Eurooppalaisen kulttuurin käännekohtia

Euroopan kulttuurin keskeiset vaiheet antiikista nykyaikaan

Soile Varis

ISBN 978-952-5901-14-6 (EPUB)
Copyright Soile Varis ja Klaava Media
1. painos, syyskuu 2011

Kustantaja Klaava Media / Andalys Oy
www.klaava.fi
kirja@klaava.fi

Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän julkaisun tai sen osan jäljentäminen tai kopiointi ilman tekijänoikeuksien haltijan lupaa on tekijänoikeuslain mukaisesti kielletty.

Sisällysluettelo

1. Antiikin aika

2. Keskiajan yhtenäiskulttuuri

3. Uuden ajan murros

4. Itsevaltius, barokki ja rokokoo

5. Valistuksen ja vallankumousten aikakausi

6. Suurten aatteiden vuosisata

7. Nykyaika – kulttuurin pirstoutuminen

1. Antiikin aika

Antiikiksi kutsutaan kreikkalaisroomalaista kulttuuria, joka vaikutti Välimeren alueella noin 1000 eKr. – 500 jKr. Tuolloin luotiin Euroopan sivistyksellinen pohja. Siirtolaisuuden vaikutuksesta kreikkalainen kulttuuri levisi laajalle Välimeren ympäristöön.

Ateena ja Sparta

Kreikan kaupunkivaltiot alkoivat kehittyä 800 - 500 eKr. Ne olivat hallintotavaltaan erilaisia, mutta niitä yhdisti yhteinen kieli ja kulttuuri. Tunnetuimmat antiikin Kreikan kaupunkivaltioista olivat Ateena ja Sparta.

Maailmanhistoriaan vaikutti merkittävällä tavalla se, että Ateena siirtyi 500-luvulla eKr. demokratiaan, kansanvaltaan. Ateenassa harjoitettu demokratia oli välitöntä ja suoraa. Ylintä valtaa käytti kansankokous, johon kaikki 20 vuotta täyttäneet asekuntoiset miehet saivat osallistua.

Äänestyslippuina käytettiin saviruukun palasia. Kansankokoukselle asioita valmisteli viidensadan neuvosto, joka myös toimeenpani päätökset. Kansantuomioistuin käytti tuomiovaltaa. Molempiin elimiin valittiin edustajat arvalla.

Ateenan demokratia ei kuitenkaan koskenut kaikkia kaupunkivaltion asukkaita. Sen ulkopuolelle jäivät naiset, kaupunkivaltion lukuisat orjat sekä muualta muuttaneet asukkaat, metoikit. Silti demokratiaan siirtyminen vapautti voimia, minkä seurauksena Ateena alkoi kukoistaa.

Sparta oli sotilasvaltio, oligarkia. Yksi valtion tärkeimpiä tehtäviä oli sotaretkien johtaminen. Kaupunkivaltion johtoon valittiin kaksi kuningasta, jotka tulivat tärkeistä ylimyssuvuista ja joiden vastuulla sotaretket olivat. Ylintä valtaa käytti vanhempainneuvosto eli gerusia.

Nuorison kasvattamista ja ihmisten yksityiselämää valvottiin Spartassa tarkasti. Sekä tytöt että pojat kasvatettiin sotilasvaltion tarpeita silmälläpitäen vahvoiksi ja voimakkaiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Spartassa naisella ja tytöllä oli kuitenkin tasa-arvoinen asema suhteessa miehiin ja poikiin. Sen sijaan Ateenassa naisen asema oli tarkkaan rajattu ja alistettu.

Uskonto

Laaja jumaltarusto yhdisti eri kaupunkivaltioissa asuvia kreikkalaisia toisiinsa. Tarusto suorastaan vilisi eri elämänalueisiin liittyviä jumalia, jumalattaria ja neuvokkaita sankareita. Olympolaiset jumalat, kuten pääjumala Zeus, viisaudenjumala Apollon tai rakkaudenjumalatar Afrodite olivat ylhäisön jumalia. Uskottiin, että he asuivat Olympos-vuorella ja vaikuttivat merkittävästi ihmisten elämään. Jumalien yläpuolella oli kuitenkin vielä kohtalo. Tavallisen kansan tärkeimmät jumaluudet liittyivät jokapäiväisen elannon hankkimiseen. Tärkeimpiä olivat viljanjumalatar Demeter sekä Dionysos, viininjumala. Jumalia pidettiin kuolemattomina.

Kreikkalaisessa tarustossa kerrottiin usein myös heeroksista eli sankareista. He olivat ihmisten ja jumalien välimaastossa, kuolevaisia, mutta kuitenkin jollakin tavalla poikkeuksellisia. Tällaisia kuuluisia kreikkalaisia sankareita olivat muun muassa Theseus ja Herakles. Theseus liitetään Minotauros-hirviön tappamiseen ja Ariadneen, Herakles sen sijaan tuli tunnettu valtaisista voimistaan. Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyi myös kentaureja, nymfejä ja seireenejä. Pyhiä kirjoja tai papistoa ei ollut. Ihmiset huolehtivat suhteista jumaliin itse, uhraten ja rukoillen. Tätä tarkoitusta varten jumalten asuntojen eli temppeleiden edustalla oli alttareita.

