Kansi.jpg
Likatitteli.jpg







DON DELILLO:

Valkoinen kohina (1985, suom. 1986)

Vaaka (1988, suom. 1989)

Mao II (1991, suom. 1993)

Alamaailma (1997, suom. 1999)

Esittäjä (2001, suom. 2001)

Cosmopolis (2003, suom. 2003)

Putoava mies (2007, suom. 2008)

Omegapiste (2010, suom. 2011)

Titteli.jpg

2006

Loppukesä / alkusyksy

Nimetön

3. syyskuuta

Pohjoisseinään nojaavaa miestä tuskin huomasi. Ihmisiä tuli sisään kaksi tai kolme kerrallaan, he seisoivat pimeässä ja katsoivat valkokangasta ja lähtivät sitten. Joskus he pysähtyivät melkein ovensuuhun, sisään työntyi isoja ryhmiä, kummastuneita turisteja, ja he katsoivat ja vaihtoivat jalkaa ja lähtivät sitten.

Galleriassa ei ollut tuoleja. Valkokangas, noin kolme kertaa neljä metriä, oli lattialla keskellä huonetta. Valkokangas oli läpikuultava, ja jotkut harvat jäivät pidemmäksi aikaa ja maleksivat sen toiselle puolelle. He viipyivät vielä hetken ja lähtivät sitten.

Galleriassa oli kylmä eikä siellä ollut muuta valoa kuin valkokankaan heikko harmaa hohde. Perällä pohjoisseinustalla oli melkein pilkkopimeää, ja yksin seisova mies nosti kättään kasvoja kohti, toisti hitaasti valkokankaalla näkyvän hahmon liikettä. Kun gallerian ovi liukui auki ja ihmisiä tuli sisään, huoneeseen häivähti valoa oventakaisesta tilasta, missä ihmiset katselivat taidekirjoja ja postikortteja.

Elokuvassa ei ollut repliikkejä eikä musiikkia, ei mitään ääntä. Museon vartija seisoi aivan oven vieressä, ja joskus lähtijät katsoivat häneen, etsivät katsekontaktia, mahdollista yhteisymmärrystä joka oikeuttaisi heidän hämmennyksensä. Museossa oli muitakin näyttelytiloja, kokonaisia kerroksia, ei ollut mitään syytä viipyä suljetussa huoneessa, jossa tapahtui ehkä jotakin mutta se kesti ikuisuuden.

Seinustalla oleva mies katsoi valkokangasta ja alkoi hivuttautua seinänviertä pitkin kankaan toiselle puolelle nähdäkseen saman tapahtuman käänteiskuvana. Hän katsoi, kuinka Anthony Perkins ojensi oikean kätensä kohti auton ovea. Hän tiesi, että Anthony Perkins käyttäisi valkokankaan tällä puolella oikeaa kättä ja toisella puolella vasenta. Hän tiesi, mutta hänen oli nähtävä se, ja hän liikkui pimeässä päätyseinän viertä ja siirtyi pari askelta keskemmälle katsoakseen Anthony Perkinsiä valkokankaan tällä puolella, kääntöpuolella, Anthony Perkinsiä joka käytti vasenta kättään, väärää kättä, ojensi sen ja avasi auton oven.

Mutta saattoiko vasenta kättä sanoa vääräksi kädeksi? Sillä mikä teki valkokankaan tämän puolen vähemmän todeksi?

Vartijan luokse tuli toinen vartija, ja he puhuivat hiljaa vähän aikaa, kun automaattiovi liukui auki, sisään tuli ihmisiä lasten kanssa ja ilman lapsia, ja mies palasi paikalleen seinustalle, seisoi liikkumatta, katsoi kuinka Anthony Perkins käänsi päätään.

Kameran pieninkin liike oli valtava muutos ajassa ja tilassa, mutta nyt kamera ei liikkunut. Anthony Perkins kääntää päätään. Se tapahtui kuin kokonaislukuina. Mies voisi laskea Anthony Perkinsin pään asteittaiset liikkeet. Anthony Perkins kääntää päätään viiden liikkeen sarjassa eikä yhdellä katkeamattomalla liikkeellä. Liike oli kuin rivi seinään muurattuja tiiliä, jotka voi erottaa toisistaan ja laskea, se ei ollut kuin nuolen tai linnun lento. Mutta toisaalta ei voinut sanoa, että se oli kuin jokin tai ei niin kuin jokin. Anthony Perkinsin pää kääntyy hitaasti pitkän laihan kaulan varassa.

