Sisällysluettelo
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- luku
- Epilogi
1. luku
”Katso nyt noita sormia. Tuo on taidetta. Näetkö, miten se käsittelee kolikoita? Tuollaisten sormien omistajan täytyy olla taiteilija.”
Kelly läpsäisi minua käsivarteen. ”Luke, muruseni, tuijottaisitko vähän vähemmän ilmiselvästi? Asiakkaat luulevat jätkän olevan joku räjähdysvalmis itsemurhapommittaja. Sitä paitsi tuossa ei ole mitään taiteellista. Sehän räplää rahoja kuin ne olisi kaivettu vesiruumiin hanurista.”
”Mikä on vain viisasta. Mistä sitä tietää, missä nuokin myntit ovat olleet? Noista voi saada syyliä tai vaikka sikalentsun, jollei ole varovainen.”
”Kuten myös ovenkahvoista. Niistä voi saada jopa sukupuolitaudin.”
”Eikä voi.”
”Kyllä vaan voi. Eräs kaverini sai herpeksen siitä keskustan marketista.”
”Ihan takuulla.”
”Joo joo. Tutkimuksen mukaan monet miehet eivät pese käsiään vessassa käynnin jälkeen, joten niissä voi kulkeutua ties mitä eritteitä. Täälläkin on todennäköisesti jokainen ovenkahva täynnä penisbasilleja ja pallihikeä.”
”Kiitti, Kelly. Juuri tuon halusin kuulla ruokatauon kynnyksellä.”
”Ei kai banaanipojulla pitäisi olla ongelmia pallihien kanssa?”
Kelly ei kääntänyt päätään, mutta keskisormi singahti pystyyn ja osui maaliinsa. ”Painu helvettiin, Gary. Pilaat maiseman.”
Minä en ollut yhtä lunki mitä tuli idioottien huomiotta jättämiseen, ja silmäni vääntyivät puhujan suuntaan. Garyn hapan naama näytti tavallistakin happamammalta, vähän kuin sitruunalta, jolle pakkojuotettiin etikkaa. Teki mieli lausua havainto ääneen, mutta olin tehnyt pyhän päätöksen, etten koskaan tarjoilisi hänelle motiivia tappelun aloittamiseen tai Hyeenalle syytä henkilökunnan äkilliseen vähentämiseen. Gary avasi suunsa antaakseen Kellylle takaisin ja epäilemättä odotettavissa oli jotain äärimmäisen kekseliästä, kuten ’raivohullu narttu’ tai ’kaappilesbo’, mutta samalla hetkellä joku uskalias rouva päätti lähestyä meitä. Gary oli lähimpänä ja seisoi, joten hän joutui asiakkaan palveluntarpeen kohteeksi.
”Mennään.” Muorin anastettua Garyn huomion Kelly vinkkasi minulle, ja lähdimme hipsimään matkailuhyllyjen suuntaan. Periaatteessa vuoroa oli vielä jäljellä viisi minuuttia, mutta liike oli sen verran hiljainen, että oli samantekevää, notkuisimmeko tiskin takana vai taukohuoneessa. Kellokortin saattoi leimata tauon aloittamisen jälkeenkin. Ja koska me olimme nyt tauolla, se merkitsi, että muut joutuisivat odottamaan paluutamme. Kaupan puolella oli oltava aina vähintään kaksi asiakaspalvelijaa, esinaisemme määräys.
”Miten viikonloppu meni?” kysyin, kun istuimme asiakkaiden ahneiden lonkeroiden ja vatipäisten työkavereiden kommenttien ulottumattomissa. Kelly puski kelmuateriansa mikroon ja täytti vedenkeittimen, minä istuin pöytään ja aloin kuoria voileipää muoveista. Joku oli jättänyt pöydälle viime vuoden seinäkalenterin, jonka kuvissa isotissiset blondit makasivat autojen konepelleillä. Työnsin sen vaivihkaa sanomalehtien alle, kun kollegani oli selin.
”Päin helvettiä. Kävin lauantaina siellä uudessa lattaripaikassa. Koko paikka täynnä punaniskaisia rekkamiehiä. Siitä näyttäisi tulevan jokin keskiiän kriisistä kärsivien sikojen lihatiski.” Kelly puisteli itseään niin kuin inho ei muuten olisi käynyt selväksi. ”Raivostuttavaa, että sen kerran, kun tähän kaupunkiin tulee lattareihin erikoistunut mesta, oksettavat hyypiöt valtaavat sen välittömästi. Mitä pahusta ne körmyt edes tekevät siellä? Tonnista vetoa, ettei kukaan niistä kuuntele kotona mitään Iglesiasta.”