Jumalten arveltiin ilmaisevan tahtonsa oraakkeleiden eli ennustajien välityksellä. Yksi Kreikan merkittävimmistä ja arvostetuimmista oli Delfoin oraakkeli, jolta tultiin hakemaan vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin kaukaakin. Murheet saattoivat liittyä niin yksityisiin kuin valtiollisiinkin asioihin.

Uskonnolla oli Kreikan kulttuurissa, kuten urheilemisessa, keskeinen sija. Myös olympialaiset saivat alkunsa antiikin ajan uskonnollisista juhlista. Olympiassa järjestettiin joka neljäs vuosi kisat, joissa kilpailtiin ylijumala Zeun kunniaksi monissa eri lajeissa. Ensimmäiset olympialaiset järjestettiin vuonna 776 eKr. Kisoihin saivat osallistua vain miehet. Olympialaisia pidettiin vuoteen 391, jolloin Rooman kristitty keisari kielsi ne pakanallisina.

Taide

Kreikka sai vaikutteita Lähi-idästä niin maalaus-, kuvanveisto- kuin rakennustaiteeseenkin. Kreikkalaisten taiteesta tuli esikuva myöhemmin antiikin Roomalle ja sen välittämänä koko länsimaiselle kulttuurille.

Kreikan taide jaetaan kolmeen kauteen: arkaaiseen (n.600 - 480 eKr.), klassiseen (480 - 330 eKr.) ja hellenistiseen (330 - 30 eKr.). Arkaaisella kaudella kuvataiteellinen ilmaisu oli jäykkää ja Egyptin vaikutus näkyi siinä selkeästi. Monet antiikin Kreikan rakennustaiteen helmistä rakennettiinkin klassisella kaudella, kun Ateena oli jälleen kerran menestyksekkäästi torjunut mahtavan Persian hyökkäykset. Persialaissotien jälkeen alkoi vilkas rakentaminen sekä kulttuurin kukoistus.

Klassisella kaudella veistotaide vapautui: ihmisvartalot kuvattiin ihanteellisina, asennot olivat vapaampia ja lihasten liike ja voima esitettiin tarkasti. Hellenistisellä kaudella taiteeseen tuli enemmän realismia ja myös aiheet olivat moninaisempia. Kuvattaviksi kelpasivat jumalien ja kaunisvartaloisten urheilijoiden lisäksi myös tavalliset ihmiset. Toisin kuin pitkään luultiin, antiikin veistokset oli maalattu värikkäiksi.

Loivasti harjakattoiset temppelit olivat suorakaiteen muotoisia ja niiden sivuja kiersivät pylväät. Pylväiden koristelussa erotetaan kolme tyyliä: doorilainen, joonialainen ja korinttilainen. Temppelit maalattiin värikkäiksi. Yksi kauneimmista nykypäivään säilyneistä doorilaisista temppeleistä on Akropoliin kukkulalla Ateenassa sijaitseva Parthenon, joka omistettiin Pallas Atheneelle. Muita kreikkalaisen arkkitehtuurin tunnusmerkkejä olivat korkokuvin koristellut friisit, päätykolmiot ja veistokset. Temppelit koristeltiin veistoksilla, jotka useimmiten kuvasivat täydellistä miesvartaloa ja sen täydellistä liikehdintää. Myös amfiteatterit olivat tyypillistä kreikkalaisten rakennustaidetta. Kreikkalaisten maalaustaide sen sijaan on säilynyt lähinnä maljakkomaalauksessa.

Kirjallisuus ja näytelmä

Kreikkalainen tarinankerronta oli elävää ja levisi pitkään suullisesti. 700-luvulla eKr. alkoi syntyä kirjoitettua kirjallisuutta. Troijan sotaan liittyvää Ilias ja Odysseia–eeposta (n.750-650 eKr.) pidetään eurooppalaisen kirjallisuuden alkuna. Molemmat teokset kuvaavat ylhäisön elämää, ja niiden arvellaan olevan kahden eri kirjoittajan tuotosta. Antiikin aikana kuitenkin uskottiin, että teosten tekijä oli sokea runonlaulaja Homeros. Eepoksen tarut yhdistivät kreikkalaisia monin tavoin, niin uskonnollisesti kuin moraalisestikin.

