Kansi
Nimiö
REIJO MÄKI
KAKOLAN KALPEA
VARES
Kustannusosakeyhtiö Otava
Tekijänoikeudet
© Reijo Mäki ja Kustannusosakeyhtiö Otava
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Kannen kuvat: Ingimage
Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
ISBN 978-951-1-31713-5
Kustannusosakeyhtiö Otava 2017
Alkusanat
KASVOTON MIES BAARISSA:
”MOI VARES! TUNNETSÄ MUT?”
JUSSI VARES: ”TÄH… ÖH…
ENHÄN MÄ TUNNE EES MUN JALKOJA.”
Prologi
PROLOGI
Pyörittelin kalloani: kummallinen olo. Pää tuntui vähintään jääkaapin kokoiselta, mutta löylynlämpimältä. Yritin saada katsetta hallintaan, mikä ei ollut ihan helppoa. Molemmilla silmillä kun tuntui olevan ikioma täysin erillinen tahtonsa. Katuosuudella oli melkoisesti katsottavaa. Huvittelukorttelin nurkilla näkyi tänä yönä vähän monimuotoisempaa elämää. Oli hulluna hihitteleviä hittolaisia, kiekuvia helvetinhirvityksiä ja ties mitä epäsikiöitä. Kulman takaa loikki näkösälle viiltävän kimakoita ääniä päästelevä hohtavanvihreä kuvatus. Ja vastakkaisella puolella katua näkyi levottoman oloinen jengi pikkupirulaisia ohimosarvineen ja nahkahäntineen. Pari rikinkatkuista riihipirua kommunikoi kimeästi kotkottamalla kuin hulluruohoa nokkineet kanat. Yritin imeä happea, aina vain enemmän ihmeissäni. Kovasti koetin keksiä tähän kaikkeen logiikkaa tai selitystä. Mutta toisaalta: turha valittaa pienestä. Muuta kuule maalle asumaan, jos et kestä urbaania meininkiä! Sysimustalla ja lähes kolmimetrisellä tyypillä oli nahkasiivet ja pukinsorkkajalat. Hirvitys oli menossa päin punaisia mutta pysähtyi viime hetkellä ja vältti nippa nappa keltaisen bussin, jota ohjasi joku sisäelin, ehkäpä munuainen. Minä en ole koskaan halunnut sisäelimiä lautaselleni. Ja vielä huonommin ne sopivat ratin taakse. Nahkasiipiveikolle sanoin: ”Kuules kundi, punasia päin ei kannata lähteä kävelemään, yksi kohtalokas sekunti voi tuhota elämäsi. Ajattelemisen aihetta antoi Liikenneturva.” Mustasiipi virnisti ja sanoi, että hänen kävelynsä on tältä yöltä talsittu, nyt on hyvä lentokeli. Linnuntietä matkustajakoti Musaan ei ole kuin sata kilometriä.
Musa! Matkakoti! Tieto säpsäytti minua. Kysyin, voisinko tulla mukaan, kun olisi sielläpäin oikein kuumat treffit tiedossa. Pääsisinkö yölennolle reppuselkämatkaajaksi? Nahkapiru ravisteli päätään ilme vakavana ja murahti että sori, kundi, ei onnistu, sun nopat on jo heitetty. Teikäläisen reitinvalinta löytyy kiveen hakattuna, hautakiveen.
***
Sinä päivänä, iltana ja yönä minulle tapahtui yhtä sun toista. En ole likimainkaan selvillä siitä, mitä kaikkea ja missä järjestyksessä – mieleeni on jäänyt vain sirpaleita sieltä täältä. Hämmentävän sumuista kaikki kuitenkin oli. Liikkumisistani tietyissä päivittäisissä vakioetapeissani saatiin jälkikäteen kanssaihmisten todistuksia, ja joistakin päivän mittaan tekemistäni hankinnoista löytyi maksukorttitositteita. Kulkemisistani juorusivat taksikuitit. Eräs uhkapelimerkkikin toimi vinkkinä, mutta muuten koko päivä oli minulta hukassa. Aamun vielä muistan, mutta myöhemmältä päivältä on enää pari hataraa kuvaa sieltä täältä. Loppu on samaa mieltäjäytävää paniikkihämärää. Eivätkä ne harvat pilkahduksetkaan tuoneet valoa – pikemminkin ne lisäsivät ahdistustani entuudestaan. Ja sitten oli se pipo.