Sen saattoi havaita vain katsomalla äärettömän tarkasti. Muiden tulemiset ja menemiset eivät häirinneet miestä vähään aikaan, ja hän pystyi katsomaan filmiä juuri niin keskittyneesti kuin oli tarpeen. Elokuvan luonne mahdollisti täydellisen keskittymisen ja samalla vaati sitä. Elokuvan armottomalla tahdilla ei ollut merkitystä ilman vastaavaa tarkkaavaisuutta, yksilöä jonka ehdoton valppaus ei herpaantunut hetkeksikään. Hän seisoi ja katsoi. Anthony Perkinsin kääntäessä päätään valkokankaalla tuntui virtaavaan ajatuksia luonnontieteistä ja filosofiasta ja muista asioista, joilla ei ollut nimeä, tai ehkä hän näki liikaa. Mutta oli mahdotonta nähdä liikaa. Mitä vähemmän oli nähtävää, ja mitä tiukemmin hän katsoi, sitä enemmän hän näki. Se oli kaiken ydin. Nähdä se mikä on nähtävissä, katsoa lopulta tietoisesti, tuntea ajan kuluminen, olla avoin sille mitä tapahtuu kaikkein vähäisimmissä liikkeissä.

Jokainen muistaa tappajan nimen, Norman Bates, mutta kukaan ei muista uhrin nimeä. Anthony Perkins on Norman Bates, Janet Leigh on Janet Leigh. Uhrin on tyydyttävä häntä esittävän näyttelijän nimeen. Norman Batesin omistamaan syrjäiseen motelliin tulee nimenomaan Janet Leigh.

Hän oli seissyt katsomassa jo yli kolme tuntia. Hän oli täällä viidettä päivää, ja kahden päivän kuluttua installaatio purettaisiin ja vietäisiin toiseen kaupunkiin tai siirrettäisiin johonkin hämärään varastoon.

Kukaan sisälle tuleva ei tiennyt mitä odottaa, eikä kukaan varmasti odottanut tätä.

Alkuperäinen elokuva oli hidastettu kahdenkymmenenneljän tunnin mittaiseksi. Hän tuntui katsovan puhdasta elokuvaa, puhdasta aikaa. Vanhan kauhuromanttisen elokuvan karkea jännitys oli haudattu aikaan. Kauanko hänen pitäisi seistä täällä, kuinka monta viikkoa tai kuukautta ennen kuin elokuvan aikateema sulattaisi itseensä hänen aikansa, vai oliko se jo alkanut tapahtua? Hän meni lähemmäksi valkokangasta ja pysähtyi alle puolen metrin päähän, näki välähdyksiä ja rakeisia katkelmia, värjyvän valon leimahduksia. Hän kiersi monta kertaa valkokankaan ympäri. Galleria oli nyt tyhjä, ja hän saattoi seistä eri kulmissa, saattoi vaihdella etäisyyttä. Hän liikkui taaksepäin katsoen koko ajan valkokangasta. Hän ymmärsi täydellisesti, miksi elokuva esitettiin ilman ääntä. Sen oli pakko olla mykkä. Sen oli tavoitettava yksilö syvällisellä tasolla vailla tämän tavanomaisia olettamuksia, vailla sitä mitä hän luulee ja otaksuu ja pitää selvänä.

Hän meni takaisin pohjoisseinälle, ohitti ovensuussa seisovan vartijan. Vartija oli paikallaan, mutta häntä ei laskettu läsnä olevaksi. Vartija oli täällä jotta häntä ei nähtäisi. Se oli hänen tehtävänsä. Vartija seisoi kasvot valkokankaan reunaa kohti mutta katsoi tyhjyyteen, sinne mihin museon vartijat katsovat, kun huoneessa ei ole ketään. Seinustalla seisova mies oli huoneessa, mutta ehkä vartija ei ottanut häntä lukuun, aivan kuten hänkään ei ottanut lukuun vartijaa. Hän oli ollut täällä monena peräkkäisenä päivänä, kerta kerralta pitempään, ja hän oli joka tapauksessa palannut seinän viereen, seisoi liikkumatta pimeässä.

Hän katsoi, kuinka näyttelijän silmät liikkuivat hitaasti luisissa kuopissaan. Kuvitteliko hän näkevänsä näyttelijän silmillä? Vai tuntuivatko näyttelijän silmät etsivän häntä?

Hän tiesi olevansa museossa sulkemisaikaan asti, vielä kaksi ja puoli tuntia, ja hän tulisi aamulla takaisin. Hän näki, kuinka sisään tuli kaksi miestä, vanhemmalla oli keppi ja puku, joka näytti olleen matkalla päällä, pitkä harmaa tukka oli niskassa palmikolla, ehkä emeritusprofessori, ehkä elokuvantutkija, ja nuoremmalla miehellä oli tavallinen paita, farkut ja lenkkitossut, apulaisprofessori, laiha ja hiukan hermostunut. He siirtyivät ovelta viereisen seinän eteen puolipimeään. Hän katsoi vielä hetken noita kahta, tiedemiehiä, elokuvantutkijoita, elokuvateorian, elokuvasyntaksin, elokuvan ja myytin, elokuvan dialektiikan, elokuvan metafysiikan asiantuntijoita, kun Janet Leigh alkoi riisuutua mennäkseen suihkuun joka myöhemmin tulvisi verta.