Näytelmän syntyjuuret ovat viininjumala Dionysoksen kunniaksi esitetyissä juhlallisuuksissa. Teatteri oli hänen temppelinsä. Näytelmiin kuului laulua, tanssia sekä kuoron ja näyttelijän vuoropuhelua. Teatterilajeista suosituimmat olivat tragedia ja komedia. Murhenäytelmät käsittelivät yleensä jumaltarustoa. Tunnettuja tragediantekijöitä olivat Aiskhylos (Oresteia), Sofokles (Kuningas Oidipus) ja Euripides (Medeia, Troijan naiset). Komedian tekijöistä jälkipolville on säilynyt Aristofaneen tuotantoa (Pilvet, Linnut). 400-luvulla eKr. Ateenasta tuli näytelmätaiteen keskus.

Hellenismi

(330 eKr.-30 eKr.) oli itämaisen ja kreikkalaisen kulttuurin yhdistelmä, joka sai alkunsa Aleksanteri Suuren valloitusten seurauksena. Hellenismi kukoisti erityisesti kaupungeissa ja yläluokan piirissä. Kreikkalaiset omaksuivat piirteitä Lähi-idän kansojen kulttuurista ja nämä puolestaan Kreikasta. Molemmat sulauttivat uusia aineksia omiin perinteisiinsä ja kulttuuriinsa. Hellenistisellä kaudella hallitsijoita alettiin pitää jumalina ja heille rakennettiin mahtavia palatseja. Koulutuksesta ja sivistyneestä kasvatuksesta tuli yläluokan parissa entistä tärkeämpää.

Filosofia

Ihmisen tutkiminen ja pohtiminen synnytti antiikin aikana filosofian, joka tarkoitti viisauden rakastamista. Jumalmyyttien sijaan ajattelijat alkoivat korostaa järjen merkitystä. Merkittäviä filosofeja olivat 300- 400-luvulla Ateenassa vaikuttaneet Sokrates, Platon ja Aristoteles, ja myöhemmin hellenistisenä aikana Zenon ja Epikuros. Sokrateen mukaan hyve oli tietoa.

Platon pohti hyvää elämää ja hyvää valtiota. Hänen mukaansa viisaiden kansalaisten eli filosofien tulisi hallita valtiota. Aristoteles oli erityisen kiinnostunut luonnontieteistä ja hänen oppinsa hyväksyttiin myös keskiajalla. Zenonin stoalaisuus vetosi erityisesti roomalaisiin, koska se korosti järkeä ja itsehillintää. Roomalaiset arvostivat ihmisten hyveinä myös uskollisuutta, arvokkuutta, miehuullisuutta ja hurskautta.

Antiikin ajan merkittävimpiä tiedemiehiä olivat Arkhimedes, Aristarkhos, Hippokrates ja Eukleides. Arkhimedes oli matemaatikko, joka teki teknisiä keksintöjä, kuten vesiruuvin ja sotakoneita. Tähtitieteilijä Aristarkhos ymmärsi, että planeetat kiertävät Aurinkoa eivätkä Maata. Hippokrates puolestaan osoitti lääkkeiden parantavan voiman. Eukleideen geometrian oppikirjaa on käytetty nykypäiviin asti.

Filosofiasta ja järkiperäisestä ajattelusta kehittyi länsimaisen kulttuurin tärkeä tekijä. Se muutti ihmisten maailmankuvan myyttisestä tietoperäiseksi. Hellenistisenä aikana tieteen keskuspaikaksi Ateenan ohella nousi Egyptin Aleksandria. Sinne perustettiin tiedekeskus Museion, muusain temppeli. Sen yhteydessä oli oman aikansa maailman suuri kirjasto, jossa oli noin 700 000 kirjakääröä. Kirjasto tuhoutui 600-luvulla.

Antiikin Rooma

Tarun mukaan Rooma perustettiin vuonna 753 eKr. Aluksi se oli vain pieni kylä, joka alkoi kehittyä vanhan kauppapaikan, Tiber-joen, tuntumaan. Määrätietoisten valloitussotien seurauksena Rooman alue alkoi kasvaa, ja 100-luvulla se oli alueellisesti laajimmillaan. Tuolloin se oli jo kehittynyt valtavaksi imperiumiksi, joka oli alistanut valtaansa lukuisia muita kansoja ja kulttuureita.

Rooman vaiheet voidaan jakaa kolmeen osaan. Varhainen Rooma oli etruskien johtama kuningaskunta. Tasavallaksi se muuttui 500-luvun alussa eKr., jolloin viimeinen etruskikuningas syrjäytettiin. Rooman tasavaltaa hallitsivat lakeja säätävä kansankokous ja ylhäisön jäsenistä koostuva senaatti. Demokratia ei siirtynyt Kreikasta Roomaan. Kansankokouksella oli Roomassa vähäisempi merkitys kuin Kreikassa.