Päivä ei edes alkanut erityisen hyvin. Jotenkin se tökki alusta alkaen. Turun Sanomat oli myöhässä. Edam oli kuivettunut korpuksi, koska paketti oli unohtunut auki jääkaappiin. Ja kuin pisteenä iin päälle myös kahvi oli loppu, joten jouduin särpimään paljaan jälkiuunileipäni kanssa pussiteetä. Kun Turkkari sitten lopulta kolisi eteisen lattialle, sain lukea, että orjuus on arkea kymmenille miljoonille ihmisille, että antibiootit ovat häviämässä kisan uusille viruksille ja että Maan kanssa vaarallisesti risteävällä radalla on havaittu Köyliön kokoluokkaa oleva asteroidi. Tämän ryppyotsaisen lukuhetken muistan vielä ihan kirkkaasti, mutta aika pian sen jälkeen päivässäni alkaa olla lähinnä aukkopaikkoja. Siitä minulla ei ollut enää omia muistikuvia, että joskus puolen päivän jälkeen poikkesin Uudessa Apteekissa, jos siis baarimestari Hatsaan ja pariin paikan kantikseen on luottamista. Ehkä nautin baarissa oluen. Saattoi olla, että meni parikin. Ehkä tapasin erään novellikirjailijankin. Mutta se oli minulle kerrottu varmana tietona, että iltapäivällä jutustelin kulmahuoneessa erään tutun kurtisaanin kanssa. Taksikuitteja löytyi taskuistani muutamakin ryppyinen kipale. Jokusen minuutin pikapyrähdyksiä, ilmeisiä keskikaupunkikyytejä. Taskun pohjalta löytyi myös kovamuovinen pelimerkki, johon oli stanssattu kreikkalaisen ennustuksen sekä jousiammunnan jumalan nimi. Chippi oli arvoltaan kaksikymmentä euroa. Se mietitytti. Ja tietenkin mietitytti pipo. Niin, se pipo. Musan Salaman pipo!
Siitä taas johtui mieleeni tietty matkustajakoti Musa ja sen kesäyönkuuma, huonosti tuuletettu huone. Ja tietenkin Lilly… Huhhuh, voi pojat! Paljonko minulla oli ollut ikää? Kakskaks vaiko kakskolme? Olihan siinä iässä jo muutama nainen nähty, ja koettukin. Mutta sitten tuli tämä yö. Kapea punkka ahtaassa kopperoisessa, ja tuo ihmeellinen Lilly…
***
”Moi, Vares, mitäs äijä!”
Kuka kehtaa tulla häiritsemään, juuri kun olen pääsemässä tunnelmaan? Lilly. Lilly…
”Että mi-mitä…”
”Moro-moro, Vares, kuis miehellä pyyhkii? Onko hyvä meininki?”
”Tä… ku-kuka?”
”Mikäs miehellä hätänä? Hiukan hidas vaihde päällä vai? Tunnetsä mut?”
”Ööö… mitä? Kenet? Äää… enhän mää… määhän en tunne ees mun jalkoja…”
”Voi voi. Onkos pojalla vähän nurja olo? Sähän oot ihan paahtopaisti…”
”Mit… ei… mitä tää on?”
”Älä nyt säiky, hyvä mies. Tätä saattuu joskus… herra on vaan hiukan väsynyt. Ja raitis ilma tekis hyvää, eiks niin? Mitä?”
”Ku-ku-ka…. kuka sä?”
”Ystävä. Mä oon sun ystävä. Sun oikke-oikke hyvä ystävä.”
***
Äiti huutaa. Varoittaa. Mutta minä etenen tomerasti kohti jokea. Jää on peilikirkas. Suuntaan kohti kalapaikkaa, tuossa kohtaa on kesäisin isän katiska. Otan juoksuaskelvauhtia, pistän lyhyttä töppöstä toisen eteen. Olen iso poika jo. Jää on sileää ja liukasta. Silloin jääkansi päästää äänen, ja juuri sillä hetkellä minä jähmetyn. Pelkovavistus iskee: ”Äitiii… tuu hakeen pois!”
***
”Eeee… en… eii…” Oma tahto yrittää nyt pintaan. Mutta ei! Nyt minua viedään. Joku pitää tiukalla otteella käsivarresta. Eikö kukaan auta? Minne minä olen matkalla?
”Ei-ei mitään hätää. Oot vaan väsynyt… mennään ihan rauhassa…”
Musan Salaman pipo. Ja Matkustajakoti Musa. Muistojen huone. Lilly! Oljenvaalea polkkatukka, iso nenä, leveä hymy, osaavat silmät, terhakat, pienet rinnat. Ja Lilly on notkea kuin saukko vedessä, voi minua onnenpekkaa!
Ajatus katkesi. Mutta samalla myös pelko oli poissa. Joku siis halusi auttaa. Ymmärsin, että juuri nyt minä en pysty itse vaikuttamaan olemisiini ja menemisiini. Eikä minun oikeastaan pidäkään: mitäs mun asiat muka minulle kuuluu?
