PAUL AUSTER:

New York -trilogia:

Lasikaupunki (1985, suom. 1988)

Aaveita (1986, suom. 1988)

Lukittu huone (1986, suom. 1989)

Kuun maisemissa (1989, suom. 1990)

Sattuman soittoa (1990, suom. 1992)

Leviatan (1992, suom. 1994)

Mr Vertigo (1994, suom. 1997)

Baabelin perilliset: esseitä 1970–1979. (suom. Loki-kirjat, 1998)

Timbuktu (1998, suom. 1999)

Illuusioiden kirja (2002, suom. 2002)

Yksinäisyyden äärellä (1982, suom. 2005)

Oraakkeliyö (2003, suom. 2006)

Sattumuksia Brooklynissa (2005, suom. 2008)

Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajankammiossa (2008 ja 2007, suom. 2009)

Näkymätön (2009, suom. 2010)

Sunset Park (2010, suom. 2011)

Englanninkielinen alkuteos Sunset Park
ilmestyi Yhdysvalloissa 2010.

Published by agreement with Carol Mann Agency and
Licht & Burr Literary Agency, Denmark.

ISBN 978-951-31-5844-6 (sid.)

ISBN 978-951-31-6381-5 (epub)

Kansi: Timo Mänttäri

Tämä eKirja on tuotettu painetun kirjan ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta (2011).
eKirjan tuotanto: Bonnier Kirjat Oy/Keski-Suomen Sivu Oy

MILES HELLER

1

Jo melkein vuoden hän on ottanut valokuvia hylätyistä esineistä. Työkohteita on joka päivä vähintään kaksi, toisinaan peräti kuusi tai seitsemän, ja joka kerta kun hänen porukkansa menee taloon, se kohtaa esineitä, lukemattomia hylkytavaroita, jotka pois lähteneet perheet ovat jättäneet taakseen. Poissa olevat ihmiset ovat paenneet kiireessä, häpeissään, suinpäin, ja on aivan varmaa, että missä hyvänsä he nyt asuvatkin (jos ovat löytäneet asunnon eivätkä ole kadulla taivaan alla), uudet asumukset ovat pienempiä kuin heidän menettämänsä talot. Jokainen talo on tarina epäonnesta – vararikko ja maksukyvyttömyys, velat ja pakkolunastus – ja hän on ryhtynyt dokumentoimaan noiden hajalleen joutuneiden elämien viimeksi jättämiä jälkiä todistaakseen, että kadonneet perheet olivat täällä kerran, että niiden ihmisten haamut, joita hän ei tule näkemään eikä tuntemaan koko ikänään, ovat yhä läsnä autioihin taloihin sikin sokin jätetyissä esineissä.

Työtä sanotaan sisäperkaukseksi, ja hän kuuluu neljän miehen porukkaan, jonka työnantaja eli Dunbarin kiinteistöyhtiö tarjoaa ”kodinkunnostuspalveluja” paikallisille pankeille eli kiinteistöjen nykyisille omistajille. Etelä-Floridan avarat alamaat ovat täynnä näitä orpoutuneita rakennuksia, ja koska pankkien edun mukaista on myydä ne mahdollisimman pian, tyhjilleen jätetyt talot on siivottava, kunnostettava ja valmisteltava muutenkin ennen kuin niitä voidaan esitellä mahdollisille ostajille. Luhistuvassa maailmassa, jossa ainoastaan taloudellinen perikato ja säälimättömän tehokkaasti lisääntyvä kovaosaisuus jatkavat etenemistään, sisäperkaus kuuluu tuolla nimenomaisella Floridan seudulla harvoihin kukoistaviin yritystoimintoihin. Hänellä oli epäilemättä tuuria, kun hän sai duunipaikan. Hän ei tiedä miten paljon pitempään hän jaksaa sietää hommaa, mutta palkka on kunnollinen, ja jatkuvasti pahentuvan työttömyyden vaivaamassa maassa tämä duuni on vähintäänkin hyvä.

