PIMEÄNKUTOJAT

PIMEÄNKUTOJAT

MINNA ROININEN

Osuuskumma

www.osuuskumma.fi

Tampere 2017

1. painos / versio

Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Pimeänkutojat © Minna Roininen ja Osuuskumma-kustannus, 2017

Luvun 14 sitaatit William Shakespearen näytelmästä Myrsky (suom. Matti Rossi)

Taitto: Artemis Kelosaari
Kansi ja kannen taitto: Miia Anttila
ePub: Kari Välimäki

Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2017

ISBN 978-952-6642-57-4 (nidottu)
ISBN 978-952-7215-35-7 (epub)
ISBN 978-952-7215-36-4 (epub+suojaus)

Sisällysluettelo

Kansi
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
Epilogi
Kirjailija
Osuuskummalta
Takakansi

1

–Jää tänne, paukautti Regina tökkäistessään ensimmäisen neulan Alman päänahkaan.

Se ei tuntunut hyttysenpistoa kummemmalta, ja vasta neljäs neula sai terävän, sähköiskumaisen väristyksen kiirimään selkäpiitä myöten. Hetken aikaa olohuoneen katto aaltoili Alman silmissä kuin lammen pinta vesisateella.

–Olen ihan tosissani, anna miehesi painua Helsinkiin, jos kerran niin kovasti haluaa, Regina jatkoi ja koitteli jo seuraavaa akupisteen paikkaa. –Nimet paperiin ja homma on siinä.

Makuuperspektiivistä Alma erotti akupunktiohoitajasta pelkät kulmikkaat, karvaiset kädet. Regina oli kuitenkin oikea myrskypilvi naiseksi. Yli viisikymmentävuotiaanakin hän liehui paikasta toiseen päästä jalkoihin mustissaan, ja hänen korvalehtensä olivat venyneet kuin purukumi niissä vuosien varrella riippuneiden hopeanappien, kultarenkaiden ja rihkamahelyjen vaikutuksesta.

Savunvärisen tukkansa Regina yleensä kokosi takaraivolleen painovoimaa uhmaaviksi nutturakeoiksi. Ensinäkemällä Alma oli ollut varma, että hän piilotteli niiden seassa vähintään kahta kunaita. Jos akupunktiohoitaja olisi ollut hahmo jossakin Alman videopelissä, olisi hän ehdottomasti käyttänyt aseenaan japanilaista heittoveistä.

–Ei se onnistu, Alma puuskahti. –Tai siis… älä kuvittele, etten ole ajatellut sitä.

Yhä lisää pitkiä teräsneuloja työntyi Alman ihon läpi, kunnes kalpea ja kauttaaltaan kananlihalle kohonnut keho alkoi muistuttaa voodoonukkea.

–Meinaan vain, että entä ne aamut, kun en pääsekään omin avuin ylös sängystä? hän jatkoi. –Tai kun sormet eivät tottele sen vertaa, että suostuisivat avaamaan maitopurkin tai pitämään hammasharjaa. Minun sosiaalituillani ei makseta omakotitalon lämmityslaskuja. Eikä muuten sinun käyntejäsikään. Meinaan, että minä en ole niin kuin sinä. Olet terve ja pystyt elättämään itsesi. Minä olen… kuin jotain pahuksen paperimassaa.

Regina veti olohuoneen isoimman nahkanojatuolin Alman viereen ja heitti istuessaan jalkansa sohvapöydälle ristiin. Tapa, jolla hänen järkyttävä tukkapehkonsa ja tupakan kellastamat kyntensä riitelivät Simonin huutokaupasta hankkimien antiikkikalusteiden kanssa, oli Almasta melkein hykerryttävä.

–Sanoitko, että Simon on taas lähdössä matkoille? Johonkin vaikeannimiseen paikkaan?

Alma nyökkäsi ja irvisti heti perään, kun edellisiltana ilmastointiputkia pitkin kuultu puhelinkeskustelu muistui taas mieleen. Hän ei ollut suunnitellut salakuuntelevansa, se vain pääsi tapahtumaan. Kaikkien muiden ikävien uutisten päälle hän ei olisi kaivannut tietoa siitä, että hänen miehensä lähti työmatkalleen Kristiina Luostarin kanssa.

–Massachusettsiin. Hän on poissa kaksi viikkoa.

–Miltä se sinusta tuntuu?

Alma kohautti hartioitaan sen minkä makuuasennossa ja iho täynnä neuloja kykeni. Olihan hänestä mukavaa viettää vähän aikaa yksin, etenkin kun ilmapiiri kotona oli viime päivinä ollut niin tulehtunut. Hän saisi miettiä asioita omillaan, Simonkin saisi.

–Totta kai minä aina mietin, että mitä jos jotakin tapahtuu. Vähän. En yhtä paljon kuin Simon.