Viileämpi virtaus tuli vastaan. Oviko? Kuulin ääniä:
”Ohhoh, vähän on väsynyt juhlija sulla siinä…”
”Juu, tämä paketti on nyt laulunsa laulanut.”
”Eipä tuo herra kuulu enää ravintolapöytään. Hyvä että hoidat sen hemmaan.”
”Totta mooses. Kaveria ei jätetä…”
”Hyvä periaate. Taksitolppa on tossa oikeella.”
”Ei me oteta vielä mittaria. Me imaistaan ensin vähän happee. Kävellään parin korttelin verran, että saadaan sankari tokenemaan.”
”Varmaan ihan hyvä niin. Hyvät yöt!”
Auoin suutani. Minulla oli jotakin äärimmäisen tärkeää asiaa portsarille, mutta en saanut ulos pihaustakaan. Ulkona puhalteli tuuli. Katuvalot vilkkuivat silmissäni. Ja sitten äkkiä tunsin tiukan otteen myös toisella puolellani. Minulla oli nyt kaksi auttajaa. Vai olivatko nämä auttajia? Kauhu alkoi kasvaa sisälläni.
Astelimme eteenpäin, mutta minä en halunnut kävellä. Halusin pysähtyä. Mutta minua vietiin. Olin kuin katkokävelevä robotti: voimaton askel. Toisensa jälkeen.
***
Räpyttelin silmiäni. Yritin kannatella päätäni. Kadunvarressa tuli vastaan monennäköisiä olioita. Pakko saada apua joltakin näistä kulkijoista! Tuossa tulee kaksi teinityttöä. Avasin suuni, mutta samassa huomasin piikkisarvet molempien ohimoilla. Voi ei! Seuraavaksi näin rollaattoriaan lykkivän mummelin. Nostin kättäni, mummo katsoi minua, silmistä loisti saatanallinen punahehku, minun oli käännettävä katseeni pois. Entäs tämä lenkkiasuinen keski-ikäinen pariskunta? Yritin saada ääntä kurkustani ja pari katsoi minua, he alkoivat hymyillä, ja hymy vain levisi niin että se ulottui lopulta aina korvasta korvaan. Kummallakin oli lyijytöhnällä sutatut huulet ja pitkät raateluhampaat.
Taluttajani ohjasivat minut epäröimättä talonkulmalta vasemmalle. Joku aukaisi auton ovea. Toinen saattajani sanoi jotakin, ja seuraavaksi minua jo saatettiin pehmeän purppuraisen pumpuliseinän läpi.
Tajusin helvetillisen täräyksen. Viiltävä kipu raastoi ohimoa.
Maailma pyöri. Loputonta kolinaa ja kilinää, kirskuntaa.
Paiskauduin eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle.
Sitten pimeys.
***
”Täällä takapenkillä on yks.”
”Perkele, takaovea ei saa auki.”
”Mä koitan toiselta puolelta.”
”Jos ei sekään aukene, niin otetaan se ulos etuoven kautta…”
”Hankalaa se on saada isoa äijää selkänojan yli… koitetaan nyt vielä…”
Keskustelu ujui päähäni kummallisena kaikuna kuin kilometrin päästä. Tajusin olevani erikoisessa asennossa niskojeni varassa, buutsit sojottivat yläviistoon. Mitä tämä oli? Mitä minä tein autossa?
Tohinaa. Teräviä ääniä.
”Tosi varovasti. Sillä on naama ihan veressä…”
Olin täysin vetelä. Tahdoton.
”Iisisti nyt! Niskojen kanssa täytyy olla tarkkana.”
”Horijoppia, käännetään sitä… vaa-roo-vaas-ti… ja sitten kainaloista kiinni!”
Tunsin olevani jätesäkki. Muovinen mallinukke. Pinosta poimittava tukki… Olin täysin lamaantunut. Pientä nipistelyä, niin jaloissa kuin käsissäkin. Eikös se ole hyvä juttu? Että raajoissa tuntuu jotakin?
”Kaveri hei! Kuuletko sä yhtään mitään? Halloo! Ootsä hei tajuissas!”
Yritin sanoa jotakin. En ole varma mitä.
”Ihan ulkoavaruudessa. Höpiseekö se että onko juna tippunut raiteilta… ettei vaan olisi aineissa. Silmät vaan pyörii päässä. Me ollaan nyt tehty kaikkemme, nyt jäädään odottaan vaan ambulanssia…”
Pii-paa-pii-paa.
Ääni läheni. Ulina raastoi päätäni kuin sirkkeli.
Hälinä ympärilläni lisääntyi. Sitten joku alkoi touhottaa ”pollareista”.
