Kansi.jpg
Likatitteli.jpg

HÅKAN NESSER

Van Veeteren -sarja:
Toden ja ilveen verkko (1993, suom. 1999)
Kaalbringenin kurkunleikkaaja (1994, suom. 2000)
Kotiinpaluu (1995, suom. 2001)
Syntymämerkki (1996, suom. 2002)
Komisario ja hiljaisuus (1997, suom. 2003)
Münsterin juttu (1998, suom. 2004)
Carambole (1999, suom. 2006)
Ewa Morenon juttu (2000, suom. 2007)
Pääsky, kissa, ruusu, kuolema (2001, suom. 2008)
Tapaus G - murha menneisyydestä (2003, suom. 2009)

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998, suom. 2005)

Barbarotti-sarja:
Sukujuhlat (2006, suom. 2011)

Titteli.jpg

I
Joulukuu

1

Kun Rosemarie Wunderlich Hermansson heräsi sunnuntaina 18. joulukuuta, kello oli muutamaa minuuttia vaille kuusi, ja hänellä oli päässään hyvin selvä kuva.

Hän seisoi oviaukossa katselemassa vieraaseen puutarhaan. Oli kesä tai alkusyksy. Hän katsoi erityisesti kahta pientä, paksua kellanvihreää lintua; ne istuivat puhelinlangalla
kymmenen-viidentoista metrin päässä hänestä, ja kummallakin oli puhekupla nokassa.

Sinun täytyy tappaa itsesi, luki toisessa.

Sinun täytyy tappaa Karl-Erik, luki toisessa.

Viesti oli hänelle. Hänen, Rosemarie Wunderlich Hermanssonin, piti tappaa itsensä. Ja tappaa Karl-Erik. Asiasta ei ollut minkäänlaista epäilystä.

Karl-Erik oli hänen miehensä, ja vasta muutaman sekunnin kuluttua hän tajusi, että nämä järjettömät väitelauseet juonsivat tietysti juurensa jostakin unesta, jota hän oli nähnyt – mutta uni vetäytyi nopeasti ja jätti jälkeensä vain kaksi kummallista lintua langalla. Omituista.

Hän makasi pienen hetken hievahtamatta oikealla kyljellään ja tuijotti ympäröivään pimeyteen kohti kuvitteellista aamunsarastusta, joka toistaiseksi oli olemassa luultavasti vain Uralin seudulla, kuunteli Karl-Erikin järkkymättömän rauhallista hengitystä ja tajusi, että asia oli juuri niin. Linnut levittivät siiventöpönsä ja lensivät tiehensä, mutta niiden käskylauseet jäivät ilmaan roikkumaan vailla väärinymmärryksen mahdollisuutta.

Hän tai Karl-Erik. Niin se oli. Puhekuplien välissä oli ollut sana ”tai”, ei ”ja”. Toinen sulki toisen pois, ja tuntui myös… tuntui ehdottoman välttämättömältä, että hän valitsisi vaihtoehdoista jommankumman. Jeesus Kristus, hän ajatteli, heilautti jalkansa sängynreunan yli ja nousi istumaan. Miten näin on päässyt käymään? Ikään kuin tämä perhe ei olisi jo osaansa saanut kestää.

Mutta kun hän oikoi selkäänsä ja tunsi tutut aamukivut kolmannen ja neljännen lannenikaman tienoilla, myös arkiajatukset hiipivät mieleen. Turvallista joskin melko tylsää balsamia sielulle. Hän otti ne vastaan jonkinlaisen velton kiitollisuuden vallassa, puristi kädet kainaloihinsa ja tassutti kylpyhuoneeseen. Sitä on aamuisin niin suojaton, hän ajatteli. Vereslihalla ja kaiken armoilla. Eivät kuusikymmentäkolmevuotiaat käsityönopettajat murhaa aviomiehiään, se on kerrassaan mahdotonta.

Olihan hän kyllä ollut myös saksanopettaja, mutta se ei tilannetta sanottavasti muuttanut. Ei yhtään hyväksyttävämpää, mitä ihmeen eroa käsityöllä ja saksalla tässä suhteessa muka olisi ollut?

Jäljelle jäi sitten vain toinen vaihtoehto, lyhentää omaa taivallustaan murheen laaksossa, Rosemarie Wunderlich Hermansson ajatteli. Hän sytytti valon, tarkasteli isoja, latteita kasvojaan peilistä ja totesi, että joku oli liimannut niille hymyn.

Miksi minä hymyilen? hän mietti. Ei kai tässä mitään hymyilemistä ole. En ole ikinä eläessäni voinut huonommin, ja Karl-Erik herää puolen tunnin päästä. Mitä rehtori sanoikaan? Syvään helähtävä vaski, joka… joka mitä?… joka on antanut nousevalle polvelle moraalisen ja tiedollisen kaikupohjan? Mistä helkkarista hän senkin keksi? Mokoma soppajuures. Vuosiluokalle ja sukupolvelle toisensa jälkeen, neljänkymmenen vuoden ajan. Pedagoginen honka.

