Marjut Pettersson

Niin kuin sinä
sen muistat

Rikosromaani

MurhaMylly 155

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Marjut Pettersson ja Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-806-8 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-828-0 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2017

”Miksi kohtalomme antoi meille

vallan nähdä toiseen sydämeen,

rientää tungoksessa harhateille

päästäksemme aitoon yhteyteen?”

– Johann Wolfgang von Goethe, suom. M. P.

Alkusoitto

Yksi, kaksi, kolme...

Tunnustus

Kuulustelun jälkeen kesäkuun 28. päivänä 2015

Sukua kuuluu rakastaa, omista perheenjäsenistään täytyy pitää. Mutta entä jos heitä ei rakasta? Mitä jos heitä vihaa?

Valokuva, jossa he seisovat vanhan kivikirkon edessä, on tummentunut. Muistaaksesi päivä oli kuitenkin kirkas. Sietämättömän kaunis. Auringonvalo siivilöityi korkean lehmuksen läpi hyvin hoidetulle kirkkomaalle, ja taivaalla kaarteli lokkeja, jotka kirkuivat raastavasti. Kuulosti siltä kuin ne olisivat halunneet kuuluttaa koko maailmalle, että Mona ja Toni olivat juuri sanoneet toisilleen tahdon. Perheet olivat yhdistyneet hääseremoniassa, joka oli nostanut pintaan tunteet. Sinunkin silmäsi olivat kostuneet, eivät onnesta niin kuin muiden.

Viet valokuvan lähemmäksi kasvojasi. Se on sinun ottamasi, sinä ikuistit heidät. Sillä sitä he odottivat. Varjosi liukui heidän ylleen. Seurasit pienestä suorakulmionmuotoisesta ikkunasta, kun he puhkesivat hymyyn. Sitten sormenpääsi liikahti tummanpunaiseksi lakatun kynnen alla liipaisimella. Tähtäsit ja laukaisit. Naps.

Muutaman räpsähdyksen jälkeen kiiltävänmusta Kodak alkoi laulaa. Sen sisältä kuuluva hurina oli merkki siitä, että olit tuhlannut kelallisen filmiä heihin. Velvollisuudentunnosta. Se on oikea sana, rehellinen käsityksesi. Niin sinä sen näet. Et tuntenut kuuluvasi heidän joukkoonsa, mutta et silti uneksinut heidän vahingoittamisestaan. Et suunnitellut teurastavasi ketään. Väkivaltaiset ajatukset eivät ylipäätään kuuluneet pakkomielteisiisi, eivät vielä siinä vaiheessa, kun kävelit poispäin kirkosta kamerahihnaa puristaen ja teräsrannekkeinen digitaalikellosi näytti lukemaa 16:52. Eivät vielä moneen tuntiin.

Siitä on kolmekymmentä vuotta, mutta sinulle tuo päivä on yhä täällä. Tuoreessa muistissa, pilaantuneessa mielessä.

Katseesi vaeltaa valokuvan pinnalla. Se jää yhteen heistä. Hän seisoo toisiaan kaulailevien veljesten takana hiekanvärisessä kesäpuvussaan toinen käsi rennosti taskussa ja toinen korkealla ilmassa kuohuviinilasia pidellen. Sillä puolella kuvaa ei ole enää suojana lasia. Hänen hoikka vartalonsa on muistoissasi yhtä paljas. Vesipisarat kimmeltävät hänen ihollaan. Hänen alahuulestaan voi haistaa levän peittämän kallion, liukua sitä pitkin äkisti syvenevään mereen, sen hyytävän kylmään syleilyyn. Sinä voit.

Nyt olet valmis tunnustamaan.

Kuulusteluhuoneessa

Joitakin tunteja ennen tunnustusta

Murhaajan pidättäminen on kiusallista pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tai luulevat tuntevansa. On hämmentävää huomata, kuinka paljon ihmisillä on vaiettuja salaisuuksia ja kuinka vähän sitä loppujen lopuksi tietää edes omasta lähipiiristään. Puhumattakaan konnista jotka ovat yrittäneet karistaa kaupungin kurat jaloistaan. Ja poliiseista joihin ei voi luottaa, ei olisi kannattanut luottaa.

Astuttuasi kuulusteluhuoneeseen istut jykevän pöydän edessä olevaan tuoliin ja sujautat molemmat kätesi polviesi väliin kämmenselät vastakkain. Taivutat selkäsi kyyryyn ja käännät pääsi aavistuksen verran vinoon niin kuin rohkaisevaa taputusta kärttävä cockerspanieli. Selvästikään sellaista ei ole tarjolla. Mittailette toisianne vaiti, sinä ja poliisit. Heitä on kaksi, molemmat rotevia miehiä. Olisi silti väärin puhua heidän ylivoimastaan. Heistä ei ole sinulle minkäänlaista uhkaa, päinvastoin.

