Tiina Raevaara

Alkusanat: Kun tietoa on tarjolla valtavasti, houkuttelevaksi muuttuukin tietämättömyys

Tiedon valtaväylällä on synkkiä sivupolkuja. Internetin piti tuoda maailman kaikki tieto kaikkien ulottuville, mutta kuinka kävi? Verkossa jylläävät pseudotiede, salaliittoteoriat ja suoranainen humpuuki, ja ihmisten eristäytyminen samanmielisten some-kupliin takaa, ettei korjaava tieto koskaan eksykään silmien eteen.

Olisipa maailma niin yksinkertainen, että väärästä tiedosta pääsisi eroon levittämällä oikeaa.

Maailmalla, myös Suomessa, sai vuonna 2010 suurta näkyvyyttä tuote nimeltä Power Balance. Se oli silikonista valmistettu ”tasapainoranneke”, jota markkinoitiin urheilusuoritusten parantamiseen sekä yleisen hyvän olon lisäämiseen. Mainoskasvoiksi tuotteelle oli saatu kuuluisia nimiä, kuten Teemu Selänne, Rubens Barrichello ja Shaquille O’Neal.

Power Balance oli tietenkin pelkkä huijaus. Rannekkeeseen kiinnitetyn hologrammin väitettiin ”resonoivan” käyttäjänsä energiakentän kanssa ja parantavan siten fyysistä suorituskykyä.

Valmistajalleen bisnes oli kuitenkin mainio. Ihmiset ostivat itselleen viidelläkymmenellä eurolla silikonirenkaan foliopaperihologrammilla. Erityisen suosittu ranneke oli taitoa ja tarkkuutta vaativien lajien joukossa: golfin British Open -kisoissa vuonna 2011 neljännes pelaajista käytti ranneketta.

Vuosi 2011 oli kuitenkin loppujen lopuksi huono Power Balance -yhtiölle. Kuluttajajärjestöjen ja skeptikkojen painostuksesta yhtiön australialainen maahantuoja myönsi terveysväitteiden olevan perusteettomia ja lupasi korvata tuotteen hinnan australialaisille asiakkaille. Vuoden lopulla koko yhtiö meni konkurssiin. Suomessa tuote sai jo loppuvuonna 2010 Skepsiksen Huuhaa-palkinnon.

Luulisi, että brändi, joka on kerran kokenut moisen mahalaskun ja täystyrmäyksen, olisi menetetty. Vaan mitä vielä. Vuonna 2012 ranneketta valmistamaan luotiin uusi yhtiö, Power Balance Technologies. Samalla tuotteella ja logolla porskutetaan, mainoskasvoja löytyy, ihmiset ostavat. Firman Facebook-sivu täyttyy ylistyksistä ja ostohalukkaiden kommenteista.

Ihmiskunnan yhteinen muisti kattaa siis korkeintaan muutaman vuoden. Vaikka perusteettoman väitteen talloisi maahan ja luulisi sen kuihtuneen lopullisesti, viimeistään kolmen vuoden päästä varsi alkaa vihertää ja silmut pullistella. Valheelliset väitteet, harhaluulot ja suoranaiset huijaukset nousevat haudoistaan kuin kauhuelokuvien zombit. Mikään ei tunnu pysäyttävän niitä.

Totuus ei aina ole se, mitä haetaan

Suhde tietoon, ennen kaikkea tieteen tuottamaan tietoon, luo tällä hetkellä monenlaisia jakolinjoja ihmisten kesken. Vuonna 2016 suoritettiin kaksi maailman mittakaavassa merkittävää äänestystä: Ison-Britannian kansalaiset äänestivät siitä, eroaako valtio Euroopan unionista. Yhdysvallat äänesti uudesta presidentistä.

Jo kampanjoiden aikana ennen varsinaisia äänestyksiä alettiin puhua poliitikkojen levittämistä katteettomista väitteistä ja siitä, että asiantuntijat eivät saa ääntään kuuluviin populististen poliitikkojen takaa. Poliitikon aikaansaama tunne kannattajakunnassaan tuntui olevan tärkeämpää kuin hänen väitteidensä totuudenmukaisuus.

En muista, milloin törmäsin itse ensimmäistä kertaa käsitteeseen ”post-faktuaalinen aika” (tai totuudenjälkeinen, engl. post-truth). Wikipedian mukaan termi on perua jo vuosikymmenen alusta, mutta yleiseen käyttöön se levisi nimenomaan Brexitin jälkeen ja Yhdysvaltain vaalikamppailun aikana. Totuudenjälkeisellä aikakaudella poliitikko ei edes yritä esittää vääriä väitteitä totena: totuudesta on tullut kaiken kaikkiaan toisarvoista politiikanteossa.

