Sisällysluettelo
- Luku I: Americana
- Luku II: Joenjumalan tytär
- Luku III: Albatrossi
- Luku IV: Kaikkein aidoimmat asiat
- Luku V: Pietari, marraskuu
- Luku V: Etsimme näkinkenkiä
I
Americana
Lakkasin tänään kynteni verenpunaisella
myyjätär suositteli Chanelia
red is such a bold choice, Madam
hymyili samalla muotilla kuin kaikki muutkin
— suloinen tyttö, ei varmasti edes kahtakymmentä
kyllä minäkin osaan sen hymyn
jo tyttönä olen oppinut miten sitä käytetään
kuinka sillä otetaan vastaan kaikki
kohteliaisuuksista nyrkkiin
äitinikin oli näyttelijätär,
mutta hänen roolinsa oli klisee
onko mitään tylsempää kuin täydellinen nainen?
ja silti, kun mies illalla tulee
otan samalla kiitollisella hymyllä vastaan
jokaisen suudelman
niin kuin tylpät sakset kaulaa vasten
aina on vaarana että tällä kertaa käy pahasti
Hämärä ui kevein vedoin
takapihan akaasioiden lomasta makuuhuoneeseen
viettelee minut jalkeille
lempeä, intiimi hetki
kaadan itselleni toisen lasillisen valkoista
viipyilen puutarhassa
varjojen kanssa
ihanaa kun kukaan ei katso minuun tänään,
valehtelen ja
varomattomasti annan itseni ajatella miestä
kuinka hän varmaankin istuu nyt
vaimonsa kanssa
kauniisti katettuun illallispöytään
ja minä, heikko ja aina yhtä läpikuultava,
tarkistan taas ranteet:
vieläkö sykkivät siniset suonet
vieläkö minä olen
vaikka hän ei katso minuun tänään
Kahlaan jokaisen päivän kuin virtaavan joen
aina vaarassa irrota
liukkaat kivet ja vielä liukkaammat kädet
jotka minuun aina
liian huolimattomasti tarttuvat
niin kuin ei olisi juurikaan väliä sillä
valunko siniseen vai jäänkö vielä
mutta yhä minä taivutan niitä
kuin seppä rautaa
punon kosketuksista puhdasta kultaa
himon alkemisti
katseet ovat minun valuuttani,
ainanälkäiset silmät
mutta silti jään aina ilman, Mama,
(sinä varoitit minua siitä)
he katsovat mutta eivät koskaan näe
illan tullen kuljen samaa tietä takaisin
vettä kaulaan asti
tuhannella tapaa yksin
Sininen sohva, harmaa huone
joka päivä on tammikuu
sumusilmäinen rakastaja
milloin minusta tuli klisee?
niin kaunis, hullu nainen
surua pintaan asti
se tihkuu minusta kun käännän kylkeä
en halua jättää hyvästejä
mutta toisinaan
haaveilen siitä millaista se olisi
kaksi bloody marya ja
kolme sinistä sinistä sinistä
ennen kuin nukahdan
ajattelen siltoja:
miten niitä rakastetaankaan,
aina ne vievät kohti ja pois ja kohti ja pois
ja aina vain
pois
Hän ostaa minulle silkkihuivin
kalleinta hienointa pehmeintä silkkiä
ja pujottaa sen kaulaani kuin hirttosilmukan
my elegant little bird,
my sad little Cleopatra!
hänen autonsa on nopea ja punainen
kuin niissä elokuvissa joissa olen aina joku muu
pelkkää punahuulista hymyä
lantion laveaa kaarta
kaikkialla meitä katsotaan
himokkaat silmät ahmivat meidät
kunnes olemme pelkkä huutomerkki
seuraavan aamun lehdessä
me ajamme pois kaupungista ja ylös kukkuloille
vihreään syvään hiljaiseen
missä eukalyptuspuut nielaisevat salamavalot
enkä haista enää kaupunkia
vain hänen himonsa ja minun himoni
— jos nyt itken
itken onnesta, sanon,
mutta en tiedä kuuleeko hän,
tai onko sillä hänelle merkitystä
onko koskaan ollut
He tapaavat hienossa ravintolassa
puhuvat pöydän yli
kuin vieraat ikään
pöytäliina peittää kainot sääret
jotka hipaisevat housunlahjetta
apua minä hukun, sanoo katse
mies tilaa vielä toisen viskin:
hän jännittää vaikka
hänellä on kallis puku ja kello,
nainen on nälkäinen laskee miehen jokaisen katseen,
haluaa kesyttää nuo levottomat silmät
sitten, vihdoin: sängyn leveä syli
kallista satiinia jolle hikoilla
nainen yrittää tavoittaa jotakin
mikä aina pakenee, pakenee vain
he makaavat nyt omilla puolillaan
eivät katso enää kuin eteensä
ja hetken aikaa nainen on tyttö jälleen
ja tietää kaikki vastaukset
kaiken mitä haluaa:
olla kaunis rikas rakastettu
— tätäkö se on,
tätäkö se on.
