Kansi

Nimiö

PAULA HAWKINS

TUMMIIN VESIIN

SUOMENTANUT ANTTI AUTIO

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos Into the Water

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Extract taken from ’The Numbers Game’, Dear Boy © Emily Berry and reprinted by permission of Faber & Faber

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31581-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Omistettu kaikille hankalille ihmisille

Olin hyvin nuori, kun minut murrettiin auki.

joistakin asioista kannattaa päästää irti

toisista ei

siitä, mitä nuo asiat ovat, vallitsee erimielisyys

EMILY BERRY, ”THE NUMBERS GAME”

Nykyään tiedämme, että muistot eivät ole pysyviä tai johonkin tiettyyn muotoon jähmettyneitä kuin Proustin kuvailemat hillosäilykkeet ruokakomeron hyllyllä. Jokainen muistelukerta muokkaa niitä, hajottaa niitä osiin, kokoaa ja järjestelee ne uudelleen.

OLIVER SACKS, HALLUCINATIONS

Hukkuneiden mutka. Libby

Hukkuneiden mutka

Libby

”Uudestaan!”

Miehet sitovat hänet jälleen, tällä kertaa eri tavoin: vasen peukalo kiinni oikeaan isovarpaaseen, oikea kiinni vasempaan isovarpaaseen. Köysi kiristyy hänen vyötäisilleen. Tällä kertaa he kantavat hänet veteen.

”Älkää”, Libby anelee, sillä hän ei usko kykenevänsä enää selviämään pinnan alla odottavasta kylmyydestä ja pimeydestä. Hän haluaa palata takaisin kotiin, jota ei enää ole, aikaan, jolloin hän istui tätinsä kanssa tulisijan ääressä ja he kertoilivat toisilleen tarinoita. Hän haluaa käpertyä sänkyyn tätinsä kylkeen, olla jälleen lapsi, tuntea nenässään savun ja ruusujen tuoksun ja tädistään huokuvan suloisen lämmön.

”Älkää.”

Hän vajoaa syvyyksiin. Kun miehet kiskovat hänet takaisin ylös, hänen huulensa ovat muuttuneet sinertäviksi eikä hän enää hengitä.

Ensimmäinen osa

ENSIMMÄINEN OSA

2015. Jules

2015

Jules

Halusit kertoa minulle jotakin, eikö vain? Mitä se oikein oli? Minusta tuntuu, että menetin otteeni keskustelustamme jo kauan sitten. Keskittymiseni herpaantui ja ajatukseni alkoivat vaeltaa. Minun oli paneuduttava muihin asioihin, lakkasin kuuntelemasta ja kadotin punaisen langan. No, nyt olet jälleen saanut täyden huomioni. En vain voi välttyä ajattelemasta, että moni tärkeä seikka meni minulta ohi.

Kun minulle tultiin kertomaan tapahtuneesta, tunsin sisimmässäni vihaa. Sitä edelsi kuitenkin helpotus, sillä kun on juuri lähdössä töihin ja etsii kamalassa kiireessä junalippua, ei todellakaan halua että kotiovelle ilmestyy kaksi poliisia. Silloin pelkää vaistomaisesti pahinta. Pelästyin, että jollekin läheiselleni oli tapahtunut jotakin – jollekin ystävälleni, työtoverille tai entiselle puolisolleni. Poliisit kuitenkin sanoivat, ettei kyse ollut noista ihmisistä vaan minusta. Oloni helpottui hetkeksi, kunnes he kertoivat mitä oli tapahtunut. Mitä sinä olit tehnyt. He kertoivat, että sinut oli löydetty vedestä, ja silloin minä raivostuin. Raivostuin ja kauhistuin.

Mietin, mitä sanoisin sinulle, kun pääsisin paikalle. Tiesin, että olit tehnyt kaiken silkkaa häijyyttäsi ja halusit vain kiusata minua, pelästyttää minut niin että oma elämäni järkkyisi pohjia myöten. Halusit herättää huomioni ja vetää minut takaisin vaikutuspiiriisi. No, siinä sinä onnistuit paremmin kuin hyvin, Nel. Nyt olen taas täällä, paikassa jonne en olisi enää koskaan halunnut palata, sillä minun täytyy pitää huolta tyttärestäsi ja selvittää koko tämä helvetin sotku, jonka olet saanut aikaan.

