Portugalinkielinen alkuteos O Aleph

Copyright © 2010 by Paulo Coelho

This edition was published by arrangements with Sant Jordi Asociados, Barcelona, Spain.

All rights reserved.

www.paulocoelho.com

Sitaatin Jorge Luis Borgesin novellista Alef
on suomentanut Anu Partanen.

Sitaatit Koraanista on suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

ISBN 978-952-5637-89-2 (EPUB)

ISBN 978-952-5637-63-2 (sid.)

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale

Kannen suunnittelu: Kitty Ensby

Kuva: Shutterstock.com / Elena Ray / Dave Nevodka / basel101658

www.bazarkustannus.fi

Valtakuntani kuningas

EI!

Taasko rituaali? Taasko pitäisi kutsua näkymättömiä voimia näkyvään maailmaan? Mitä voimien esiin manaamisella on tekemistä nykymaailman kanssa? Nuoret valmistuvat yliopistosta mutteivät saa työtä. Vanhat jäävät eläkkeelle mutta heillä ei ole rahaa mihinkään. Aikuisilla ei ole aikaa unelmoida – he taistelevat aamukahdeksasta iltaviiteen elättääkseen perheensä ja maksaakseen lastensa koulunkäynnin ja kohtaavat sen minkä me kaikki tunnemme: kylmän todellisuuden.

Maailma ei ole koskaan ollut niin hajallaan kuin nykyään: uskonsotia, kansanmurhia, piittaamattomuutta maapallon tilasta, talouskriisejä, lamaa, köyhyyttä. Kaikki haluavat nopeita tuloksia ratkaistakseen edes muutaman maailmaa tai omaa elämäänsä koskevan ongelman. Tilanne näyttää kuitenkin aina vain synkemmältä mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään.

Ja minä sitten. Haluanko minä todellakin jatkaa henkistä perinnettä jonka juuret ovat syvällä menneisyydessä, kaukana nykyhetken haasteista?

Seurassani on J. jota kutsun oppimestarikseni, vaikka minulla alkaa jo olla epäilyksiä siitä asiasta. Kävelemme kohti pyhää tammea, joka on ollut paikallaan jo runsaat viisisataa vuotta ja katsellut tyynenä ihmisten kärsimyksiä; sen ainoana tehtävänä on luovuttaa lehdet pois talveksi ja saada ne takaisin taas keväällä.

Olen kyllästynyt kirjoittamaan suhteestani J:hin, joka opastaa minua perinteeseen. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja, jotka ovat täynnä muistiinpanoja keskusteluistamme mutta joita en lue koskaan. Sen jälkeen kun tutustuin häneen Amsterdamissa 1982, olen oppinut elämään ja taas unohtanut oppimani ainakin sata kertaa. Kun J. opettaa minulle jotain uutta, ajattelen että kenties siinä on se askel joka on vielä otettava päästäkseen vuorenhuipulle, nuotti jonka varassa koko sinfonia lepää, sana johon kiteytyy koko kirja. Olen hetken haltioissani, mutta tunne alkaa pikkuhiljaa hiipua. Jotkin asiat säilyvät ikuisesti, mutta suurin osa harjoituksista, käytännön tehtävistä ja opetuksista katoaa mustaan aukkoon. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Maa on märkä, ja mietin että kaksi päivää sitten huolellisesti pesemäni tennistossut ovat kohta yltä päältä kurassa – vaikka olisin kuinka varovainen. Olen etsinyt viisautta, mielenrauhaa ja tietoisuutta näkyvän ja näkymättömän maailman todellisuudesta, mutta se kaikki on jo muuttunut rutiiniksi eikä tuota enää tulosta. Ryhdyin opiskelemaan magiaa kaksikymmentäkaksivuotiaana. Kokeilin monia teitä, kuljin monta tärkeää vuotta kuilun reunalla, liukastelin ja kaaduin, annoin periksi ja aloitin uudestaan. Kuvittelin, että olisin viisikymmentäyhdeksänvuotiaana päässyt jo lähelle paratiisia ja sitä täydellistä rauhaa, jonka olen näkevinäni buddhalaisten munkkien hymyssä.

