1

Katselin nahkasohvalla vatsallaan makaavaa alastonta naista, jonka selkää peitti tiheästi kirjoitettu teksti. Vanhempi konstaapeli Jari Oksanen kurkisti olkani yli:

– Joku on katsonut liikaa amerikkalaisia sarjamurhaajaleffoja, hän sanoi ja tavasi: paha on vaarallisin silloin kun se kätkeytyy pyhän valepukuun ja pimeys pukeutuu valkeuteen… ihan sekoa.

Ehkä se johtui tikkukirjaimin tekstatuista sanoista tai tilanteen jännityselokuvamaisuudesta, mutta minusta tuntui, että sohvalla makaava kuollut nainen oli vain syötti ja olin astunut ansaan, josta oli liian myöhäistä paeta. Jähmetyin hetkeksi paikalleni ja nostin kädet ylös kuin suojaten itseäni hyökkäykseltä. Oksanen katsoi tuhansien vuosien takaa periytyvää primitiivireaktiotani hämmästyneenä. Pelastauduin rutiineihin kysymällä:

– Tarkistitko asunnon omistajan?

– En tiedä omistajasta, mutta asukkaan nimi on Reijo Laurén. Siinä nelivitonen. Asunut tässä osoitteessa jo pari vuotta. Ei ole seurustellut naapureiden kanssa. Sain kännyn numeronkin, mutta siihen ei saa yhteyttä. Arja tsekkaa tyypin tiedot ja taustat… mitä toi tarkoittaa…

Oksanen osoitti alaselässä lukevaa: Ps:91:12 ja sen alapuolella olevia samanlaisia kirjain- ja numerosarjoja Matt:10:28, Matt:23:33.

Oivallus tuli nopeasti. Vanha testamentti oli tuttu myös juutalaiselle.

– Taitaa olla Raamatusta, psalmin kohta.

– Perhana kun jäi Raamattu kotiin, Oksanen sanoi ja taputti taskujaan.

Naisen oikean lapaluun alapuolella oli merkki, joka näytti tunnelin suuaukolta. Sen sisälle oli piirretty risti.

– Ihan kuin ullakon ikkuna, Oksanen huomautti.

– Mat.10.28 tarkoittaa Matteuksen evankeliumia…

Katselin ympärilleni ja tarkensin kirjahyllyyn. Hetken tähyiltyäni löysin etsimäni. Kiskaisin sen hyllystä. Se oli mustaselkäinen, nahkakantinen vanha perheraamattu. Etusivulla oli »poisnukkuneiden» nimiä: Axel 12.9.1949, Voitto 4.6.1954, Kirsti 17.1.1962…

Avasin Uuden testamentin ja löysin etsimäni:

Älkää peljätkö niitä jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan ennemmin peljätkää häntä joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.

Kohta oli alleviivattu lyijykynällä.

Vilkaisin ikkunasta ulos kuullessani auton äänen. Oikeuslääkäri Vuorio pysäköi juuri uudenhohtavan Mersunsa sisäpihalle.

Taka-Töölössä sijaitseva asunto ei ollut aivan tyypillinen rikospaikka, vaikka rikos ei katsokaan aikaa eikä paikkaa. Tilaa oli reilut satakunta neliötä ja sisustuskin kertoi jotain omistajan vauraudesta. Seinillä oli vanhaa esittävää taidetta, maisemia, lintuja, kevätaurinkoisia lumihankia ja auringon kirkastamia männynrunkoja, kaislaisia lahdenpoukamia rannalle vedettyine veneineen. Joku tauluista saattoi olla arvokaskin. Tummat huonekalut ja samettiset päälliset toivat mieleen lääkepullojen, pilleripurkkien ja valokuvien keskelle linnoittautuneen vanhuksen. Asunnossa ei aistinut lainkaan elämän kosketusta. Tunnelma palautti mieleen muiston melkein neljänkymmenen vuoden takaa. Siinä kävin isäni kanssa tapaamassa iäkästä sukulaistätiä, joka makasi pitsilakanoiden keskellä kalpeana kuin kuolema. Tunkkainen ilma ja lääkkeiden tuoksu sai minut voimaan pahoin. Kun täti yritti koskettaa poskeani, peräännyin kauhuissani kiinni isään. Seuraavana yönä näin painajaista, jossa tädin kalpeat kädet vaanivat minua joka paikassa. Kun sitten myöhemmin näin Viulunsoittaja katolla -musikaalin elokuvaversion, oli siinä samanhenkinen kohtaus. Se missä Tevjen jo manan majoille menneet sukulaiset tulevat haudan takaa estämään Tevjen tyttären ja teurastajan avioliiton.