Maanantai 10. elokuuta. Josh

MAANANTAI 10. ELOKUUTA

Josh

Heräsin yöllä johonkin. Sitten nousin sängystä ja lähdin käymään vessassa. Isän ja äidin huoneen ovi oli auki, ja kun vilkaisin sisään, näin ettei äiti ollut sängyssä. Isä kuorsasi äänekkäästi, niin kuin hänellä on tapana. Kelloradio näytti kahdeksaa yli neljän. Ajattelin, että äiti on varmaan alakerrassa, sillä hänellä on ollut univaikeuksia. Niin on isälläkin, mutta isä syö vaivaansa niin vahvoja lääkkeitä, ettei hän herää, vaikka joku seisoisi sängyn vieressä ja huutaisi suoraan hänen korvaansa.

Laskeuduin alakertaan mahdollisimman hiljaa, koska äiti panee yleensä television päälle ja rupeaa katsomaan niitä tylsiä mainoksia, joissa kehutaan erilaisia laitteita, joiden avulla voi pudottaa painoa, siivota lattioita tai pilkkoa vihanneksia monella eri tavalla, ja sitten hän nukahtaa. Televisio ei kuitenkaan ollut päällä eikä äitiä näkynyt sohvalla, joten tiesin, että hän oli mennyt ulos.

Hän on tehnyt niin muutaman kerran aiemminkin, sikäli kuin minä tiedän. En aina pysy perillä siitä, missä muut ihmiset milloinkin ovat. Ensimmäisellä kerralla äiti sanoi vain käyneensä kävelyllä, jotta saisi virkistettyä ajatuksiaan. Heräsin kuitenkin aikaisin myös eräänä toisena aamuna. Äiti oli silloinkin poissa, ja kun katsoin ulos ikkunasta, hänen autoaan ei näkynyt talon edustalla.

Luulen, että hän käy kävelemässä jokivarressa tai menee Katien haudalle. Minäkin käyn siellä aina välillä, mutta en keskellä yötä. Minua pelottaisi liikkua ulkona pimeällä, ja se tuntuisi oudolta myös siksi, että juuri niin Katiekin teki: hän nousi sängystään keskellä yötä, lähti joelle eikä enää palannut. Ymmärrän kyllä, miksi äiti käy öisin ulkona, sillä sen lähemmäs Katieta hän ei enää voi päästä, paitsi ehkä oleskelemalla tämän huoneessa. Tiedän että hän tekee joskus niinkin. Katien huone on minun huoneeni vieressä, ja välillä kuulen äidin itkevän siellä.

Istuin sohvalle ja jäin odottamaan, että äiti tulisi takaisin. Minun on kuitenkin täytynyt nukahtaa, koska siinä vaiheessa, kun havahduin ulko-oven kolahdukseen, oli jo valoisaa ja takanreunuksen kello näytti viittätoista yli seitsemän. Kuulin, kuinka äiti sulki oven takanaan ja juoksi sitten portaat yläkertaan.

Minä seurasin perässä. Jäin seisomaan makuuhuoneen raollaan olevan oven tuntumaan ja kurkistin sisälle huoneeseen. Äiti oli polvistunut vuoteen viereen sille puolelle, jolla isä nukkui. Hänen kasvonsa punoittivat, aivan kuin hän olisi juossut lujaa. Hän hengitti raskaasti ja ravisteli isää. ”Herää, Alec. Herää nyt jo”, äiti sanoi. ”Nel Abbott on kuollut. Hänet löydettiin joesta. Hän on hypännyt.”

En muista, että olisin sanonut mitään, mutta jonkinlaista ääntä minun on täytynyt pitää, sillä äiti kääntyi katsomaan minua ja nousi pystyyn.