Vielä mitä, olen nähtävästi kauempana kuin koskaan. En tunne rauhaa, käyn itseni kanssa väliin kovia kamppailuja jotka saattavat jatkua kuukausia. Ja ne hetket jolloin sukellan maagiseen todellisuuteen kestävät vain muutaman sekunnin. Sen verran että tiedän tuon toisen maailman olevan olemassa ja että turhaudun tajutessani, etten kykene omaksumaan kaikkea oppimaani.

Saavumme perille.

Aion keskustella J:n kanssa vakavasti heti rituaalin päätyttyä. Painamme kumpikin kätemme pyhän tammen runkoa vasten.

J. lausuu suufilaisen rukouksen:

Oi Jumala, kun kuuntelen eläinten ääniä, puiden huminaa, veden solinaa, lintujen viserrystä, tuulen ujellusta tai ukkosen jylinää, aistin niissä todistuksen sinun ykseydestäsi ja tunnen että sinä olet ylin valta, kaikkitietävyys, ylin viisaus, ylin oikeudenmukaisuus.

Oi Jumala, tunnistan sinut koettelemuksissani. Oi Jumala, anna sinun tyytyväisyytesi olla minun tyytyväisyyteni. Että minä olisin sinun ilosi, ilo jota isä tuntee lapsestaan. Ja että minä muistaisin sinua tyynesti ja horjumattomasti silloinkin kun minun on vaikea sanoa, että rakastan sinua.

Yleensä tuntisin tuolla hetkellä – sekunnin murto-osan mutta siinä olisi kylliksi – Ainutkertaisuuden läsnäolon, sen joka saa auringon ja maapallon liikkumaan ja pitää tähdet paikallaan. Tänään en kuitenkaan halua puhua maailmankaikkeuden kanssa, riittää että vierelläni seisova mies antaa minulle tarvitsemani vastaukset.

J. vetää kätensä pois tammen rungolta ja minä teen samoin. Hän hymyilee minulle ja minä vastaan hänen hymyynsä. Suuntaamme vaiti ja kiireettömästi kulkumme kohti kotiani, istuudumme verannalle ja juomme kahvia, vieläkin vaiti.

Katselen puutarhani keskellä olevaa suunnattoman suurta puuta, jonka rungon ympärille olen kiertänyt nauhan yhden näkemäni unen jälkeen. Olemme Saint Martinin kylässä, Ranskan Pyreneillä, talossa jonka ostamista olen jo katunut; se on ottanut minut valtaansa ja vaatii että olisin paikalla aina kun mahdollista, koska se tarvitsee jonkun huolehtimaan siitä ja pitämään sen energian liikkeessä.

”En pysty enää kehittymään”, sanon sorruttuani tavalliseen tapaan puhumaan ensimmäisenä. ”Olen tainnut saavuttaa äärirajani.”

”Mielenkiintoista. Minä olen aina yrittänyt löytää äärirajani mutten ole vielä tähän mennessä päässyt sinne. Minun maailmankaikkeuteni ei tosin ole suuremmin halukas yhteistyöhön, se jatkaa kasvamistaan eikä auta minua tuntemaan sitä läpikotaisin”, J. toteaa haastavasti.

Hän piikittelee. Minä kuitenkin jatkan.

”Miksi sinä oikein tulit tänne tänään? Yritätkö sinä saada minut uskomaan että olen taas kerran väärässä? Puhu mitä puhut, mutta tiedäkin että sanat eivät muuta mitään. Minä en voi hyvin.”