Paniikki alkoi taas nousta sisuksissa. Sydän tuntui hakkaavan kuin höyrymoottori. Olin umpiossa, kalvon sisällä. En pystynyt kommunikoimaan tämän kummallisen kuplani ulkopuolella oleville. Totaalinen avuttomuuden tunne oli hirveä. Mutta toiseen suuntaan viestiä sentään pääsi läpi. Minä aloin kuulla asioita. Tajusin, mitä siellä jossain, siis oikeassa maailmassa, hommattiin.
Sitten raskaiden saappaiden askeleita ja tiukka ääni:
”Poliisista! On näemmä ollut aikamoinen tälli… auto rusinana. Ketkäs teistä on silminnäkijöitä?”
”Mä näin. Tuo Nissan tuli ylinopeutta tuolta kolmion takaa ja osui tämän Toyotan kylkeen.”
”Jaahas… ja tämä kaveriko ajoi Toyotaa?”
”Emmä usko. Se oli takapenkillä… Tästä lähti kaks jätkää saman tien juoksuun tonne Ratapihankadun suuntaan. Ja tuo kaveri tuolla parkkilippuautomaatin vieressä, se on Nissanin kuski. Sekin ihan pökerryksissä.”
Uusi ääni sivummalta.
”Pertti hei, mä tsekkasin maijan päätteellä autojen haut. Tämä Toyota on varastettu iltapäivällä.”
”Okei. Vaikuttaa huumehörhöjen normitempaukselta. Hyvä että tämä yks ei ehtinyt juoksukarkuun. Saa sitten vasikoida kaverinsakin, kun tuosta hiukan tokenee…”
Koura tarttui olkapäähäni. Yritin kohdistaa katsettani. Sonninsarvet. Tumma poliisihaalari. Sonnipoliisi!
”No niin, mies! Eiköhän nyt ole esittelyn paikka. Sinä siinä, kuuletko? Mikä on miehen nimi?”
Yritin liikutella huuliani ja pyörittää kieltäni. Ei mitään. Mitenkä poliisimiehellä voi olla sonninsarvet?
”Mitä se höpöttää?”
”Emmä saa ihan selvää… silmät seisoo… ihan aineissa… mumiseeko se jotain Musan Salamasta?”
”Onks pilvenveikko eksynyt kauas Ässien kauniista kotikaupungista…”
”Nisti mikä nisti. Totaalikuutamolla. Mitähän kaikkea on mahtanut vetää?”
”Nyt kuuluu ääni. Lanssi tulossa. Saadaan poika hoitoon. Ja huomenna putkaan.”
”Ootas. Janne, hei! Yks juttu. Nyt tuli mutka matkaan…”
”Mitäs ny?”
”Tässä on nyt… meneeköhän tää kuvio jotenkin uusiksi? Tsekkaa huvikses! Herra Musan Salama on napsaistu kätösistään nippusiteisiin!”
Ensimmäinen osa
ENSIMMÄINEN OSA
”MÄ OON ZEUS, JA TOI KERMAPEPPU TOSSA ON MUN RAKAS WAIFFI HERA.”
– MARKAN MIRKKA
1.
Räpytin silmiäni. Aloin pikkuhiljaa havahtua unimaailmoistani todellisuuteen. Missä hitossa minä olin juuri äsken? Hieraisin ohimoani ja mietin. Mikäs se äskeinen mansikkapaikka oikein olikaan?
Sairaanhoitaja Piiroinen tuli sisään tarjottimen kanssa. Rypistin otsaani. Oliko tämän hymyilevän, pyöreäposkisen, tummatukkaisen ja valkoasuisen naisen nimi todellakin Piiroinen?
”Ai että hereillä ollaan…” Tutkiva katsahdus.
”Piiroinen?”
”Niin, Vares. Tässähän minä.”
Hengähdin syvään. Hyvä, järki pelasi siis edes jotenkin. Hoitaja Piiroinen asetti tarjottimensa pöytätasolle sänkyni viereen. Tarjolla oli näemmä lihakeittoa. Lautasen vierellä oli maitolasi ja pari ruisleivän viipaletta. Vilkuilin tarjoomuksia, tunnustelin oloani. Nälkä ei ollut, ei ollenkaan. Mutta jossakin syvällä sisuksissa muljahteli sellainen kummallinen jäytävä olotila, että ymmärsin että olisi saatava alas edes jotakin.
Piiroinen katsoi minua taas tutkivasti. Aavistuksen tanakahko nainen, jotenkin luotettava ja äidillinen hahmo. Mielessäni pyörähti muistumia, joista en ollut ihan varma. Oliko niitä juttuja tapahtunut oikeasti, vai oliko kaikki pelkkää unta?
Minulta karkasi kysymys, josta tajusin saman tien, että siinä ei varsinaisesti ollut mitään järkeä:
”Hei Piiroinen! Yksi kysymys. Ollaanko me – sinä ja minä – ollaanko me oltu lentokoneessa?”