”Voi Josh”, hän sanoi tullessaan minua kohti. ”Kulta pieni.” Hänen poskilleen vieri kyyneleitä, ja hän rutisti minua lujasti. Kun vetäydyin taemmas, äiti itki edelleen, mutta hänen suupielensä olivat kaartuneet hymyyn. ”Voi kulta pieni.”

Isä nousi istualleen sängyssä ja hieroi silmiään. Häneltä kestää aina pienen ikuisuuden herätä kunnolla.

”En ymmärrä”, hän sanoi. ”Milloin tämä oikein… tarkoitatko, että viime yönä? Mistä tiedät sen?”

”Lähdin hakemaan maitoa”, äiti sanoi. ”Kaikki puhuivat siitä… kaupassa. Hänet löydettiin tänä aamuna.” Äiti istui sängynreunalle ja alkoi taas itkeä. Isä halasi häntä mutta katsoi samalla minua oudon näköisesti.

”Minne oikein lähdit?” kysyin äidiltä. ”Missä olet ollut?”

”Kaupassa, kulta. Juurihan minä sanoin.”

Se on valetta, minun teki mieli sanoa. Olet ollut poissa monta tuntia etkä vain lyhyen kauppareissun ajan. Halusin sanoa niin, mutten voinut, sillä vanhempani istuivat sängyllä, katsoivat toisiaan ja näyttivät onnellisilta.

Tiistai 11. elokuuta. Jules

TIISTAI 11. ELOKUUTA

Jules

Muistan sen hyvin. Istuimme matkailuauton takapenkillä, ja välissämme kohosi tyynypino merkkinä siitä, mistä kummankin oma alue alkoi. Olimme menossa Beckfordiin kesänviettoon. Sinä et ollut pysyä nahoissasi – maltoit tuskin odottaa, että pääsisimme perille. Minä puolestani kärvistelin matkapahoinvoinnin kourissa ja yritin kaikin voimin olla oksentamatta.

Tuo muisto ei ainoastaan palautunut mieleeni, vaan tunsin sen koko kehollani. Minua oksetti tismalleen samalla tavoin, kun tänään iltapäivällä kaahasin kohti Beckfordia. Puristin rattia kuin mikäkin vanha mummo, ajoin huolimattomasti ja liian lujaa, oikaisin mutkissa keskiviivan yli, poljin jarrua turhan terävästi ja tein liioiteltuja korjausliikkeitä aina vastaantulevan ajoneuvon nähdessäni. Minut oli vallannut sama tunne kuin silloin, kun kapealla kujalla kaasuttaa vastaan pakettiauto. Silloin minulla on tapana ajatella, että kohta teen sen, kohta käännyn äkkiarvaamatta pakettiauton eteen, en siksi että haluaisin, vaan siksi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Aivan kuin menettäisin viime hetkellä vapaan tahtoni tyystin. Tunne on samanlainen kuin kalliojyrkänteen tai junalaiturin reunalla – yhtäkkiä sitä aistii toimivansa kuin näkymättömän käden ohjaamana. Entä jos? Entä jos astuisinkin vielä yhden askeleen? Entä jos vain kääntäisin rattia?

(Emme me kaksi lopulta niin kovin erilaisia ole.)

Erityisesti minua hämmästytti, miten hyvin kykenin muistamaan nuo ikivanhat tapahtumat. Muistikuvat olivat liiankin selviä. Minkä vuoksi pystyin palauttamaan niin täydellisesti mieleeni kahdeksanvuotiaana koettuja asioita, kun en toisaalta kyennyt muistamaan, olinko keskustellut työtoverieni kanssa seuraavalle viikolle suunnitellun asiakasarvioinnin siirtämisestä? Ne asiat, jotka ehdottomasti halusin muistaa, tuntuivat haihtuvan mielestäni saman tien, kun taas ne, jotka olin parhaani mukaan yrittänyt unohtaa, eivät lähteneet sieltä millään ilveellä. Mitä lähemmäs Beckfordia saavuin, sitä vastaansanomattomammaksi menneisyy...