–Tyttörukka, myrskytukkainen nainen kommentoi hetken hiljaisuuden jälkeen. –Melkoiseen jumiin olet itsesi saanut.

Alma ei ollut lainkaan varma, tarkoittiko Regina hänen parisuhdettaan vai lihaksiaan.

Neulojen kuului vaikuttaa puolen tunnin ajan. Alma makasi silmät kiinni olohuoneen keskelle viritetyllä hoitopöydällä, kun hänen akupunktiohoitajansa hääräili keittiössä. Astiat kolisivat toisiaan vasten ja hana kohisi Reginan laskiessa vettä pesualtaaseen.

Jotakuta ajatus isoista, teräksisistä neuloista olisi saattanut kauhistuttaa, mutta Almaa akupunktuuri oli kiehtonut aina. Vuosia sitten pienen kiinalaisen terveysaseman odotushuoneessa hän oli tuijottanut vastapäisellä seinällä riippunutta akupunktiokarttaa. Neulojen ympärille oli raapustettu tekstiä merkeillä, joita hän ei osannut lukea. Kuva oli viehättänyt häntä valtavasti, kaikessa rumuudessaan ja silti niin ihastuttavassa symmetrisyydessään, jossa –hän halusi valtavasti tulehduksen aiheuttamien kuumehoureittensa ja molemmissa polvissaan kolottavien kipujensa keskeltä uskoa niin –täytyi olla jotain maagista, ihmeellistä taikavoimaa, jota särkylääkkeet eivät täysin onnistuneet kapseloimaan sisäänsä. Häntä veti puoleensa ajatus, että ihmisistä saattoi tehdä karttoja siinä missä maista ja kaupungeista.

Pari kertaa hän oli yrittänyt pistellä itseään nuppineuloilla, mutta se oli ainoastaan kutittanut. Sitä paitsi, oli Regina huomauttanut paljon myöhemmin siitä kuultuaan, sellainen oli vaarallista: Alma olisi voinut saada likaisesta neulasta vielä vakavamman tulehduksen, pahimmassa tapauksessa koko raaja olisi voinut mennä kuolioon ja tipahtaa pois.

Vanhempi nainen oli sanonut sen ihan vakavalla naamalla ja selvästi pätkääkään liioittelematta asian vakavuutta. Että Alma oli melkoinen pöllöpää ja sattui hyvin, että hän törmäsi Reginaan, ennen kuin mitään pahempaa tapahtui.

Kuukausia näiden oma-aloitteisten kokeilujen jälkeen Alma oli huomannut Reginan ilmoituksen supermarketin seinällä. Keltaiselle A4-paperille tulostettu mainoslappu kiinnitti Alman huomion, koska muista seinän ilmoituksista poiketen se oli kirjoitettu suomeksi. Pian akupunktiohoitajasta tuli hänen ensimmäinen ja ainoa ystävänsä Tukholmassa. Varmaan siitä syystä Simon suostui maksamaan tämän viikoittaiset käynnit, ei tietenkään jupisematta.

Regina oli asunut pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa 43-vuotiaaksi asti ja työskennellyt sairaanhoitajana. Hänen juoppo aviomiehensä oli menehtynyt pudottuaan humalassa jäihin, kun oli ensin ryypännyt vaimonsa kuukauden palkan.

Miehensä kuoltua ja viiden poikansa muutettua omilleen Regina oli opiskellut kansanopistossa akupunktiota ja vähän ruotsia, myynyt talonsa ja ajanut pienellä pakettiauton kotterollaan Tornion kautta Tukholmaan. Hän oli asunut kaupungissa jo lähes kymmenen vuotta ja elätti nykyään itsensä kiertämällä kaupunkia hoitopöytä ja akuneulat takakontissa. Suurin osa hänen asiakkaistaan oli iäkkäämpiä, suomalaissyntyisiä naisia, joiden vaivat vaihtelivat kihdistä koti-ikävään. Alma oli ainoa alle kolmekymmentävuotias – mutta ei suinkaan ainoa, joka kaipasi hoitojen lisäksi juttuseuraa.

–Useimmat ovat jo melkein unohtaneet koko kielen, mutta puhuvat ruotsiakin surkeasti, Regina selitti kerran. –Voitko edes kuvitella, miten kauheaa se on, kun ei puhu mitään kieltä kunnolla? Se on kuin vankila. Ajatusvankila, jonka kaltereita kukaan muu ei näe, ja juuri se tekee sellaisesta kielettömästä mielestä niin yksinäisen ja kurjan.