II
Joenjumalan tytär
Kuulas
läpitunkevan kirkas talvipäivä
tyttö osaa askeleet
kulkee pakkasellakin avojaloin,
jäljittää jäniksiä ja kettuja
ei se tunnu missään nyt
kun iho on paksu kuin panssari
ja yksi kerrallaan
hän antaa heidän koettaa
niin kuin järven jäätä
tai jotakin muuta elotonta
joko se on tarpeeksi paksua,
joko se kestää
Tyttö ottaa unen ja kääntää sen
katkoo siltä niskat
muovaa
kunnes se on skorpionin häntä
tyttö ottaa aavikolta tuulen ja taittaa taskuun
hiekka tarttuu kaiken aikaa
hänen jalkapohjiinsa
ja kuiva tuuli hänen nimeensä
punaisen ja violetin mausteiset sävyt,
aavikkokukkia iholla
kauniit paloarvet
eikä kukaan tunnista häntä nyt
vaikka hän kulkisi vetten päällä
eivät he muista enää hänen nimeään
ja yhä vain
terävä hiekka tarttuu hänen jalkapohjiinsa
rikkoo kauniit silkkisuomut
Sinä synnyit vedestä
sinä ja kaikki sinun siskosi
nousit usvana kalliolle
sitten kasteena niitylle
sieltä sateena metsiin
näkinkengistä otsaluut
vesiheinästä hiukset
silmien takana syvät kaivot
veden välkkyvät värit
sinulla on kaikki etkä tiedä
et aavista vielä kantavasi syntyvoimaa,
lumovoimaa, tuhovoimaa
tanssit hurjana vain silloin kun he eivät näe
pyydät heiltä itseäsi anteeksi
sinä!
jonka ei tarvitse kumartaa ketään
sinä!
joenjumalan tytär
joka keräät kasteet ja tuot tulvat
kuivatat kaivot
valutat
viimeisenä päivänä
viimeiset vedet
Kahdet unet ja silti hetken vielä yhdet
makasimme vatsallamme nurmikolla
olimme jo kääntäneet katseemme
taivaasta ja puunlatvoista,
pikkulintujen vatsahöyhenistä
oli kiire kasvaa
unohtaa sadut ja annetut lupaukset
kaiken aikaa maailma huusi:
tyttö! heitä jo tyttöytesi!
tule jumaloitavaksi,
me myymme sinulle uudet unet
toiset nimet,
ahtaat muotit joihin mahtua
ota katseet kiltisti hymyllä,
tyttönainen
ja muista:
he eivät halua tietää mitään
niistä vesistä joista sinä tulit
Jäiväthän metsiin vielä henget,
hän lohduttaa
mutta unohtaa sopivasti mainita,
että meidän jälkeemme
joet padottiin ja
polku kasvoi umpeen
askeleemme puskevat nyt koiranputkea
ja tuuli asuttaa tammenlatvoja
älä viitsi itkeä sellaista,
hän sanoo kun painaa kämmenen iholleni
niin kuin kallioon
niin kuin joskus kauan sitten ne
jotka jättivät jälkeensä pelkkiä arvoituksia
luolien kivisiin seiniin
meidän unohdettavaksemme
III
Albatrossi
Syksyllä se muuttuu
heinä on märkä säärtä vasten
ilta viipyilee punaisena puunrungoissa
hätyyttää viimein joutsenet
en ole hengittänyt enää moneen kuukauteen
— vain nukkunut, nukkunut
punonut unista kultalankaa
vene on kumollaan kaislikossa
sen alla sisiliskot horrostavat
ja maa on aina paljas, ruohoton
haluan kertoa hänelle pelkoni
mutta:
sanat painavia,
turvonneita,
puren kieleen
punaiset hampaat
Tuhlaileva toukokuu
ikkunasta katselen puunlatvoja,
lasken lintuja ja aamuvaloja
tahtoisin tuntea jotakin
mutta minä muistan:
valo on kuin silkkipaperia
läpikuultavaa, liian haurasta
sen voi puhkaista kevyellä painalluksella
tarkoin valitulla välimerkillä
tule jo,
mikä sinua pitää täällä?