Termiä kritisoivat ovat kysyneet täysin aiheellisesti, onko ihmiskunta elänyt aiemmin jotenkin erityisen totuudellista aikaa. Näinhän asia ei ole. Propagandaa, totuuden piilottelua, valehtelua sekä valikoitujen totuusrusinoiden poimimista tiedon pullasta on harjoitettu myös edellisillä vuosikymmenillä, -sadoilla ja -tuhansilla. Joka tapauksessa populismi on nyt pinnalla politiikassa, ja tunteisiin vetoavat tarinat ohittavat monesti tieteellisen tiedon.

Post-faktuaalisen aikakauden lisäksi viime aikoina on puhuttu paljon asiantuntijuudesta. Kuka on asiantuntija, ja kuka pitää hallussaan luotettavaa tietoa?

Aihe mietityttää varsinkin tieteentekijöitä. Korkeakoulut kannustavat (tai pikemminkin vaativat) tutkijoitaan astumaan julkisuuteen ja kertomaan työstään suurelle yleisölle. Tämä voi tarkoittaa niin toimittajan kysymyksiin vastaamista, televisiokeskusteluun osallistumista tai omaehtoista blogin pitämistä tutkimusaiheesta.

Journalistit eivät kuitenkaan näe tutkijoiden asiantuntijuuden erityislaatuisuutta samalla tavalla kuin tutkijat itse. Televisiossa tieteentekijä pannaan kiistelemään rokotteista homeopaatin kanssa, tai iltapäivälehden haastattelussa ravitsemusaihetta on tutkijan rinnalla tasavertaisesti kommentoimassa itseoppinut ruokabloggari.

Asetelma harmittaa (ja joskus jopa pelottaa) tieteentekijöitä. Miksi vaivautua julkisuuteen kertomaan tuloksista, joiden hankkiminen on vaatinut vuosien pitkäjänteisen työn ja satoihin tutkimusartikkeleihin tutustumisen, jos journalisti antaa henkilökohtaisesta kokemuksestaan ammentavan maallikon kiistää tutkijan sanomiset lehden sivuilla?

Vaikka maailma on ollut ennenkin täynnä erilaisia epätieteellisiä maailmankuvia ja tieteen kanssa kiisteleviä vaihtoehtoteorioita, internetin aikakaudella tieteellistä tietoa haastetaan nopeammin ja voimakkaammin kuin koskaan ennen. Vietämme verkossa niin paljon aikaa, että väärät väitteet löytävät ennemmin tai myöhemmin tiensä silmiemme eteen. Sosiaalinen media takaa viesteille laajan leviämisen. Väärät väitteet ja esimerkiksi kokonaiset salaliittoteoriat leviävät laajalle ja löytävät kaikupohjaa samanmielisten keskuudessa, kun välimatkat eivät ole hidastamassa kommunikaatiota.

Yksi tämän kirjan kokoava aihe onkin ihmisen suhde tietoon tai ehkä ennen kaikkea siihen, että tietoa on tarjolla entistä helpommin, entistä nopeammin ja entistä vaikeammin tulkittavana.

Verkossa voi olla erityisen hankala hahmottaa, kannattaako esimerkiksi yksittäisen verkkosivun sisältöön luottaa. Sivua suositellaan keskusteluryhmissä, ulkoasu on asiallinen ja uskottava, tekstissä vilisee tieteellisiä termejä ja kirjoittajillakin on hienot tittelit. Miten löydämme luotettavan tiedon kaiken muun joukosta? Millaisia asioita meille tarjoillaan ”tietona”? Mitä ihmisten kannattaisi ymmärtää tarjolla olevan sisällön luonteesta? Mitä kaikkea on syytä epäillä?

Kuplassa voi elää niin kuin mikään ei muuttuisi

Kun puhutaan verkosta tiedon lähteenä, kannattaa puhua myös kuplista. Sosiaalisen median tuottamista kuplista puhuttiin Brexitin varmistuttua sekä Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen, ja erityisesti aihe on mietityttänyt journalisteja. Donald Trumpin valintaa pidettiin mediassa yleisesti varsin epätodennäköisenä, ja mitä pidemmälle Trump eteni, sitä epäuskoisemmin Trumpiin mediassa suhtauduttiin. Valinnan varmistumisen jälkeen moni journalisti oli sokissa: miten on mahdollista, että epätodennäköinen toteutui?