Otin haukun leivästäni. Majoneesi oli ehtinyt kastella pohjan liittaiseksi möhjöksi ja täytteet maistuivat hunajalla kuorrutetuilta pahvinpalasilta. Piti oikein tarkistaa pakettiin painettu nimi. Kanavoileipä siinä sanottiin, mutta tämä törky oli kyllä yhtä kaukana kanasta kuin Hyeena leppoisasta ja oikeudenmukaisesta pomosta. Pitäisikö itsekin siirtyä mikroaterioihin?
”Ehkä ne kuvittelevat löytävänsä sieltä tosielämän Jennifer Lopezin.”
Kelly kohautti toista olkapäätään. ”Voi olla. Vähän näytti siltä, että ne luulivat minuakin julkkikseksi – ainakin saamastani huomiosta päätellen.” Hän kaivoi eväänsä mikrosta ja lätsähti tuolille minua vastapäätä. Käsi ojentui nappaamaan jonkin kosmetiikkakatalogin lehtipinosta. Tyttökalenteri pysyi piilossa. ”Lähdepä lauantaina minun kanssani Diabloon.”
”Katsotaan. Oli vähän puhetta, että pidämme Kevinin kanssa Heavy Rain -maratonin.”
”Ota Kevin mukaan. Joudatte pelaamaan sunnuntaina krapulassa.”
Kelly ei ollut peli-ihmisiä eikä ymmärtänyt, että pelaaminen vaati omistautumista. Pelimaraton ei ollut maraton, jollei se kestänyt koko viikonloppua. Heavy Rain oli maannut Pleikkarini vieressä jo kolme viikkoa, edelleen myyntikelmutuksessa, koska olimme sopineet Kevinin kanssa, että se korkattaisiin yhdessä. Otin toisen haukun leivästäni ja totesin, että Kellyn keitetty kukkakaalikin näytti houkuttelevammalta kuin oma evääni. Tänä iltana tekisin kämpillä jotain hyvää sapuskaa, jota voisin ottaa huomenna mukaan töihin.
”Katsotaan”, toistin.
”Sinulle tekisi hyvää käydä välillä ulkona. Voisit tavata hyvännäköisiä miehiä.” Kelly kallisti päätään ja luki ajatukseni. ”Niitä on muitakin kuin Reed.”
”Ei niitä kyllä Diablosta löydy.”
”Miksei löytyisi? Kai siihenkin mestaan muutama vähemmistön edustaja mahtuu. Eivät vain ole niin äärimmilleen vietyjä. Valitat aina, ettet halua mitään hajuvedenkatkuista hörsöä. Sinun pitää etsiä muualta kuin homobaareista.”
Pyh, minä en etsinyt. Minä tavoittelin.
”Entä jos Reed on siellä?” Kelly jatkoi. ”Ehkä meidän pitäisi mainostaa sen kuullen, kuinka loistavat kemut Diablossa on lauantaina.”
”Ei Reed käy sellaisissa paikoissa.”
”Miten niin ei käy?”
”Ei vain käy.”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Se ei koskaan puhu mistään baareista tai kemuista.”
”Ei se puhu mistään muustakaan. Paitsi siitä halvatun katajasta. Jeesus, miksi joku haluaa kasvattaa katajaa parvekkeellaan? Ei voi käsittää.” Kelly vilkaisi taakseen, varmisti, että taukohuoneen oviaukko oli tyhjä. ”Sillä jätkällä viiraa kupolissa. Se ei tarkoita, etteikö se kävisi jossain. Diablohan on juuri oikeanlainen mesta sille, vaikkei siellä olekaan katajia.”
”Ehkä se on vain innostunut puutarhanhoidosta”, puolustelin.
”Muuttaisi omakotitaloon.”
Ei kaikilla ollut mahdollisuutta muuttaa omakotitaloon, vaikka kuinka olisi rakastanut puutarhaa, mutta turha siitä oli muistuttaa, kun Kelly oli jo päättänyt, että Reed oli kummallinen. Minun oli vain periaatteesta pidettävä ihastukseni puolia. Puolusteluistani ei kyllä tainnut olla hyötyä kenellekään, vähiten minulle itselleni. Reed ei ollut koskaan kuulemassa, kuinka urheasti kumosin Kellyn väitteitä. Olisiko hän arvostanut saamaansa tukea, jos olisi sattunut todistamaan keskustelujamme? Ei hajuakaan.