Hoitaja Piiroinen kohotti hieman silmäkulmiaan. Suupielissä käväisi nopea hymynhäive.
”En minä. Mutta sinä kai olit tuossa yönä muutamana. Unimaailmoissa.”
”Ahaa. Minne minä olin matkalla?”
”Rukalle. Tyttöystävän kanssa. Touhotit minulle siitä, että opetat Sylvialle slalomia.” Nopea virnistys.
Nostin taas käden ohimolleni. En ole eläessäni ollut slalomsuksilla. Ja Sylvia?
”Kuka Sylvia?” Nostin päätäni tyynystä.
”Tämä sinun elokuvatähtityttöystäväsi. Etkö muista? Sylvia Kristel. Siis elokuvasta Emmanuelle.”
Annoin takaraivoni pudota takaisin tyynyyn.
Piiroisen tutkiva katse kiersi huoneessa. Hän poimi sivupöydältä maljakon, jossa oli viisi neilikkaa. Ne olivat nuupahtaneen näköisiä. Pääkopassani syntyi johtopäätös: olen todennäköisesti maannut tässä pedissä pidempäänkin. Hoitaja työnsi neilikat jätepussiin ja sääti sälekaihtimia.
”Hyvää ruokahalua, Vares.”
***
Huoneessa oli vieras, joka istui tuolilla sängyn vasemmalla puolella. Mies, jolla oli harmaa pikkutakki ja mustat farkut. Vanttera, kaljupäinen, nimeltään Pesonen. Rikosylikonstaapeli. En ollut tavannut herraa koskaan aiemmin. Sängyn toisella puolella seisova valkotakkinen mies oli tutumpi, hänet muistin nähneeni useastikin. En kuitenkaan saanut hänen nimeään mieleeni.
Pesonen vilkuili valkotakkisen hänelle ojentamaa paperitulostetta ja rypisteli otsaansa.
”Niin, Vares! Tämä aine, jota elimistöstänne löytyi… se on aika harvinainen.”
Valkotakkinen karautti kurkkuaan ja täsmensi rikosylikonstaapelin toteamusta:
”Toksisessa seulassa löytyi kahtakin vierasta ainetta. Myöskin yhtä voimakasta rauhoittavaa…”
”Se on ihan normikamaa näissä yhteyksissä, siis kun käytetään tyrmäystippoja…” Poliisimies Pesonen vilkaisi minua ilmeettömänä paperin yli. ”Mutta tämä toinen onkin sellainen myrkky, jota ei meillä Turussa tule kovinkaan usein vastaan. Voi sanoa, että harvojen herkkua…”
Katsoin Pesosta pää tyynyssä ja luomet puolitangossa. Olin aistivinani rikosylikonstaapelin habituksessa varautuneisuutta, jopa epäilystä. Mieleeni tuli väkisinkin muuan johtavassa asemassa oleva poliisimies Eerikinkadulla sijaitsevassa lain ja järjestyksen tiililinnakkeessa, tarkemmin sanottuna kulmahuoneessa. Olikohan rikosylikomisario Veli Wetter – tuo sammakkokatseinen pomojen pomo – mahdollisesti briiffannut tutkijaansa? Oliko komisario antanut Pesoselle evästykseksi oman viileän analyyttisen sekä puolueettoman arvionsa meikäläisestä? Pesonen vilkaisi minua, sitten lääkäriä ja sitten taas minua.
”Tuota noin… nämä asiat on nyt vaan pakko tarkistaa… eli onko teillä Vares tapana… kuuluuko tietynlaisten aineiden viihdekäyttö teidän iltamenoihinne?”
”Kuules nyt!” minä kivahdin. ”Sinä siis epäilet, että minulla on tapana vetää iltani ratoksi psykedeelisiä happococktaileja ja sitten kiristää ranteisiini nippusiteet ja lähteä liftaamaan varastettujen autojen kyytiin? Tämäkö on oletus?”
Pesonen sanoi nopeasti:
”Siitä ei ole kyse. Tässä on nyt vaan käytävä tietty asialista läpi, jotta päästään eteenpäin.”
Nyt oli pakko hymähtää. ”Okei! Voit sitten siirtyä tsekkauslistalla ihan vapaasti seuraavaan kohtaan. Odotan mielenkiinnolla.”
Rikosylikonstaapeli yskäisi nyrkkiinsä, alkoi selata ritsivihkoaan ja kyhnytti kuulakynällä ohimoaan. Minä käänsin katseeni lääkärismieheen.
”Nämä mun muistamattomuudet ja sekoilut. Pikkupirukuvaelmat. Johtuuko tämä kaikki siitä haposta?”