Rooman tasavalta ajautui ensimmäisellä vuosisadalla kriisiin, jossa osapuolina olivat tasavallan kannattajat ja yksinvaltiuteen pyrkivät sotapäälliköt. Voittajaksi selvisi Gaius Julius Caesar, joka kuitenkin murhattiin 44 eKr. Hänen ottopojastaan tehtiin keisari, joka otti itselleen nimen Augustus, kunnianarvoisa. Vuonna 31 eKr. alkaen Rooman valtakunnasta tuli keisareiden johtama imperiumi, jossa kansankokouksella ja senaatilla oli tasavallan aikoihin verrattuna vähäisempi rooli.

Kulttuuri

Rooman kulttuuri imi vaikutteita kaikkialta valtakunnasta, erityisesti etruskeilta sekä kreikkalaisilta. Vaikutteita saatiin niin tapoihin, uskontoon, filosofiaan kuin taiteeseenkin. Etruskeilta omaksuttiin mm. aakkoset, gladiaattoritaistelut ja ennustamistapoja. Kreikkalaisten merkitys antiikin Rooman kulttuurille oli vieläkin merkittävämpi. Kun Rooma valloitti Kreikan 100-luvulla eKr., kreikkalainen taide ja oppineisuus valloittivat puolestaan Rooman. Roomalaiset jäljittelivät niin kreikkalaista kuvataidetta, teatteria kuin arkkitehtuuriakin.

Rooman imperiumissa tieteen kieli oli kreikka, mutta virka- ja kauppakielenä käytettiin latinaa. Latina levisi laajalle valtakuntaan ja sen pohjalta syntyivät myöhemmin esimerkiksi ranskan ja italian kielet.

Rooman kaupunki oli valtakunnan kulttuurin keskus. Väkivalta oli olennainen osa kulttuuria ja ihmisten viihdyttämistä niin teattereissa kuin muuallakin. Circus Maximuksessa järjestetyistä hevoskilpa-ajoista tuli hyvin suosittuja. Lähtöjä oli runsaasti ja kilpa-ajajien kuolemantapaukset yleisiä. Gladiaattorit taistelivat hengestään lukuisissa eri puolille valtakuntaa rakennetuissa amfiteattereissa. Alun perin yläluokan parissa järjestetyistä taistelunäytöksistä kehkeytyi nyt todellisia verisiä kamppailuja julkisilla areenoilla.

Keisariaikana Roomaan virtasi kasvavassa määrin väkeä eri puolilta valtakuntaa. Levottomuuksien ehkäisemiseksi ja kansan tyydyttämiseksi hallitsijat ja valtaan pyrkivät poliitikot tarjosivat ihmisille paitsi ilmaista viljaa myös näytäntöjä, ”leipää ja sirkushuveja”. Väkivaltaiset taistelunäytännöt saattoivat toisinaan kestää viikkokausia.

Myös lukuisat kylpylät olivat tärkeä osa Rooman valtakunnan kaupunkikulttuuria. Kylpylät olivat erityisesti ylemmän luokan vapaa-ajanviettokeskuksia, joiden yhteydessä oli mm. kuntosaleja ja kirjastoja. Rooman lukuisat orjat huolehtivat täälläkin ylhäisön viihtymisestä, pesivät ja palvelivat. Kylpyläkulttuuri levisi laajalle Eurooppaan.

Teatteri ei saavuttanut yhtä suurta suosiota Roomassa kuin Kreikassa. Tasavallan ajan tärkeimmät kirjailijat olivat Cicero ja Catullus, keisariaikana Vergilius Maro (Aineis-eepos). Keisari Augustuksen aikaa sanotaan Rooman kirjallisuuden kulta-ajaksi. Tuolloin syntyneistä teoksista tuli latinan kouluopetuksen esikuva renessanssista alkaen. Teatterin perinteet tulivat pääosin Kreikasta, mutta satiiri oli roomalainen runouden muoto.

Roomalaisille tyypillistä rakennusarkkitehtuuria olivat basilikat, kylpylät, amfiteatterit, ruutuasemakaava ja forumit. Roomalaiset kehittivät holvaustekniikan ja betonin. Rakennustekniikka ja insinööritaito olivatkin oman aikansa huippua, ja opittuja taitoja käytettiin rakentamalla kestäviä rakennuksia, teitä, viemäreitä, vesijohtoja ja siltoja. Kreikkalaistyylisiä pylväitä käytettiin rakennusten pinnassa koristeina.

Rooman laki

Suuren valtakunnan johtaminen vaati yhtenäisiä lakeja. Rooman aika onkin vaikuttanut vahvasti Euroopan oikeus- ja lainsäädäntöjärjestelmään. Oikeudenkäytön perustana oli ns. 12 taulun laki vuodelta 450 eKr. Rooman oikeusperiaatteita olivat kohtuus, oikeudenmukaisuus, tasapaino ja tasa-arvo lain edessä. Ketään ei saanut tuomita ilman kuulemista. Roomalainen oikeus koottiin yhteen 500-luvulla Bysantin keisarin Justinianuksen toimesta (Corpus Iuris Civilis).