”Juuri sen vuoksi minä tulin tänään. Olen jo kauan sitten aavistanut mitä on tekeillä. Mutta aina on oikea hetki tarttua toimeen”, J. vakuuttaa, ottaa päärynän pöydältä ja pyörittelee sitä sormissaan. ”Jos olisimme jutelleet aiemmin, sinä et olisi ollut vielä kypsä. Jos juttelisimme myöhemmin, sinä olisit jo mädännyt.” Hän haukkaa päärynästä ja nautiskelee sen mausta. ”Täydellinen. Nyt on juuri oikea hetki.”

”Minulla on monia epäilyksiä. Ja eniten epäilen uskoani”, jankutan.

”Mainiota. Juuri sellainen epäilys sysää ihmistä eteenpäin.”

Hyviä vastauksia ja kielikuvia kuten aina, mutta tänään ne eivät toimi.

”Minäpä kerron sinulle mitä sinä tunnet”, J. jatkaa. ”Tunnet, ettei mikään kaikesta oppimastasi ole juurtunut, että pystyt kyllä sukeltamaan maagiseen maailmaan muttet onnistu pysymään siellä. Että kenties tuo kaikki onkin pelkkää suurta kuvitelmaa, jonka ihminen luo häätääkseen pois kuolemanpelkonsa.”

Minun epäilykseni ovat syvällisempiä: minä epäilen uskoani. Vain yhdestä asiasta olen varma, siitä että rinnakkaismaailma, henkinen maailma on olemassa ja että se ottaa osaa tämän maailman asioihin. Kaikki muu – pyhät kirjat, ilmoitukset, oppaat, käsikirjat, seremoniat – on minusta järjetöntä. Ja mikä pahinta, ilman pysyviä seurauksia.

”Kerronpa nyt mitä minä olen tuntenut”, J. jatkaa. ”Nuorena olin haltioissani kaikista niistä asioista joita elämä saattoi tarjota ja ajattelin, että kykenisin saavuttamaan niistä jokaisen. Kun menin naimisiin, minun oli valittava yksi ainoa tie, koska minun tuli elättää rakastamani nainen ja lapseni. Neljäkymmentäviisivuotiaana, sen jälkeen kun minusta oli tullut hyvin menestyvä johtaja ja olin nähnyt lasteni kasvavan ja lähtevän kotoa, ajattelin että siitä eteenpäin kaikki olisi vain aiempien kokemusteni kertausta.

Silloin alkoi minun henkinen etsintäni. Olen kurinalainen ihminen, niinpä uppouduin siihen kaikin voimin. Minulla oli innon ja epäuskon aikoja, kunnes päädyin siihen pisteeseen missä sinä olet nyt.”

”Vaikka minä kuinka ponnistelen, en voi väittää että olisin lähempänä Jumalaa ja itseäni”, totean hieman tuskastuneena.

”Se johtuu siitä että sinä olet maapallon kaikkien muiden ihmisten tavoin uskonut, että aika opettaisi sinua pääsemään lähemmäksi Jumalaa. Aika ei kuitenkaan opeta mitään; se ei tee muuta kuin tuo meille tullessaan väsymyksen ja vanhenemisen tunteen.”

Tammi tuntuu katselevan minua. Se on varmaankin runsaat neljäsataa vuotta vanha muttei ole oppinut muuta kuin seisomaan yhdessä ja samassa paikassa.

”Miksi me menimme toimittamaan rituaalin tammen ympärille? Miten se auttaa tekemään meistä parempia ihmisiä?”

”Siksi että kukaan ei enää toimita rituaaleja tammien ympärillä. Ja kun tekee jotain näennäisesti järjetöntä, koskettaa jotain syvää sielussaan, sitä muinaisinta kohtaa joka on lähimpänä kaiken alkua.”

Se on totta. Kysyin asiaa jonka jo tiesin ja sain vastauksen jota osasin odottaa. Minun on käytettävä paremmin hyväkseni jokainen hetki jonka olen hänen seurassaan.

”On aika lähteä”, J. sanoo äkkiä.

Vilkaisen kelloa. ...