Kyllä, Läskibergson oli tosiaan nimittänyt Karl-Erikiä pedagogiseksi hongaksi. Saattoikohan ilmauksessa olla ripaus ironiaa?

Luultavasti ei, Rosemarie Wunderlich Hermansson ajatteli ja upotti sähköhammasharjan syvälle oikeaan poskeen. Vera Ragnebjörk, hänen ainoa kollegansa kuihtuvan saksankielen opettajana Kymlingevikin koulussa, sanoi usein, että Läskibergsonilta puuttui ironia kokonaan. Sen vuoksi hänen kanssaan ei voinut puhua kuten tavallisten ihmisten, ja todennäköisesti tämä ainutlaatuinen puute oli myös syynä siihen, että hän oli onnistunut pysyttelemään koulun johtajana yli kolmekymmentä vuotta.

Läskibergson oli vain vuotta nuorempi kuin Karl-Erik, mutta hyvinkin neljäkymmentä kiloa painavampi, ja ennen sitä murheellista päivää liki kahdeksan vuotta sitten, jolloin Bergsonin vaimo Berit oli menehtynyt pudottuaan Kitzbühelissä hiihtohissistä ja murrettuaan niskansa, he olivat seurustelleet melko paljonkin keskenään. Kaikki neljä. Bridgeä ja muuta sellaista. Teatterimatka Tukholmaan. Katastrofaalinen viikko Kreetalla. Rosemarie ajatteli, että Beritiä hän hiukan kaipasi, mutta Läskibergsonia ei tippaakaan. Siis kanssakäymistä hänen kanssaan.

Miksi minä tässä tuhlaan kallisarvoisia aamuminuuttejani ajattelemalla sitä ulottuvuudetonta nollaa? hän kysyi sitten itseltään. Miksen minä mieluummin pidä huolta, että saan viettää varttitunnin rauhassa sanomalehden seurassa? Minulta alkaa selvästi luisua kaikki käsistä.

Mutta kahvin ja lehden äärestäkään ei löytynyt hyviä ajatuksia. Valopilkkuja ei ollut. Kun hän kohotti katseensa keittiön kelloon – ostettu hetken mielijohteesta Kungens kurvan
Ikeasta 49,50 kruunulla niinkin kauan sitten kuin syksyllä 1979, todennäköisesti ikikestävä – se näytti kahtakymmentä vaille kuutta, menisi vielä ainakin seitsemäntoista tuntia ennen kuin hän uudestaan saisi armon kömpiä vuoteeseensa ja kirjata jälleen yhden päivän suoritetuksi. Nukkua, uneksia.

Tänään oli sunnuntai. Hänen toinen päivänsä onnellisena eläkeläisenä, viimeinen merkittävä elämänmuutos ennen kuolemaa, oli joku ystävällinen sielu huomauttanut, ja hän mietti mielessään, että jos hän olisi löytänyt jostakin aseen, hän olisi pannut heräämisajatuksensa täytäntöön saman tien. Ampunut kuulan otsaansa ennen kuin Karl-Erik ehtisi keittiöön raidallisessa pyjamassaan, pullistaisi rintaansa ja julistaisi nukkuneensa kuin lapsi. Jos hänen lukemansa kuolemanrajakokemukset pitivät paikkansa, olisi voinut olla kiinnostavaa kököttää katonrajassa tarkkailemassa miehen ilmeitä, kun tämä löytäisi hänet pöytää vasten lysähtäneenä, pää isossa, lämpimässä verilätäkössä.

Vaikka eihän sellaistakaan tehdä. Ei varsinkaan, jollei ole hyvää asetta, ja pitäähän lapsiakin sentään ajatella. Hän kulautti kahvia, poltti kielenkärkensä ja käynnisti arkiaivot. Mitä oli ohjelmassa tänään, toisena päivänä kokonaisen työuran jälkeen?

Suursiivous. Siinähän se. Lapsia ja lapsenlapsia alkaisi tulla huomenna, ja suuri päivä olisi tiistaina.

Päivä, jonka olisi pitänyt olla Päivä isolla P:llä, mutta joka jollakin kummallisella tavalla oli kutistunut mahtipontiseksi epätapahtumaksi, Robertin takia. Juuri niin. Koko syksy oli puhuttu sadasta, sadastakahdestakymmenestä hengestä; ainoa varsinainen rajoitus oli ollut se, paljonko väkeä Svean juhlahuoneistoon itse asiassa mahtui, mutta Karl-Erik oli keskustellut asiasta kerran jos kymmenennenkin kellarimestari Brundinin kanssa, eikä runsaan sadan pitänyt tuottaa ongelmia.