Lääkäri hieroi ohimoaan. ”Vaikea sanoa ihan varmasti, kognitiiviset jutut eivät ole niitä helpoimpia. Sanotaan nyt vaikka niin että sekä että. Osansa näihin teidän oireisiinne on todennäköisesti myös täräyksellä, jonka saitte päähänne siinä risteyskolarissa. Minun nähdäkseni määräävin tekijä näissä teidän oireissanne on kuitenkin nimenomaan fensyklidiini… sen aineen vaikutukset kun voivat olla varsin moninaiset. Alan kirjallisuudessa on hyvinkin dramaattisia kuvauksia.”
”Tarkoittaa mitä?”
”Jopa psykoosia ilmenee. Hyvin vaikeaakin sellaista.”
***
Seuraavana päivänä vierastuolillani istuttiin taas. Samalla jakkaralla, jossa eilen oli istunut poliisi, istui konna. Tai noh – konna oli ehkä turhan rankka ilmaisu. Nuorempi ja ärhäkämpi, tuhmempi ja tyhmempi Kyypakkaus oli aikoinaan ollut ihan täysverinen taparoisto. Nykyistä elämän santapaperin silottamaa Kyytä voisi kai lähinnä luonnehtia kaveriksi kadun varjoisalta puolelta. Kyy oli mies, jolla ei ollut verokirjaa eikä velkaista tiilitalonpätkää. Tiili oli kyllä käynyt miehelle tutuksi takavuosina erinäisissä valtion anstalteissa, mutta siitä oli jo aikaa – nyttemmin Kyypakkauksella oli jo pitkään ollut kämppä, jonka ovesta löytyi abloy-lukko myös sisäpuolelta. Kyypakkaus elätti itsensä erinäisillä sekalaisilla ja sekaisilla bisneksillä. Ehkä häntä voisi kutsua monialaliikemieheksi. Taikka sitten himmeiden hämärähommien hanslankariksi.
Minun ei tarvinnut asettaa tätä miestä mihinkään lokeroon. Hän oli liian tuttu. Samojen nurkkapöytien istujia olimme olleet jo ties kuinka kauan.
Kyypakkaus ojenteli laihoja kinttujaan, sukaisi harsottunutta poninhäntäänsä ja risti käsivartensa rinnalle. Hihat oli kääritty kyynärpäihin saakka. Molemmissa käsivarsissa erottui tavaramerkkinä sinimusta tatuointi. Samanlainen sahalaitainen kuvio alkaa aina keväisin vilahdella kallioiden ja kukkuloiden auringonpuoleisilla rinteillä siinä vaiheessa, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta.
Kyypakkaus rypisti otsaansa, makusteli suussaan äskeistä sanaani ja toisti sitten:
”Fen… fensykli… fensyklidiini? Niinkö?”
Minä nyökkäsin. ”Sen verran olen luuristani googlaillut, että kyseessä on niin sanottu enkelipöly.”
Kyypakkauksen silmät pyöristyivät.
”Vittu… ihan totta? Että ne menivät ja laittoivat sulle dustia!”
”Kyllä… ja oheisvarmistuksena jotakin tavanomaisempaa rauhoittavaa. Semmonen koktaili!”
Kyypakkaus sulatteli tätä tietoa, pyöritteli silmiään ja mutisi sitten:
”Se ei ole mitään kevytsalmiakkia, se yhdiste. Sehän pistää oikein kunnolla sekaisin…”
En voinut kuin huokaista.
”Älä kuule tuu mulle selittään, minä olin Kuun pimeämmällä puolella, ei niin mitään rajaa. Olin hukkumaisillani. Oli siinä ja siinä etten vetänyt vettä keuhkoon, mutta onneksi äitivainaa tuli ja pelasti minut avannosta. On se myrkkyä tämä enkelipöly. Netin mukaan se on ollut 50-luvulla anestesialääke. Eikös LSD:kin keksitty samalla kivalla vuosikymmenellä? Siis lääkkeeksi? Tämä mysiini taitaa olla samaa luokkaa. Sitten kun ihmiset ei enää kestäneet ainetta järjissään, niin sitä ruvettiin käyttämään hevosten rauhoittamiseen. Taisi hummatkin sitten ravata takaperin… Hirveetä on se aine!”
”On joo. Mutta kadun laki on semmoinen, että ei niin hirveetä kamaa olekaan, ettei sille olis kysyntää.”
”Samaa paskaako on siis myynnissä täällä pienessä ja urheassa Turussakin?”
”Mä en oo ekspertti, mutta jotain juttuja oon kuullut. Että sitä olisi tarjolla joissakin hyvin varustelluissa luukuissa. Ryssävaihtoehtona ja kotimaisena… siis Joutsenmerkki-tuotteena. Suomi-versiossa taitaa olla ainesosana semmoinen apteekkilinimentti kuin Resilar…”
”Resilar? Mikä mulle tulee siitä mieleen?”
