Kiitokset:

Haluan käyttää hetken kiittääkseni rakasta puolisoani siitä, että hän jaksoi, kun osuuteni yhteisiin keskusteluihimme oli luokkaa: ”Mhm”, ”Täh?”, tai verbaliikan oikein lentäessä: ”Joo”. Jotunit tietäkööt, mihin olen tänä aikana lupautunut...

Kiitos myös ystävälleni Anulle, joka auttoi laittamaan pilkut ja ne muut pikku ryökäleet oikeille paikoilleen. Taisin tosin siirtää suurimman osan takaisin sinne missä ne olivatkin.

Förlåt.

”Nouse Luontoni lovesta, Haltiani haon alta”

Sisällysluettelo

1. Esinäytös
2. Lammasvilloja
3. Kastajaiset
4. Kaukaatulija
5. Sanan synty
6. Sotaherra
7. Ensimmäinen askel
8. Ihmiskuoleman asiantuntija
9. Rautahapsi ja Tervaleppä
10. Kohtaaminen
11. Ristikylä
12. Luusuu laulaa
13. Kolmas kalvo
14. Sodan torvi
15. Vanha kumppani
16. Kyökin ovesta
17. Parantaja
18. Ison lapset
19. Neuvonpito
20. Perimmäinen perivirsi
21. Piiritys
22. Puolustus
23. Ensimmäinen veri
24. Hyökkäys

1. Esinäytös

Tarinamme voisi alkaa kuvailemalla täydellisen hiljaista tammikuun yötä. Mutta se ei ala, sillä se, ettei yksikään elävä olento päästänyt ääntäkään, ei oikeastaan tehnyt siitä hiljaista – täysikuu loisti niin kirkkaasti, että sen kumotus oli melkein kuultavissa paksun hangen peittämillä kiveliöillä ja paukkuva pakkanen sai ilmassa olevan kosteuden jäätymään kimmeltäviksi hileiksi ja päästelemään helisevää ääntä.

Tarkimmat kuulijat olisivat myös voineet vannoa, että taivaan täyttävät revontulet rätisivät, suhisivat ja kuiskailivat muinaisia tietojaan maiseman yllä.

Hiljaisuus oli siis suhteellista ja aloitamme seuraavasta näytelmästä:

Kituliaan männynkäppyrän oksalla istunut tunturipöllö kuulosteli. Se tunsi kyllä yläpuolellaan leimuavien revontulten kuiskeen, muttei välittänyt siitä tuon taivaallista, mikäli sanaleikki sallittaneen. Sitä kiinnosti toinen – mikäli sopii – paljon maallisempi ääni: Sopuli rapisteli pikku käytävissään sydäntalven hangen alla ruokaa etsien.

Pöllö kallisti ja käänteli päätään, paikallistaen ääntä, joka olisi ollut useimmille olioille täysin mahdotonta erottaa, mutta pöllölle kuin kapustan kolinaa puuropadassa. Löytyi.

Se hypähti oksaltaan ja levitti siipensä. Pari täysin äänetöntä siiveniskua ja se oli kohdalla. Nopea syöksy, naskalinterävät kynnet edellä hangen läpi. Hento vinkaisu kertoi, että isku oli onnistunut. Pöllö nousi taas siivilleen ja lähti viemään saalista pesälleen. Sen pimeään harjaantuneet terävät aistit kuitenkin havaitsivat matkalla jotain erikoista – äänen, jota se ei ollut aiemmin kuullut. Jonkinlaisen vaikeasti kuvailtavan humahduksen ja tömähdyksen välimuodon.

Erityisen kiusallisen tästä äänestä teki se, että pöllön yleensä niin tarkat korvat eivät erottaneet sen lähdettä. Lintu kaarteli hangen peittämän kivikummun laitamilla, jonka luota epäili äänen tulleen.

Se kuului taas, ja nyt pöllö sai tarkennettua lähdettä sen verran, että laskeutui tarkkailemaan kiviröykkiötä sen reunalla kituuttavan vaivaiskoivun latvaan. Pöllö kallisteli päätään ja oli kuulevinaan kivien rapinaa syvällä, syvällä kummun alla. Se tiesi, että kesäaikaan tuo outo rakennelma vilisi sopuleita ja myyriä, joille lukemattomat kivenkolot tarjosivat paljon suojaa.