Ilmiötä on myöhemmin selitetty nimenomaan kuplilla: journalistit olivat verkottuneet sosiaalisessa mediassa selvästi useammin Trump-kielteisiin kuin Trump-myönteisiin tahoihin, ja siksi Trumpin kannatus ei koskaan näyttäytynyt verkossa toimittajille täydessä voimassaan. On vaikea pitää ilmiötä todellisena ja varteenotettavana, jos oma some-syöte näyttää vain vastakkaisia kannanottoja.

Suomessa somen kuplista on puhuttu ainakin ”punavihreiden” sekä toisaalta maahanmuuttajiin vihamielisesti suhtautuvien ryhmittymien kohdalla.

Onko sosiaalisen median kuplissa sitten jotain pahaa – eikö ole täysin normaalia, että ihminen on verkossakin tekemisissä sellaisten tahojen kanssa, jotka jakavat samat arvot ja jotka ovat kiinnostuneet samoista asioista? Niinhän ihminen toimii tosielämässäkin: viettää aikaa sellaisessa seurassa, jossa on mukava olla.

Ehkä some-kupla eroaa ”oikean elämän” kuplista sillä, että verkossa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa kommunikaation nopeus on suurta verrattuna perinteisiin viestinnän tapoihin. Nopeus tuottaa kertautuvuutta, joka vahvistaa kuplaa enemmän kuin oikean elämän hidas kommunikaatio. Somessa sama uutinen tai väite voi tulla silmien eteen monta kertaa tunnissa. Tämä vahvistaa käsityksiä nopeammin kuin se, että asiaan törmää kerran päivän sanomalehdessä ja toisen kerran keskustelussa ystävän kanssa.

Ehkä ihmisen luontaista ryhmittymistä suurempi ongelma somen kuplissa on se, että kuplaa ei luo pelkästään verkon käyttäjä itse: sitä ylläpitävät myös some-palveluiden omat algoritmit. Facebookin algoritmit päättävät, mitä kaikkea me näemme – missään nimessä me emme näe kaikkea tarjolla olevaa. Google syöttää eteemme sitä, mistä arvelee meidän olevan kiinnostunut aiemman nettikäyttäytymisemme perusteella.

Jopa perinteiset uutissivustot ovat alkaneet ”palvella” käyttäjää tarjoamalla hänelle yksilölliseksi räätälöityä juttuvalikoimaa. Tällainen on esimerkiksi Ylen Uutisvahti-palvelu.

Mutta miksi ihminen haluaisi nähdä maailmasta vain sellaisia puolia, joita hän on nähnyt ennenkin? Vaarana on, että ihminen näkee uutisvirrassa enää asioita, jotka vahvistavat hänen aiempia käsityksiään. Kaikki poikkeuksellinen ja ravisteleva uhkaa jäädä pimentoon.

Kuplassa keskustelijat levittävät ja vastaavasti näkevät vain vanhoja käsityksiään tukevia mielipiteitä ja väitteitä. Kriittiset äänet eivät pääse läpi kuplan seinämästä (kuplaa parempi sana voisi monesti ollakin vaikka bunkkeri), tai jos pääsevät, ne vaiennetaan nopeasti.

Keskusteluryhmissä, joissa vannotaan vaikkapa rokotteiden vaarallisuuden tai homeopatian nimiin, keskustelijat tulevat vahvistaneeksi toistensa ääniä, ja toisenlaisten käsitysten olemassaolo ylipäätään hiipuu ajoittain unohduksiin. Jos vielä verkon algoritmitkin tarjoavat henkilölle vain hänen maailmankuvaansa vahvistavia valintoja, ei ihme, jos kuva kokonaisuudesta hämärtyy.

Tässä kirjassa sivutaan monia aiheita, joiden ympärille voi sanoa syntyneen kuplia varsinkin sosiaalisessa mediassa. Kemikaalien vaarallisuus, uskomushoidot, ravitsemukseen liittyvät väitteet, erilaisten lääketieteellisten hoitojen ympärillä käytävä kiistely, ”sähköallergia” sekä tietenkin erilaiset salaliittoteoriat aina 9/11-aiheesta taivaalle levitettäviin kemikaalivanoihin ovat asioita, jotka herättävät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan – ja synnyttävät kuplia. Verkon kuplista ja niiden maailmankuvista on kirjoittanut esimerkiksi viestinnän professori Esa Väliverronen kirjassaan Julkinen tiede (Vastapaino, 2016).

Ehkä kuplan syntymisen ehtona onkin tunteisiin menevän kiivas keskustelu. Kupla syntyy suuttumuksesta, halusta olla oikeassa, halusta saada vahvistusta omalle näkökannalle sekä tarpeesta olla joutumatta jatkuvasti kritiikin kohteeksi.