Ei olisi pitänyt tuottaa. Robertin skandaali oli tapahtunut lauantaina 12. marraskuuta; juhlasali oli ollut varattuna jo pitkään, mutta sen peruuttaminen ei ollut vielä liian myöhäistä. Seitsemisenkymmentä kutsukorttia oli jo ehditty lähettää, parikymmentä myönteistä vastaustakin oli tullut, mutta kaikki olivat olleet kovin ymmärtäväisiä, kun he olivat selittäneet, että olosuhteiden johdosta he olivat päättäneet tyytyä pienempään tilaisuuteen perhepiirissä.

Erittäin ymmärtäväisiä, kaiken kaikkiaan. Ohjelmalla oli ollut lähes kahden miljoonan katsojaluvut, ja ne jotka eivät olleet sitä nähneet, olivat hankkineet tietonsa iltapäivälehdistä seuraavana päivänä.

RUNKKU-ROBERT. Lööppien sana oli poltettu Rosemarien äidinsydämeen kuin karjamerkki kapiseen emakkoon, ja hän tiesi ettei hän milloinkaan, niin kauan kuin eläisi, pystyisi ajattelemaan Robertia ilman tuota kamalaa lisämäärettä. Hän oli päättänyt, ettei enää koskaan, ei ikinä, lukisi Aftonbladetia eikä Expresseniä; tätä lupausta hän ei ollut tähän mennessä rikkonut, eikä se ollut tuottanut edes vaikeuksia.

Pienimuotoinen tilaisuus perheen kesken siis. Ja koulussa oli käynyt samalla tavoin. Sama tahdikas armeliaisuuden esirippu oli laskeutunut sielläkin. Kun aviopari Hermansson yhteensä kuudenkymmenenkuuden virkavuoden jälkeen samaan aikaan vetäytyi pedagogiikan veren tahraamalta turnajaiskentältä, kuten joku valopää, tuskin kuitenkaan Läskibergson, oli asian muotoillut, kiittelyt olivat rajoittuneet venyneeseen täytekakkupalaveriin, palvelusvuosien määrään punaisia ruusuja sekä kuparista pakotettuun glögiastiastoon – jo avatessaan pakettia ja nähdessään ensimmäisen pilkahduksen Rosemarie oli arvaillut, että sen olivat joutuneet takomaan Elonssonin toivottomat kahdeksasluokkalaiset metallikäsitöissä välttääkseen arvosanan Hylätty. Elonsson, toisin kuin Läskibergson, ymmärsi hyvin elämän ironista puolta.

Kuusikymmentäviisi plus neljäkymmentä. Se oli toinen joulukuun suurista yhteenlaskuista, ja summaksi tuli sataviisi. Rosemarie tiesi, että Karl-Erikiä harmitti melko lailla, kun summa ei ollut tasan sata, mutta tosiseikkoja ei voinut muutella. Ei Karl-Erik muutenkaan koskaan tosiasioita muutellut. Rosemarie teki pari haparoivaa selänvenytysliikettä tuolissaan ja muisteli sitä neljänkymmenen vuoden takaista yötä, jolloin hän oli onnistunut pidättelemään kahdet supistukset ja pääsemään yli keskiyön. Vaikka Karl-Erik oli yrittänyt peitellä onneaan, se oli paistanut ilmiselvänä. Totta kai. Esikoistytär oli työntynyt kohdusta maailmaan hänen omana kaksikymmenviisivuotispäivänään. Ebban ja Karl-Erikin välillä oli aina vallinnut erittäin vahva yhteys, ja Rosemarie tiesi, että side oli solmittu jo silloin. Siellä, Örebron sairaalassa neljä minuuttia yli puolenyön 20. päivä joulukuuta 1965. Kätilön nimi oli ollut Geraldine Tulpin, sitäkään nimeä ei ihan helposti unohtanut.

Perheen joulunvietto oli aina ollut vähän vinksallaan. Rosemarie ei koskaan ollut todennut asiaa ääneen, ainakaan tällä sanalla, mutta nimenomaan vinksallaan se oli. Tavalliset ihmiset, sekä kristilliset että epäkristilliset, näkivät joulukuun 24. päivän napana, jonka ympäri talven pimeys kiertyi, mutta Wunderlich Hermanssonin perheessä 20. päivä oli vähintään yhtä merkittävä. Karl-Erikin ja Ebban syntymäpäivä; seuraava päivä oli vuoden lyhyin, pimeyden sydän, ja jollakin kummallisella tavalla – tosiasioita muuttelematta, joskin tällä kohtaa oltiin jo lähellä – Karl-Erik oli onnistunut saamaan aikaan päivän lykkäyksen, niin että syntyi eräänlainen kolminaisuus. Hänen oma syntymäpäivänsä. Ebban syntymäpäivä. Valon paluu maan päälle.