Uskonto

Uskonto oli tärkeä osa roomalaisten jokapäiväistä elämää. Eri elämänalueelle ja tapahtumalle oli kullekin oma jumalansa. Roomalaiset jumalat muistuttivat hyvin läheisesti kreikkalaisten jumalia. Uskonnollisia juhlapäiviäkin oli kreikkalaiseen tapaan runsaasti. Tärkeiden seremonioiden viettopäivä valittiin tarkasti, jumalien suosiollisuutta silmälläpitäen.

Monikulttuurisessa Rooman valtakunnassa vallitsi useita erilaisia uskontoja. Yhteistä niille oli se, että jumalia palvottiin perinteisin menoin. Jumalilta saatu suosio ei riippunut yksilön teoista, pikemminkin hänelle uhratuista lahjoista. Lopulta tasavertaisuutta ja lähimmäisenrakkautta korostava kristinusko osoittautui vahvemmaksi kuin muut kilpailevat uskonnot. Vuonna 313 Roomaan julistettiin uskonvapaus, ja 300-luvun lopulla alun perin vainotusta kristinuskosta tuli valtakunnan ainoa sallittu uskonto.

Rooman valtakunnan moninainen rappeutuminen käynnistyi 200-luvulla. Jatkuva sotiminen ja rajojen puolustaminen kävi kalliiksi. Turvattomuus lisääntyi merirosvouksen ja kansainvaellusten myötä. Roomaa riivasivat niin kulkutaudit, ympäristöongelmat kuin talouden taantuminenkin. 300-luvun lopussa Rooma jakautui Itä- ja Länsi-Roomaksi. Länsi-Rooman taru päättyi vuoteen 476, jolloin germaanit syöksivät vallasta Rooman viimeisen keisarin. Sitä ennen pääkaupunki oli jo siirretty turvallisempaan paikkaan, Mustanmeren suulle.

Valtakunnan itäistä osaa, Itä-Roomaa alettiin kutsua Bysantiksi. Antiikin tieteet sulautuivat sekä idässä että lännessä osaksi kristillistä kirkkoa, josta tuli antiikin kulttuuriperinnön vaalija.

2. Keskiajan yhtenäiskulttuuri

Keskiajaksi kutsutaan ajanjaksoa, joka alkoi Länsi-Rooman tuhoutumisesta 400-luvun lopulla ja ulottui 1500-luvun alkuun. Tuhat vuotta kestänyttä keskiaika jaetaan usein kolmeen osaan: varhaiskeskiaikaan (500 - 1000), sydänkeskiaikaan (1000 - 1300) ja myöhäiskeskiaikaan (1300 - 1500).

Antiikista keskiaikaan

Rooman valtakunnan luhistuttua antiikin perintöä jatkettiin kolmella suunnalla: Bysantissa, Lähi-idässä sekä Länsi-Euroopassa. Bysantista tuli lännen ja idän kulttuurien kohtauspaikka. Se kehittyi ja kukoisti, mutta Länsi-Rooma taantui. Valtakunnan kahden eri osan kehitys alkoi eriytyä. Kiistat kristinopin kysymyksistä johtivat lopulta lännen ja idän kirkkojen lopulliseen eroon vuonna 1054. Bysantista tuli ortodoksinen ja kreikankielinen, Länsi-Roomasta puolestaan roomalaiskatolinen ja latinankielinen.

Keskiajan kristinuskoiseen Eurooppaan välittyi antiikista monia vaikutteita, niin Bysantin kuin Lähi-idänkin välityksellä. Jo varhaisissa luostareissa tutkittiin ja jäljennettiin antiikin tekstejä, erityisesti Aristoteleen tutkimuksia. Antiikin aikana naisjumaluudet olivat olleet tärkeitä, sillä usein naiset hoitivat perheen uskonnollisia toimia. Keskiajalla tämä perinne jatkui Neitsyt Marian arvostamisena. Antiikin vaikutus näkyi myös roomalaiskatolisen kirkon hallinnossa. Latinan kieli säilyi niin kirkon, hallinnon kuin oikeudenkin kielenä. Roomalaiskatolisesta kirkosta tuli yhdistävä tekijä läntisen Euroopan eri alueille ja niiden kulttuurille

Kaarle Suuri

Hajanaiseen ja sotaiseen Eurooppaan muodostui ensimmäisen kerran voimakas valtio vasta frankkien kuningas Kaarle Suuren aikana 800-luvulla. Hänen hovistaan Aachenissa Länsi-Saksassa muodostui vilkas oppineiden keskus. Kuningas ymmärsi kulttuurin ja kielen tärkeyden ja siksi hänen aikanaan ryhdyttiin elvyttämään latinankielen taitoa, Rooman kirjallista kulttuuria sekä keräämään ja jäljentämään antiikin ajan käsikirjoituksia. Kaarle Suuren aikana oppineet loivat myös uuden kirjainlajin, pienaakkoset, joihin nykyinen länsimainen kirjoitus perustuu. Monien Eurooppaa yhdistävien toimien vuoksi Kaarle Suurta onkin kutsuttu "Euroopan isäksi".