Omalla tavallaan Alma kyllä ymmärsi. Mahdotonta kun oli pukea sanoiksi, miltä tuntui kävellä ja hengittää kehossa, joka oli silkkaa höttöä. Hänen ruumiinsa ei kestänyt edes pientä voimanponnistusta valittamatta ja jokin kohta siinä reistaili jatkuvasti. Hän oli syönyt niin paljon lääkkeitä, että oli jo seonnut laskuissa, monesko kuuri parhaillaan oli meneillään. Pillereitä särkyyn ja kolotukseen ja tulehdukseen ja kurjaan mielialaan. Päivä päivältä niiden popsimisesta tuntui olevan yhä vähemmän hyötyä, ja hän oli jo kauan sitten lopettanut säännölliset fysioterapiakäynnit, koska tunsi itsensä joka punttiennostelukerran jälkeen hiukan entistä sairaammaksi.

–Joka tapauksessa on harmi, että lähdette, Regina huikkasi keittiöstä. –Olit hyvä asiakas. Mutta varmasti Helsingin kokoisesta kaupungista oma poppamuori sinullekin löytyy.

Ankeudeltaankaan Alma ei voinut olla nauramatta, olihan se katkeransuloista.

Teekattila alkoi kiehua poreillen, ja Regina vilkaisi kelloaan ennen kuin purki hoitopöydän pois. Tavallisesti hän oli varannut jokaisen käyntinsä loppuun puolituntisen ylimääräistä ihan vain teenjuontia varten.

Siitä huolimatta, että toukokuun ilma oli kolea ja taivas silkkaa harmaata teräspeltiä, he kattoivat iltapäiväteen ulos terassille. Luonnonvalon läpikuultavassa kirkkaudessa näytti kuin rooibos valkoisissa posliinikupeissa olisi puristettu rubiineista.

Juodessaan Regina poltti savukkeen toisensa perään. Alma istui hiljaa, lämmitteli kämmeniään kupinkylkiä vasten ja kuunteli kaukana humisevaa liikennettä kuin simpukankuorta korvaansa vasten.

Vaikka Alma uskoi pitkien neulojen tehoon, oli koko piikkitouhu kuitenkin pelkkä tekosyy, jonka varjolla hän sai viettää pitkiä iltapäiviä Reginan seurassa. Hän rakasti tarinoita, joita nainen kertoi ollessaan juttutuulella, mutta yhtä paljon hän rakasti hiljaisuutta heidän välillään.

Jos hän yhden asian olisi voinut Tukholmasta viedä mukaansa takaisin Suomeen, se olisi ollut nimenomaan tämä hetki, tai joku harvoista tämän kaltaisista. Hän olisi halunnut prässätä ja kuivattaa sen kirjan kansien väliin ja palata aina uudelleen siihen täysin luontevaan puhumattomuuteen, jota kumpikaan ei nähnyt tarpeelliseksi rikkoa kelvottomilla vitseillä eikä turhilla huomautuksilla säästä tai taivaan väristä. Sellainen oli puhdasta olemista ilman ajatusten painoa.

Iltaseitsemän aurinko siivilöityi syreeninoksien läpi keittiöön likaisen vihertävinä valolammikoina, jotka liikahtelivat maton raitoja ja likaisia tiskipinoja pitkin. Ne toivat Alman mieleen meduusat. Isot, läpikuultavat möhkäleet joita hän oli nähnyt kasapäin kuolleina erään ranskalaisen kalastajakylän satama-altaassa.

Yläkerrassa kolahti ovi. Vanhan talon lattia toisessa kerroksessa narisi Simonin elefantinaskeleiden painosta.

Alma kaatoi itselleen kupin teetä ja penkoi pöydälle kasautuneesta postipinosta auki revityn kirjekuoren, jossa oli Helsingin yliopiston leima. Kuoren toiselle puolelle hän kirjoitti kaksi sanaa: Pekingin ankkaa. Sellaiset paperinkulmiin raapustetut viestit olivat olleet heidän keskeisin kommunikaatiomuotonsa viimeisen puolentoista vuoden ajan. Parisuhde Post it -lapuilla.

Hän jätti kuoren nojaamaan kahvinkeittimeen ennen kuin sulki keittiön oven perässään.

Vanhoille taloille tyypilliseen tapaan heidänkin kotinsa oli sokkeloinen ja etenkin alakerran perimmäisen huoneen käyttötarkoituksesta Alma ja Simon olivat kinastelleet pitkään. Sinne pääsi vain vähän luonnonvaloa ikkunan edessä rehottavien puiden välistä. Simon oli kutsunut huonetta ensin kirjastoksi, mutta ennen pitkää tilan olivat vallanneet iso televisioruutu ja stereokompleksi.

Simon oli hankkinut pelikonsolin sinne mukamas blu-ray-levyjen katselua varten, mutta Alma ei tiennyt, oliko tämä todella katsonut sillä ainoatakaan elokuvaa.