Olohuoneen iso ikkuna antoi länteen, puistomaiseen pihaan. Huhtikuinen nurmikko oli yhä lumen maata vasten liiskaama. Pihan perukalla, roskakatoksen seinustalla oli vielä melkein parimetrinen kasa sinne talven aikana aurattua likaisenharmaata lunta, vaikka maa oli muualta jo paljas. Talvi oli ollut pitkä. Koleanharmaa sää ja paljaat puut saivat maiseman näyttämään jollain erityisen pelottavalla tavalla alakuloiselta. Lähellä kävi ajatus, että kaikki toivo oli jo mennyt ja viisainta mitä saattoi tehdä, oli asettua levollisena makaamaan, ristiä kädet rinnalle ja odottaa armahtavan kuoleman tuloa.

– Ei näytä sen ikäisen asunnolta, tiivistin ajatukseni.

Oksanen katseli ympärilleen. Hän selvästi nautti tilanteen erikoisuudesta. Saatoin kuvitella häntä kertomassa ralliautoilijakavereilleen Nesteen baarissa mitä oli tänään kokenut. Siinä eivät esitutkintalain salassapitomääräykset paljon painaneet.

– Joo, sisustus sopii paremmin seitsemänkymppisille. Mummolla oli samanlainen nojatuoli ja kirjahylly. Perhana, ja melkein samanlainen taulukin. Lahdenpoukama ja rannalla oleva vene. Oksanen tuijotti taulua dejavuu-elämyksen vallassa. – Yhden naapurin mukaan tämä on Laurénin perintökämppä. Ihme, ettei se ole vaivautunut käymään Ikeassa hankkimassa uusia kaluja. Toi telkkarikin on ehtaa seiskytlukua.

Avasin tuuletusikkunan, sillä tarvitsin raitista ilmaa. En olisi kestänyt asunnossa vuorokautta sekoamatta.

Ovi kävi ja näin Vuorion tulevan puuskuttaen ja heiluttaen tarmokkaasti salkkuaan. Hän nyökkäsi mennessään ohi ja jarrutti samalla vainajan pääpuolen lähellä. Hän kyykistyi lähemmäksi, tuijotti hetken naisen kasvoja, antoi katseensa kiertää kroppaa päästä jalkoihin, pyyhkäisi kevyesti sen olkapäässä olevaa herneen kokoista luomea. Sitten hän suoristautui.

– Tämän aion kyllä panna muistelmiini, hän sanoi hengittäen yhä raskaasti portaiden nousun jäljiltä. Vuorio oli rutkasti ylipainoinen. Hän harrasti suurriistan metsästystä Afrikassa. Häntä oli yhtä vaikea kuvitella savanneille tähtäilemään villipuhvelia tai leopardia kuin Martti Ahtisaarta kiipeilemässä Mount Everestin etelärinnettä.

Ihmettelin Vuorion sanoja, sillä näytti kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota kirjoitukseen naisen iholla.

– Minkä?

– Ensimmäistä kertaa minun urallani sama henkilö tapetaan kaksi kertaa… tarkasti ottaen ei tapettu vaan tappoi itsensä kaksi kertaa… silloin kropassa ei kyllä ollut noita tekstejä.

Vuorio selitti tarkemmin.

– Tämä nainen löytyi eilen asunnostaan kuolleena. Oli nielaissut purkillisen rauhoittavia. Kävin itse paikalla. Hänet toimitettiin oikeuslääketieteelliseen avausta varten, mutta jostain syystä hän on nyt täällä… Ja olen varma asiasta, Vuorio sanoi ennakoiden seuraavan kysymykseni. Niinpä menin seuraavaan.

– Missä hän asui?

– Konalassa. Nimi oli Roosa Nevala. Sisko kävi tunnistamassa. Oli jättänyt kirjeenkin, eikä mikään muukaan viitannut rikokseen. Juttu on Takamäen porukalla, jos kiinnostaa. Siskon mukaan vainajalla oli psyykkisiä ongelmia, oli ollut pitkään hoidossakin, mutta saanut sitten tukiasunnon. Kaikki eivät kestä tätä elämää edes lääkkeellä laimennettuna.

– Miten voit olla niin varma, sehän on vatsallaan? Oksanen kysyi.

– Edes kaksosilla ei ole samanlaisia syntymämerkkejä.

Vuorio näytti vainajan oikeassa olkapäässä olevaa pikkusormen pään kokoista syntymämerkkiä, sitten vasenta kättä.

– Kolme arpeutunutta poikittaisviiltoa vasemman käden ranteessa, leikkausarpi vasemmassa polvitaipeessa, kasvot, hiukset, ruumiinrakenne, ikä. Jos jompikumpi haluaa lyödä vetoa niin otan haasteen vastaan. Eli sanoisin, että teillä on tässä vähän harvinaisempi tapaus, mutta onko kyse rikoksesta, se on jo toinen juttu. Ei vaikuta negrofiliatapaukseltakaan, sen voin sanoa melko varmasti.