Ebba oli aina ollut isänsä silmäterä ja lellikki; juuri Ebbaan Karl-Erik oli alusta saakka ja läpi vuosien kiinnittänyt suurimmat odotuksensa. Ei hän ollut edes yrittänyt sitä salailla; muutamat lapset nyt vain ovat korkeampaa karaattia kuin muut, sellaista sattuu biologian geneettisessä sulatusuunissa, hän oli julistanut jossakin tilanteessa naukkailtuaan, epätavallista sinänsä, yhden konjakin liikaa. Siinä ei meidän hyväksymistämme kysellä. Ja tällä hetkellä näytti siltä, Rosemarie ajatteli synkästi ja karusti – kaataessaan itselleen toista kahvikupillista luotettavaksi kulmakiveksi vastahakoisen valveillaolon rakennelmaan – että Karl-Erik oli kuin olikin veikannut oikeaa hevosta.

Ebba oli luja kallio. Robert oli aina ollut musta lammas, ja nyt hän oli tehnyt itsestään mahdottoman mainita; siinä saattoi olla vähemmän aihetta hämmästykseen kuin olisi voinut toivoa. Kristina? No, Kristinasta saattoi suurin piirtein sanoa, että hän oli sellainen kuin oli; lapsi oli vakaannuttanut häntä hiukkasen, viimeisimpien vuosien purjehdus oli ollut merkittävästi rauhallisempaa kuin aiemmin, mutta Karl-Erik oli väittänyt itsepintaisesti, että oli liian aikaista hurrata, aivan liian aikaista.

Koska sinä muutenkaan olet hurrannut, puuprinssini? oli Rosemarie ajatellut joka kerta, kun hän niin sanoi, ja ajatteli samoin nyt, sarastuksettomassa keittiössään.

Johon Karl-Erik astui juuri samalla hetkellä.

”Hyvää huomenta”, hän sanoi. ”Kumma juttu. Olen kaikesta huolimatta nukkunut kuin lapsi.”

”Minusta siinä on panikoinnin makua”, Rosemarie sanoi.

”Missä niin?” Karl-Erik Hermansson sanoi ja napsautti vedenkeittimen päälle. ”Mihin sinä panit minun uuden teeni?”

”Keskihyllylle”, Rosemarie vastasi. ”Talon myymisessä ja siihen urbanisaatioon muuttamisessa tietysti. Minusta se tuntuu… no, panikoinnilta. Kuten sanottu. Ei, siellä vasemmalla.”

Karl-Erik kolisteli kuppeja ja purkkeja. ”Ur-ba-ni-sa-ción”, hän artikuloi aidon espanjalaisin ääntein. ”Kyllä minä tiedän, että sinua arveluttaa, mutta jonakin päivänä vielä kiität minua.”

”Epäilenpä”, Rosemarie Wunderlich Hermansson sanoi. ”Epäilen varpaankynsiäni myöten. Sinun pitää leikata nenäkarvat.”

”Rosemarie”, Karl-Erik sanoi rintaansa röyhistäen. ”Minä en pysty enää katsomaan ihmisiä silmiin täällä kotikulmilla. Miehen pitää voida kulkea selkä suorana ja pää pystyssä.”

”Pitää kyetä myös taipumaan”, Rosemarie iski vastaan. ”Tämä menee ohi. Ihmiset unohtavat, asiat asettuvat mittasuhteisiinsa…”

Karl-Erik keskeytti hänet kolauttamalla uuden teepurkkinsa äänekkäästi työtasolle. ”Minusta me olemme jo käyneet tämän keskustelun loppuun. Lundgren lupasi, että saamme tehdä paperit keskiviikkona. Minä olen saanut tarpeekseni tästä kaupungista. Piste. Meitä pidättelee täällä enää arkuus ja saamattomuus.”

”Me olemme asuneet täällä kolmekymmentäkahdeksan vuotta”, Rosemarie sanoi.

”Ihan tarpeeksi pitkään”, Karl-Erik sanoi. ”Joko sinä olet juonut kaksi kupillista kahvia? Älä unohda, että olen varoittanut sinua.”

”Muuttaa nyt paikkaan, jolla ei edes ole nimeä. Olisivat ne sentään voineet sille nimen antaa.”

”Se saa nimen heti, kun espanjalaiset viranomaiset ovat tehneet päätöksensä. Ja mitä vikaa Esteponassa on?”

”Esteponaan on seitsemän kilometriä. Ja merenrantaan neljä.”