Alkuvaiheessa hän tyrmistyi sotkuisuudesta ja törkyisyydestä, yleisestä piittaamattomuudesta. Harvassa ovat ne talot, jotka entiset omistajat ovat jättäneet tärvelemättömään tilaan. Useimmiten niissä näkyy jälkiä väkivaltaisista vihanpurkauksista, silmittömänä riehuneesta läksiäisvandalismista – pesualtaat ja kylpyammeet tulvivat auki jätettyjen hanojen takia, seiniä on murskattu lekalla tai ne on töhritty täyteen rivoja kirjoituksia tai niihin on lauottu luoteja, puhumattakaan irti revityistä kupariputkista, valkaisuaineilla läiskitetyistä kokolattiamatoista ja olohuoneen lattialle väännetyistä paskaläjistä. Ne ovat ääriesimerkkejä impulsiivisista teoista, kaikkensa menettäneiden ihmisten raivosta, inhottavia mutta ymmärrettäviä epätoivon ilmauksia, ja vaikka häntä ei joka kerta sisään mentäessä puistatakaan inho, hän ei avaa yhtään ovea vailla levottomuutta. Vastassa on aina ja väistämättä haju, sieraimiin hyökkäävän ilman kuvottava löyhkä, jossa on sekaisin hometta, hapantunutta maitoa, kissanhiekkaa, vessanpönttöjen niljaa ja keittiön apupöydille mädännyttä ruokaa. Edes avoimista ikkunoista sisään puhaltava raikas ilma ei pysty pyyhkimään hajuja pois, eikä niin tunnontarkkaa ja perinpohjaista siivousta olekaan, että se pystyisi hävittämään tappion lemun.

Sitten ovat aina tavarat, unohdettu irtain omaisuus, hylätyt esineet. Tässä vaiheessa hänellä on valokuvia jo tuhatmäärin, ja hänen alati karttuvan arkistonsa kuvista löytyy kenkiä, kirjoja ja öljyvärimaalauksia, pianoja ja leivänpaahtimia, nukkeja, teeastiastoja ja likaisia sukkia, televisioita ja lautapelejä, iltapukuja ja tennismailoja, sohvia, silkkialusvaatteita, kittipuristimia, nastoja, pikkupoikien muoviukkeleita, huulipunia, kiväärejä, tahraisia patjoja, veitsiä ja haarukoita, pokeripöydän pelimerkkejä, postimerkkikokoelma ja häkin pohjalla makaava kuollut kanarialintu. Hän ei ollenkaan tiedä, miksi hänellä on pakonomainen tarve ottaa sellaisia kuvia. Hän ymmärtää sen olevan tyhjää touhua, täysin hyödytöntä kenellekään, ja silti joka kerta kun hän astuu talon ovesta sisään hän vaistoaa esineiden kutsuvan, puhuvan hänelle niiden ihmisten äänellä, jotka eivät ole enää paikalla, pyytävän häntä katsomaan vihonviimeisen kerran ennen kuin kaikki kuskataan pois. Porukan muut jäsenet pitävät pilkkanaan sekä häntä että pakkomielteisestä kuvaamista, mutta hän ei ole kuulevinaankaan. He eivät merkitse hänelle mitään ja hän halveksii heistä jokaista. Aivokuollutta Victoria eli porukan pomoa, änkyttävää hölösuista Pacoa ja vinkuen hengittävää lihavaa Freddyä – täystuhon kolmea muskettisoturia. Lain mukaan kaikki vähänkin arvokkaat ja yhä käyttökelpoiset tavarat on luovutettava pankille, jonka velvollisuutena on palauttaa ne omistajille, mutta hänen työtoverinsa anastavat kainostelematta kaiken mistä tykkäävät. He pitävät häntä hölmönä siksi, että hän kääntää selkänsä niin hienoille ryöstösaaliille – viskipulloille, radioille, cd-soittimille, jousiammuntavarusteille, pornolehdille – mutta hän haluaa vain kuvansa, ei esineitä vaan esineiden kuvat. Viime aikoina hän on töissä ollessaan katsonut parhaaksi puhua mahdollisimman vähän. Paco ja Freddy ovat ryhtyneet käyttämään hänestä pilkkanimeä El Mudo.