Mietin Vuorion sanoja ja ymmärsin hänen olevan oikeassa. Viranomaisen hallussa olevan ruumiin vieminen oikeustieteen laitokselta oli korkeintaan varkaus tai hautarauhan rikkominen. Kumpikaan rikos ei kuulunut väkivaltatoimistolle. Oikeastaan juttu kuuluisi osaavalle psykiatrille.

– Kiinnostaisi silti ottaa selville, mikä tämän jutun motiivi on, Oksanen sanoi melkein pettyneenä. Ajattelin pahantahtoisesti, että juttu kiinnostaisi takuuvarmasti mediaa ja mikä kiinnosti mediaa, se kiinnosti Oksasta.

– Olen sitä mieltä, että kyse on tuosta viestistä, jonka kirjoitusalustaksi tämä tyttörukka näyttää joutuneen. Toisaalta kun viesti on painavuudeltaan tätä luokkaa, ovat seurauksetkin luultavasti samaa tasoa. Joten on hyvinkin mahdollista, että saatte tästä vielä jutun.

– Mitkä seuraukset? kysyin.

– Tuskinpa ruumiin varastanut ja nuo tekstit kirjoittanut on tehnyt sen vain hetken mielijohteesta. Ei meillekään sentään noin vain kävellä sisään ja oteta vainajaa mukaan. Teksteillä viitataan johonkin.

– Raamattuun… ehdotin.

Vuorio kurtisti kulmiaan ja katsoi ohitseni.

– Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua missä ikinä kuljet… sinä poljet jalkoihisi leijonan ja kyyn, tallaat maahan jalopeuran ja lohikäärmeen… psalmi 91. Yksi tunnetuimmista psalmeista, siksi minäkin muistan sen. Jouduimme opettelemaan sen ulkoa rippikoulussa. Siinä on monta jaetta, enkä muista enää läheskään kaikkia. Niin tai näin, tulee mieleen, että kirjoittajalla on aika paljon hampaankolossa jotakin kohtaan.

– Miten Laurén on saanut vainajan ulos laitokselta, jos se nyt on hän? Laurén on tämän asunnon omistaja.

– En osaa sanoa. Ei se mikään Suomen Pankki ole, sillä toistaiseksi ei asiakkaitamme ole varastettu käytettäväksi salaisiin voodoomenoihin. Joku henkilökunnasta on ilmeisesti auttanut tai sitten hän on työskennellyt joskus talossa ja tietää miten se toimii.

– Kai teillä on siellä valvontakamerat?

– Onhan niitä joka nurkassa ja ovissa hälytyslaitteet. Ja tuskin hän on ollut yksin asialla. Jo vainajan kantaminen tänne, kolmas kerroshan tämä on, vaatii aikamoiset voimat. Vainajan on täytynyt olla maton tai jonkun semmoisen sisällä. Kysyisin silti mieluummin miksi kuin miten. Kertoo aika paljon, että hän on ollut valmis panemaan persoonansa ja samalla tulevaisuutensa likoon. Miksi tällainen tapa, joka leimaa hänet lähestulkoon pervoksi, miksei siistiä kirjettä? Mistä ilmoitus tuli?

Olimme saapuneet paikalle hälytyskeskukseen tulleen nimettömän ilmoituksen takia. Kerroin sen Vuoriolle.

– Niin arvelinkin. Eli veikkaanpa, että tämä on alkua jollekin isommalle. Tulee mieleen, että tämä on kuin jonkinlainen peli, jossa on nyt tehty ensimmäinen siirto. Tämä vainaja tässä on ensimmäisenä uhrattu pelinappula.

Yleensä Vuorio suhtautui juttuihin lähes ilmeettömästi. Hän kertoi vain sen, minkä kertominen kuului hänen työhönsä. Nyt hän näytti selvästi innostuneelta kuin osallistuisi roolipeliin tai kiinnostavan arvoituksen ratkaisuun.

– Käy vielä kyselemässä naapureilta, ovatko he nähneet mitään, sanoin Oksaselle.

– Minkä takia, jos tämä ei edes kuulu meille?

– Vielä toistaiseksi se kuuluu. Jos me kerran ollaan vaivauduttu paikalle, me emme lähde täältä minnekään ennen kuin työt on tehty.

Oksanen oli selvästi eri mieltä, mutta en antanut sen häiritä. Käänsin selkäni hänelle ja kuulin hänen läpystelevän ovea kohti.