Karl-Erik ei vastannut. Hän kaatoi kiehuvaa vettä terveellisille vihreille teenlehdilleen ja otti auringonkukkaleivän leipälaatikosta. Rosemarie huokaisi. He olivat keskustelleet hänen aamiaistottumuksistaan kaksikymmentäviisi vuotta. He olivat keskustelleet talon myymisestä ja muutosta Espanjaan kaksikymmentäviisi päivää. Tosin keskustella ei tainnut olla ihan oikea sana, hän mietti. Karl-Erik oli tehnyt päätöksensä ja käyttänyt sitten hyvin öljyttyä demokraattista mielenlaatuaan saadakseen Rosemarien puolelleen. Niin oli ollut aina. Karl-Erik ei ikinä luovuttanut. Hän oli valmis puhumaan puhumistaan, loputtomiin, joka ainoasta merkittävästä asiasta, kunnes Rosemarie heitti pyyhkeen kehään silkkaa pitkästymistään ja uupumustaan. Selvää vitkuttelutaktiikkaa. Sitä sovellettiin auton ostoon. Sillä oli hankittu kirjastohuoneen järjettömän kalliit hyllyt – kirjaston, jota Karl-Erik mielellään nimitti heidän yhteiseksi työhuoneekseen, mutta jossa Karl-Erik vietti neljäkymmentä tuntia viikossa ja hän neljä. Samalla tavoin päätettiin
lomamatkat Islantiin, Valko-Venäjälle ja Ruhrin alueelle – yhteis-
kuntaopin ja maantiedon opettaja oli aina yhteiskuntaopin ja maantiedon opettaja.

Karl-Erik oli myös maksanut käsirahan Esteponan ja Fuengirolan välillä sijaitsevasta asunnosta häneltä kysymättä. Aloittanut Lundgrenin kanssa pankissa neuvottelut talon myymisestä ennen kuin aloitti demokraattisen prosessin kotona. Sitä Karl-Erik ei voinut kieltää eikä kyllä yrittänytkään.

Kai tässä oli syytä kiitollisuuteenkin. Itse asiassa. Valinta olisi yhtä hyvin voinut osua Lahteen tai Wuppertaliin. Olen elänyt tuon miehen kanssa koko aikuisikäni, Rosemarie ajatteli äkkiä. Luulin, että jokin vähitellen kypsyisi meidän välillämme, mutta ei niin käynyt. Kaikki oli homeista alusta asti ja on käynyt vuosi vuodelta aina vain homeisemmaksi.

Ja miksi hän oli niin loputtoman epäitsenäinen, että hänen oli syytettävä hukkaan heitetystä elämästään Karl-Erikiä? Eikös se ollut äärimmäinen heikkouden merkki?

”Mitä sinä mietit?” Karl-Erik kysyi.

”En mitään”, hän vastasi.

”Puolen vuoden kuluttua tämä kaikki on jäänyt unohduksiin”, Karl-Erik sanoi.

”Mikä niin? Meidän elämämme? Meidän lapsemme?”

”Älä puhu pötyä. Tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan.”

”Enkä tiedä. Eikö sitä paitsi olisi parempi, että Ebba ja Leif menisivät hotelliin? Heitä on sentään neljä aikuista, täällä tulee ahdasta.”

Karl-Erik mulkaisi häneen kuin hän olisi ollut oppilas, joka on jättänyt kotitehtävänsä tekemättä kolmannen kerran peräkkäin, ja hän tiesi ehdottaneensa järjestelyä vain ärsyttääkseen Karl-Erikiä. Oli tosin totta, että Ebba, Leif ja kaksi murrosikäistä poikaa veivät enemmän tilaa kuin talossa oikeastaan oli, mutta Ebba oli Ebba, ja Karl-Erik olisi mieluummin myynyt viimeisen solmionsa kuin majoittanut lempityttärensä jonnekin muualle kuin kotitaloon ja huoneeseen jossa tämä oli kasvanut. Varsinkin kun tämä oli viimeinen kerta, ikinä.

Rosemarien kurkkuun nousi pala, ja hän kulautti haaleaa kahvia. Entä Robert sitten? No, Robert-parka oli tietysti kätkettävä mahdollisimman hyvin maailman silmiltä, ei hänen voinut antaa maleksia hotellissa, missä kuka tahansa pääsisi pällistelemään ja pilkkaamaan häntä. Runkku-Robert Fucking Islandilta. Viimeksi kun Rosemarie oli hänen kanssaan puhunut, toissa iltana, oli melkein kuulostanut siltä kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamassa.

Niinpä siis Kristina, Jakob ja pikku Kelvin saisivat mennä hotelliin. Miten oli mahdollista antaa lapselle nimeksi Kelvin? Absoluuttinen nollapiste, Karl-Erik oli valistanut tuoreita vanhempia, mutta se ei ollut auttanut. Toisaalta Rosemarie kyllä arveli, että hotelli oli heidän mielestään voittoarpa; tunnetila, jonka Kristina aikuistuttuaan ja kotoa muutettuaan äidissään yleensä herätti, oli kolmikantainen sekoitus syyllisyyttä, alemmuutta ja epäonnistumisen tunnetta. Lyhyen, mutta selvän silmänräpäyksen ajan hän tajusi, että ainoa hänen lapsistaan, josta hän todella välitti ja jota kohtaan hän tunsi hellyyttä, oli Robert. Senkö takia, että tämä oli poika? Niinkö yksinkertaista se oli?