Perinteinen media vääristelee – ja siksi vihajulkaisut kiinnostavat

On tietenkin ristiriitaista, että samaan aikaan kuin ihmiset sulkeutuvat verkossa omiin kupliinsa, mediaa syytetään vinoutuneesta uutisoinnista ja tasapuolisuuden puutteesta.

Kansalaisten luottamusta mediaan on mitattu kyselytutkimusten avulla eri maissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa asiaa on tutkittu gallupein jo vuosikymmenten ajan. Vuonna 1974, jolloin mediassa tehdyt paljastukset päättivät Richard Nixonin presidenttikauden, 69 prosenttia kansalaisista luotti mediaan. Vuonna 2015 luvut putosivat historiallisen alhaisiksi: vain kaksikymmentäyksi prosenttia luottaa televisiouutisiin ja kaksikymmentä prosenttia sanomalehtiin. Ainoastaan poliitikoihin ja bisnesmaailmaan (big business) luotetaan vähemmän.

Suomessa luottamus on toistaiseksi suurempaa. Vuoden 2016 lopussa julkaistussa Tiedebarometrissä näkyi, että 44 prosenttia suomalaisista luottaa tiedotusvälineisiin ja mediaan joko hyvin tai melko paljon. Osuus ei myöskään ole vähentynyt vuoden 2013 mittauksesta. Median ”vinoutumasta” puhutaan silti Suomessakin paljon. Esimerkiksi perussuomalaisten leiristä on kuulunut puheenvuoroja, joissa suomalaista mediaa syytetään ”punavihreän” ideologian julistamisesta.

Erilaiset valemediasivustot ovat maailmanlaajuinen ilmiö. Suomalaisia valemediasivustoja (itse kutsun niitä vihajulkaisuiksi) ovat esimerkiksi MV-lehti sekä Magneettimedia. Ne julkaisevat muun muassa maahanmuuttajavastaisia kirjoituksia ja poliitikkoja roimivia juttuja. ”Viha” kuvaa hyvin molempien julkaisujen tyyliä, sillä vihakirjoittelun kohteena voivat olla niin etniset ryhmät, vallanpitäjät, toimittajat kuin yksityishenkilötkin. Magneettimedia ja MV-lehti eivät ole sitoutuneet Journalistin ohjeisiin eivätkä noudata edes niiden henkeä kirjoittelussaan. Niiden kirjoittelusta on tehty useita rikosilmoituksia.

Vihajulkaisuja luetaan kuitenkin paljon, ja syyksi esitetään jonkinlaista vastareaktiota valtamedian tarjoamalle ”yksipuoliselle” maailmankuvalle. Sinänsä selityksessä ei ole järkeä, sillä niin Magneettimedia kuin MV-lehtikin ovat täynnä paikkaansa pitämättömiä väitteitä, suoranaisia herjauksia ja ennen kaikkea hyvin yksipuolista sisältöä.

Miksi valheellinen sisältö sitten leviää? Walter Quattrociocchi kollegoineen tutki parodiasivustolla julkaistun väitteen leviämistä ja levittämistä Italian vaalien aikaan vuonna 2013. Vitsiksi tarkoitetussa valeuutisessa väitettiin Italian parlamentin säätäneen uuden lain, joka hyödytti kovasti senaattoreita itseään. Paitsi, että koko uutinen oli väärä, siinä oli lukuisia virheitä senaattorien määrästä alkaen. Silti ”uutista” levitettiin totena sosiaalisessa mediassa, ja siihen törmää edelleen verkossa ”todisteena” italialaisten poliitikkojen korruptiosta.

Quattrociocchi kollegoineen huomasi, että valeuutista kommentoitiin Facebookissa yhtä pitkään ja hartaasti kuin oikeitakin uutisia. Sisältöön siis sitoudutaan, vaikka sen tiedettäisiin olevan valetta. Tässä oli kuitenkin nähtävissä ihmisten välisiä eroja. Ihmiset, jotka viettivät aikaa valheellisen uutisen parissa ja keskustelivat siitä antautuneesti, olivat samoja, jotka seuraavat erilaisia valemedioita – ja samoja, jotka ilmoittavat välttelevänsä valtamedian tarjoamaa sisältöä ”niiden sisältämän manipulaation” vuoksi.

Quattrociocchin tutkimus ”Collective attention in the age of (mis)information” on julkaistu arxiv.org-tietokannassa maaliskuussa 2014.

Uuden ajan tietämättömyys kumpuaa tiedon määrästä

Tietoa ja tiedoksi naamioitua sisältöä on tarjolla enemmän ja helpommin kuin koskaan, mutta tulva ei johdakaan parempaan ymmärrykseen ja tiedonhallintaan, vaan tuottaa suoranaista tietämättömyyttä.

