Kansi

Nimiö

Lori Nelson Spielman

Kymmenen unelmaani

Suomentanut Outi Järvinen

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos The Life List

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Sarah Gibb

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31577-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Vanhemmilleni Frank ja Joan Nelsonille

Joka katsoo ulospäin, uneksii, mutta joka katsoo sisäänpäin, herää.

− CARL JUNG

1

Äänet kantautuvat alakerrasta tänne saakka, kaikuvat pähkinäpuisessa portaikossa. Epäselvää puheensorinaa, piinallista hälinää. Vapisevin käsin lukitsen oven, ja maailma hiljenee. Nojaan päätäni oveen ja hengitän syvään. Hänen tuoksunsa tuntuu täällä edelleen – Eau d’Hadrien ja vuohenmaitosaippua. Metallirunkoinen sänky narahtaa kun käyn istumaan, ja se tuntuu yhtä lohduttavalta kuin hänen tuulikellojensa helinä tai pehmeällä äänellä annettu lupaus että hän rakastaa minua aina. Tulin tähän sänkyyn silloinkin kun isä vielä nukkui hänen vierellään. Syytin vatsakipua tai sängyn alla piileskeleviä mörköjä, ja joka kerran äiti antoi tulla viereensä, piteli lähellään, silitti hiuksiani ja kuiskasi: ”Taivas aukeaa taas, kulta, ennemmin kuin uskoisitkaan.” Ja kuin ihmeen kautta havahduin siihen, että kultaisia säteitä virtasi pitsiverhojen läpi huoneeseen.

Riisun uudet mustat korkokenkäni ja hieron jalkoja helpottuneena. Sitten heittäydyn selälleni keltaisia, kašmirkuvioisia tyynyjä vasten. Päätän pitää tämän sängyn. Ihan sama kuka muu sen haluaa, sänky on minun. Mutta komeaa vanhaa kivitaloa tulen kyllä kaipaamaan. ”Tämä talo on yhtä tukeva kuin meidän mummi”, äiti aina sanoi. Mutta mikään talo tai kukaan ihminen ei ole koskaan tukenut minua yhtä paljon kuin mummin tytär – minun äitini – Elizabeth Bohlinger.

Äkkiä mieleeni juolahtaa ajatus. Kyyneleitä räpytellen ponnistan ylös sängyltä. Äiti piilotti sen jonnekin tänne, olen ihan varma. Mutta minne? Heilautan vaatehuoneen oven auki. Käteni hamuilevat sokeasti design-jakkujen ja -leninkien takaa. Kiskaisen tangolla roikkuvia silkkipaitoja erilleen, ja ne avautuvat kuin teatterin verhot. Ja siellä se on, kenkätelineessä niin kuin vauva kehdossaan. Pullo, jota äiti säilytti vaatehuoneessaan viimeiset neljä kuukautta.

Kun olen saanut pullon kouriini, syyllisyys kirpaisee minua. Tämä on äidin samppanjaa, ei minun. Hän törsäsi tähän järjettömän summan rahaa, kun ajoimme kotiin ensimmäiseltä lääkärikäynniltä, ja piti pullon visusti erillään tavallisista pulloista, joiden paikka on alakerrassa. Se oli lupaus, niin hän selitti. Kun kaikki hoidot olisivat ohi ja hän saisi taas terveen paperit, me kaksi joisimme yhdessä tämän kallisarvoisen juoman ja juhlisimme elämän ihmettä.

Näprään foliota korkin ympäriltä ja puren huultani. En minä voi juoda tätä. Tämän oli tarkoitus olla malja terveydelle, eikä tosiaankaan surevan tyttären epätoivoinen yritys selviytyä muistoateriasta.

Jokin kiinnittää katseeni samassa paikassa josta löysin samppanjan. Mikä pilkistää mokkaloafereiden takaa? Kurotan ottamaan sen. Se on ohut kirja, jossa on kuluneet ja halkeilleet punaiset nahkakannet – luultavasti päiväkirja. Sen ympärillä on haalistunut keltainen nauha, ja sydämenmuotoisessa pakettikortissa lukee: Rakas Brett, lue tämä vasta kun olet voimissasi. Kohota tänään malja meille. Olimme melkoinen kaksikko. Rakkaudella, äiti.