Kojeen silmä hehkui punaisena rullaverholla hämärretyn huoneen perimmäisessä nurkassa, kuori oli lelusotalaivan mustaa, kiiltävää muovia. Hyllyn päällä odottivat pinossa kaikki Alman vuosien varsilla postimyynnistä tilaamat pelit: japanilaisia fantasiaseikkailuja, tappelupelejä, joukossa myös yksi salapoliisidraama ja pari aivot narikkaan -lajityypin tasohyppelyä, joissa loikittiin kentästä toiseen ja räjäyteltiin vihollisia tieltä violeteilla, parsakaalin muotoisilla käsikranaateilla.

Simonin mielestä pelit olivat hyypiöille. Ne painivat hänen arvojärjestyksessään suunnilleen samassa sarjassa kuin parapsykologia ja luontaishoidot, lokerossa, jonka kanteen oli teipattu poliisin tutkintaryhmän kirkuvan keltaisella eristysteipillä melkein vaarallista humpuukia. Oikein kunnolla innostuessaan hän saattoi paasata aiheesta pitkiäkin luentoja, jotka muistuttivat Almaa etäisesti yläkoulun terveystiedontuntien valistusvideoista.

Joskus Simonin akateemisilla kesteillä Alman olisi tehnyt mieli kesken kiitospuheen möläyttää kaikille miehensä kulkevan kotona likaisissa boksereissa, raapivan muniaan ruokapöydässä ja syövän mustikkahilloa suoraan purkista. Ja nukkuvan vieläkin joskus yövalo päällä.

–Öhöm, Alma?

Simon koputti televisiohuoneen oveen vasta avattuaan sen –tapa, joka Alman mielestä oli harvinaisen ärsyttävä. Alma pysäytti vasta aloittamansa pelin.

–Ruoka tuli. Aioitko tulla keittiöön vai syötkö täällä?

–En ole päättänyt.

–Siellä on oluttakin. Ja jälkkäriä. Tiikerijäätelöä.

Alma tuijotti vielä vähän aikaa tylsistyneesti televisioruudulla särisevää pysähdyskuvaa, ennen kuin kääntyi hiukan vastahakoisesti katsomaan miehensä suuntaan.

Simon joutui seisomaan hiukan kumarassa, jottei hänen päälakensa olisi kolahtanut ovenkarmiin. Hän näytti täsmälleen siltä, miltä keski-ikäisen, teoreettisesta fysiikasta tohtoriksi väitelleen yliopistotutkijan saattoi olettaa näyttävän: kulahtaneelta ja kalpealta, kuin olisi istunut sisällä laskemassa viimeiset viisitoista vuotta. Hänen tukkansa ei ollut aivan vielä lähtenyt kuroutumaan otsalta kohti takaraivoa, mutta oli kyllä pälven myötä ohentunut. Melkein kahden metrin pituus näkyi kaikissa hänen liikkeissään kömpelönä huitomisena; hänen venyneet käsivartensa viuhtoivat puolelta toiselle löytämättä paikkaa asettua, ja polvet kopsahtelivat jatkuvasti pöytälevyyn tai bussin vastapäiseen penkkiin hänen yrittäessään istua selkä suorassa.

–Kävikö Regina päivällä?

–Kävi.

–Miten ihmeessä sinä kestät sellaista? Isoja neuloja?

–Kokeilisit itse. Se on rentouttavaa.

–Kunhan et kuitenkaan lakkaa sen takia ottamasta lääkkeitäsi.

–Miten niin?

Eteiskäytävän valoa vasten Alma näki miehensä kädessä pienen apteekin muovipurkin ja sen pohjalla liudan sinertäviä pillereitä.

–Löysin nämä kahvinkeittimen takaa. Ne oli merkattu tälle aamulle.

Alma kohautti harteitaan. –Muistan huomenna.

–Ruoka jäähtyy. Tuletko?

Alma tuijotti vielä hetken kuvaruutua ja ravisti sitten päätään.

–No, tee miten lystäät.

Simonin hahmo peitti edelleen oviaukon. Alma kahmaisi peliohjaimen takaisin käteensä ja yritti olla kiinnittämättä häneen huomiota.

–Öhöm. Tai siis. Et kai sinä murjota vieläkin? Simon kysyi. – Siitä mistä aamulla puhuttiin?

Alma ei jaksanut millään vastata, tyrkkäsi vain tyhjän teekuppinsa tylyllä kädenliikkeellä lasikantiselle kahvipöydälle. Simon laski luisen takamuksensa toiseen siivekkääseen nojatuoliin ja yritti löytää jaloilleen mukavaa asentoa, ensin rahilta ja seuraavaksi kahvipöydältä likaisten astioiden ja puoliksi luettujen kirjojen keskeltä. Oikeiden sanojen löytäminen kesti häneltä ärsyttävän pitkään, hän kakisteli ja nyhti nukkaa villapuserostaan. Hänen vielä valmistelleessaan puolustuspuhetta pujahti kissa sisälle ovenraosta. Se löntysti huoneen poikki ja kiehnäsi matkalla Simonin housunpuntteihin. Almaa eläin ei vilkaissutkaan ennen kuin hyppäsi sohvalle ja asettui kerälle tyynyjen väliin.