Kirkon ja valtion suhteet

Keskiajalle oli tyypillistä maallisen ja kirkollisen vallan jatkuva valtakamppailu. Roomalaiskatolinen kirkko ajatteli olevansa maallisen vallan yläpuolella. Kirkko valvoi oppia tarkasti ja pyrki kitkemään vaaralliset toisinajattelijat. Paavin valta oli suurimmillaan sydänkeskiajalla. Merkittävimpänä paavina pidetään 1200-luvun alkupuolella vaikuttanutta Innocentius III:tta.

Paavi oli katolisen kirkon ehdoton johtaja ja ylin riitojen ratkaisija Euroopassa. Katolisen kirkon kuuria käsitteli runsaasti erilaisia oikeusjuttuja. Jos maallinen hallitsija kieltäytyi tottelemasta kirkon käskyjä, paavi saattoi julistaa hänet ja hänen maansa kirkonkiroukseen eli pannaan. Katolisella kirkolla oli oma oikeusjärjestelmänsä, kanoninen laki, jonka piiriin kuuluivat mm. väkivaltarikokset. Harhaoppisia varten katolinen kirkko perusti 1200-luvulla inkvisition, jonka tavoitteena oli tutkia ja tuomita harhaoppiset. Tämä työsarka olikin jatkuvassa kasvussa.

Luostarit ja koulut

Keskiajan luostarit olivat paitsi hengellisiä keskuksia myös talous- ja kulttuurikeskuksia. Niissä vaalittiin antiikin saavutuksia kopioimalla ja säilyttämällä vanhoja käsikirjoituksia. Lisäksi luostareissa parannettiin sairaita, viljeltiin maata ja monissa niistä keksittiin teknisiä parannuksia muun muassa maanviljelyyn. Ensimmäinen luostari, Monte Cassino, perustettiin vuonna 529 Italiaan.

Luostarit jakaantuivat eri sääntökuntiin. Benediktiinit tekivät ahkerasti työtä ja rukoilivat. Fransiskaanit eli ns. harmaat veljet elivät köyhyydessä ja tekivät lähetystyötä. Dominikaanit, mustat veljet, keskittyivät opin saarnaamiseen ja tutkimukseen. Monet luostarijärjestöjen jäsenet liikkuivat eri puolilla Eurooppaa ja toimivat samalla tärkeinä tiedonvälittäjinä luostareiden ja muiden valtakeskusten välillä.

Luostarit olivat omavaraisia ja vauraita. Rikkaat suvut tukivat luostareita lahjoituksin esimerkiksi silloin, kun joku suvun jäsenistä päätti vetäytyä maallisesta elämästä tai kun luostari huolehti suvun lasten kouluttamisesta ja kasvattamisesta. Käytännössä luostarit olivat keskiajalla ainoita paikkoja, joissa nainen saattoi saada opillista sivistystä. Luostareiden johtajat, apotit ja abbedissat olivat yleensä merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Koulut olivat kirkon ylläpitämiä ja ne sijaitsivat luostareiden ja katedraalien yhteydessä. Suomen ainoa katedraalikoulu oli Turussa. Yleensä vain kirkon palveluksessa olleet osasivat lukea ja kirjoittaa. Koulujen opetuskielenä oli latina, ja ruumiillinen kurittaminen oli tavallista. Ajan mittaan myös kaupunkeihin perustettiin kouluja, joissa opetettiin porvarien jälkikasvua laskemaan, lukemaan ja kirjoittamaan.

Tiede

Keskiajan ihmisten maailmankuva oli geosentrinen: maailmankaikkeus koostui taivaallisesta ja maanpäällisestä alueesta, keskipisteenä oli Maa. Tiedettä sai kyllä harjoittaa kirkon piirissä, mutta se ei saanut olla ristiriidassa kristinuskon kanssa. Keskiajalla läntisessä Euroopassa Raamattu korvasikin luonnontieteellisen ajattelun.

Vaurastuvien kaupunkien myötä 1100-luvulla alkoi kirkon piirin ulkopuolelle syntyä tiedettä harjoittavia yhteisöjä (universitas). Näistä kehittyivät myöhemmin ensimmäiset yliopistot, joista vanhimpiin kuuluivat muun muassa Bolognan, Pariisin ja Oxfordin opinahjot.

Aikakauden yliopistoissa oli yleensä neljä tiedekuntaa: filosofinen, teologinen, lääketieteellinen ja oikeustieteellinen. Opintoihin kuului teologian ohella erityisesti Aristoteleen tekstejä. Lääketiede perustui keskiajalla antiikin oppineiden Hippokrateen ja Galenoksen tutkimuksiin. Koska kirkko kielsi ihmisvainajien ruumiinavaukset, oli oppineiden turvauduttava anatomian tutkimuksissaan esimerkiksi koirien ruumiisiin.