Sivelen sormellani käsin kirjoitettua viestiä. Äidin käsiala ei ollut kovin sievää, vaikka kauniilta ihmiseltä olisi odottanut kauniita kirjaimia. Kurkkuani kuristaa. Äiti vakuutti, että kaikki päättyisi onnellisesti, mutta silti hän aavisti että jonain päivänä tarvitsisin lohdutusta. Hän säästi tätä päivää varten samppanjansa ja antoi huomiseksi välähdyksen omista ajatuksistaan ja pohdinnoistaan.

Mutta en minä voi odottaa huomiseen. Tuijotan päiväkirjaa ja haluan epätoivoisesti lukea hänen sanansa saman tien. Kurkkaan vain pikkuisen, ei sen enempää. Mutta kun kiskaisen keltaista nauhaa, äiti ilmestyy eteeni. Hän nuhtelee minua hellästi pudistelemalla päätään kärsimättömyydelleni. Vilkaisen viestiä, jossa hän käskee minun odottaa kunnes olen taas voimissani, ja hetken puntaroin, noudatanko hänen toivettaan vai omaani. Viimein lasken päiväkirjan käsistäni. ”Hyvä on, äiti”, sanon ja suukotan vanhaa kirjaa, ”minä odotan.”

Äkkiä voihkaisu karkaa kurkustani ja rikkoo hiljaisuuden. Peitän nopeasti suun kädelläni, mutta se on myöhäistä. Taitun kaksin kerroin, puristan kylkiluitani ja ikävä kirjaimellisesti vihloo minua. En pysty mitenkään selviämään maallisesta taipaleestani ilman häntä. Olen tytär, täytyyhän minulla olla äiti.

Otan samppanjan. Pitelen pulloa polvieni välissä ja poksautan korkin auki. Se singahtaa huoneen poikki ja kaataa Kytril-purkin yöpöydältä. Äidin pahoinvointilääkkeet! Konttaan vuoteen vierelle, kerään kolmion muotoiset pillerit kouriini ja muistelen, kuinka ensimmäisen kerran annoin näitä lääkkeitä äidille. Hän oli juuri saanut ensimmäisen kerran kemoterapiaa ja yritti minun takiani esittää reipasta. ”Minulla on ihan hyvä olo. Joskus on ollut kurjempaa ihan tavallisten kuukautiskipujen takia.”

Mutta sinä yönä pahoinvointi iski kuin tsunami. Hän nielaisi valkoisen pillerin ja pyysi pian toista. Makasin hänen vierellään, kunnes lääke alkoi armeliaasti vaikuttaa ja auttoi hänet uneen. Käperryin ihan lähelle, juuri tässä samassa sängyssä, silitin hänen hiuksiaan ja pitelin kiinni, aivan kuten hän oli tehnyt minulle niin monta kertaa. Ja sitten sekavana epätoivosta suljin silmäni ja anelin Jumalaa parantamaan minun äitini.

Kukaan ei kuullut rukoustani.

Pillerit valuvat kämmeneltäni muoviseen purkkiin. Jätän korkin auki ja työnnän purkin ihan lähelle pöydän reunaa, jotta äiti ylettää niihin helposti. Mutta ei… äitihän on poissa. Hän ei koskaan enää ota lääkkeitään.

Tarvitsen samppanjaa. ”Malja sinulle, äiti”, kuiskaan ääni käheänä. ”Olin onnellinen, että juuri sinä olit minun äitini. Mutta sinä kai tiesitkin sen.”

Eikä aikaakaan, kun huone jo keinuu silmissäni ja kipu on hieman laantunut. Lasken pullon lattialle ja vedän untuvapeiton sivuun sängyn päältä. Viileät lakanat tuoksuvat vienosti laventelilta. Tuntuu tuhmalta maata tässä, kun alakerrassa odottaa joukko vieraita. Ryömin syvälle peiton alle ja päätän sallia itselleni pienen lepohetken ennen kuin palaan alas. Ihan pienen hetken…

Äänekäs koputus havahduttaa minut unesta. Nousen istumaan. En aluksi muista missä olen… voi paska, se päivällinen! Loikkaan ylös sängystä ja kompastun matkalla samppanjapulloon.