–En minä ikinä luvannut, että me jäisimme tänne, Simon möläytti lopulta.

Niin. Nii-in. Mitä voisi sanoa vastaan sellaiselle, joka on niin kertakaikkisen oikeassa?

–Olisit nyt kumminkin voinut edes varoittaa.

–Kuule, eikö tästä jo puhuttu?

–Olisit voinut ajatella minuakin.

–No voi Kristus sentään, ärähti Simon. Hetkeksi hänen roudanharmaat silmänsä haalistuivat pelkiksi ohuiksi viiruiksi lasien takana. –Ei minulle ikinä ole välittynyt sellaista kuvaa, että viihtyisit täällä. Et puhu sanaakaan ruotsia etkä suostu edes opettelemaan, ja jos sinua joskus yrittää saada lähtemään jonnekin, valelet itsesi suunnilleen superliimalla kiinni tuohon… tuomiopäivän vempeleeseen.

Jonain toisena päivänä Almasta olisi saattanut olla hillittömän hassua, että hänen yltiötieteellinen miehensä haukkui uusinta mallia olevaa pelikonsolia tuomiopäivän vempeleeksi. Juuri nyt se oli hänelle vain lisätodiste siitä, millaisessa itsepetoksessa ihminen saattoi huomaamattaan elää.

–Haista vittu, Simon.

–No jos tuo kerran on ainoa, mitä sinulla tähän on sanottavana, niin…

–Haista vittu.

Simon vääntäytyi ylös nojatuolista ja nappasi mennessään kissan sohvalta kainaloonsa.

Alma tuijotti tyhjää nojatuolia, jonka mies oli jättänyt jälkeensä, ja jonka pehmuste alkoi hiljalleen palata muotoonsa. Hän tajusi, että koko keskustelu oli mennyt päin helvettiä, ja hän tiesi ohjanneensa sen sinne itse siitä hetkestä pitäen, kun hänen miehensä työnsi päänsä ovesta sisään. Pikkumainen tapa kostaa suuret vääryydet, eikä se tietenkään edistänyt mitään, ei hän saanut miestään pyörtämään päätöstään tiuskimalla ja murjottamalla.

Omalla tavallaan Simon oli oikeassa, hän oli aina oikeassa. Mutta nämä tällaiset olivat henkimaailman asioita ja niitä vain toinen heistä tuntui ymmärtävän. Että sitä rakensi kotinsa johonkin, ei seinistä eikä huonekaluista vaan tottumuksista, ja uskotteli itselleen, että olotila oli pysyvä, koska pysyvyydessä oli jotakin turvallista ja tuttua jopa silloin kun ihminen rehellisten laskelmien valossa oli hiukan onneton. Sitä rakensi luottamuksensa pienistä, pysyvistä asioista unohtaen ottaa huomioon, että perustukset olivat pelkkää hiekkaa.

Hetken emmittyään Alma sieppasi ohjaimen pöydältä. Pelin hän sentään saattoi aloittaa uudelleen.

2

Kesänä, jona Simon muutti Vanhalle Kehräämönkujalle, Alma täytti neljätoista vuotta.

Sinä kyseenomaisena kesänä naiset olivat hurahtaneet hulmuavan suuriin t-paitoihin, jotka saivat kaupungin kadut hehkumaan kirkkaissa neonväreissä.

Elokuu oli helteisin miesmuistiin, ja ensimmäisenä päivänä uudella asuinalueellaan Simon otti pinon housujaan ja istahti sisäpihan tyhjälle mattotelineelle leikatakseen keittiösaksilla niistä lahkeet pois polvista alaspäin. Hän ei tietenkään jättänyt niitä repsottamaan vaan siisti reunat pienillä, siisteillä ompeleilla.

Syksyllä se tietäisi vaikeuksia, Alma valisti häntä myöhemmin melkein neljätoistavuotiaan nenäkkäällä ja vähän flirttailevalla tietämyksellään.

Mutta muuttopäivän aamuna Alma oli istunut nenä kiinni keittiön ikkunassa katselemassa, miten vieras nuori mies kantoi tavaroitaan pakettiautosta auki kiilatun alaoven kautta porraskäytävään. Niitä ei ollut paljon, pelkkä homeisennäköinen vuodesohva ja iso, sininen retkirinkka. Muutettuaan mies ajoi auton jonnekin ja palasi myöhemmin Kehräämönkujalle jalkaisin. Sen jälkeen hän istui melkein tunnin verran alhaalla mattotelineellä juoden kahvia termospullosta ja ommellen housunlahkeitaan. Se tuntui sujuvan häneltä luonnostaan. Alman oma isä ei osannut ommella edes nappia paikoilleen.