”Se on yskänlääke. Josta taas voidaan eristää jotain semmosta sekomolekyyliä, jota tarvitaan enkelimöyhyn valmistuksessa.”
”Möyhy?”
”Rakkaalla lapsella jiiänee. Möyhy on yksi nimi jonka olen joskus kuullut.”
Tuijotin hetken aikaa sairaalapeittoani.
”Aika pahaenteinen nimitys.”
”Kuvaava. Se aine ei ole mikään kertatiketti Sirkus Seiterään… jollekin se voi olla pidempikin reissu kummitusjunassa. Kai siinä on samoja mahkuja kuin LSD:ssäkin, että joku huono-onnisempi jää rakentelemaan sadaksi vuodeksi sagrada familiaa omista kakkapökäleistään… ja toisella trippi menee ohi kivuttomasti, mutta ylläriflashbackia voi iskeä pintaan vielä vuosienkin jälkeen.”
Tuijotin hetken aikaa vaitonaisena kattoon. Kuinkahan hilkulla oikeastaan oli ollut, ettei ohimoluideni takana ollut tapahtunut jotain peruuttamatonta? Suljin silmäni ja yritin nähdä pääkoppani sisuksiin. Halusin tsekata tumakkeitani, arvioida niiden kuntoa. Se ei onnistunut. Yhtäkkiä ahdistus nousi hyökynä rintakehässäni ja nostatti samalla raskasta, voimatonta vihaa. Saatanan saatana. Ne pirut olivat siis menneet ja sekoittaneet pääni. Mulkut eivät olleet välittäneet pennin vertaa mahdollisista lopullisista seuraamuksista.
Kyypakkaus istui vierastuolilla etukenossa ja katsoi minua alta kulmiensa.
”Eli kymmenen pinnan kysymys: missä ihmeen mestassa sä sitä möyhyä sait?”
Katsoin taas peittoa. Siellä ei näkynyt vastausta.
”Helevetin hyvä kysymys! Se seikka on vielä hakusessa. Next question!”
”Lasiin kai laitettiin?” Kyy mietti. ”Sitähän voi sekoittaa moneen juttuun, esmes sätkätupakan puruihin tai ihan viattomaan ruohoonkin. Mutta sähän et vedä spaddua etkä kuulu kukkaiskansaankaan, joten…”
Levittelin käsiäni. Ei ollut oikein mitään sanottavaa.
Kyypakkaus oli hetken hiljaa.
”Ja sä et siis muista siitä päivästä… paljookaan?”
”Enpä juurikaan… sen asian selvittäminen on mulla nyt edessä.” Levittelin käsiäni voimattomana. ”Tohtori totesi, että muistin kanssa voi käydä tälleen, kun ihmisparan päätä kolautellaan ulkoisesti ja samalla kallon sisäpintaa petsataan paremmilla liuottimilla…”
”Okei. Ma jummarran. Mutta mitähän sä olet Jussi tehnyt ansaitaksesi tollasen erityishuomion?” Kyypakkaus mulkoili. ”Oot sä ollut tuhma poika? Oot sä astunut hiukan isommille varpaille? Mitä?”
Poimin mehulasin, imaisin pillin kautta suullisen omenamehua ja painoin sitten pääni takaisin tyynyyn.
”Olen minä sitäkin jo miettinyt. Oikein huolella. Varmaan minä olen sitten ollut tuhma, eihän tämmöseen operaatioon muuten lähdetä. Mutta kaikki on toistaiseksi hakusessa. Tässä pitää alkaa kaivella tikulla parin kannon alta ja katsoa, mitä mönkijöitä sieltä löytyy… heti kun mä kävelen täältä ulos.”
”Eli siis milloin?”
”Huomispäivänä. Näin on valkotakkinen setä luvannut.”
”Toihan on ihan kelpo uutinen.”
”Kelpaa minulle. Onhan tässä jo tullut makoiltuakin, ikään kuin lomilla omasta elämästä…”
Kyypakkaus nousi ja poimi mietteliäänä banaanin korista pöydältä. Kyy kuori banskunsa, haukkasi siitä puolet, jauhoi hetken ja nielaisi. Ja sanoi sitten:
”Tuli vaan mieleen, että möyhy on täällä Turussa kohtalaisen harvinaista esanssia. Sille ei löydy huudeilta kovin montaa myyntikioskia… Teikän kartoitusoperaatioita vois hiukan jelpata, jos mää kyselisin silleen kautta rantain, että missäs kauppa käy. Että onko täällä joku kemisti, jonka takapihan lasinkeräysastia on puolillaan tyhjiä Resilar-pulloja?”