Erikokoisista, nyrkin mittaisista lähes kyynärän kokoisiin irtokiviin saakka kasattu hökötys oli keskikokoisen peltoaukean kokoinen korkea kumpu, joka pisti silmään aukeasta ja paljaasta maasta. Pöllö ei tiennyt, kuinka syvälle irtokivet jatkuivat, eikä sitä, miksi sellainen ylipäänsä oli muutoin kiinteän kallioisessa tunturimaisemassa. Se oli ollut siinä niin kauan kuin pöllö muisti, ja luultavasti pitkään sitä ennenkin. Suoraan sanottuna pöllön linnunaivot eivät käsitelleet ajatusta läheskään tuossa laajuudessa saati kirjavuudessa, vaan eläin lähinnä kallisteli päätään koivunkäkkärän nenässä ajattelematta yhtään mitään.

Pöllön miettiessä – näyttäessä miettivän – kivikasan tarkoitusta hangen alta, jostain kiviröykkiön uumenista kuului jälleen vaimea jymähdys, kuin sydämen lyönti maaemon povesta. Nyt se oli kuulevinaan, aivan omankin aistinsa rajamailta, kuin kivi olisi hierautunut toista vasten kaukana, kaukana alapuolellaan.

Sille tuli epämääräisen levoton olo, nälkäkin vaivasi, joten se nousi siivilleen ja vei pyydystämänsä sopulin pesäänsä, ruokaili ja heitti asian mielestään ilman suurempia ponnisteluja.

Yöt seurasivat toisiaan, kevät aikoi epäilemättä antaa odottaa itseään vielä pitkään näillä leveysasteilla, mutta aikanaan tunturipöllön pesimäaika koitti. Asiat sujuivat luonnollista rataansa, naaras hautoi munia ja pöllökoiraamme toimitti sopuleita.

Eräänä poikkeuksellisen myrskyisenä yönä, olisiko ollut toisena tai viimeisenä Tapion Viljanpuintina, tuuli painoi pöllön kurssiltaan ja se ajautui vahingossa arvoituksellisen kivikummun liepeille. Sen mieleen muistui epämääräinen tavallisesta poikkeava tapahtuma, ja se liiti muutaman kierroksen kasan ympäri.

Pöllön silmiin kiviröykkiö erottui mustana kiekkona ympäröivää valkoista lunta vasten. Lumi oli sulanut poikkeuksellisen aikaisin kasan päältä, vaikka muualla sitä oli vielä paksut kinokset. Jokin oli nyt vialla. Linnun mieleen ei useinkaan pälkähtänyt juuri muuta kuin sopuleita ja vastakkaisen sukupuolen etsintää ja saman hätistelyä. Mutta nyt sen pienet linnunaivot täytti tunne vääryydestä ja pelosta.

Tunne iski niin voimakkaan lamaannuttavana, että pöllö unohti hallita liitoaan ja mätkähti lumihankeen.

Se nousi pian kinoksesta tuntien kummaa surinaa päässään. Aivan kuin sen silmien taakse olisi eksynyt revontulia kiemurtelemaan ja räiskähtelemään. "Minä olen vaarassa", sanoi ajatus. Sen muodostuminen eläimen omassa päässä, ja ennen kaikkea sen ymmärtäminen, sai pöllön räpyttelemään pyöreitä silmiään useamman kerran. Se ymmärsi ensimmäistä kertaa, että se ei ymmärtänyt, mitä sille tapahtui.

Pöllö avasi nokkansa ja hengitti raskaasti, näytti kuin se olisi läähättänyt. Se yritti koota ajatuksiaan. Tässä vaiheessa niitä ei tosin paljoa ollutkaan, mutta ne olivat sen ensimmäiset ajatukset, joten ansaitkoon lintuparka hivenen armoa. Se käänsi katseensa etelään, otti pari juoksuaskelta kantavalla hangella ja lehahti äänettömästi lentoon. Matkasta tulisi pitkä.

Kivikummun alta kuului jälleen jymähdys.

Tarkkaileva helmenvalkea katse siirtyi kummun kuvajaisesta puukulhon yli pöydän toisella puolella kärsimättöminä tuijottaviin kasvoihin. Kuva kulhon väreilevällä nestepinnalla häilyvästä tunturimaisemasta häipyi.

"Kyllä", murahtivat halkeilleet huulet vastaukseksi kysyvälle katseelle ja vääntyivät tyytyväiseen virneeseen, paljastaen rivin isoja, keltaisia, halkeilleita hampaita. Vastausta odottanut hahmo nojautui taaksepäin istuimellaan. Sarvet kalahtelivat selkänojaan.