Ehkä Kristinan kohdalla sentään tarjoutuisi tilaisuus ennemmin tai myöhemmin; ainakin hänelle itselleen, mutta tuskin Karl-Erikille. Isä oli aina ollut tytön obstinenssin pääkohde. Oliko sellaista sanaa olemassa? Obstinenssi? Niin asiat olivat olleet murrosiän ensimmäisestä päivästä alkaen, mutta pedagoginen honka oli pysytellyt suorana ja lujakaarnaisena läpi kaikkien riitojen, kiistojen ja erimielisyyksien – osoittanut juuri niitä ominaisuuksia, jotka näille oikeudentuntoisille kasveille kuuluivat. Seiso omalla paikallasi äläkä koskaan taivu tuumaakaan.

Minä olen epäoikeudenmukainen häntä kohtaan, Rosemarie ajatteli. Mutta olen niin kamalan kyllästynyt, että ihan oksettaa.

Juuri nyt, radion seitsemän uutisten lähestyessä, Karl-Erik esitti joukon painavia, vastaansanomattomia argumentteja sen puolesta, miten itsestään selvää oli, että Ebban perhe majoittuisi kotiin – ja Rosemarie huomasi ajattelevansa, että hänen totisesti teki mieli mennä Karl-Erikin luo, vetää kieli ulos tämän suusta ja leikata se poikki.

Pedagogisen uransahan mies oli jo saanut päätökseen, joten saattoi hyvin olla aika.

Ja sitten taas sama automaattinen ajatus, että hän oli epäoikeudenmukainen.

”Okei, okei”, hän sanoi. ”Ei sen niin väliä.”

”No niin no”, sanoi Karl-Erik. ”Hyvä kun ollaan samaa mieltä. Pitää sitten vain yrittää suhtautua Robertiin ihan niin kuin tavallisesti. En halua että koko juttua mainitaan. Keskustelen siitä hänen kanssaan kahden kesken, se saa riittää. Mihinkäs aikaan hän on tulossa?”

”Iltapuoleen. Hän tulee autolla. Sen tarkemmin hän ei sanonut.”

Karl-Erik Hermansson nyökkäsi mietteliäästi, avasi suunsa ammolleen ja heivasi sisään kukkuraisen lusikallisen luonnonjogurttia ja karkeaa mysliä, joka oli valmistettu ihmiskäden koskematta ja sisälsi 32:ta lajia hyödyllisiä kivennäisaineita sekä seleeniä.

Rosemarie oli imuroimassa yläkertaa. Karl-Erik oli kotisolidaarisessa hengessä ottanut ostoslistan ja auton ja lähtenyt Billundsbergin teollisuusalueen vuoden vanhaan Coop-ostospalatsiin hankkiakseen sieltä viisisataa kiloa syntymäpäivätarvikkeita sekä joulukuusen. Raahatessaan perässään vanhanaikaista, ikiaikaista Voltaa, joka oli hankittu Erikssonin Sähkö-, Koti- ja Taloustarvikkeista niinkin varhain kuin kevättalvella 1983 eikä varmaan ikinä lakkaisi toimimasta, hän mietti montako tärkeää päätöstä hän oikeastaan oli tehnyt kuusikymmentäkolmevuotisen elämänsä aikana.

Naimisiinmeno Karl-Erik Pedagogihongan kanssa? Tuskinpa. He olivat tavanneet jo lukioaikana Karoliinisessa oppikoulussa (hän vaatimaton ekaluokkalainen, tyylikäs, pukuun pukeutuva, ryhdikäs Karl-Erik jo kolmannella), ja Karl-Erik oli kuluttanut hänen vastarintansa loppuun samalla tavoin kuin oli kuluttanut sen jälkeen hänet itsensä loppuun heidän yhteisen elämänsä aikana. ”Ei”, jonka hän oli antanut ensimmäiseen kosintaan, oli toisella kertaa ohentunut muotoon ehkä, lykätään asiaa nyt ainakin lopputentteihin asti, ja kolmannella vastaus kuului jo no okei, mutta ensin meillä pitää olla asunto. He olivat menneet naimisiin 1963, hän oli valmistunut kotitalousseminaarin tekstiililinjalta kesäkuussa 1965 ja Ebba oli tullut maailmaan puoli vuotta myöhemmin. Mikä ei myöskään mitenkään ollut hänen tekemänsä päätöksen hedelmä.

Hän oli päätynyt käsityönopettajan uralle, koska hänen paras (ja ainoa) lukioaikainen ystävättärensä oli valinnut sen jo aikaisemmin. He olivat valmistuneet samaan aikaan, Bodil oli saanut vakituisen paikan Bodenista koulusta, joka oli alle puolen kilometrin päässä hänen poikaystävänsä Sunen lapsuudenkodista, ja Rosemarien tietämän mukaan he asuivat yhä Bodenissa. Rosemarie ja Bodil olivat pitäneet yhteyttä ja vaihtaneet kirjeitä puolentoista vuosikymmenen ajan, mutta nyt viimeisinkin joulukortti oli jo seitsemän tai kahdeksan vuotta vanha.