En ehtinyt miettiä Vuorion esittämää ajatusta, sillä puhelimeni värinähälytin ilmoitti jonkun soittavan. Vilkaisin numeroa. Soittaja oli alaiseni Arja Stenman. Menin sivummalle ikkunan luo.

– No?

– Laurénista löytyi aika paljon kaikenlaista. Omistaa asunnon, peri sen tädiltään kolme vuotta sitten, opiskellut Sibelius-Akatemiassa sellonsoittoa, ollut siinä sivussa mukana hevibändissä nimeltä Holy Night, tuomittu huumausaineiden hallussapidosta ja laittomasta uhkauksesta, asunut muutaman vuoden Tiibetissä, eronnut, yksi lapsi, lähestymiskielto, ollut melkein vuoden hoidettavana psykoosin takia Kellokoskella. Viiden vuoden sisällä useita eri työnantajia, viimeksi työskennellyt hautaustoimistossa. Huumerikostuomio on niin vanha, että se on jo poistettu rekisteristä.

– Oltiin vähän hätäisiä. Tämä ei olekaan meidän juttuja. Naista ei ole tapettu.

– Miten niin ei ole?

Kerroin kaiken lyhyesti.

– Joka tapauksessa Laurén on löydettävä, jos ei muuten niin psykiatrista hoitoa varten, Stenman sanoi. – Juttelin vainajan siskon kanssa. Hänen mukaansa vainaja seurusteli miehen kanssa, joka saattaisi hyvinkin olla Laurén. Naisen mukaan miehelläkin oli selvästi psyykkisiä ongelmia, joilla oli huono vaikutus siskoon.

– Pane mies heti hakuun. Selvitä samalla, onko oikeuslääketieteen laitos ollut Laurénin entisen työantajan, sen hautausliikkeen asiakas? Katsotaan kenelle tämä loppujen lopuksi kuuluu.

– Ari.

Vuorio seisoskeli vainajan vieressä tanakkana kuin lumiukko. Häntä tosiaan oli vaikea kuvitella suurena valkoisena metsästäjänä hikilaikkuisessa khakipuvussa ja leveälierisessä stetsonissa.

Sen sijaan hänet oli helppo kuvitella siirtomaa-aikaisen kartanon terassille, natisevaan rottinkituoliin siemailemaan gin tonicia tai jäämurskaista mojitoa.

– Tule katsomaan.

Vuori oli kääntänyt vainajan kyljelleen. Esiin oli tullut kirje, joka oli ollut piilossa rinnan alla. Kumarruin lähemmäksi nähdäkseni valkoiseen kuoreen tekstatun nimen:

Ariel Kafka.

2

Avasin kuoren niin, etten jättänyt siihen mitään jälkiä. Sisällä oli vain kellastunut lehtileike ja kirjelappunen:

Työni ei ole alussa, mutta ei myöskään lopussa. On viisi pahaa lohikäärmettä ja kolme hyvää enkeliä, jotka yhdessä ovat Hyvän Jumalan Miekka. Aikojen alussa lohikäärmeet ovat vahvoja, mutta hyvyys vahvistuu vuosien myötä kun lähestytään turmeluksen päivien loppua ja suurta puhdistusta. Yksi Lohikäärme on sorrettu pimeyteen ja saastaan, toinen puhdistavalla tulella poltettu. Silti taistelu ei ole ohitse ennen kuin voimakkain lohikäärme on surmattu ja heitetty kadotuksen liekkeihin. Vasta sen jälkeen Pyhä Toimitus on saatettu päätökseen.

Ikuisen holvin kaunistaja

Lehtileike oli otsikoitu:

Huoltomies löytyi surmattuna

saostuskaivosta Kouvolassa

Uutinen oli lyijykynällä kirjoitetun päiväyksen mukaan peräisin Kouvolan Sanomista vuodelta 2008. Siinä kerrottiin, kuinka vuonna 1951 syntynyt Leo Anteroinen -niminen huoltomies oli löydetty raa’asti surmattuna omakotitalonsa saostuskaivosta. Löytäjä oli ollut Anteroisen ystävä, joka oli turhaan yrittänyt tavoitella miestä ja tullut lopulta käymään hänen asunnolleen. Saostuskaivon luukku oli ollut raollaan.

Luettuani leikkeen soitin Stenmanille ja pyysin häntä etsimään tiedot Kouvolan surmatapauksesta.

Vuorio oli saanut oman työnsä valmiiksi ja tuli luokseni.

– Mitä kirjeessä oli?

Vuorio oli vaitiolovelvollinen, joten annoin hänen lukea viestin. Hän käsitteli sitä yhtä varovaisesti kuin minäkin.