Katajasta ei riittänyt sen enempää ruodittavaa. Ei meillä olisi ollut tilaisuuttakaan, sillä huoneen ovi kolahti ja Meredith kopisteli sisäpuolelle. Hän soi meille hillityn tervehdyksen ja suunnisti suoraan tilan läpi pukuhuoneille. Meredith vietti vain äärimmäisen harvoin aikaa taukohuoneessa. Hänellä ei koskaan ollut eväitä mukana, eikä hän langanohuesta varresta päätellen syönytkään mitään. Hän ei myöskään juonut työpaikan teetä tai kahvia vaan piipahti tauolla läheiseen Starbucksiin. Joskus hän toi vihreällä logolla koristellun pahvimukin mukanaan töihin, mutta vain ja ainoastaan sen, ei ikinä bagelia tai muffinssia tai edes voileipää. Työyhteisömme suurimpia arvoituksia oli se, miten hänen kaltaisensa Christian Diorin mainoksesta kloonattu ilmestys oli päätynyt töihin kirjakauppaan. Viime marraskuun tienoilla olimme lyöneet vetoa, kuinka kauan Meredith pysyisi Campbell Booksilla. Siitä vedosta ainoastaan minun ja Garyn veikkaukset olivat voimassa, mutta kukaan ei tainnut enää muistaa kyseistä uhkapeliä. Kuvioihin oli joka tapauksessa tullut muita intressejä.
Kelly palasi aiheeseen heti ylimääräisten korvien poistuttua. ”Minusta siinä jätkässä on jotain pielessä. En osaa sanoa mitä, mutta... vähän kuin se olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Muistatko, kun se oli ensimmäistä kertaa kassalla?”
”Sehän on hankalaa.” En minäkään ollut osannut käyttää kassaa ensimmäisenä työpäivänäni. Ei sitä taitoa opetettu peruskoulussa.
”Ei, tollo! En tarkoita rahan käsittelyä tai kassaohjelmaa vaan sitä muovipussin kanssa pööpöilyä.”
”Niin se juttu.” Muistin toki sen tapauksen – muistin kaikki Reediin liittyvät tapaukset – ja olin heti tiennyt, mihin Kelly viittasi. Toivoin vain, että hän olisi unohtanut sen, mutta nähtävästi niin ei ollut käynyt. En keksinyt puolustusta, koska kirjan sullominen muovipussiin ei ollut mikään syöpähoitojen keksimiseen verrattava toimi. Jokainen täysi-ikäinen ihminen on sullonut kirjan muovipussiin muutaman kerran elämässään.
Nide oli lopulta mennyt pussiin, ei siinä mitään. Eikä olisi saanut tuomita niin herkästi. Emmehän me tienneet syytä Reedin epäröintiin. Yleensä ihmisillä on syy poikkeavaan toimintaansa. Ehkä Reedillä oli jokin psykoneuro-motorinen ongelma, ja Kelly olisi tuntenut itsensä halpamaiseksi, jos olisi tiennyt siitä. Tosin minusta oli näyttänyt siltä, ettei kyse ollut niinkään motorisesta kömpelyydestä kuin muovipussin itsensä aiheuttamasta hämmennyksestä.
Keksin vihdoin vasta-argumentin. ”Ehkä se yritti tarkistaa, onko pussi biohajoava.”
Kelly tuhahti ja käänsi katalogista seuraavan sivun. Hän oli plarannut läpyskää jo puoleenväliin kiinnittämättä huomiota yhteenkään tuotteeseen. ”Siinä jätkässä on jotain kummallista, sano minun sanoneen. Sinä et vain näe sitä ennen kuin riisut nuo sydämenmuotoiset lasit sil-miltäsi.”
Ehkä minä olin vähän puolueellinen, mutta ei tässä väännetty kättä ydinvoimasta tai kuolemanrangaistuksen sallimisesta, eikä meistä kumpikaan välttämättä saisi koskaan vahvistusta kannalleen. Tämä oli vain taukohuoneessa käytyä joutavanpäiväistä juoruilua. Sain olla juuri sitä mieltä kuin halusin.
”Yritän vain saada sinut näkemään tilanteen vähän objektiivisemmin”, Kelly sanoi ennen kuin painoi silmänsä ...