Hän on kaksikymmentäkahdeksanvuotias eikä hänellä ole ainuttakaan kunnianhimoista tavoitetta. Ei ensimmäistäkään polttavan tärkeää pyrkimystä tai ei ainakaan selkeää käsitystä siitä, mitä toteuttamiskelpoisen tulevaisuuden rakentaminen häneltä vaatisi. Hän tietää, että hän ei viivy Floridassa kovin paljon pitempään, että eteen tulee hetki jolloin hän tuntee tarvetta jatkaa taas matkaa, mutta ennen kuin tarve kypsyy lähtemispakoksi, hän tyytyy pysymään nykyhetkessä eikä haikaile tulevaa. Mikäli hän on yleensä saavuttanut jotain niinä seitsemänä ja puolena vuotena sen jälkeen kun hän jätti collegen kesken ja häipyi omille teilleen, se jokin on kyky elää nykyhetkessä, tyytyä siihen mikä on tässä ja nyt, ja vaikka se ei ehkä ole kiitettävin saavutus mitä kuvitella saattaa, siihen pääseminen on vaatinut häneltä melkoista kurinalaisuutta ja itsehillintää. Olla vailla suunnitelmia, toisin sanoen vailla kaipausta ja toiveita, tyytyä osaansa ja hyväksyä ne pienet armopalat, joita kitsas maailma jakelee päivännoususta toiseen – jos aikoo elää sillä tavoin, on haluttava hyvin vähän, niin vähän kuin inhimillisesti katsoen on mahdollista.

Vähän kerrassaan hän on karsinut mielitekojaan niin, että nykyisin ne lähestyvät minimitasoa. Hän on lopettanut tupakoinnin ja juomisen, ei syö enää ravintoloissa, ei omista televisiota, radiota eikä tietokonetta. Hän haluaisi myydä autonsa ja ostaa tilalle polkupyörän, muttei voi hankkiutua autosta eroon, koska työkohteiden väliset etäisyydet ovat liian pitkiä. Sama pätee hänen taskussa kantamaansa kännykkään, jonka hän nakkaisi ilomielin roskapönttöön, mutta sekin on työn vuoksi välttämätön. Digitaalikamera saattaa olla ylellisyyttä, mutta kun pidetään mielessä loputtomien perkauskeikkojen tylsä aherrus, se tuntuu hänestä nykyisin elintärkeältä. Hänen vuokransa on alhainen, koska hän asuu pienessä huoneistossa keskellä köyhää kaupunginosaa, ja kun hän on maksanut kaikkein välttämättömimmät menot, hän sallii itselleen yhden ainoan ylellisyyden: kirjojen ostamisen. Kirjat ovat pehmeäkantisia, enimmäkseen romaaneja, amerikkalaisia tai brittiläisiä romaaneja tai englanniksi käännettyjä ulkomaisia romaaneja, mutta viime kädessä ne eivät ole niinkään ylellisyyttä kuin elämän perusedellytys, ja lukeminen on riippuvuus, josta hän ei haluakaan parantua.

Jos tyttöä ei olisi ollut, hän olisi varmaan lähtenyt ennen kuluvan kuun loppua. Hän on säästänyt riittävästi rahaa mennäkseen mihin vain haluaa, ja ilman epäilyksen häivää hän on saanut kyllikseen Floridan auringosta – perusteellisen pohdinnan jälkeen hän nykyisin uskoo, että se tekee ihmisen sielulle enemmän pahaa kuin hyvää. Hänestä se on machiavellilainen aurinko, tekopyhä aurinko, eikä sen luoma valo kirkasta vaan hämärtää asioita – sokaisee alituisilla ja kohtuuttoman kirkkailla säteillään, takoo päätä ilmankosteudesta sakealla ryöpytyksellä, horjuttaa mielen tasapainoa kangastusmaisilla heijastuksilla ja tyhjyyttä välkkyvillä mainingeilla. Se on pelkkää kimallusta ja säihkettä eikä se tarjoa mitään olennaista, ei minkäänlaista tyyneyttä eikä huojennusta. Silti tuon saman Floridan auringon alla hän näki tytön ensi kerran, ja koska hän ei saa itseään vakuuttumaan, että hänen pitäisi jättää tyttö, hän jatkaa auringossa elämistä ja yrittää päästä sovintoon sen kanssa.

Tytön nimi on Pilar Sanchez, ja he tapasivat puoli vuotta sitten puistossa, tapasivat täysin sattumalta toukokuun puolivälissä lauantai-iltapäivän kallistuessa lopuilleen; se oli odottamattomista kohtaamisista kaikkein odottamattomin. Tyttö istui nurmikolla lukemassa, ja hän itse istui korkeinta...