Näyttelijän jokainen lihasliike, silmien jokainen räpäytys oli paljastus. Jokainen teko oli paloiteltu osiin jotka erotti kokonaisuudesta niin selvästi, että katsoja huomasi erkaantuneensa kaikista odotuksista.

Jokainen katsoi jotakin. Hän katsoi kahta miestä, miehet katsoivat valkokangasta, Anthony Perkins katsoi tirkistysreiästään Janet Leighin riisuutumista.

Kukaan ei katsonut häntä. Tämä oli ihanteellinen maailma sellaisena kuin hän olisi voinut sen mielessään kuvitella. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miltä hän näytti muiden silmissä. Hän ei ollut varma, miltä hän näytti omissa silmissään. Hän näytti siltä, mitä hänen äitinsä näki katsoessaan häntä. Mutta hänen äitinsä oli kuollut. Siinä oli kysymys edistyneille opiskelijoille. Mitä hänestä oli jäljellä muiden nähtäväksi?

Ensimmäistä kertaa hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ettei hän ollut yksin. Noilla kahdella miehellä oli hyvä syy olla täällä, ja hän mietti, näkivätkö he saman kuin hän. Mutta vaikka näkisivätkin, he tekisivät toisenlaisia päätelmiä, keksisivät viittauksia moneen eri filmografiaan ja oppisuuntaan. Filmografia. Ennen se sana sai hänet nykäisemään päänsä taaksepäin, aivan kuin hän olisi halunnut siihen antiseptistä etäisyyttä.

Hän ajatteli että haluaisi ehkä ottaa suihkukohtauksesta ajan. Sitten hän ajatteli että sitä hän kaikkein viimeksi halusi. Hän tiesi, että kohtaus oli alkuperäisessä elokuvassa lyhyt, alle minuutin mittainen, tunnetusti alle, ja hän oli katsonut pitkitetyn kohtauksen täällä muutamia päiviä sitten, se oli läpeensä paloiteltua liikettä ilman epätietoisuutta ja kauhua ja hätäisesti tykyttävää pöllönkiljuntaa. Hän muisti kirkkaimmin verhonrenkaat, suihkuverhon renkaat jotka pyörivät tangossa kun verho irtoaa, normaalinopeudella hetkeä ei huomaa lainkaan, neljä rengasta pyörii hitaasti Janet Leighin lyyhistyneen ruumiin yllä, yksinäisenä runona helvetillisen kuoleman yläpuolella, ja sitten verinen vesi kieppuu ja aaltoilee suihkun viemärin ympärillä, hetki hetkeltä, pyörteilee lopulta alas.

Hän halusi nähdä sen uudestaan. Hän halusi laskea verhonrenkaat, joita oli ehkä neljä, mahdollisesti viisi tai enemmän tai vähemmän. Hän tiesi, että myös miehet viereisellä seinustalla katsoisivat tarkasti. Hän tunsi että heillä, meillä kolmella, oli jotakin yhteistä, siltä hänestä tuntui. Harvinaista kumppanuutta, jota yksittäiset tapahtumat voivat synnyttää, vaikka toiset eivät tienneetkään hänen olevan läsnä.

Vain harva tuli sisälle yksin. Ihmiset tulivat ryhminä, joukkoina, laahustivat sisään ja tungeksivat hetken aikaa ovensuussa ja lähtivät sitten. Yksi tai kaksi kääntyi ja lähti, ja muut unohtivat näkemänsä muutamassa sekunnissa kääntyessään ja mennessään ovelle. Hän ajatteli kävijöitä teatteriryhminä. Hän ajatteli, että elokuva on yksityistä.

Janet Leighin pitkä tietämättömyyden hetki. Hän katsoi, kuinka Janet Leigh alkaa riisua kylpytakkiaan. Hän tajusi ensimmäisen kerran, että mustavalkoinen filmi on ainoa oikea väline elokuvalle ideana, mielen elokuvana. Hän oli vähällä tajuta syynkin, mutta ei kuitenkaan tajunnut. Lähellä seisovat miehet varmasti tiesivät sen. Tämä elokuva tässä kylmässä pimeässä tilassa edellytti ehdottomasti mustavalkoista filmiä, sillä sekin oli neutraloiva tekijä, keino jolla tapahtumat alkavat muistuttaa yksinkertaista elämää, olentoa joka vetäytyy huumautuneisiin osiinsa. Janet Leigh vähä vähältä tapahtumaketjussa jossa hän ei tiedä, mitä hänelle tapahtuu.