Tietämättömyyttä voidaan ylläpitää myös tarkoituksella, ja aiheen tutkimukselle on oma nimikin: puhutaan agnotologiasta. Siinä tutkimuskohteena on tarkoituksellinen tiedon hämärrys ja harhauttaminen, joka liittyy vaikkapa jonkin tuotteen myyntiin. Esimerkkinä sellaisesta toimivat 1960-luvun lopun tapahtumat, jolloin tupakkateollisuus järjestelmällisesti hämärsi tietoa tupakoinnin terveysvaikutuksista.

Tietämättömyyttä ei levitetä pelkästään oikean tiedon piilottamisella vaan aktiivisella tiedon sekoittamisella ja väärän tiedon levittämisellä.

Stanfordin yliopiston tieteen historian professori Robert Proctor on selittänyt, että tietämättömyys voi levitä myös tasapuolisuuden vaatimuksen kautta. Tasapuolisuusharha (tai tasapainoharha) on ilmiö, joka on Suomessakin mietityttänyt paitsi toimittajia, ennen kaikkea tieteentekijöitä.

Tasapuolisuusharha syntyy tilanteessa, jossa ilmiöstä halutaan kertoa kaksi näkökulmaa, mutta toinen näkökulma ei ole kunnolla perusteltu eikä sille löydy tieteellistä todistusaineistoa. Näkemykset eivät ole yhtä arvokkaita, mutta ne esitetään tasavertaisina.

Tasapuolisuusharhasta on kyse esimerkiksi aiemmin tekstissä kuvaamastani tilanteesta, jossa tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelijaksi nostetaan itseoppinut maallikko tai vaikkapa uskomushoitojen puolestapuhuja.

Journalistien ajatus siitä, että kahden vastakkaisen näkemyksen ristivalotuksessa totuus piirtyy esiin, ei todellakaan aina toimi. Pitämällä ohjenuoranaan sitä, että ”kolikossa on aina kaksi puolta” media on nostanut esimerkiksi ilmastonmuutosdenialismin kokoaan merkittävämmäksi liikkeeksi.

Syntyy uudenlaista tietämättömyyttä: tieteeseen pohjautuvaa asiantuntijatietoa ei enää voi erottaa muusta tarjolla olevasta informaatiosta, ja kerta toisensa jälkeen toistetut valheelliset väitteet rinnastuvat yleisön ajatuksissa faktoihin.

Johdatus kirjan sisältöön

Kaikki yllä oleva on saattanut tuntua asenteeltaan varsin pessimistiseltä: tietämättömyys on kaapannut ihmiskunnan, faktoja ei pidetä enää tärkeinä ja sulkeutumalla kupliinsa ihmiset estävät itseään oppimasta uusia asioita maailmasta.

Tosiasiassa en ole ollenkaan noin pessimisti. Uskon ihmisten pääsääntöisesti olevan oppivaisia, uteliaita sekä totuudesta kiinnostuneita. Kouluaan vielä käyvät sukupolvet oppivat suhtautumaan verkon tarjoamaan tietoon alusta saakka kriittisemmin kuin me vasta aikuisiällä netin aktiivikäyttäjiksi ryhtyneet. Journalismi ja sen periaatteet kiinnostavat suurtakin yleisöä, ja tiede on valtavan suosittua sisältöä niin perinteisessä mediassa kuin vaikkapa somessa.

Tämä kirja sai alkunsa kahdesta ajatuksesta. Ensinnäkin aloin pohtia sitä, miten humpuukin maisema on muuttunut vuosien varrella. Skepsis ry on julkaissut aiemmin kaksi kirjoituskokoelmaa, Paholaisen asianajajan (1989) sekä Paholaisen asianajajan paluun (1997), ja niitä lukiessani totesin, että monesta aiemmin pinnalla olleesta ilmiöstä ei enää juuri puhuta. Ufot eivät enää sieppaa ketään, eikä grafologiaa enää juuri tarjota ihmisen persoonallisuuden tutkimuskeinoksi.

Huuhaan kentällä korostuvat nyt ennen kaikkea terveyden ympärillä pyörivät asiat: uskomushoidot, erilaiset rokotteista tai kemikaaleista levitettävät väitteet, ravitsemukseen ja ruoka-aineisiin liittyvät uskomukset. Humpuukista on myös monella tapaa tullut entistä vaikeampaa käsitellä. Se naamioidaan mielellään näyttämään tieteeltä.