– Tämähän alkaa mennä mystiikan puolelle kuin elokuvassa Taru Sormusten herrasta. Osaatko arvata miksi kuoressa oli sinun nimesi?.

– Ehkä hän on nähnyt nimeni lehdessä ja se on jäänyt mieleen.

– Mistä hän tiesi, että juuri sinä tulet paikalle?

– Luultavasti ei tiennytkään. Jos en olisi tullut, olisin saanut sen joka tapauksessa.

– Kirjeen perusteella voisi kuvitella, että hän haluaa juuri sinun tutkivan jutun ja että sillä on joku yhteys lehtileikkeessä mainittuun tapaukseen… no turha arvailla.

– Pyysin Stenmania hankkimaan esitutkinta-aineiston.

– Tällä meidän vainajallamme tuskin on yhteyttä mihinkään. Tapaus on niin selvä itsemurha. Minulla on tunne, että tällä jutulla tekijä haluaa poliisin, tässä tapauksessa siis sinun, kiinnittävän huomiota itseensä ja ottavan asian vakavasti. Kirje vain vahvistaa käsitystäni.

Oksanen palasi naapurien puhuttelukierrokseltaan.

– Yläkerran naapuri oli nähnyt kahden miehen, joista toinen oli Laurén, kantavan mattokääröä pihalta rappuun. Toista hän ei tuntenut. Keski-ikäinen, pipopäinen, toppatakkinen. Auto oli vaalea paku. Silminnäkijä oli nainen, eikä hän tunnistanut merkkiä. Oksasen ääni oli melkein paheksuva. Autonmerkkien tunteminen oli hänelle osa yleissivistystä.

– Minua ei kai enää tarvita, Vuorio sanoi.

Tunsin, ettei minuakaan tarvittu ja lähdin Vuorion ja Oksasen seurassa ulos altistumaan sumuisen kevätsään masentavalle vaikutukselle. Yliannos sitä sai käyttäytymään itsetuhoisesti. Vuorio nousi tuliterään siniharmaaseen farmarimersuunsa. Oksanen vilkaisi sitä hieman kateellisena, sillä meidän käytössämme oli vain poliisin loppuunajettu siviiliauto

– Sä ymmärrät hyvän päälle.

– Köyhällä ei ole varaa ostaa huonoa, Vuorio kuittasi laskeutuessaan kankeasti ratin taakse.

Vuorio oli kaikkea muuta kuin köyhä. Ei voi olla köyhä, jos kuuluu sukuun, joka omistaa viisituhatta hehtaaria metsää, pari kerrostaloa Helsingistä ja osakkeita kaikista ilmansuunnista.

– Jos juttu jää meille, tulen huomenna Ruskeasuolle vilkaisemaan paikkoja.

Vuorio nyökkäsi ja kaasutteli pois.

– Heitätkö mut vaikka Manskun varteen, Oksanen pyysi.

Lähdin Vuorion perään. Hän oli jo kääntymässä pohjoiseen.

– Ajaa reipasta ylinopeutta. Ei äijästä uskoisi, Oksanen sanoi melkein ihaillen. – Mistä noita hulluja sikiää, tarkoitan sitä joka pölli ruumiin. Avopotilaita, vaikka pitäisi olla suljetussa. Niitä on nykyään kadut täynnä. Mitä järkeä on rahdata kroppa kotiinsa.

– Ilmeisesti jotain kuitenkin.

– No järki onkin yliarvostettua.

Aloin olla Vuorion kanssa samaa mieltä. Se ei ollut pelkkää hulluntyötä. Kaikella oli joku tarkoitus ja päämäärä, johon kirjekin viittasi.

– En löisi siitä vetoa. Ainakaan mä en keksi mitään syytä, miksi joku pöllisi ruumiin, paitsi pervoilun tai sitten se on muuten vaan seko… jätä seuraavan risteyksen bussipysäkille. Pitäisi hakea auto korjaamolta.

Minusta tuntui, että Oksasen auto oli pajalla enemmän kuin ajossa. Tosin se ei ollutkaan mikään arkiauto. Se oli kuusisylinterinen Audi, jonka moottoriäänet ylittivät kaikki EU:n normit. Sitä oli viritetty, levennetty, kevennetty ja tuunattu. Eläintarhan huoltoasema pysyi pystyssä pitkälle Oksasen bensaostojen avulla.

– Nytkö?

– Lupasin hakea sen neljäksi.

Vilkaisin auton kojelaudan kelloa: 15.22.

– Se on Pitäjänmäellä. Tänään ei kai ole sen kummempaa. Oksasen kielellä se tarkoitti ettei hän tulisi enää töihin.