Sitten miehet lähtivät, noin vain, menivät ovelle. Hän ei tiennyt miten suhtautua. Hän otti sen henkilökohtaisesti. Korkea ovi liukui auki kepin kanssa liikkuvan miehen ja uudestaan hänen apulaisensa edessä. He menivät ulos. Mitä, saivatko he tarpeekseen? He menivät vartijan ohi ja katosivat. He tarvitsivat sanoja ajatellakseen. Juuri se oli heidän ongelmansa. Toiminta oli liian hidasta heidän elokuvasanastolleen. Hän ei tiennyt, oliko siinä mitään järkeä. He eivät kyenneet tuntemaan tällä vauhdilla heijastettujen kuvien sykettä. Heidän elokuvasanastoaan, niin hän ajatteli, ei voinut käyttää verhotankoihin eikä verhonrenkaisiin eikä verhon ripustusreikiin. Mitä, pitikö heidän ehtiä koneeseen? Hän oli kuvitellut heidän olevan tosissaan, mutta eivät he olleetkaan. Eikä tämä ole oikea paikka niille, jotka eivät ole tosissaan.

Sitten hän ajatteli: minkä suhteen tosissaan?

Joku tuli huoneessa tiettyyn kohtaan ja heitti varjon valkokankaalle.

Tähän kokemukseen kuului unohtamisen elementti. Hän halusi unohtaa alkuperäisen elokuvan tai ainakin kutistaa muiston etäiseksi tunkeilemattomaksi viittaukseksi. Hän oli nähnyt tämän version viikon mittaan kerran toisensa jälkeen, ja niistäkin oli jäänyt muisto. Anthony Perkins Norman Batesina, kahlaajalinnun kaula, linnunprofiili.

Elokuva sai hänet tuntemaan itsensä ihmiseksi joka katsoi elokuvaa. Hän ei tavoittanut sen merkitystä. Hän tunsi koko ajan asioita, joiden merkitystä hän ei tavoittanut. Mutta tämä ei ollut oikea elokuva, ei ainakaan kirjaimellisesti. Tämä oli video. Mutta samalla elokuva. Väljemmin ajatellen hän katsoi filmiä, elokuvaa, enemmän tai vähemmän liikkuvaa kuvaa.

Janet Leighin kylpytakki laskeutuu lopulta WC-istuimen suljetun kannen päälle.

Nuorempi olisi halunnut jäädä, niin hän ajatteli, se jolla oli risaiset lenkkitossut. Mutta hänen oli seurattava perinteistä teoreetikkoa, jolla oli palmikoitu tukka, tai hän olisi voinut vaarantaa akateemisen tulevaisuutensa.

Tai putoaminen portaissa, johon oli vielä pitkä aika, ehkä jopa monta tuntia ennen kuin yksityisetsivä Arbogast putoaa portaita selkä edellä, kasvot pahasti viillettyinä, silmät selällään, kädet huitoen, hän muisti kohtauksen aiemmilta päiviltä tai ehkä vasta eilisestä, päiviä ja katselukertoja ei pystynyt erottamaan toisistaan. Arbogast. Nimi oli painunut tiukasti johonkin vasemman aivopuoliskon hämärään sopukkaan. Norman Bates ja yksityisetsivä Arbogast. Nimet olivat pysyneet hänen mielessään, vaikka hän oli nähnyt alkuperäisen elokuvan vuosia sitten. Arbogast portaissa, ikuisesti putoamassa.

Kaksikymmentäneljä tuntia. Museo suljettiin useimpina päivinä puoli kuudelta. Hän toivoi, että museo suljettaisiin mutta galleria pysyisi auki. Hän halusi nähdä filmin alusta loppuun kahdenkymmenenneljän peräkkäisen tunnin aikana. Ketään ei päästettäisi sisään sen jälkeen, kun esitys oli alkanut.

Hän katsoi eräässä mielessä historiaa, elokuvaa joka tunnettiin kaikkialla. Hän leikitteli ajatuksella että galleria oli kuin suojeltu muistomerkki, kuolleen runoilijan mökki, äänetön hautakammio, keskiaikainen kappeli. Batesin motelli on juuri täällä. Mutta ihmiset eivät näe sitä. He näkevät pilkottua liikettä, elokuvan pysäytyskuvia kivettyneen elämän rajapinnassa. Hän ymmärtää mitä he näkevät. He näkevät yhden aivokuolleen huoneen keskellä kuutta hienoa kerrosta jotka ovat täynnä taidetta. Heitä kiinnostaa alkuperäinen elokuva, tavallinen kokemus jonka voi uudistaa kotona television ääressä, kun likaiset astiat lojuvat keittiön altaassa.

Uupumus tuntui jaloissa, tuntien ja päivien seisoskelu, pystyasennossa olevan kehon paino. Kaksikymmentäneljä tuntia. Kuka kestäisi, fyysisesti tai muutenkaan? Pystyisikö hän menemään ulos kadulle sen jälkeen, kun olisi elänyt kokonaisen vuorokauden tässä radikaalisti muuttuneessa ajassa? Seisten pimeässä, katsoen valkokangasta. Katsoen nyt, kuinka vesi tanssii Janet Leighin kasvojen edessä, kun hän luisuu kaakeliseinää pitkin alas, ojentaa kätensä kohti suihkuverhoa tarttuakseen siihen, pysäyttääkseen ruumiinsa liikkeen kohti viimeistä hengenvetoa.