se kysyy, ilkkuu
mutta seinät ovat raskaat,
ovi vielä raskaampi
ja valo on kuin silkkipaperia
sen varaan ei voi laskea
Säikyn varjoja
peräännyn kynnyksillä
suljen ovia ja ikkunoita
vedän verhot kaiken eteen
huuhdon vanhoja haavoja
kun en muuta uskalla;
jätän ne vielä auki
ja niin kuin aina
se tulee nytkin
lopulta
eräänä yönä ikkunanraosta
kosketus on kyykäärme,
kylmä ja kostea
silmiin en katso
Yöstä toiseen
valkoinen silmä kulkee poikki
tutun taivaankannen
osansa vanki
minun roolini on vielä tänä yönä
kurkottaa kohti pimeää
— kynnenpäillä puhkon
jo valmiiksi sokean sirpin
liian kirkasta keskiyöllä
anna minulle syvänteitä
merenmustia!
revontulet aloillaan,
taivaanrangat,
jotain nekin nyt odottavat
Taas ne hakevat minua tanssiin
kauniit, sorjat
lupaan niille kaikenlaista
jotta ne eivät pahastuisi,
arvaisi
kuinka minä niitä vihaan
vakavat varjo-olennot
tulevat varoittamatta
heittävät hopeita hiuksiaan
ja ennen kuin huomaankaan olen avomerellä
jalkojen alla pelkkää sinistä pimeää
epäilen taas itseäni:
mitä minä tiedän heistä,
jotka näistä vesistä syntyvät
nukahtavat poski pohjan hiekkaan kiinni?
huudan apua mutta jo ne nukkuvat
vedenneidot minut hylkäsivät
Keväällä hiekkaa kulkeutuu vuoteeseen
pistelee paljasta ihoa
minä lasken lintuaurat
taas sama musta katkoviiva
kulkee poikki taivaankannen
se on enne
jonnekin minua viedään nyt,
tunnen sen
tätä se on, tulee aina olemaan
ihoni on ahdas, en mahdu siihen
tyhjät sivut ja kädet
herään keskeltä ajatusta
— niillä on ylivoima —
hän nukkuu rauhallista untaan ja
minä makaan tässä ja tiedän että
olen viallinen,
levoton nainen
en koskaan kadota minua,
sanon kylpyhuoneessa,
peilikuvaa en tunnista
Ahnas sydän
runoton, tyhjä
— suljetut kämmenet
vielä helmiä täynnä
rutto kävi täällä
poltti pellot,
jätti vedet
niiden syvänteissä viihtyvät vielä
taikaolennot ja alkusanat
kun se sitten on ohi
ja taistelut käyty
nousen
tartun helmoihin,
sanon peiliin:
tule!
noustaan ylös vuorille
pilvien ylle
missä taivaakantta
voi soittaa kuin rumpua
eikä valo katoa edes yöksi
seurataan näitä polkuja,
käärmeitä,
sillä nekin on pakko rakastaa
Huhtikuussa olen jatkuvassa läpivalaisussa
varjot on nielaissut valkeus
(niiden puuttuminen epäilyttää)
heijastus painaa pääni
ja yritän olla kuin en pelkäisi
heilautan hiuksia ja
tähdet tulevat jo ihan kiinni
ja voin jo melkein kuulla
ontot rasahdukset, kamalat,
kuin luita murrettaisiin,
kun ne sitten putoavat
katkovat hauraat sakarat
En mene niiden mukana
pölyisiltä peltoteiltä
minä katson niiden lähtöä
latvukset tyhjiä
pesättömiä
kun kaikuvat metsissä
suruhuudot
olet kuin et kuulisi ja peittelet omenapuut
nostan kädet
sormenpäät jäävät siniseen kiinni
sinä et sitä näe etkä tiedä
että on aina taivaanrannassa
ihmisenmentävä aukko
mutta minä en mene
tartut käteeni ja suutelet jokaisen sormenpään
se herättää minut
ja siivet lyövät sieluun asti
kun ne sitten nousevat
Nyt olen viimein lähtenyt,
murtanut ovet
taskuissa sulkia;
sinisiä, kultaisia
jotka minusta poimittiin
silloin kun ne saivat minut
verkot oli viritetty puiden latvoihin
ja minä olin varomaton
jalkani muistavat tien
vaikka mieleni on unohtanut
kuinka askelia otetaan
ennen oli helpompaa:
sitä vain odotti tuulta ja
alkoi pudota
Tänä aamuna heräsin
venyttelin kohmeiset jäsenet
käänsin kylkeä kuuliaisesti aurinkoo...