Monet keskiajan oppineet ajattelivat, että kaikki tarvittava tieto oli jo luettavissa Raamatusta ja Aristoteleen teoksista, enää tarvitsi vain järjestää olemassa oleva tieto uudelleen. Antiikin filosofia ja väittelyperinne sekä teologia yhdistettiinkin sydänkeskiajalla keskenään. Syntyi skolastiikka, jonka keskeinen oppi-isä oli Tuomas Akvinolainen, filosofi ja yliopiston opettaja. Hänen ajatuksensa oli, että filosofian ja kirkon oppien ei tarvinnut olla ristiriidassa keskenään. Akvinolainen oli vakuuttunut, että järkiperäisellä ajattelulla voitiin löytää tieteelliset perusteet sille, että Raamatun ja kirkon esittämä maailmankuva oli oikea.

Taide

Keskiajalla taide ja arkkitehtuuri kukoistivat kirkon piirissä. Taidetta tehtiin Jumalan kunniaksi, ja suurin osa teoksista oli siksi uskonnollisuuden sävyttämää. Kirkon maalauksilla opetettiin ihmisille Raamatun kertomuksia ja kristillistä sanomaa, sillä lukutaito oli harvinaista. Keskiajan maalauksissa perspektiivillä tai realistisuudella ei ollut merkitystä. Tärkeät ja pyhät henkilöt esitettiin arvoperspektiivissä, eli heidät kuvattiin teoksiin muita hahmoja suurempina. Jeesus kuvattiin yleensä Neitsyt Marian sylissä pienikokoisena aikuisena.

Romaanisella kaudella (1100 - 1200) taiteen aiheet olivat raamatullisia. Kirkkorakennukset muistuttivat roomalaisten basilikoja. Romaanisessa kirkossa oli keskilaiva ja kaksi sivulaivaa. Tyyliin kuuluivat pyörökaaret sekä risti- ja tynnyriholvit, jotka yhdessä pienten ikkunoiden kanssa saivat kirkot näyttämään linnamaisilta. Goottilainen tyyli (1200 - 1400) vallitsi erityisesti kirkkoarkkitehtuurissa (esim. Chartresin ja Notre Damen katedraalit).

Tyypillistä gotiikalle olivat katedraalien suippokaaret, holvien ruoteet, tukikaaret, korkeat terävät tornit, pirunpäiden koristamat räystäspatsaat, iso pyöreä ruusuikkuna, suuret lasi-ikkunat ja niiden suuret uskonnollisaiheiset lasimaalaukset. Kirkoissa oli sisällä veistoksia ja sisäseinät oli koristeltu freskoin. Monet gotiikan maalaukset ovat kuvakertomuksia Raamatun tapahtumista.

Uskonnon merkitys

Kristillistä kulttuuria leimasi vahva yhteisöllisyys. Oma kylä ja seurakunta olivat tärkeitä. Ihmiset eivät juuri liikkuneet paikkakunnalta toiselle. Elämää rytmittivät luonnon kiertokulku, vaihtuvat vuodenajat ja kirkolliset juhlapyhät. Taikausko oli yleistä. Ihmiset uskoivat, että Jumala rankaisi pahoista teoista ja että kuoleman jälkeen koettaisi uusi elämä, taivaassa tai helvetissä.

Helvettiin joutumista pyrittiin välttämään katumalla syntejä, antamalla köyhille almuja ja kirkolle lahjoituksia. Eri kansoilla oli omat suojelupyhimyksensä, esim. suomalaisilla Pyhä Henrik. Pyhimykset olivat tärkeitä, heidän haudoillaan käytiin ja heidän jäännöksiään rukoiltiin ihmeiden toivossa. Kansainväliset pyhiinvaellusreitit suuntautuivat yleensä Pyhän Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan tai Jeesuksen haudalle Jerusalemiin.

Ristiretket

Ristiretket käynnistyivät 1100-luvulla. Niiden tavoitteena oli turvata pyhiinvaeltajien reitti Jerusalemiin ja vallata se turkkilaisilta takaisin kristityille. Ristiretkistä tuli katolisen kirkon valtapolitiikkaa, jossa tavoitteena oli heikentää Bysantin valtaa ja kasvattaa paavin mahtia. Jotta päätös lähtemisestä kaukaisille maille helpottuisi, kaikille lähteville luvattiin synnit anteeksi. Lupaus tehosi usean ristiretken verran.

Väkivaltaiset ristiretket eivät lopulta muuttaneet vallinneita olosuhteita, mutta ne huononsivat eri uskontokuntien, niin ortodoksien ja katolisten kuin muslimien ja kristittyjenkin, välejä dramaattisesti. Esimerkiksi kun Bysantti pyysi apua turkkilaisten ahdistelun takia, Konstantinopoliin auttamaan saapuneet länsieurooppalaiset ristiretkeläiset kyllä tulivat vuonna 1204, mutta myös ryöstivät kaupungin.