Veden virtaus suihkusta on kuin eräänlaista tanssia, huojumisen tai keinahtelun illuusio.

Kun hän olisi katsonut elokuvaa kaksikymmentäneljä tuntia yhteen menoon, menisikö hän ulos kadulle nimensä ja osoitteensa unohtaneena? Tai jos aukioloajat pysyisivät nykyisellään ja esitys saisi jatkoaikaa, ja hän olisi täällä viisi, kuusi, seitsemän tuntia päivässä viikosta toiseen, pystyisikö hän elämään maailmassa? Halusiko hän? Missä maailma ylipäätään oli?

Hän laski kuusi rengasta. Renkaat pyörivät tangossa, kun Janet Leigh vetää suihkuverhon mukanaan alas. Veitsi, hiljaisuus, pyörivät renkaat.

Vaatii tarkkaavaisuutta nähdä, mitä silmien edessä tapahtuu. Vaaditaan työtä, harrasta ponnistelua nähdä se mitä katsotaan. Hän oli lumoutunut tästä, syvyyksistä jotka syntyivät liikkeen hidastamisesta, asioista jotka saattoi nähdä, syvyyksistä jotka jäivät helposti huomaamatta silloin, kun näkemistapa oli pinnallinen.

Valkokankaalle lankesi silloin tällöin ihmisten varjoja.

Hän alkoi ajatella yhden asian suhdetta toiseen. Tällä filmillä oli alkuperäiseen elokuvaan samanlainen suhde kuin alkuperäisellä elokuvalla todellisen elämän kokemukseen. Tämä oli irrottautuminen irrottautumisesta. Alkuperäinen elokuva oli fiktiota, tämä oli todellista.

Merkityksetöntä, hän ajatteli, tai ehkä ei.

Päivä tihkui pois, kävijät vähenivät, tyrehtyivät olemattomiin. Hän halusi olla juuri täällä, pimeässä tätä seinää vasten.

Huone tuntuu liukuvan kiskoilla henkilön takana. Henkilö liikkuu, mutta sen sijaan huone näyttää liikkuvan. Hänen kiinnostuksensa kohtaukseen syveni, kun katsottavana oli vain yksi henkilö tai mikä ehkä vielä parempaa, ei yhtään.

Tyhjä portaikko ylhäältä nähtynä. Jännitys yrittää tiivistyä, mutta äänettömyys ja liikkumattomuus ovat sitä voimakkaampia.

Hän alkoi ymmärtää vasta nyt, että oli seissyt tässä odottaen jotakin. Mitä se oli? Tähän asti se oli pysynyt tietoisuuden ulottumattomissa. Hän oli odottanut, että huoneeseen tulisi nainen, ilman seuraa, joku jolle hän voisi puhua tässä seinän vieressä, kuiskaten, tietysti vain muutaman sanan, tai jonka kanssa hän voisi vaihtaa myöhemmin muualla ajatuksia ja vaikutelmia siitä, mitä he olivat nähneet ja miltä se oli tuntunut. Eikö siitä ollut kyse? Hän ajatteli, että sisään tulisi nainen joka jäisi katsomaan joksikin aikaa, jäisi seinän viereen tunniksi, puoleksi tunniksi, se riittäisi, puoli tuntia olisi tarpeeksi, pehmeä-ääninen vakava ihminen päällään vaalea kesämekko.

Idiootti.

Se tuntui todelliselta, tahti on paradoksaalisen todellinen, ihmiset liikkuvat rytmikkäästi, liikkuvat juuri ja juuri, 12-säveljärjestelmässä, asiat tapahtuvat juuri ja juuri, syy ja seuraus ovat niin dramaattisen kaukana toisistaan, että se tuntui hänestä todelliselta, samalla tavalla kuin kaikki fyysisen maailman käsittämättömät asiat tuntuvat todellisilta.

Ovi liukui auki, kerroksen toisessa päässä oli pientä liikehdintää, ihmisiä astui liukuportaisiin, virkailija veti luottokortteja päätteen läpi, toinen virkailija pakkasi tavaroita museon isoihin kiiltäviin kasseihin. Valoa ja ääntä, sanatonta yksitoikkoista muminaa, viite ulkopuoliseen elämään, ulkopuoliseen maailmaan, merkilliseen kirkkaaseen todellisuuteen joka hengittää ja syö tuolla jossakin, siihen mikä ei ole elokuvaa.