Siihen saakka ei yhtään tärkeää päätöstä, hän ajatteli ja kiskoi Volta-hirviön käytävän poikki päästäkseen vierashuoneiden kimppuun. Tai entisten lastenhuoneiden, tai miksi niitä nyt sitten halusikaan nimittää. Ebban huoneen, Robertin huoneen ja Kristinan ahtaan kopperon, joka ei oikeastaan ollut muuta kuin varastotila – mutta eiväthän he koskaan olleet suunnitelleetkaan enempää kuin kahta lasta, varsinkaan kun olivat onnistuneet saamaan aikaan yhden kumpaakin sukupuolta vain kahdella yrittämällä, niin oli vain käynyt. Elämä kulki omaa latuaan eikä aina mennyt suunnitelmien mukaan; Kristina oli syntynyt 1974, Rosemarie oli gynekologinsa kehotuksesta lopettanut e-pillerit kymmenen kuukautta aikaisemmin, ja jollei katastrofaalinen Kreikan-matka Läskibergsoneiden kanssa muuten ollutkaan kovin valoisia muistoja jättänyt, sen tuloksena oli kuitenkin syntynyt suunnittelematon tytär. Karl-Erik ei ollut muistanut ostaa kondomeja eikä ehtinyt vetää pois ajoissa. Niin se vain oli, shit happens tässä parhaassa mahdollisista maailmoista niin kuin kaikissa muissakin. Millaiseen kieleen hänen ajatuksensa oikein verhoutuivat tänä koleana joulukuun aamuna? God knows, holy cow, jokin ainakin oli nyt toisin kuin yleensä. Millainen sää siellä oli? Paras keskittyä johonkin neutraaliin. Tähän Länsi-Ruotsin maailmanääreen ei ollut vielä satanut senttiäkään lunta, ja kun hän katseli ikkunasta ulos, hänestä näytti kuin jopa päivänvalo olisi alistunut ja heittänyt pyyhkeen kehään. Ilma näytti kaurapuurolta.

Vasta käärittyään käytävän pitkän maton rullalle ja ryhdyttyään imuroimaan listoja ilman suutinta hän muisti yhden ratkaisevan päätöksen. Totta helkkarissa.

Hänen nimensä oli ollut Göran, hän oli kulkenut sandaaleissa ilman sukkia ja toiminut opinto-ohjaajan sijaisena yhden syyslukukauden ajan. Rosemarie itse oli silloin koulussa kolmatta vuotta, viisi vuotta Kristinan jälkeen, eikä voinut uskoa, että tämä parrakas viehkopeikko tosiaan olisi kaivannut 36-vuotiasta kolmen lapsen äitiä, ja niinpä hän oli sanonut ei. Ja tämä ei oli siis luultavasti muodostunut hänen elämänsä tärkeimmäksi päätökseksi. Se, että hän torjui vastaeronneen, harteikkaan, kiimaisen opinto-ohjaajan; se oli tapahtunut Suomeen suuntautuneella seminaariristeilyllä, pedagogihonka oli ollut sairaana kolmannen kerran elämässään (mikäli synnynnäistä napatyrää ei laskettu), opinto-ohjaaja oli viipynyt hänen hytissään puolen yötä kosiskelemassa. Kerjännyt ja rukoillut. Tarjonnut hänelle verovapaata vodkaa. Mutta ei. Tarjonnut hänelle verovapaata lakkalikööriä. Mutta ei.

Rosemarie mietti, mihin mies oli mahtanut päätyä; hänellä oli ollut ruskettuneet varpaat, joissa oli kiinnostavat pikku karvatupsut, hän oli ollut elämänmuutoksen mahdollisuus – mutta Rosemarie oli antanut sen luistaa käsistään. Samantekevää, ehkä; yksi ainoa mies oli hankkinut pääsyn hänen nyttemmin ikiajoiksi kuivuneeseen ja suljettuun häpyynsä – mutta kaikin mokomin, sikäli kuin tiedettiin, myöskään Karl-Erikin kalu ei ollut neljänkymmenenkahden vuoden mittaan koskaan hairahtunut harhateille. Ennen kuin he menivät naimisiin, hän oli tunnustanut maanneensa Katarina-nimisen tytön kanssa Lucia-bileissä lukion toisella, mutta tämä ei ollut ollut hänen tyyppiään, mikä tosiseikka vahvistui 1980-luvun alkuvuosina, kun Katarina kohosi lyhytaikaiseen maineeseen panttivankien ottajana Säfflessä tapahtuneen pankkiryöstön yhteydessä. Minkä ihmeen takia joku halusi ryöstää pankkeja Säfflessä?