Löysin sopivan pysäkkilevennyksen. Oksanen avasi oven vauhdissa ja sanoi jalka jo ulkona:

– Sovittiin Arjan kanssa, että se voi tarvittaessa jäädä överiin.

Tein tilaa bussille, joka tuli Oksaselle kuin tilauksesta. Hän heilautti kättään pinkaistessaan kohti linja-auton etuovea.

Ohitin Kisahallin ja se toi muistoja mieleen. Juutalaisen seurakunnan urheiluseura Makkabin pingisjaos pelasi Kisahallissa. Harrastin pöytätennistä tosissani yli viisi vuotta. Lopetin vasta vähän ennen armeijaan menoa. Pidin pingiksestä, koska olin hyvä siinä. Se oli ainoa urheilulaji, jossa olin isoveljeäni Eliä parempi. Eli muisti sen ja halusi minut vetämään Makkabin pöytätennisjaosta, joka oli kutistunut olemattomaksi. Tilalle olivat tulleet muodikkaammat lajit. Tarjous houkutteli minua, sillä kuntoni oli päässyt rapistumaan. Ehkä valmentajana voisin pelata taas itsekin.

Kello oli jo sen verran paljon, että olisin luultavasti mennyt saman tien kotiin, ellei minulla olisi ollut käytössä poliisitalon tallista lainattua autoa. Se oli Ford Focus, jonka iskunvaimentimet kalisivat mukulakivitiellä kuin kastanjetit.

Väkivaltatoimiston tilat vaikuttivat juuri niin väliaikaisilta kuin ne olivatkin. Poliisitalon remontin piti valmistua syksyksi. Toivossa oli hyvä elää.

Koukkasin Arja Stenmanin kautta. Hän oli jäänyt ylitöihin selvittämään Laurénin taustoja. Halusin päivittää muutkin tietoni. Istuuduin odottamaan, että hän lopetti puhelun.

– Mitä selvisi?

– Laurénista ei ole toistaiseksi mitään havaintoa. Muuten ei mitään mullistavaa, mutta haisee siltä, että tästä voi tulla työteliäs juttu. Mistä aloitan?

– Riittää kun kerrot kaiken olennaisen.

Olin oppinut luottamaan siihen, että Stenman tajusi olennaisen päälle paremmin kuin minä. Hän oli luottotutkijani Simolinin kanssa, joka oli parhaillaan Kanadassa tutustumassa paikallisiin intiaaniheimoihin. Hän harrasti Pohjois-Amerikan intiaaneja samalla tavalla kuin joku muu pyöräilyä, postimerkkeilyä tai Oksanen sponsoroitua autourheilua.

Stenman oli käyttänyt aikansa tehokkaasti.

– Reijo »Reka» Laurén on syntynyt Vaasassa 1962. Isä oli toisen polven apteekkari eli kaupungin kermaa ja verokalenterin kärkinimiä. Reijo on perheen ainoa lapsi. Hän kävi koulunsa ylioppilaaksi asti sisäoppilaitoksessa. Muutti sitten Helsinkiin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Teki töitä aluksi tunnollisesti, mutta kun isä rahoitti elämän, niin pikkuhiljaa poika tottui aika rentoon opiskelutahtiin. Lopulta opiskelu jäi kokonaan, kun Reijo perusti muutaman opiskelukaverinsa kanssa bändin. Sen mukana tuli huumeidenkäyttö, joka ei ilmeisesti sopinut hänelle, koska aika pian hän joutui hoitoon psyykkisten ongelmien takia. Päästyään hullujenhuoneelta hän meni naimisiin opiskelukaverinsa kanssa. He saivat lapsen, joka on nyt seitsemäntoista. Erosivat kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Laurén riitautui myös isänsä kanssa, kun isä lopetti rahanjaon. Täti kuitenkin kuoli sopivasti, jolloin Laurén peri sekä asunnon, rahaa että osakkeita. Tuomittu kerran huumausainerikoksesta. Ei muuta.

– Juttelit kuulemma entisen vaimon kanssa?

– Pikaisesti. Eivät ole olleet enää missään yhteydessä. Laurén maksaa nykyään elatusapunsa, joten senkään takia ei tarvitse soitella. Hän tapaa aika harvoin lastansa.

– Järjestä meille tapaaminen huomiseksi. Ei tällainen teko synny tuosta noin vain. Hänen on täytynyt hautoa vuosia jotain, mikä on sitten johtanut itse tekoon. Ihme ellei vaimolla ole edes aavistusta siitä, mistä tässä voisi olla kysymys. Voisi päinvastoin luulla, että hän on kuullut väsymiseen asti Laurénin aikeista. Onko kavereista tietoa?

