa kun äiti tyttäret apunaan kehräsi langat ja kutoi kankaaksi. Äiti nyhräsi kankaat pukimiksi. Ei niistä kummoisia tullut, mutta villakangas piti kylmän ja se oli pääasia. Yrjö oli oppinut tekemään lapikkaita ja oli taitava tuohivirsujen tekijä. Vaatetuksen suhteen oltiin oli siis omavaraisia.

Lasten tehtävänä kesällä oli olla apuna kerppumetsässä, heinän korjuussa suoniityillä ja paimenessa.

Jennin ensimmäinen muistikuva lapsuudesta oli hänen ollessaan seitsemännellä vuodella. Oli lauantai-iltapäivä ja hän leikki pirtin eteläseinustalla käpylehmillä. Isä ja äiti tulivat pirtistä Heikka-veljen seuratessa perässä. Äidillä ja veljellä oli jaloissaan tuohivirsut ja äidin kädessä oli yksi pari, jonka hän ojensi Jennille.

– Laitappa nuo ronttoset jalakoihisi, tytär, meemmä käymään Kyläläisten tervahauvalla Lavotjoella. Isänne on luvannu ottaa meijät matkaasa.

– Venneelläkö me mennään? Heikka kysyi.

– Venneelläpä tietenni, miten sitä muuten järveä pitkin, äiti naurahti hyväntuulisena.

Jenni asettui etuteljon ja keulakaarin väliseen koloon, isä istui melomaan ja äiti soutamaan, Heikka istui keskelle venettä. Vene oli isokokoinen tavalliseksi kalastusveneeksi ja raskassoutuinen. Äiti joutui ponnistelemaan melkoisesti että vene lähti lipumaan selälle päin. Oli elokuu ja hienoinen viileys alkoi nousta järvenpinnassa. Jenniä värisytti kun hän katsoi edessään lipuvaa mustaa vettä. Tiesihän Jenni, että järvi ei ollut erikoisen syvä muualta paitsi Hautakolosta, joka oli saaren takana.

Hautakolosta lähti isoja mustia ahvenia, jotka maistuivat hyvälle, kun äiti paistoi ne uunissa päreitten päällä.

Heikka huomasi korkealla taivaalla linnun, joka kaarteli ympyrää.

– Tuolla mahottoman korkealla on lintu.

– Katohan, sääskeläinen siellä kieppuu. Se on minun muistiaijan pesiny jossahi Lavotjoella päin. En muista että oisi ollu kenenkää kansa puhetta, missä pesä mahtaa olla, isä sanoi.

– Ruokaa se sääskeläinenhi ehtii, mahtaa olla tämänkesäsiä poikasia, äiti käänsi kasvonsa aivan taivasta kohti ja soutaminen meni epärytmiseksi.

– Koitahan soutaa suoraa, vene mennee kuin oisi juosten kustu... isä ärähti

Matka joutui ja isä ohjasi veneen Lavotjoen suulle.

– Onko se tervahauta kaukana? Heikka ei malttanut olla kyselemättä.

– Kuhan mennään jonnii matkaa tätä jokkea pitkin. Kahteleppa, joko alakaa näkymään savunhaituvia, ainahi savu jo haisee! Äiti oli saanut nostaa airot veneeseen, sillä jokisuu oli niin kapea, että siinä ei mahtunut soutamaan. Äiti latasi piippuunsa rouheita ja näytti suorastaan onnelliselta.

– Tuolla on väkkeä! Jenni kiljaisi veneen keulasta.

He olivat hetken perästä perillä. Isä rantautti veneen hyväksi katsomalleen paikalle, ja joku nuori mies tuli pitämään venettä keulasta, ettei joen laiskahko virtaus alkaisi viemään sitä eteenpäin kun isä nousi ja astui maalle. Jenni katsoi ihmeiss...