1

Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä. Hän sanoi sen useammin kuin kerran, siis Elster, useammalla kuin yhdellä tavalla. Hänen elämänsä elettiin silloin, niin hän sanoi, kun hän istui ja tuijotti tyhjää seinää ajatellen illallista.

Hän sanoi, että kahdeksansataasivuinen elämäkerta on pelkkää merkityksetöntä spekulaatiota.

Minä melkein uskoin häntä, kun hän puhui niin. Hän sanoi, että me kaikki teemme sitä koko ajan, muutumme ohimenevien ajatusten ja hämärien kuvien takana omaksi itseksemme, mietimme laiskasti milloin kuolemme. Sillä tavoin me elämme ja ajattelemme, tiesimmepä sen tai emme. Valikoimattomin ajatuksin, jotka tulevat katsoessamme junan ikkunasta, meditatiivisen paniikin pieninä ikävinä laikkuina.

Aurinko porotti. Juuri tätä hän halusi, halusi tuntea helteen työntyvän ruumiiseensa, halusi tuntea ruumiinsa, halusi pelastaa ruumiinsa siltä, mitä hän nimitti uutisten ja liikennetiedotusten kuvotukseksi.

Tämä oli autiomaata kaukana kaupungeista ja hajanaisista taajamista. Hän oli täällä syödäkseen, nukkuakseen ja hikoillakseen, ollakseen tekemättä mitään, istuakseen ja ajatellakseen. Talon lisäksi täällä ei ollut muuta kuin etäisyyksiä, ei näkymiä eikä avaria maisemia vaan pelkkiä etäisyyksiä. Hän oli täällä, niin hän sanoi, lakatakseen puhumasta. Eikä hänellä ollut minun lisäkseni ketään jolle puhua. Hän puhui aluksi vähän eikä auringonlaskun aikana sanaakaan. Täällä ei ollut osakkeiden ja arvopapereiden markkinoimia komeita eläkeläisauringonlaskuja. Elsterille auringonlasku oli ihmiskeksintöä, valon ja tilan havaitseminen teki hetkestä ihailemisen arvoisen. Me katsoimme ja ihailimme. Ilmassa oli värinää, kun nimeämättömät värit ja maastonmuodot nousivat esiin, piirtyivät näkyviin kirkkaampina ja laajempina. Ehkä ikäeromme sai minut ajattelemaan, että hän tunsi hiipuvassa valossa jotakin muuta, sitkeää rauhattomuutta joka ei ollut keksittyä. Se selittäisi vaitiolon.

Talo oli murheellinen hybridi. Ulkovuoraus oli limilautaa, katto oli aaltopeltiä, etupuolen polun kiveäminen oli jäänyt kesken, ja toiseen päätyyn oli kyhätty terassi.

Hänen vaitonainen tuntinsa vietettiin terassilla, taivaan leimutessa soihtuna, keskellä kukkuloita joita tuskin näki puolenpäivän valkeudessa.

Uutiset ja liikennetiedotukset. Urheilu-uutiset ja säätiedotukset. Niillä karvailla termeillä hän kuvasi entistä elämäänsä, yli kahta vuotta jotka hän oli elänyt sotaa käyvien ahtaiden aivojen parissa. Se oli pelkkää taustakohinaa, hän sanoi huiskauttaen kättään. Hänestä oli mukava huiskauttaa torjuvasti kättään. Riskiarvioinnit ja toimintaperiaatedokumentit, moniammatilliset työryhmät. Hän oli ulkopuolinen, tutkija jolla oli kannatusta mutta ei hallintokokemusta. Hän istui turvallisessa kokoushuoneessa strategisten suunnittelijoiden ja sotilasanalyytikkojen kanssa. Hänen tehtävänsä oli konseptualisointi, sitä sanaa hän käytti, lainausmerkeissä, hänen oli sovellettava laajempia aatteita ja periaatteita sellaisiin asioihin kuin joukkojen sijoittaminen ja kapinan kukistaminen. Hänellä oli oikeus lukea salaisia sähkeitä ja pienelle piirille tarkoitettuja muistioita, niin hän sanoi, ja hän kuunteli vakituisten asiantuntijoiden, tiedustelupalvelun metafyysikkojen, Pentagonin haaveilijoiden jutustelua.

Pentagonin E-kehän kolmas kerros. Pullistelua ja rehentelyä, hän sanoi.

Hän vaihtoi sen kaiken tilaan ja aikaan. Niitä hän tuntui imevän itseensä huokostensa kautta. Etäisyydet sulkivat sisäänsä maiseman kaikki piirteet, ja siellä oli geologisen ajan voimaa, siellä jossakin, kaivauksilta vaalenneita luita etsivien arkeologien naruruudukoita.

Näen koko ajan sanat. Kuumuus, tila, liikkumattomuus, etäisyys. Niistä on tullut visuaalisia mielentiloja. En ole varma mitä se tarkoittaa. Näen koko ajan eristyneitä hahmoja, näen fysikaalisten ulottuvuuksien ohi tunteisiin, joita nuo sanat synnyttävät, tunteisiin jotka syvenevät ajan myötä. Siinä vielä yksi sana, aika.