Alma, vaikka olikin huono arvioimaan toisen ikää, arveli miehen olevan yliopisto-opiskelija. Vaikutelma johtui pääosin isoista, muovisankaisista silmälaseista ja niitä kannattelevasta aristokraattisen isosta kyömynenästä, ja kesken näiden ajatusten Alma huomasi tyypin nostaneen katseensa ja tuijottavan suoraan sisään siitä avonaisesta keittiönikkunasta, jossa hän istui sortseissaan ja keltaisessa narutopissaan. Vieras hymyili ja vilkutti. Alma vilkutti takaisin –tajusi sitten mitä oli tehnyt ja ponkaisi alas tiskipöydältä rajusti punastellen.

Sen jälkeen Alma törmäsi uuteen naapuriinsa melkein joka kerta uskaltautuessaan ulos rappukäytävään tai sisäpihalle. Milloin tämä seisoskeli porrasvälin ranskalaisella parvekkeella juomassa aamukahviaan, milloin istui alhaalla mattotelineellä ja luki kirjaa tai tuhersi muistiinpanoja pieneen, siniruudulliseen lehtiöön.

Loppukesän kuluessa Alma ja mies päätyivät vaihtamaan muutamia sanoja ohimennen, yleensä Alman viedessä roskia tai odotellessa pihalla kavereitaan polkupyöräänsä nojaillen. Ehkä syy oli siinä, että vaikka Alma oli miestä vuosia nuorempi, kaikista talon asukkaista hänen ikänsä kuitenkin oli lähimpänä miehen ikää.

Ehkä Almasta vain oli huvittavaa tehdä itseään tykö.

Neljätoistavuotiaan näkökulmasta kiinnostavin piirre tässä Pohjanmaalta Helsinkiin muuttaneessa suomenruotsalaisessa oli se, että tämä työskenteli videovuokraamossa.

–Ei niin, että minä niin kauheasti ymmärtäisin leffojen päälle, Simon selitti nolostuneesti virnistellen, kun Alma alkoi udella häneltä lempielokuvistaan –Otin paikan vastaan, koska siellä voi työskennellä öisin. En ole kummoinen nukkumaan, ja on kiva, kun on yöllä jotain oikeaa tekemistä.

Alma pääsi jo varhain jyvälle Simonin monimutkaisesta suhteesta nukkumiseen. Kuitenkin vasta kaksi kuukautta heidän yhteen muuttonsa jälkeen hän kysyi ensi kertaa, mikä Simonin mielestä nimenomaan nukkumisessa oli niin kamalan epämiellyttävää. Kaikista miehen päähänpinttymistä se oli aina ollut hänestä vähiten huvittava ja myös vähiten mielenkiintoinen. Maailmassa oli taatusti paljon aikuisia, jotka joskus nukkuivat pöytävalo päällä.

–Se on… äh.

Simon jäi hetkeksi kakistelemaan kurkkuaan korvannipukat punaisina.

–Minun uneni, ne eivät ole aivan… tavallisia, tai niin ainakin luulisin. Ne ovat ikään kuin… liian todellisia, ja välillä minulla on vaikeuksia erottaa, ovatko ne totta vai eivät. Usein herään keskellä yötä kuin olisin tukehtumaisillani ja rintani päällä on raskas paino joka pusertaa keuhkoja kasaan. Lääkäri taisi sanoa niitä unihalvauksiksi. Mutta minusta kyse on pikemminkin siitä, että uni pusertaa minua otteessaan eikä halua päästää irti.

–Se on joka tapauksessa pelkkää unta, muistutti Alma. –Kun heräät, kaikki nollaantuu taas. Vähän niin kuin pelissä. Game overin jälkeen voi aloittaa aina uudelleen.

–Kerro se sille minälleni, joka herää painajaisesta uuteen painajaiseen.

Alma kierähti sängyssä puoliksi Simonin päälle, laski kasvonsa aivan lähelle hänen kasvojaan ja puhalsi.

–Niin, mistäpä me voisimme tietää, vaikka tämäkin olisi uusi painajainen, hän sanoi ilme aivan vakavana. –Ehkä oletkin jo nukahtanut ja seuraavaksi ihoni alkaa kuoriutua pois ja sen alta paljastuu jotain kammottavaa…

Simon kalpeni. Alma nipisti hänen poskeaan.

–Älä huoli, minä olen niin oikea kuin voi olla. Jos alat kiljua unissasi, tökkään sinua.

Avioliittonsa alkuvuosina Alma olikin yrittänyt suhtautua Simonin uniongelmiin optimistisesti samalla tavalla kuin muihin tämän pieniin oikkuihin. Simon itsekin oli syyttänyt nukkumisvaikeuksistaan milloin surkeaa hotellisänkyä, milloin tutkijan epäsäännöllistä elämänrytmiä.