Toinen perustavanlaatuinen ajatus kirjaa tehdessä oli se, että kaikessa humpuukissa on oikeastaan kyse suhteesta tietoon, ja että verkkomaailman ottaessa yhä suurempaa otetta elämästämme tietoa ja kaikkea sen tapaista on tarjolla aina vain enemmän. Skep­tisyys ja kriittinen suhde annettuun tietoon on siis tärkeää, ehkä tärkeämpää kuin ennen.

Tässä kirjassa on tarjolla monenlaisia näkökulmia meille tarjottavaan sisältöön sekä neuvoja, kuinka siihen kannattaa suhtautua.

Kari Enqvist kirjoittaa tieteellisen tiedon ja tieteellisen maailmankuvan kohtaamista haasteista. Ihmiset julistavat mielellään tykkäävänsä tieteestä, mutta eivät silti välttämättä erota tieteellistä tietoa kaikesta muusta. Arno Kotro kirjoittaa kouluopetuksen puutteista. Koulu onnistuu tehokkaasti välittämään tietoa, muttei välttämättä kehitä riittävästi ajattelukykyä.

Raimo Puustisen tekstissä pohditaan julkisuudessa yhä näkyvyyttä saavien uskomus- eli vaihtoehtohoitojen historiallista perustaa. Vaikka esimerkiksi homeopatia on monesti tehottomaksi todettu, aatesuunta saa verkon kautta yhä vain uusia uskojia. Markku Myllykangas muistuttaa kirjoituksessaan, että toisaalta lääketieteenkin nimissä tehdään paljon tehottomia hoitoja ja suositaan ongelmallisia käytäntöjä. Edes lääketiede-leima ei aina tee asiasta erityisen tieteellisesti perusteltua.

Anja Nystén kirjoittaa verkossa vellovasta kemikaalikeskustelusta ja siinä toistuvista väitteistä. Vesa Linja-aho esittelee tekstissään erilaisia terveyden parantamiseen markkinoituja teknisiä laitteita, jotka on saatu kuulostamaan tieteellisiltä ja tutkituilta, ja joiden suosio perustuu usein sosiaalisen median voimaan.

Hannu Lauerma kirjoittaa psyykkisen manipuloinnin ongelmista, hypnoosista sekä muun muassa kovin trendikkääksi nousseesta NLP:sta. Suomessa on kirjava joukko valvotun terveydenhuollon ulkopuolisia terapiasuuntauksia ja ”henkisen kasvun ja itsensä löytämisen” ryhmiä, joiden toiminnan arvioinnista ja valvonnasta ei vastaa kukaan.

Heikki Nevalan kirjoituksessa pureudutaan viihteen ilmiöön – tai viihteeksi naamioituun ilmiöön. Taikurit, selvänäkijät ja mentalistit ovat parhaimmillaan ammattitaitoisia viihdyttäjiä mutta pahimmillaan julmia hyväksikäyttäjiä. Mentalistit ja taikurit ovat suosittuja viihdeohjelmien esiintyjiä, mutta missä kohtaa on syytä huolestua?

Jukka Häkkinen pohtii tekstissään, miksi ihmiset uskovat yliluonnollisiin kokemuksiin ja millaisia suomalaisten yliluonnolliset kokemukset ylipäätään ovat. Häkkinen kertoo kohtaamistaan ihmisistä ja heitä mietityttämään jääneistä tapahtumista. Monelle yliluonnolliseksi koetun tapahtuman järkiperäinen selitys on helpotus, jotkut taas haluavat pitää kiinni yliluonnollisesta tai uskonnollisesta selityksestä.

Marjaana Lindemanin artikkelissa syvennytään yliluonnollisia uskomuksia koskevaan tutkimustietoon. Yliluonnollisissa uskomuksissa on pohjimmiltaan kyse tavasta käsitellä tietoa, ja taikausko on niin kutsutun ydintiedon sekaannusta ja sen luokitteluvirheitä.

Siinä missä Marjaana Lindeman johdattaa lukijan tutkimustietoon, kirjan päättävä Risto K. Järvinen esittelee, millaista usko yliluonnolliseen on käytännössä. Järvinen kertoo tekstissään Skepsiksen haasteeseen vuosien varrella ilmoittautuneista henkilöistä.

Skepsis ry on luvannut kaksikymmentätuhatta euroa sille, joka pystyy todistettavasti esittämään yliluonnollisen ilmiön, ja yrittäjiä on riittänyt. Katsaus haasteen historiaan kertoo hauskasti paitsi ”paranormaalin” muuttumisesta vuosien varrella, myös suomalaisesta kansanperinteestä. Jossain muussa maassa yliluonnolliset kyvyt varmasti eroaisivat omasta valikoimastamme.