Nuorempi poliiseista seisoo vasemmalla puolellasi asetuksenmukaisessa palveluspuvussaan ja nojaa toisella kyynärpäällään sappinesteenväriseen seinään. Panet merkille, että hänellä on maksaläiskä toisessa poskessaan, lähellä korvaa. Leuka jatkuu kaulaan siten, että hänen kuristamisensa olisi kohtalaisen vaikeaa paljain käsin. Hän on nelissäkymmenissä, mutta näyttää silmissäsi pelkältä poikaselta. Herkkäuskoiselta ja hyväntahtoiselta poikaselta, joka on ehtinyt panna sinut tiettyyn lokeroon. Väärään. Hän lupsauttaa silmäluomiaan ja tutkii sinua yläviistosta niin kuin olisit nallekarhu, jonka voi saada tivolista narusta vetämällä. Voisit antaa hänelle neuvon, että sitä narua hänen kannattaisi tosissaan välttää. Mutta olkoon. Et laita kovin paljon likoon sen puolesta, että hän ottaisi vastaan elämänohjeita kaltaisiltasi ylipainoisilta viisikymppisiltä tädeiltä, joilla on merkittäväksi luonnehdittavia ongelmia omasta takaa, seikka jota et suinkaan aio kiistää. Teet hyvin pian selväksi, kuka sinä olet, mitä olet: radioaktiivista jätettä joka saastuttaa perin pohjin ympäristönsä, mukaan lukien tämän huoneen.

Käännät katseesi tutkintaa johtavaan poliisiin. Huomaat, että hänen silmissään pilkahtaa jotain, jonka voi hyvin kuvitella peloksi mutta joka saattaa olla pelkkä heijastus. Hän istuu siviiliasussaan tietokoneensa takana toisella puolella pöytää saman loisteputken alla kuin sinä, sen näköisenä kuin olisi tullut siihen vain sattumalta, kuluttamaan aikaa. Sitä on mennyt. Mietit, ehtikö hän aikuistua ennen vanhenemistaan. Veikkaat että ehti. Hän kuului jo nuorena siihen mukautuvaiseen ihmistyyppiin, joka aikansa kapinoituaan alkaa kulkea viitoitettuja reittejä ja noudattaa yhteisönsä sääntöjä. Tapoja joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä hyvän kanssa.

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääksesi itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.

– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen.
– Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija ei pysty.

Nuorempi poliisi korjaa ryhtiään ja upottaa molemmat peukalonsa vyönsä alle, keinuttaa itseään olemattomien korkojensa varassa peittääkseen epävarmuutensa, josta hän ei ole ilmeisesti tietoinen itse. – Siis miten?

– Takaperin, vastaat tyynesti ja väläytät hänelle virneen, joka saa hänet sävähtämään ja kimpoamaan näyn voimasta piirun verran alemmas, piiloon muhevaan myyränkoloonsa. Liian myöhään. Olet jo pysyvästi hänen sisällään menneisyyden irvokkaana kuvana, yhtenä niistä, joita ammennetaan omista painajaisista uudelleen ja uudelleen.

Poikaparka.

Et silti tunne häntä kohtaan myötätuntoa tai sääliä. Miksi tuntisit? Herkuttelet ajatuksella, että voit vihdoinkin kylvää herkästi itävät kauhunsiemenesi. Ei, et tarkoita poikaan.

Levität kysyvästi kätesi, ja rikosylikomisarion virkanimikkeen suojissa piilotteleva rotta, jonka tunnet vuosien takaa nimeltä Jiri Raivio, nyökkää. Hän nap-sauttaa tallentavan laitteen käyntiin vähäeleisesti, täydellisen ilmeettömyytensä säilyttäen, ja viittoilee sitten sinua aloittamaan. Ja niin sinä teet.

– Nimeni on Kirsimari Uitto, sanot niin kuin siinä ei olisi mitään hävettävää ja sormeilet päälakeasi peittävää epätasaista sänkeä, joka muistuttaa huolimattomasti kolattua pihaa. Harmaiden hiussaarekkeiden joukossa pilkahtava pieni häivähdys punaista kuuluu siihen osaan menneisyyttä, joka ei kadottuaan enää palaa.

Mutta on olemassa myös toisenlaista menneisyyttä. Pysyvää.

Vedät kiivaasti henkeä ja sanot: – Minulla oli aikoinani hyvä syy lähteä täältä ja minun olisi pitänyt myös ymmärtää pysyä poissa. Siitä huolimatta palasin tänne kolme vuotta sitten. Tiesin jo silloin, ettei minun olisi pitänyt tulla.

Kiipeilytät vielä hetken villisti poukkoilevaa katsettasi huoneen seinillä, ennen kuin pysäytät sen Jiri Raivioon. Irrotat vaivihkaa linssinsuojuksesi ja annat pääsi sisäisen kameran käydä. Sitten alat upottaa häntä hitaasti kuolemankuiluusi. Yksi, kaksi, kolme.

Sitä oli joka puolella, lakanoilla, lattialla, seinissä,
jopa katossa asti. Verta.

Avionrikkoja

Maaliskuun 2. päivänä 2012

Näyttämö oli kaupunkia lähestyessäsi harmaa. Oli kuin joku olisi puhaltanut maisemaan savuverhon tai käärinyt sen vahamaiseen kalvoon. Maitolasimaisen ilman läpi katsottuna ajotie ja sitä reunustavat lumiset havupuut näyttivät epämääräisiltä ja säännöttömiltä möykyiltä, jotka olivat peittyneet paksuun pilveen. Niistä oli kadonnut kaikki terävyys. Jokin oli ilmiselvästi mennyt pieleen, pahasti pieleen, ajattelit mutta et katsonut asiaksesi syyttää siitä ketään. Et tietenkään. Sumea näky miellytti sinua.

Vika, josta huono näkyvyys aiheutui, ei ollut yksin ilmankosteudessa tai omien silmiesi heikentyneessä kyvyssä tarkentaa vaan valaistuksessa...