Tukholmaan asettumisen jälkeen oli jonkin aikaa näyttänyt siltä, että Simon pystyisi nukkumaan kuten muut ihmiset: kuusi, jopa kahdeksan tuntia yössä, heräilemättä ja keppuroimatta tuntikausia sen vuoksi, että sähköjohtojen sirinä seinissä häiritsi hänen untaan. Vanha ongelma oli kuitenkin hiipinyt takaisin huomaamatta. Nyt makuuhuoneessa oli taas pidettävä valoa päällä ja herätyskellon oli oltava sellainen, jonka tikitys ei kuulunut korvatulppien läpi.

Kaksi iltaa ennen Simonin lähtöä Massachusettsiin Alma katsoi dokumenttielokuvan Harry Houdinista. Tietenkin Almaa kiinnostivat hänen temppunsa, mutta myös se, että mies oli nuorempana ollut varsin hyvännäköinen. Kissakin näytti pitävän ohjelmasta, se kapusi sohvan käsinojalle ja asettui tiiviille kerälle tuijottamaan, miten Houdini sidottiin kahleisiin ja upotettiin veteen hänen kuuluisimmassa näytösnumerossaan. Kahlekuningas oli pidättänyt hengitystään veden alla kolme kokonaista minuuttia.

Jossain vaiheessa elokuvaa Alma havaitsi miehensä häivähtävän kynnyksellä kuin empien, liittyäkö seuraan vai ei. Hetkisen ovensuussa häilyttyään Simon tyytyi toivottamaan hiljaisella äänellä hyvää yötä. Alma itse katseli elokuvan loppuun, sulki sitten television ja vaihtoi kylpyhuoneessa t-paidan ja puuvillaiset alushousut.

Makuuhuoneessa valo loisti tuttuun tapaan Simonin yöpöydällä digitaaliherätyskellon vieressä. Alma kiersi parivuoteen ympäri omalle laidalleen ja pujottautui peittojen alle. Simon heittelehti levottomasti unissaan, tömähdykset tuntuivat Alman puolella asti.

Viisi minuuttia sitä kestettyään Alma oli aikeissa ryömiä tönäisemään miestä, kun tämä alkoi suoltaa suustaan sanoja. Jos niitä nyt ylipäänsä saattoi kutsua sanoiksi. Suusta purkautui ulos pikemminkin viittä kieltä sekaisin, nurinperistä ja kieliopiltaan täysin keksittyä. Sitä jatkui ainakin minuutin kuin viallista radiolähetystä, kunnes äkkiä se lakkasi kuin seinään ja Simon kavahti istumaan yltä päältä nihkeässä hiessä.

–Taisi olla melkoinen uni, Alma mumisi tyynyynsä ja oli aikeissa kääntää kylkeä. Hän kuuli miehensä hengittävän raskaasti puuskuttaen, mutta ei nähnyt rintakehän kohoilua. Oli kuin miehen varjo olisi piirretty raudasta; olkapäiden hurja, eteenpäin työntynyt puolustusasento sai vaikutelman aikaan.

–Simon?

–Joo. Ääni oli terävä ja vinkuva. –Minä...

Simon hieroi silmiään rystysillään, kuin olisi yhä yrittänyt pyyhkiä inhottavaa unikuvaa pois. –Minä taidan tarvita kupin kahvia.

Alma huokasi. –Kuule, kello on kaksi yöllä. Etkö voisi jäädä sänkyyn?

Simon oli jo alkanut potkia pois karvaisiin sääriinsä sotkeutunutta lakanaa. Lyhyen kamppailun jälkeen hän sai jalkansa vapaiksi ja tömäytti ne kuuluvasti lattiaan, kiskaisi sängynlaidalta ylleen froteekylpytakin ja lompsi tiehensä selkä vihaisessa kyyryssä.

Ensin Alma aikoi vain jatkaa nukkumista; hän sulki silmänsä ja yritti ajatella jotain mukavaa, hän ajatteli jäätelöä, pinnisteli mieleensä jäätelöbaarin Roomassa, sellaisen jossa lasikuvuin suojatuissa altaissa oli jokaista mahdollista makua tavallisesta mansikasta pistaasipähkinään ja jopa valkosipuliin… Ja ulkona, liuskakivetyllä jalkakäytävällä, raidallisten aurinkovarjojen alla ihmiset ryystivät pikariensa viimeisiä jäätelörippeitä pillillä, samalla kun liikenne jyrisi ohi levottomana ja meluisana ja markiisit kupruilivat kesätuulessa… Hän saattoi jo melkein aistia meren suolaisen tuoksun ennen kuin muisti, ettei Roomassa ollut merta.

Lattian läpi kuului pirstaloituvan lasin räsähdys. Vastentahtoisesti Alma nousi ylös sängystä ja laskeutui portaat alakertaan.