Oli miten oli: merkittäväksi loppusummaksi jäi epämiellyttävä luku yksi. Rosemarie päätti, että imurointi sai riittää, ja mietti mahtoiko oikeastaan löytyä perusteita sellaiselle optimistiselle ajatukselle, että hän olisi kyllin voimakas saadakseen aikaan toisen. Talo oli heidän molempien nimissä, sen hän tiesi. Ilman hänen nimikirjoitustaan papereihin kauppa menisi mönkään keskiviikkona. Ostajapariskunta oli nimeltään Singlöv, he asuivat tätä nykyä Rimmingessä; hän ei tiennyt heistä muuta kuin että mies oli sähköteknikko ja että heillä oli kaksi lasta.

Mutta sille hän ei mahtanut mitään, että kolmen huoneen talosta Espanjassa oli maksettu satatuhatta kruunua käsirahaa, jota ei palautettaisi. Seniilirannikolla, eikös sitä silläkin nimellä haukuttu? Tuskallisen hetken ajan hänen sielunsa silmien edessä lepatti uusi lööppi: RUNKKU-ROBERTIN VANHEMMAT PAKENEVAT SENIILIRANNIKOLLE!

Kun minä vain en olisi niin alistunut, hän ajatteli ja latasi kahvinkeittimen uudestaan. Kunpa kaikki ei tuntuisi niin kamalan merkityksettömältä. Mistä minä löydän voimaa?

Käsityönopettajattaren viimeiset päivät ja kuolema, hän ajatteli hetkistä myöhemmin vajotessaan keittiönpöydän ääreen tuolille päivän kolmas kuppi edessään. Ihan käypä kirjan tai näytelmän nimi, hän arveli, mutta sen sisällön keskellä kyhjöttäminen ei totisesti ollut mikään pöyhkeilyn aihe.

Uhhuh, kohosi vastalause jostakin hänen aivojensa toistaiseksi oikomattomasta kolkasta, en minä totisesti yleensä näin paljon lohduttomuutta kasaa ympärilleni. Onko mahdollista, että minulla oli aamulla pieni halvauskohtaus? Jos edes polttaisin tupakkaa, voisin vetäistä hermosauhut.

Mikä minun ajatuksiani tänään oikein vaivaa? mietti Rosemarie Wunderlich Hermansson. Kello oli vasta kymmenen. Nukkumaanmenoon oli yhä aikaa yli puoli vuorokautta, ja huomenna taloon alkaisi virrata lapsia ja lapsenlapsia kuin… niin, kuin mitä?

Pakkomobilisoituja sotilaita peruttuun sotaan?

Elämä, missä on teräsi?

2

Kristoffer Grundt makasi sängyssään ja paini merkillisen toiveen kanssa.

Hän halusi hypätä yli seuraavat neljä päivää elämästään.

Ehkä sellainen ei muilla ihmisillä ollut mitenkään kovin merkillinen toive, mistäs hän tiesi, mutta hänelle kerta oli ensimmäinen. Hän oli neljätoistavuotias, ja hänen mieleensä juolahti, että tämä saattoi olla merkki aikuiseksi kasvamisesta.

Tämä, että oli vaikea kestää.

Kyllähän hän muutenkin murehti, milloin mitäkin. Matikankokeita. Liikuntatunteja uimahallissa. Sitä, että joutuisi johonkin valvomattomaan koulun kolkkaan yksin 9C:n Oscar Sommerlathin ja Kenny Lythénin kanssa.

Ja ennen kaikkea sitä, mitä oli kaikkein vaikein kestää: äidin katsetta, kun tämä näki suoraan hänen lävitseen ja paljasti miten surkeasta puusta hänet oli veistetty.

Ei samasta kuin Henrik. Ei likimainkaan, Kristofferin kohdalla jokin oli mennyt vikaan. Heillä oli samat geenit, samat vanhemmat, samat loistavat edellytykset; ei, vika ei ollut perimässä eikä ympäristössä – kysymys oli vain yhdestä pikkuruisesta yksityiskohdasta: hänestä itsestään. Kristoffer Tobias Grundtista ja hänen selkärangastaan. Ei, väärin, Kristoffer Tobias Grundtista ja hänen selkärangan puutteestaan. Aukosta, jota hän kanniskeli sielussaan sillä kohtaa, missä tavallisilla ihmisillä oli luonne.

Juuri niin se oli. Niin huonosti asiat olivat, kun niitä tarkkaan tutkiskeli.

Mutta hypätä nyt yli neljä vuorokautta? Lyhentää tietoisesti elämäänsä yhdeksälläkymmenelläkuudella tunnilla. Eikö se ollut häväistys itse… perusajatusta kohtaan?

Kello oli puoli kymmenen. Oli sunnuntai. Jos nyt olisi torstaiaamu, olisi 22. päivä ja joulu...