Kiitän kirjan kirjoittajia vaivannäöstä sekä Ursan henkilökuntaa luottamuksesta ja panostuksesta kirjaan. Todettakoon vielä, että kirjoittajien mielipiteet ovat heidän henkilökohtaisiaan eivätkä sellaisina edusta esimerkiksi Skepsis ry:n tai Ursa ry:n virallisia kantoja.

Toivotan lukijalle hyvää matkaa kirjan parissa!

***

Tiina Raevaara, FT, työskentelee kirjailijana ja vapaana tiedetoimittajana. Hän on väitellyt perinnöllisyystieteestä. Raevaara on kirjoittanut lukuisia kaunokirjoja ja tietokirjoja. Vuonna 2015 hänelle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto ”ajankohtaisesta ja asiantuntevasta tiedonjulkistamisesta eri medioissa”. Raevaaran teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle ilmestyi syksyllä 2016. Hän toimii myös Skepsiksen hallituksen varapuheenjohtajana.

Tietoisku: Mikä on Skepsis?

Skepsis ry on vuonna 1987 perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää kriittistä ajattelua, tieteellisen tiedon hankintamenetelmien opetusta sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta. Skepsis järjestää yleisötapahtumia, julkaisee Skeptikko-lehteä sekä jakaa vuosittain kahta palkintoa. Huuhaa-palkinto myönnetään taholle, joka on kunnostautunut pseudotieteellisten käsitysten ajamisessa. Sokrates-palkinto taas annetaan tunnustuksena terveen järjen ja tieteellisen ajattelun puolustamisesta.

Teksti: Tiina Raevaara

Kari Enqvist

Miten tunnistaa tieteellinen tieto?

Tiede on menetelmä, jolla hankitaan luotettavaa tietoa. Kyseessä on itseään korjaava prosessi, jonka olemus jää maallikoille usein hämärän peittoon. Tämä johtaa väärinkäsityksiin paitsi some-keskusteluissa, myös poliittisten päättäjien puheissa. Tieteen ymmärtäminen on hieman sukua esimerkiksi suomalaisuuden ymmärtämiselle: siihenkään ei ole olemassa mitään selkeästi määriteltyä algoritmia. Kaikesta huolimatta tieteellistä tietoa arvostetaan kuin vaistonvaraisesti niin, että huuhaakin puetaan nykyään tieteen kaltaiseksi. Jokainen mielipide ei kuitenkaan ole yhtä tärkeä eikä luotettava tieto löydy huutoäänestyksellä.

Valtaosa meistä tietää monenlaisia asioita välittömän kokemuspiirimme ulkopuolelta. Tiedämme, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki ja että usean vuosisadan ajan Suomi oli osa Ruotsia. Tiedämme, että Maa on pallonmuotoinen ja että se on ollut olemassa paljon ennen syntymäämme. Tiedämme, että Atlantti on valtameri tai että Australiassa elää kenguruita.

Jos joku ei näitä seikkoja satu tietämään, sanoisimme luultavasti, että häneltä puuttuu yleissivistystä. Se ei itsessään ole hyvän elämän kannalta oleellista. Mutta yleissivistys rikastaa elämää siinä missä mikä tahansa kokemus: jalkapallo-ottelun seuraaminen, kanoottiretki, istuskelu ravintolan kesäisellä terassilla.

On kuitenkin mahdotonta sanoa, mitä kaikkea yleissivistykseen kuuluu. Mitään ainoaa oikeaksi sertifioitua listaa ei ole olemassa. Ajattelemme kuitenkin usein, että yksityiskohdat ovat asiantuntijoita varten, vaikka raja erityistiedon ja yleistiedon välillä onkin häilyvä. Emme esimerkiksi tuntisi häpeää, vaikkemme sattuisi tietämään Australian pääministerin nimeä. Pikemmin kutsuisimme henkilöä, joka sen muistaa, aivan erityisen perehtyneeksi Australian asioihin.

Jos ajautuisimme tällaiseen Australia-keskusteluun vaikkapa tuolla edellä mainitulla kesäterassilla, emme varmaankaan alkaisi tivata, mistä Australia-eksperttimme tietää pääministerin nimen. Ymmärtäisimme, että hän vain tietää sen niin kuin nimet ja pääministerit tiedetään, netistä tai lehdistä lukemalla. Saattaa olla käynytkin Australiassa, joka onkin kiehtova maa ja manner, ja sopii olettaa, että siellä liki kaikki australialaiset tietävät pääministerinsä nimen kuten tuollaiset asiat tavataan tietää.