Sirpaleet olivat levinneet ympäri keittiötä, laajemmalle kuin olisi voinut luulla pelkän äänen perusteella. Ne kimalsivat liesivalon ohuessa hohteessa kuin vastasatanut pakkaslumi, ja keskellä seisoi Simon ihmispatsaaksi jähmettyneenä, hartiat kireinä ja sormet yhä pusertaen tyhjää kohtaa siinä, missä hänen pitelemänsä kuppi oli vielä äsken ollut.

Simon ei käyttänyt lasiastioita. Heidän kaappinsa olivat täynnä muovilautasia ja mukeja ja termosmotteja. Niiden joukossa oli vain muutama Alman suosima lasikuppi. Tämä oli jälleen yksi tyhmä pakkomielle, joka vuosien myötä oli käynyt jatkuvasti pahemmaksi, mutta johon Alma oli suostunut sopeutumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että muoviastiat olivat kevyempiä ja siten helpompia kantaa mukana maanosasta toiseen. Hämärässä Simon ei ehkä nähnyt, mihin tarttui.

–Älä liiku, sanoi Alma. –Minä haen rikkalapion.

Simon alkoi hitaasti kääntyä häntä kohti. Ilman rillejä hänen silmänsä näyttivät pieniltä ja tihrustavilta ja sameilta, kuin lasiaisten päälle olisi kasvanut kalvo.

–Harry Houdini syntyi Unkarissa vuonna 1874, hän sanoi.

Mies oli selvästikin taas aloittamassa yhtä tietoiskuistaan. Ne ilmaantuivat yleensä tyhjästä, täysin väärässä paikassa ja sopimattomaan aikaan, ja käsittelivät aiheita kuten tomaattiketsupin lisäaineet (kaupan kassajonossa) ja kvanttipainovoima (jouluaattona Alman vanhempien luona).

–Niin sanottiin dokumentissa. Minä katsoin sen, Alma muistutti.

Miehensä tyhjää ilmettä katsellessaan Alman mieleen pälkähti hassu ajatus: ehkä Simon käveli unissaan. Alma ei ollut eläessään kohdannut unissakävelijää, mutta kuvitteli sen näyttävän suunnilleen samalta kuin ne zombit, jotka hyökkäsivät peleissä hänen hahmonsa kimppuun. Kädet ojossa eteenpäin raahautuvia tyhjäkatseisia naisia ja miehiä, jotka pistelivät poskeensa kaiken, mikä eteen sattui.

Hän muisti joskus kuulleensa, että unissakävelijää oli vaikea herättää, ja että nämä yleensä itse vaeltavat takaisin vuoteeseen. Mutta jos Simon lähtisi vaeltamaan jonnekin, tämä vain teloisi jalkapohjansa verille.

Taustalla mies jatkoi paasaamista nyt jo melkein julistavaan sävyyn. –Hänen oikea nimensä oli Ehrich Weiss. Houdini oli pelkkä taiteilijanimi.

Alma tuijotti hänen kämmeniään, joista sormet harittivat epäluonnollisen jäykkinä joka suuntaan. Samoin oli varpaiden laita. Kuin ne olisivat yrittäneet takertua johonkin.

–Hänet tunnettiin siitä vesikidutusnumerosta, siitä jossa hänet laskettiin kahlehdittuna isoon vesisammioon. Ja siitä, miten hän paljasti muita taikureita ja meedioita huijareiksi. Mutta hän kuoli. Tiedätkö miten hän kuoli? Hän käski yhden nuoren pojan lyödä itseään vatsaan, se oli yksi hänen tempuistaan. Mutta hän ei ehtinytkään jännittää vatsalihaksiaan ajoissa ja kuoli saamaansa tulehdukseen.

–OLE NYT JO VITTU HILJAA.

Alma hämmästyi itsekin, kuinka kovalla äänellä sanat tulivat ulos. Hän ei ollut ihan varma, johtuiko se enemmän kiukusta vai säikähdyksestä. Oliko kaksimetrinen, lapsen lailla avuton ja sekavia puhuva mies yöpaidassa ja pyjamahousuissa näkynä pelottava vai ärsyttävä.

Alman käsi tavoitti katkaisimen jääkaapin oven vieressä. Hetkeksi hänen silmänsä sokaistuivat huoneen täyttyessä valkoisella halogeeniloisteella. Kirkas valo näytti havahduttavan jotain myös Simonissa, ikään kuin pienet lamput olisivat syttyneet myös hänen udunverhoaman katseensa pohjukoissa. Kulmat sulivat pois hänen harteistaan ja kasvojen ilme valahti veltoksi.

Hänen pöllämystynyt katseensa tavoitti ensin Alman ja vasta sen jälkeen häntä ympäröivän lasimurskan.

–Al…, Simon katseli jalkoihinsa, isoihin ja suonikkaisiin koon viisikymmentä jalkoihin...