– Vaimon mukaan hän piti yhteyttä parin lukioaikaisen kaverinsa kanssa, mutta vaimo ei ole tavannut heitä eikä muista nimiä. Vaikutti siltä, että häntä eivät kiinnostaneet miehensä asiat, eivät silloin eivätkä nyt.

Ajattelin, että aika moni vaimo oli sellainen.

– Joku luultavasti auttoi häntä ruumiin siirtämisessä oikeuslääketieteelliseltä asunnolle. Naapuri sanoo nähneensä Laurénin kantamassa mattokääröä rappukäytävässä ikäisensä miehen kanssa.

– Tämän enempää ei selvinnyt tässä ajassa. Voin jatkaa huomenna.

– Entä Kouvolan saostuskaivojuttu?

– Anteroinen oli kotoisin Kurikasta. Hän oli käynyt konepuolen ammattikoulun ja työskennellyt talonmiehenä ja huoltomiehenä monessa paikassa lännestä itään, kunnes löysi viimeisen työpaikkansa Kouvolasta, tukkuliikkeen varastosta. Hän oli vanhapoika. Printtasin esitutkinta-
aineiston. Tutkinnanjohtaja oli komisario Pohtola, mutta hän on kuollut. Päätutkija taas oli rikosylikonstaapeli Rimpelä, joka on nykyään Oulun poliisilaitoksessa. Kurottaessani ottamaan Stenmanin keräämän aineiston haistoin hänen kalliin parfyyminsä tuoksun. Hetken tunsin houkutusta laskea pääni hänen syliinsä.

Palasin huoneeseeni soittamaan Rimpelälle. Hän oli jo kotona, sillä kuulin takaa television lastenohjelman äänen. Esittelin itseni.

– Sinä tutkit kaksi vuotta sitten Kouvolassa tapausta, jossa huoltomies hukutettiin saostuskaivoon.

– Joo, mutta juttu ei selvinnyt… epäilyjä oli mutta siihen se jäi. Mikä siinä nyt kiinnostaa?

– Rutiinitarkistuksia. Mitä epäilyjä?

– Helsingin rikospoliisista, niinkö se oli ja Kafka?

– Niin. Komisario Kafka väkivaltatoimistosta, sanoin jo toistamiseen.

– Nimi on kyllä tuttu.

– Minulla on esitutkinta-aineisto, mutta keskustelisin ensin sinun kanssasi. Puhuit epäilyistä.

– On vähän kiire. Pitäisi viedä poika uimaharjoituksiin.

– Perusasiat riittää. Luen sen jälkeen aineiston ja palaan tarvittaessa asiaan.

– No jos muutama minuutti riittää. Tarkoitin, että oikeastaan meillä oli mahdollisia motiiveja, mutta ei varsinaisia epäiltyjä. Ketään ei ollut pidätettynä tai vangittuna. Se oli kaikin puolin kinkkinen juttu. Seinä vastassa joka puolella. Kaikki tehtiin mikä voitiin. Kävi täällä krp:n pojatkin katsomassa päältä mutta ei nekään saanut sen enempää irti kuin mekään. Taitavat olla ylimainostettua porukkaa.

– Mitkä ne motiivit olivat?

– Liittyi omaisuusrikoksiin. Tämä Anteroinen oli huoltomiehenä eräässä elektroniikka-alan tukkufirmassa, jossa paljastui vuosia jatkunut iso varkaussarja. Omaisuutta katosi kaikkiaan satojen tuhansien arvosta. Ilmeisesti hän riitautui varaskavereittensa kanssa saaliinjaosta. Siinä oli mukana aika kovanaamaista rosvojoukkoa… Anteroisen mökiltäkin löytyi jonkin verran varastettua tavaraa, ja hän oli niistä syytteessäkin.

– Mutta ette saanut mitään näyttöä rikosten ja murhan yhteydestä?

– Ei muuta kuin muutamia vihjeitä alamaailmasta, jotka kaikki tukivat sitä, että kyse olisi ollut rosvojen välienselvittelystä. Miksi vanha juttu kiinnostaa teitä Hesan poikia?

– Tarkistamme erään vihjeen. Oliko ruumiissa mitään erikoista?

– Paljonkin. Anteroista oli pidelty pahoin. Käsissä ja ylävartalossa oli palovammoja. Oli kaadettu jotain polttonestettä ja sytytetty. Siitä ei kerrottu suurelle yleisölle. Sen jälkeen hänet hukutettiin omaan paskaansa. Aika ikävä tapa kuolla.

– Tarkoitan jonkinlaisia tehtyjä merkkejä, piirroksia?

– Aijoo. Pääsi unohtumaan. Siitäkään ei tietenkään tutkinnallisista syistä kerrottu kenellekään eikä kerrota vieläkään. Selkään oli viilletty jonkinlainen kaari, jonka sisällä oli risti.

