”Joka runoilee, ei tee syntiä. Korkeintaan kielelle.” Gunter Jäntc
Runolla ei ole rajoja, valtaa vaatimuksia.
tunteet ovat runon ääni ja sanat sen sävel.
ihmiskohtalot, ei aina niin kauniita, sillä elämä on kapea tie leveillä pientareilla…
ON PALJON SANOTTAVAA, SANOMA TUHANSIIN SANOIHIN NIITATTU…
Työkaluna runouden
oven ruuvimeisseli
ajatuksenlento
lukon eheyttää…
En enää katsele millainen olen vaan kuuntelen millaiseksi olen tullut…
Elämän tyynet ja pauhaavat vedet tunnemyrskyn kattilassa vaahtona…
Tunnelaulut, runojen helmeilevä puro, niistä löytyy voima ja uskallus…
Ajatus on kuin kehä, irti revitty sivu… kyyneleitä täynnä, hukkua…
Rakkauden valkoinen viitta vihan viiman taltuttaa…
Rakkauden jäljet lahonneilla oksilla, valkoisessa hunnussa tahroja, kuivat ruusunlehdet rypyissä lakanan…
Olemme kirjoja suljetuissa kansissa.
Tyhjät sivut ovat vaiti, rivien välistä lukija löytää mielekkyydellä rakennetun mielettömän maailman…
Elämä on lyhyt ja jokainen askel vie paikasta toiseen. Kohtalon kiitotiellä on alati kiihtyvä vauhti, törmäily ja tasapaino kanssakulkijoiden vauhdissa…
Elämänkuva muokkaa irrallisia palasia uudelleen…
Hellyys ei tunne vihaa…
Hyvä itseluottamus on tärkein selviytymiskeino..…
Ihminen tuo luomakunnan viisain yksilö, vai lieneekö tämä totuuden harha…
Todellisuuden haparointia haavoittumisen kohdalla, vaan helpompaa on siirtyä syrjään heikkouden paljastumisen pelossa…
Sielutonta elämää ei ole, eikä viisaus
riittämättömyyteen yllä…
Narsismi on pätevyydeksi kastettu..…
Kasvualusta ja määränpää,
lioten tavoittaa yritysten kasvunvaloa,
kuihtumista menetysten juurakoissa,
päästä perille matkaten takaisin,
sillä paluu toistuu halusta…
Menneisyyden ruotiminen luo uuden nahan…
Yksinäisyys opettaa itsetuntemusta jota ihminen kuitenkin helposti kavahtaa…
Levottomalla kulkijalla ei ole paikkaa, mutta eihän levottomuuskaan paikallaan pysy…
Saavutusten kokoelma lukkiutuu, avain arvostuksen puutteessa katoaa…
Oma tahto on ponnahduslauta uudelleen kehystettyyn minuuteen…
Ihmissielu istutettu eletyn elämän puutarhaan, siellä kasvun kukoistus ja juurettomuuden kolkkous tappelevat keskenään…
Elämä satuttaa, se on todellisuutta arkisten päivien saatossa…
…Muistot ovat kuin muurahaispolku iholla, pistäviä, mutta ei tappavia…
Epäröinti ja valppaus, vapaus ja ymmärrys ovat muuttuvan maailman tarpeellisia kiinnekohtia…
Se mikä meille annetaan se myös pois otetaan, mutta hyvin saadusta on pidettävä kiinni…
Yhteisymmärryksen erilaisuuden vala karkottaa
epätietoisuuden, katkeruuden ja kateuden…
Sinnikkyys on uniikki helminauha, ihmisen taisteluntahto – ainutkertaisuus…
Unelman pystyssä pysyminen vaatii onnellisuuden esittämistä…
Rakkaus on ruusu ja viha syvälle juurtunut voikukka…
Rakkautta on kohdeltava hellästi ja vihanjuuret ovat sille myrkkyä…
Rakkaudettomuus on karheaa ja kovaa, se on katkeruuden pelikenttä, kallioseinämiä hakkaava meri…
Rakastamisen ja vihan kynässä on tylsä ja terävä kärki, rakkauden ja vihan sektorilla on yhtenäinen kulma ja niiden välissä näkymätön, hennosti piirretty katkoviiva…
Rakkaus on vuosituhansia vanha, rakkaus ei vanhene, ei katoa aikakausien vimmatun vauhdin muutosmyrskyissä, pyyteettömyys on aidon rakkauden leima, avattu paketti nöyrän sydämen..…
Onni on tähdenlennon lyhyt hetki kuinka siihen tarttua, kuinka pitää siitä kiinni…
Kypsää vajavaisuutta vapauteen on oppia elämään käsillä olevaa hetkeä…
Ihminen on vahvuudessaan heikko ja heikkoudessaan vahva…