Minä ajoin autolla ja katsoin. Hän pysyi kotona, istui narisevan terassin nauhamaisessa varjossa ja luki. Minä patikoin palmu-uomiin ja kuljin merkitsemättömiä polkuja, aina vettä, kannoin aina mukanani vettä, ja aina hattu, minulla oli aina leveälierinen hattu ja huivi niskan suojana, ja seisoin kallionkielekkeillä polttavassa auringossa, seisoin ja katsoin. Autiomaa oli kokemuspiirini ulkopuolella, se oli tuntematon olento, se oli science fictionia, samaan aikaan kaikkialle tunkeutuvaa ja etäistä, ja minun oli pakotettava itseni uskomaan että olin täällä.

Hän tiesi missä oli, omassa tuolissaan, perillä prototyyppimaailmasta, niin minä ajattelin, kymmenen miljoonan vuoden takaisista meristä ja kaisloista. Hän pani silmät kiinni ja katsoi omassa mielessään lajeja jotka kuolevat myöhemmin sukupuuttoon, lasten kuvakirjojen ruohikkoisia tasankoja, seutua jossa kuhisi onnellisia kameleita ja jättiläisseeproja, mastodontteja, sapelihammastiikereitä.

Sukupuuttoon kuoleminen oli hänen tämänhetkinen aiheensa. Maisema inspiroi aiheisiin. Avaruus ja klaustrofobia. Siitä tulisi aihe.

Richard Elster oli seitsemänkymmentäkolme, minä en edes puolta siitä. Hän oli kutsunut minut luokseen tänne, vanhaan niukasti kalustettuun taloon, joka sijaitsi jonkin herran hylkäämän loukon eteläpuolella Sonoran autiomaassa tai ehkä Mojaven autiomaassa tai jossakin aivan muussa autiomaassa. Hän oli sanonut, ettei kyseessä ollut pitkä vierailu.

Tänään oli kymmenes päivä.

Olin puhunut hänen kanssaan kahdesti aikaisemmin, New Yorkissa, ja hän tiesi suunnitelmastani, tiesi että halusin tehdä elokuvan hänen ajastaan ministeriössä, ajasta jolloin möläyteltiin ja änkytettiin Irakista.

Tosiasiassa hän olisi elokuvan ainoa henkilö. Hänen kasvonsa, hänen puheensa. Enempää en tarvinnut.

Ensin hän sanoi ei. Sitten hän sanoi ei tulisi kuuloonkaan. Lopulta hän soitti ja sanoi, että voisimme keskustella asiasta mutta emme New Yorkissa emmekä Washingtonissa. Liian paljon helvetin kaikuja.

Lensin San Diegoon, vuokrasin auton ja ajoin itään vuorille, jotka näyttivät kohoavan tienmutkista, taivaalla oli myöhäiskesän ukkospilviä, ja jatkoin ruskeiden kukkuloiden poikki ohi kivivyöryvaroitusten ja kaltevien kekojen joissa oli ohuita rankoja, ja lopulta käännyin päällystetyltä tieltä kärrypolulle, harhailin jonkin aikaa Elsterin tuhertamalla kartalla.

Tulin perille pimeässä.

”Ei mukavaa nojatuolia, ei lämmintä valoa eikä kirjahyllyä taustalla. Vain mies ja seinä”, minä sanoin. ”Mies seisoo ja puhuu kaikesta kokemastaan, kertoo kaiken mitä tulee mieleen, ihmisistä, teorioista, yksityiskohdista, tunteista. Sinä olet se mies. Kuvan ulkopuolella ei ole haastattelijaa. Väliin ei oteta taistelukuvaa eikä muiden kommentteja, ei kuvaan eikä sen ulkopuolelle.”

”Mitä muuta?”

”Yksinkertainen lähikuva.”

”Mitä muuta?” hän kysyi.

”Jos tulee taukoja, sinä päätät niistä, minä kuvaan koko ajan.”

”Mitä muuta?”

”Hard drive -kamera. Yksi katkeamaton otos.”

”Kauanko siihen menee?”

”Riippuu sinusta. Venäläinen Aleksandr Sokurov on tehnyt pitkän elokuvan nimeltä Venäläinen arkki. Yhtäjaksoinen otos, noin tuhat näyttelijää ja avustajaa, kolme orkesteria, historiaa, fantasiaa, joukkokohtauksia, tanssiaiskohtauksia, ja kun elokuvaa on kulunut tunti, tarjoilija pudottaa lautasliinan, ei leikkausta, ei voi leikata, kamera viilettää pitkin käytäviä ja nurkkien ympäri. Yhdeksänkymmentäyhdeksän minuuttia”, minä sanoin.