– Yritettiinkö sen merkitystä selvittää?

– Tietysti, mutta mitään ei selvinnyt. Päädyimme siihen, että se oli hämäystä, jolla meidät yritettiin saada uskomaan, että kysymys oli hihhulien rituaalimurhasta.

– Yksi juttu vielä. Tuliko tutkinnan yhteydessä millään tavalla esiin nimi Reijo Laurén?

– Ei muistaakseni, ei tullut. Olen aika varma siitä.

Tyylikkyys oli jäänyt ylikomisario Huoviselle päälle nuoruuden miesmannekiiniajoista. Hänen siniharmaa pikkutakkinsa, raitapaitansa ja solmionsa istuivat ja sointuivat toisiinsa kuin oltaisiin catwalkilla, eikä virkamiesharmaassa poliisitalossa. Poliisiksi Huovinen oli melkein sopimattoman tyylikäs, jonkun mielestä komeakin. Joskus muutama vuosi poliisikoulun jälkeen olimme olleet istumassa iltaa sen aikaisine tyttöystävinemme, ja minun seuralaiseni – en muista enää edes hänen nimeään – tuijotti koko illan vain Huovista. Nyt miehen ohimoilla oli jo hopeaa, mutta hän oli niitä, joille se sopi. Olin melkein kateellinen. Omat hiukseni alkoivat harveta päälaelta ja harmaa kerääntyi läikyiksi sinne tänne. Koska Huovinen oli väkivaltatoimiston johtaja ja lisäksi sujuva esiintyjä, häntä näki usein televisiossa. Ei ihme, että kaksikin puoluetta oli pyytänyt häntä jäsenekseen ja ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Huovinen oli muutenkin nousussa. Hänestä veikattiin seuraajaa eläkeikää lähestyvälle apulaispoliisipäällikölle.

Istuin esimieheni karussa huoneessa, joka antoi länteen eli ilta-aurinkoon, tekemässä selkoa ruumisvarkaudesta ja minulle osoitetusta kirjekuoresta. Hän kuunteli keskittyneesti. Hän oli aina ollut hyvä kuuntelija.

– En ole koskaan kuullut mitään tuollaista, hän kummasteli.

Myönsin etten minäkään.

– Eikä tekijästä ole mitään havaintoa?

– Häntä etsitään. Tai asunnon omistajaa Reijo Laurénia joka on erittäin todennäköisesti tekijä ja kirjeen kirjoittaja.

– Uskotko, että hän on myös Kouvolan surman takana?

– Ainakin se kannattaa selvittää.

– Hän näyttää pitävän itseään jonkinlaisena koston enkelinä. Mikä kaunistaja hän olikaan?

– Ikuisen Holvin Kaunistaja.

– Kuulostaa vapaamuurarien arvonimeltä.

– Ei ole. Tarkistin googlesta.

– Lisäksi hän vihjaa, että työ on vielä kesken. Mikä työ? Tappaminenko?

– Siltä se vaikuttaa. Surmattava Lohikäärme tarkoittaa ilmeisesti ihmistä, jota hän pitää pahana. Se taas merkitsee sitä, että talonmies olisi yksi jo surmatuista pahoista lohikäärmeistä.

– Jonkinlainen salaseura. Hän puhuu kolmesta enkelistä eli heitä on siis kolme ja he aikovat yhdessä tappaa vielä ainakin yhden.

– Minä luulen, että Laurén on suurin riski itselleen.

– Onko hänellä lähiomaisia?

– Ex-vaimo, joka ei ole kuullut entisestä miehestään mitään ainakaan vuoteen. Laurén asui tädiltään perimässä asunnossa. Täti oli viimeinen lähisukulainen. Arja sai selville, että hän oli perinyt samalla kohtalaisen summan rahaa ja tukun osakkeita. Ne riittivät hyvin elämiseen.

– Mitä mieltä olet Raamatun lauseista?

– Hän saattaa viestiä sillä, ettei pelkää ketään ja tulee selviämään voittajana. Mistä? Se on luultavasti hänen omaa keksintöään. Siinäkin on vainoharhainen sävy.

– Tai sitten ei. Ehkä hän tosiaan julisti sodan.

– Aika vaikea uskoa.

– Hän sai myös hankittua ruumiin jäämättä kiinni, toi sen asunnolleen ja teki siitä ilmoituksen vaikka tiesi, että saa poliisin peräänsä. Se että hän on hullu, ei tee häntä tyhmäksi. Ja se, että hän on saanut jonkun auttamaan itseään ruumiin siirtämisessä, viittaa tarkkaan harkintaan. Ehkä heitä sittenkin on kolme.

Huovinen oli niin kiireinen mies...