Elämän kantokahva vailla heikkoutta ja vastoinkäymistä leijuu ilmassa, ei kasva vahvuuden kokoiseksi…
Päällä oleva vahvuus suojelee sisäistä heikkoutta ja todellista rohkeutta on riisua heikkous sen alta…
Ihmiset ovat vieraita toisilleen epävarmuuden päivien öissä, ihmiset liikkuvia haamuja itsemme ja toistemme kohtaamisen äärirajoilla…
Elämässä on mustavalkoiset värit, mustat pimeyden pilkkuja ja valkoinen rappaus vaaleita päiviä tunnejärkeilyn vuoropuhelua…
Itsenäisyys on rumaksi pelikentäksi tallottu…
Muuttuva maailma, jossa vääryys on voimissaan ja yhä syvenevät köyhien kaivannot, rikkaat rannoilla paratiisin…
Myöntyminen hetkeen pelottomuuden oviaukolla, rapistella rohkeasti menneisyyden kulutettuja sivuja, innostua muuttuvan maailman uusista tuulista, unelmoida kansakuntien valkoisten sivujen täyteläisyydestä…
Miten helposti onni hukkuu vaatimustason ylisuureen kuormaan, kolahtaa minuuden heikolle karikolle…
Lojua tienvarsilla, nojailla kylmissä porttigongeissa, nauraa hymyttömyyden valtakunnassa…
Takertuminen muiden asettamiin määreisiin, olla itsensä vanki omassa sielussa ja ruumiissa..…
On lyötävä hakku ylennyksen tukevaan kiviseinään, jotta kehittyy ja saavuttaa uskottavasti ajanhengen saavutusten korkeimman vuorenhuipun..…
On oltava vapaus olla erilainen, suvaitsemattomuuden ummehtuneissa huoneissa, vanhoillisuus pölyisten huonekalujen kodeissa… ei niin helppoa, antoisaa kylläkin…
Suru on monien kokemusten suma.
Lähimmäisen käteen tarttuminen ei vaadi paljon, ei aikaa eikä ihmetekoja…
Vallanpitäjien vaihtuminen ei kadota vääryyttä ja oikeutta, vaan se on muovautumista kiinni globalisaation kiveen ja saveen, kaikkien nähtävillä olevaan patsaaseen…
Välinpitämättömyys ympäristön tuhoa kohtaan on mätä hedelmä ja ihmisen ajattelemattomuus tienä tiedostomattomaan viisauteen…
Olet sukupolviasi viisaampi, älysi on tiedonvallan kuormittama
Googlen äärettömyyden verkostossa, silti olet totuuden löytäjänä lapsenkengissä nyt ja aina…
Onnistumisen etsiminen ei kannata jos tiedostamaton totuus paljastaa rikki menneet yritykset eheämmän egon esittämiselle, vaan tietoisesti sen on kohdattava ja parsittava kasaan uudelleen…
Kaikenkarvainen elämä pitää meidät pystyssä, valppaana ja inhimillisen haavoittuvaisina, kaikesta huolimatta…
Tunteiden tutkailut ja itsensä etsiskely voi olla ristiriitaisen repivää…
Aika ei pysähdy, eikä kukaan kuolematta selviä. Seesteinen soutu kohti auringonlaskua, hyväksyen hyljätä varjoisa maa, se on kuin kristalli kylmässä graniitissa…
Luottamus haavekuvaksi jäätyneenä, vuosien valuessa iän karttuessa, kohtalon sormi ivaillen osoittaa naiiviutta, tyhmyyttä…
Välittäminen ja ihmiskunnioitus,outoja hektisesti tempovan elämän vuorovesissä…
Sanat
Sanat odotusta soutaa,
sävel mielen särkynyttä pintaa hipaisee,
runon karheus suruharsona silmillä,
elämännälkä paakkuna kulhossa.
Jokaiselle
Erilaisuus, suvaitsevaisuus
ihmisyyden
häkittömänä lintuna;
siivet vilusta värähtää,
roduttomuuden rapistuneelle
ikkunaluukulle
lennähtää;
alaston enkeli
ilman valkoista
vaatetta,
vaiti meluisalla kadulla.
Suloisuus
Kaunis hymy päivänpaiste
sielussa säihkyvä mielenrauha;
onnellisuuden taskun
suuren pieni avain.
Siruja
Sielun säröt
rapisevat
menetysten
kansiossa,
unohdettu lupaus
mustan muistikirjan
kätköön raapaistu,
kannet kirjassa
hiirenkorvilla,
tuhansien
kyynelten
vyöryssä
levällään.
Arka sielu
kääntää
menneisyyden
kellastuneita
sivuja,
oppii lukemaan
rivien ahtaaksi
käyneet välit,
kauniin säröiset
kultareunaiset sydämet
kansien pimeyteen
vajonneet.