2. Lammasvilloja

Kesä oli ollut lämmin ja sateita oli saatu juuri sopivasti. Oras oli noussut komeasti. Eipä ollut kauaakaan siitä kun veljesten yhteinen ruishalme oli aaltoillut vainiossa kuin kultaisen järven pinta. Muuan miehenalku nojaili selkäänsä jokunen kesä takaperin pellolta nostettuun, nuorukaisen itsensä korkuiseen hiidenkiveen. Hän katseli tyytyväisenä vanhemman veljensä kanssa raatamaansa palstaa ja sen takana kohoilevia kutsuvia rintamaita.

Julistettakoon nuorukainen nyt mieheksi, ikää hänellä ei tosin ollut vielä kahtakymmentäkään, mutta tummahipiäisen Kallaksen hento parrantekele oli jo tekevinään tuloaan nenän ja alahuulen alle. Puolipitkät takkuiset hiukset totta tosiaan olivat mustat kuin nokikolarin tukistamat. Tummat silmät olivat ennemmin kapeat kuin pyöreät, hieman mantelin muotoon viittaavat. Kulmakarvat niiden yllä olivat siivon kapeat mutta selvälinjaiset, antaen hänen katseelleen keskittyneen sävyn.

Posket olivat kapeat ja poskipäät erottuivat selvästi. Kallasta katsellessa tuli ensimmäisenä mieleen nilkoistaan puunoksaan ripustettu ja kesäksi venymään heitetty lappalainen.

Autuaasti unten mailla noihin aikoihin samoillut vanhempi veli, Niilas, oli puolestaan matalampi, mutta rotevampi, hipiältään vaalea harmaita silmiään myöten. Niissä asui rauhallinen ja harkitseva katse, kertakaikkinen vastakohta pikkuveljelleen.

Ennen kuin isä oli eksynyt metsään ja jäänyt sille tielleen, oli hän aina pitänyt Niilasta talon tulevana isäntänä.

Järjestely ei ollut haitannut Kallasta lainkaan, olihan Niilas useamman vuoden vanhempi, lisäksi järkevä ja rauhallinen mies. Tokihan talon isännän rooli kuului luonnostaan vanhimmalle pojalle. Kallas oli varma, ettei itse olisi jaksanutkaan raataa ja raadattaa muita niin paljon ja määrätietoisesti kuin Niilas.

Ei Kallaskaan laiska ollut, mutta omasi vähemmän tasaisen luonteen sekä liiallisen tiedonjanon ja uteliaisuuden.

Sellainen ei olisi sopinut talon isännälle. Eihän olisi mistään kotoisin, jos moinen käyttäisi aikansa kirjoja lukien ja kaiken maailman satuja ja loruja kuunnellen.

Kaiken lisäksi Kallasta oli aina vaivannut jokin outo kärsimättömyys. Hän ei millään tahtonut pysyä aloillaan ja pitkäveteiset, itseään toistavat työpäivät elonkorjuun tai kaskenteon parissa tuntuivat hänestä sietämättömiltä. Metsässä Kallas viihtyi. Siellä hänen levottomuutensa hiljeni hetkeksi.

Tuntui kodikkaalta. Niilas ei juurikaan huomautellut pikkuveljen jatkuvasti livetessä talon töistä metsälle, varsinkaan, kun tämä kantoi sieltä kiitettävästi vaihtelua ruokapöytään. Turkiksiakin Kallas toi, joita saattoi laittaa markkinoille menevien kärryjen mukana myyntiin.

Nytkin Kallas oli metsään menossa, vaikka pimeä oli vasta vaihtumassa hämäräksi. Harmaan kuluneen sarkanutun kaulukset olivat käännetty pystyyn ja karvalakin reuhka oli painettu syvälle korville, suojaamaan yökylmältä. Elettiinhän jo kekrin jälkeistä loppusyksyä. Hän oli pysähtynyt hetkeksi nojailemaan pellonlaidalla seisovaan kiveen, silmäilemään sängelle niitettyä peltoa ja miettimään, mihin suuntaisi kulkunsa. Kallas nuuhkaisi kirpeää aamuilmaa, päätti kiertää Aapasuon reunoilta riekkoa kuulostelemassa, nousta Hiisivaaralle eteläpuolelta ja laskeutua länsipuolelta takaisin, niin hän voisi tarkistaa jänisansat samalla. Niissä oli yleensä lähes poikkeuksetta saalista, joten sitä olisi muutoin saanut kanniskella koko päivän suotta kontin painona.

Hän nosti kyseisen tuohikontin ki...