”Mutta sen teki mies nimeltä Aleksandr Sokurov. Sinun nimesi on Jim Finley.”

Olisin nauranut, jollei hän olisi sanonut sitä omahyväisesti. Elster puhui venäjää ja äänsi ohjaajan nimen juurevan ylenpalttisesti. Se antoi hänen huomautukselleen ylimääräisen omahyväisen sävyn. Olisin voinut mainita sen itsestään selvän asian, etten aikonut kuvata isoja väkijoukkoja mutkikkaissa kohtauksissa. Mutta annoin vitsin elää elämänsä loppuun. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka sietävät edes vähäisiä oikaisuja.

Hän istui terassilla, pitkä mies ryppyisissä puuvillahousuissa kuin maamerkki. Hän oli paidatta suurimman osan päivää, varjossakin aurinkovoiteella kyllästettynä, ja hänen hopeanharmaa tukkansa oli lyhyellä palmikolla niin kuin aina.

”Kymmenes päivä”, minä sanoin hänelle.

Hän uhmasi aurinkoa aamupäivisin. Hänen oli täydennettävä D-vitamiinivarastoaan, ja hän nosti käsivartensa kohti aurinkoa, vetosi jumaliin, niin hän sanoi, vaikka se tarkoitti vaivihkaa syntyviä kudosmuutoksia.

”On terveellisempää viitata kintaalla eräille varoituksille kuin elää niiden mukaan. Kaipa sinä sen tiedät”, hän sanoi.

Hänen kasvonsa olivat pitkät ja punakat, leukapielien iho roikkui hiukan. Nenä oli iso ja rokonarpinen, silmät ehkä harmahtavanvihreät, kulmakarvat harottavat. Palmikoidun tukan olisi pitänyt näyttää hullulta, mutta se ei näyttänyt. Tukassa ei ollut varsinaista kampausta, vaan se oli palmikoitu leveinä suortuvina niskaan, ja se antoi hänelle eräänlaista kulttuurista identiteettiä, yksilöllisyyttä, sai hänet näyttämään intellektuellilta heimopäälliköltä.

”Onko tämä maanpako? Oletko täällä maanpaossa?”

”Wolfowitz meni Maailmanpankkiin. Se oli maanpakoa”, hän sanoi. ”Tämä on eri asia, hengellinen retriitti. Talon omisti aikaisemmin eräs ensimmäisen vaimoni sukulainen. Kävin täällä silloin tällöin vuosien varrella. Tulin tänne kirjoittamaan, ajattelemaan. Muualla, kaikkialla muualla päiväni alkaa konfliktilla, jokainen askel kaupungin kadulla on konflikti, muut ihmiset ovat konflikteja. Täällä on toisin.”

”Mutta tällä kertaa et kirjoita.”

”Minulta on pyydetty kirjaa. Sodanjohdon muotokuvaa etuoikeutetun ulkopuolisen näkökulmasta. Mutta en halua kirjoittaa kirjaa, en minkäänlaista kirjaa.”

”Haluat istua täällä.”

”Talo on nyt minun ja lahoaa pystyyn mutta lahotkoon. Aika hidastuu, kun olen täällä. Aika sokeutuu. Maiseman pikemminkin tuntee kuin näkee. En tiedä koskaan mikä päivä on. En tiedä, onko kulunut minuutti vai tunti. Täällä en vanhene.”

”Kunpa voisin sanoa samaa.”

”Haluat vastauksen. Sitäkö yrität sanoa?”

”Haluan vastauksen.”

”Sinulla on siellä oma elämä.”

”Elämä. Se saattaa olla liian vahva sana.”

Hän istui pää takakenossa, silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa.

”Sinähän et ole naimisissa, vai kuinka?”

”Eronnut. Me olemme eronneet”, minä sanoin.

”Te olette eronneet. Se kuulostaa tutulta. Onko sinulla työpaikka, teetkö jotakin projektien välillä?”

Voi olla, että hän yritti olla annostelematta tappavaa ironiaa sanaan projekti.

”Satunnaishommia. Tuotantotöitä, vähän leikkaamista.”

Hän katsoi nyt minuun. Ehkä hän mietti, kuka minä olin.

”Kysyinkö minä jo, miksi olet noin laiha? Sinä syöt. Ahdat sisääsi ruokaa siinä missä minäkin.”

”Minä näytän syövän. Minä syön. Mutta elokuva imee kaiken energian, kaiken ravinnon”, minä sanoin. ”Ruumis ei saa mitään.”

Hän pani taas silmät kiinni, ja katsoin, kuinka hiki ja aurinkovoide noruivat hitaasti pitkin otsaa. Odotin, että hän kysyisi omista elokuvistani, odotin kysymystä jota en halunnut kuulla. Mutta hän oli jo menettänyt mielenkiintonsa keskusteluun, tai hänellä vain oli niin iso ego että hän unoh...