Lyhyesti sanottuna: tässä tapauksessa me ymmärrämme intuitiivisesti tiedonhankinnan perusperiaatteet. Ne ovat meille tuttuja ja analogisia tavoille, joilla itse olemme saaneet tietoa Kuopion torista tai Olavi Virrasta, vaikkemme olisi Kuopiossa käyneetkään tai olisimme syntyneet laulajaikonin kuoleman jälkeen. Meidän on helppo suhteuttaa ne kokemukseemme.

Luonnontieteellisen tiedon suhteen tilanne on pulmallisempi. Aine koostuu atomeista ja maapallo kiertää Aurinkoa, mutta kukaan meistä ei ole nähnyt atomia omin silmin. Ja mikä vielä huolestuttavampaa, jokaisesta meistä Aurinko vaikuttaa kiertävän Maata eikä päinvastoin. Aurinko sijaitsee Linnunradaksi kutsutussa tähtijärjestelmässä, ja viruksiksi kutsutut oliot voivat aiheuttaa sairauksia hyökkäilemällä solujen kimppuun, mutta viruksia tai soluja sen paremmin kuin kotigalaksimme muotoa ei voida suoraan nähdä.

Luonnontiede selittää kokemusmaailmamme tavoilla, jotka itsessään ovat kokemuksellemme vieraita. Kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Siksi kesäterassilla istuvalta luonnontiede-ekspertiltä saatetaan helposti kysyä: mistä nämä asiat tiedetään?

Ja yleinen vastaus tähän kysymykseen on oikeastaan sitä kaikkein tärkeintä luonnontieteellistä yleistietoa.

Luonnontieteissä on tietenkin olemassa myös erityisiä vastauksia. Ne ovat luonteeltaan teknisiä ja koskevat yksityiskohtia, kuten mistä tiedetään, että on olemassa pimeää energiaa tai kvarkkeja tai että universumi sai alkunsa liki neljätoista miljardia vuotta sitten. Mutta kaikkien detaljien takana häämöttää suuri kuva: ymmärrys siitä, mitä tiede on – mistä seikoista se koostuu ja miten se toimii.

Tämän ymmärryksen puute on merkittävin syy sekä tieteen nimissä tehtyihin virhetulkintoihin että tieteen väärinkäyttöön keskustelussa, joka ulottuu rokotevastaisuudesta ilmastoskeptisismiin – ja kaikkeen niiden välissä. Se näyttäytyy poliitikkojen puheissa ja lehtien artikkeleissa. Some-väittelyissä se on alati läsnä kuin ilma, jota hengitämme.

Siksi käsityksen tieteen olemuksesta pitäisi olla luonnontieteellisen yleissivistyksen kivijalka.

Kyseessä ei ole kivestä veistetty ja muuttumaton monoliitti. Tieteen olemus on yhtä vaikeasti määriteltävissä kuin suomalaisuus. Jos meidän pitäisi selittää marsilaiselle, mitä suomalaisuus tarkoittaa, sanoisimme ehkä, että se on sitä, mitä suomalaiset tekevät.

Samassa mielessä tiede on sitä, mitä tutkijat tekevät – mutta mitä he oikeastaan tekevät?

Tiede menetelmänä

Sana ”tiede” ymmärretään usein väärin. Tieteen avulla ei todisteta asioita oikeaksi. Sillä ei myöskään tarkoiteta kaiken tietomme summaa. Se on vain nimi menetelmälle, jolla luotettavaa tietoa hankitaan. Se on lapio, jolla tietoa kaivetaan esiin.

Tieteeseen ei menetelmänä liity mitään mystistä. Se on järjen käyttöä ja tavanomaisen havainnoinnin hiomista äärimmäisyyksiin. Tarkkuuden lisäämiseksi, virheiden vähentämiseksi ja inhimillisen havaintokyvyn laajentamiseksi tiede käyttää apunaan laitteita, kuten mittanauhoja, kaukoputkia, tarkkuusvaakoja, mikroskooppeja ja hiukkaskiihdyttimiä.

Välttääkseen arkipuheen epäselvyyksiä ja monimielisyyksiä luonnontiede hyödyntää matematiikkaa, joka on aina yksikäsitteistä. Kun sanotaan että kaksi plus kaksi on neljä, kukaan ei voi myöhemmin väittää, että puhe oli itse asiassa kolmosista. Matematiikassa kaikki on täsmällisesti määriteltyä, ja siksi jokainen sitä ymmärtävä ymmärtää samalla, mistä puhutaan.

Ensimmäisenä tiedemiehenä voi pitää kaukaista esi-isäämme, joka katsoi kotiluolansa suulta tähtitaivasta ja pohdiskeli, näkyisikö siinä mitään järjestystä. Pian hän jo mittaili taivasta peukalon avulla. Kohta käyttöön otettiin ensin astelevyihin kiinnitetyt tähtäins...