Eurooppa hyötyi ristiretkistä monin tavoin. Kiehtovat kulttuurivaikutteet, kuten kirjallisuus, musiikki, ylellisyystavarat tai mausteet, levisivät niitä janoaville ja niistä maksamaan pystyville ylhäisille ihmisille. Kauppa alkoi elpyä ja vaurastuttaa köyhää Eurooppaa. Tietämys muista kulttuureista lisääntyi, vaikka tieto usein saavuttikin Euroopan värittyneenä ja siten yleensä myös paikkansapitämättömänä. Ristiretket kiihdyttivät myös pyhäinjäännösten kauppaa. Monet saapuivat rukoilemaan pitkien matkojen päästä kirkkoihin, jotka olivat onnistuneet saamaan kokoelmiinsa arvokkaan reliikin. Ja missä oli ihmisiä, siellä kävi myös muu kauppa.

3. Uuden ajan murros

1300-luvulta lähtien Pohjois- ja Keski-Italian kaupankäyntiin erikoistuneet kaupunkivaltiot - Milano, Napoli, Venetsia, Firenze, Kirkkovaltio – alkoivat vaurastua. Vauraus oli peräisin kaukokaupasta, joka vahvisti niin hallitsijoiden, aateliston, porvariston kuin kirkkoruhtinaidenkin taloudellista asemaa. Samoihin aikoihin monet antiikin oppineet alkoivat muuttaa turkkilaisten ahdistelemasta Bysantista tälle rikkaalle ja poliittisesti suhteellisen vakaalle alueelle. Muuttoliike kiihtyi, kun turkkilaiset valtasivat Bysantin vuonna 1453.

Renessanssi sai alkunsa Italiasta; olivathan arkkitehtuurin ja muun muassa veistostaiteen saavutukset edelleen kaikkien nähtävillä. Humanisteiksi kutsutut oppineet toivat mukanaan tietoja antiikin saavutuksista, arvokkaita käsikirjoituksia ja myös jo unohtuneen ajattelutavan ihmisestä. Yksilöllinen ja ihmisen kykyjä ihannoiva ihmiskuva oli juuri sellainen, jonka vaurastunut yläluokka koki omakseen.

Kiinnostus antiikkiin synnytti historiallisesti merkittävän kulttuurivirtauksen. Alkoi ennennäkemätön kukoistuskausi, joka rakentui antiikin perinnön elvyttämiselle. Haluttiin palata muinaiseen antiikin kultakauteen ja poimia sen parhaimmat hedelmät. Renessanssi -sana alkoi tarkoittaa nimenomaan antiikin kulttuurin uudelleensyntymistä.

Antiikin oppineiden tavoitteena oli herättää uudelleen henkiin antiikin mytologia, latinan kieli, hyvä puhetaito ja roomalaiset hyveet. Humanistit arvostivat laajaa ja monipuolista sivistystä, ihmisyyttä ja ihmisarvoa. Humanismin aloittajana pidetään Fransisco Petrarcaa, jonka esikuvana oli antiikin Cicero. Muita humanisteja olivat mm. Giovanni Boccaccio ja Erasmus Rotterdamilainen. Humanismi johti yksilöllisyyden arvostamiseen, mistä tuli länsimaisen ihmis- ja kasvatusihanteen perusta.

Ihmiskäsitys

Keskiajalla arvostettiin yhteisöllisyyttä, uskonnollisuutta, nöyryyttä ja kirkon auktoriteetin tunnustamista. Yläluokkaa puhutteleva renessanssi nosti nyt jalustalle toisenlaiset ihanteelliset ihmisen luonteenpiirteet: yksilöllisyyden, älyllisen uteliaisuuden ja luovuuden. Ihminen pystyi saavuttamaan huikeita asioita, hänestä saattoi kasvaa l`uomo universale, yleisnero. Jos "vanhan ajan" ihmisten huomio oli ollut tuonpuoleisessa ja siihen valmistautumisessa, renessanssi-ihminen taas käänsi katseensa runsaasti iloja tarjoavaan maanpäälliseen elämään. Tiukkaan sääty-yhteiskuntaan tottuneille ihmisille oli mullistavaa ajatella, että ihmisen omat kyvyt ja ansiot saattaisivat olla merkittävämpiä elämässä menestymiseen kuin yläluokkainen syntyperä.

Taide

Renessanssiaikana uskonnollisten aiheiden rinnalle nousi sekä maallisia että antiikin mytologiasta kumpuavia aiheita. Renessanssin kuvataide jäljitteli antiikkia monin tavoin teemoinaan todellisuus, ihmiskehon matemaattiset suhteet, harmonia, alastomuus ja sankaruus. Yksittäisten henkilöiden, myös pyhien, piirteet inhimillist...