Lasitetut lauseet
vapauteen
lennähtävät,
runojen riimitys
pölyhiukkasten
hunnusta kimpoilee,
kolhittu elämä;
lupaus
kirjoittamattoman sivun.
Valkoista
Roihun sydämen
purot vuolaat hyytyy,
rannoilla eilisten
kaislat korkeat nyyhkii,
pyyhkäisee tuuli
mustaa kiveä,
aikanaan muistot
valkoista savea;
veden äkkisyvät
kosketta saarta,
taipumaton tahto
osa elämänkaarta.
Tyhjä kohtu
Kadotetut lapset
tyhjissä kohduissa;
vaitiolona
suruna
elämänalun;
kysymyksiä
vieraiden suuaukoilla;
vastaukset
rinnan repäistynä
kipuna.
Kipu
Sen kevään
kipeytynyt rinta,
revähtänyt
rakkauden
sydämen pinta,
kalliin elämän
laskenut hinta,
suudelmat
rakkuloina
huulilla,
kuivunut
multa
kuuliljoilla.
Tunari
Olen tunaroinut
rakkaudessa
enemmän kuin
kerran,
nyt vasta oivallus
niiden määrä
ja syvyys
ovat
luovuuteni
herrat.
Niitä ilman
olisin tyhjyyttä
puolillaan,
kokonainen
vailla
tunteita
ja kokemuksia.
Nimetön runo
Vaiti olet yössä yksin
kellojen kuminaa kuunnellen,
astut kosteaan nurmikkoon
sinikellojen värinän tahdissa,
kivinen polku,
harmaa sielun musta muste.
Sulien vesien solina
takan tuhrittu seinä,
lukossa ovet
kartanon,
viimeistä edellinen ilta.
Opetuslapset
viininsä loppuun juoneet,
uskonpuute
rukouksen
voimaa huutaa.
Kerjäläiset
haurasta lasia,
avattu kirja
suljettu
särkynein sormin.
Levein lahkein
Tulisieluisen
nuoruudentanssi,
kuvan reunasta
irronnut
kukkiva kranssi,
säihkyvät silmät
rusottaa posket;
hoikka varsi
vaarojen vesillä,
vieraana
käkilintujen pesillä;
mustat vedet
ylle kaatuu,
alaston
kynsin risaisin
elämää raapii.
Rakkaudenlintu
Rakkauden tunteen
elämänpolku
kultaista porttia vartioi;
seinät
petäjästä
veistetty,
tähdistö
katoksi
maalattu,
kahden
valkoisen maailman
uusi unelma.
Muisto kullatun päivän
Päiviä kultaa
tuhannet yöt
rakkauden
rehevä joki;
huutaa
syystuuli,
kultalankoja
sydänten
sykeröissä,
vaan
karheus
pehmeyden
huomaa;
kissankultaa
hiljaa yksin huuhtoo.
Hutera on rakkaus
Paluumatka
helvetin-
suojana
huojuva
viljapelto;
elämänveneen
ankkuri
mustiin
vesiin
hapertuu.
Karhea
pohjoistuuli;
polttomerkki,
jääpiikki
häväistyn
ihon ja mielen;
aukko sydämen-
kyljessä
veriset naarmut.
Avuttomuus;
sirpaleet
pehmeän
nurmikon;
väistämätön askel
rikottuun lasiin.
Järjenjuoksu
hukassa;
tunnemaailman
kaartuvat
pyörteet;
kuumeinen
höyry
rakkaudenkuvan
kastelee.
Kuvan
kärsineet
palat
silppuna
salaisen
kivenkolon.
Polttelee
pettymys
lihaksia,
suru
jäykkiä niveliä jäytää;
ylikypsä,
pilaantunut,
tuntee
tarpeettomuutta
rakastaa.
Kolkosti
kumahtaa
kuolonkellot
viimeisen
rakkauden haudalla.
Jäljet
Menneisyys
sammuneita tähtiä,
tähdenlento
sykäys
uuteen,
haaveet
ja toiveet
tähtisumun
verhoa
raottaa;
piipussa pihasaunan
mieto tuoksu;
yön yksinäiset
sylikkäin;
pastellin sävyt
elämän mustia
jälkiä sutii;
kohmeiset sormet,
lämmön
syvä raapaisu,
vangitut
katseet
auringon hymyyn,
kuuhun lento -
tähtien täplät
iholla.
Nukkuvat neilikat
Neilikat haudalla,
tyhjyys povella
yksin jääneen;
kummun varjossa
suru seisoo;
liian kaukana
kulkee elämän ääni.
Kokemus
Kokemuksen
siitepöly
kevätesikon
terälehdillä
kärventyy,
va...