”Auts! Hemmetti sentään!”

”Oletko kunnossa, Brett?” kälyni Catherine kysyy ovella. Ennen kuin saan vastattua, hän henkäisee ja syöksyy sisään. Hän kyykistyy märälle matolle ja nostaa pullon käteensä. ”Herran tähden. Kaadoitko sinä tosiaan lattialle tämän? Clos du Mesnil 1995.”

”Ehdin kyllä juoda suurimman osan.” Kyykistyn lattialle hänen viereensä kuivaamaan itämaista mattoa mekkoni helmalla.

”Jestas, Brett. Tämä pullo on maksanut yli seitsemänsataa dollaria.”

”Joo.” Könyän jaloilleni ja tihrustan kelloa, jonka numerot ovat muuttuneet sameiksi. ”Mitä kello on?”

Catherine silottelee mustaa pellavamekkoaan. ”Melkein kaksi. Ruoka on kohta pöydässä.” Hän nostaa kasvoilleni valahtaneen hiussuortuvan korvan taakse. Vaikka olen yli kymmenen senttiä häntä pitempi, hän saa minut tuntemaan itseni sottaiseksi lapseksi. Melkein odotan, että hän nuolaisee sormeaan saadakseen otsatukkani asettumaan. ”Sinä näytät ihan kamalalta”, hän sanoo ja kohentaa helmikorua kaulallani. ”Jos äitisi näkisi sinut nyt, hän muistuttaisi että surusta huolimatta ihmisen täytyy pitää itsestään huolta.”

Mutta se ei ole totta. Äiti sanoisi, että olen kaunis vaikka olen itkenyt meikit poskille. Hän väittäisi, että kosteus tuuhentaa pitkiä, punaruskeita hiuksiani, vaikka tosiasiassa niskassani on takkuinen rotanpesä, ja että turvonneet, punoittavat silmäni ovat sielukkaan ruskeat runoilijan silmät.

Tunnen kyynelten kihoavan silmiini, joten käännyn poispäin. Kuka nyt pönkittää itsetuntoani, kun äiti on poissa? Kumarrun ottamaan tyhjää pulloa, mutta lattia keinuu ja aaltoilee. Voi luoja! Olen purjeveneessä keskellä pyörremyrskyä. Nappaan kiinni sängyn reunasta kuin pelastusköydestä ja odottelen, että myrsky menisi ohi.

Catherine kallistaa päätään ja tarkkailee minua naputtaen alahuultaan täydellisesti manikyroidulla kynnellään. ”Kuulehan muruseni, mitä jos jäisit vain tänne. Tuon sinulle aterian lautasella.”

Siis tänne vai? Ei helvetissä! Tämä illallinen on järjestetty äidin kunniaksi. Minun on pakko päästä alakertaan. Mutta lattia tuntuu epävakaalta enkä näe kenkiäni missään. Pyörin ympyrää. Niin mitä minä olinkaan etsimässä? Hoipertelen ovelle paljain jaloin, ja sitten muistan. ”Jaahas, kengät. Tulkaa esiin piilostanne.” Kyykistyn kurkkimaan sängyn alle.

Catherine ottaa minua käsivarresta ja vetää ylös. ”Brett, lopeta tuo. Olet humalassa. Minä peittelen sinut tuonne sänkyyn. Voit levätä siellä kunnes selviät.”

”Ei!” Riistäydyn irti hänen otteestaan. ”En voi jäädä pois muistoaterialta.”

”Totta kai voit. Äitisi ei tosiaankaan haluaisi että sinä –”

”Haa, löysin.” Nappaan korkkarini ja yritän ängetä ne jalkaan. Jestas, jalat ovat kasvaneet kaksi numeroa yhdessä tunnissa.

Ampaisen käytävään niin nopeasti kuin pääsen. Kantapäät muljahtelevat ulos kengistä. Levitän kädet jotta pysyisin paremmin tasapainossa ja törmäilen vuoron perään kumpaankin seinään kuin flipperipallo. Takaani kuulen Catherinen äänen. Siinä on tiukka sävy, vaikka hän puhuu aivan hiljaa, ihan kuin sanat tulisi...