2.
Kivinaamainen Paavo Nurmi jatkoi loputonta raviaan. Edessä kohosi tuttuakin tutumpi mäki. Ohitin Mantun Grillin. Kaskenahde jatkoi jyrkkenemistään. Kipuamiseni oli edelleen hiukkasen kankeaa. En ollut vielä täysin vetreytynyt monen päivän lepuuttelusta sairaalan lakanoissa.
Siinä se oli: ovi jossa tulijaa toljottaa sarvipäinen otus. Tuulikaapin läpi sisätiloihin.
Baarimestari Hatsa saapasteli passipaikalleen takahuoneen suunnasta.
”Katos! Varesko se siinä!”
Nyökkäsin ja heilautin itseni jakkaralle.
”Sama mies. Pitkästä aikaa. Mukava olla taas tässä huvihuoneistossa…”
”Hyvä homma, että mies on toipumaan päin.” Hatsa vilkaisi merkitsevästi hanojensa suuntaan. ”Ja sitten se todella tärkeä kysymys: onkos nyt ihan pitkän paikka?”
”On se. Just nyt. Pistät vaan Kukon kiekumaan.”
Hatsa alkoi vääntää minulle tuoppia, mutta vilkuili edelleen olemustani sivusilmällä.
”Montas tikkiä… siis tossa sun ohimossa?”
”Kuus.”
”Mihinkäs kulmaan sun kova pääkoppa siinä risteyskolarissa oikein kolahti?”
Annoin kitalaelleni pienen vaahtokylvyn. Oli se jo tätä odotellutkin. Mutisin:
”Sitä sun pitäis varmaan kysyä joltakin sellaiselta, joka oli paikalla.”
Hatsa meni muistelevan näköiseksi.
”Sulla taisi olla onneakin matkassa. Onhan se aikamoinen täräys ollut. Mikä se nyt olikaan se lukema? Siis se jonka tämän toisen auton kuski puhalsi? Joku oli ne numerot ihan lehdestä lukenutkin, olikos se Luusalmi vai Alasen Pastori. Tämä kolmion takaa porhaltanut rallisankari olisi hönkinyt yli kolme promillea. Sellanen vaatii jo pidempää siedätyshoitoa, että pääsee siinä kondiksessa edes omin jaloin ratin taakse. Eikös se niin mennyt?”
Kohautin olkapäitäni.
”Enpä ole niitä lehtijuttuja lukenut…”
”Jos otat et aja! Taas se tuli todistettua…”
Otin pidemmän hörpyn oluestani. Kyllähän tämä maistui. Pitkästä aikaa. Hetken aikaa mietiskelin syntyjä ja syvänteitä. Ja sitten murahdin:
”Joo, on se hyvä periaate noin yleensä. Raittius ratissa. Mutta tässä kohdin on semmonen vähän kakspiippunen juttu. Minä saan kiittää tämän jepen viinayliannostusta – ja kaikkia mahdollisia Olympoksen jumalia, ja muutamaa tuhatta hindujumalaa siihen päälle – että yleensä istun nyt tällä jakkaralla. Ellei se maskulainen ääliö olis päättänyt lähteä tuona iltana Turkuun turneelleen, jos kaveri ois jäänyt omalle sohvalleen vetämään käteen niin kuin kunnon ihmisen kuuluu, niin missähän meikäläinen nyt mahtais olla? Ei ainakaan tässä. Ehkäpä uppotukkina Rymättylän Kirveensalmessa, tai johonkin suonsilmään poljettuna. Ehkä jopa Maskussa johonkin paikalliseen kusiaispesään haudattuna.”
Heittoni vakavoitti baarimestarin muutenkin kiveenveistettyä naamavärkkiä. Olimme tovin ihan hiljaa. Sitten Hatsa nyökkäsi painokkaasti sen merkiksi, että ymmärsi erittäinkin hyvin pointtini.
”Eikä niistä sun kyyditsijöistä siis oo edelleenkään minkään maailman tietoo?”
Ravistin päätäni. Siinä samassa takavasemmalta alkoi kantautua vetelähköä askeltamista. Novellikirjailija Luusalmi venkalehti paikalle. Mies oli tulossa vessan suunnalta. Taikka tupakkakopista.
”Vareksen Jussi itse! Kiva nähdä, että Läntisenkadun Lucky Luke ratsastaa jälleen…”
”Moi Luu. Kiitoksia vaan neilikoista… Olikos ne jostakin alennuskorista? Niistä varisi kukat jo heti samana iltana… mutta olihan niitä pelkkiä varsiakin ihan kiva katsella.”
Kulttuuripersoona, lyhytprosaisti Luusalmi heilahti viereiselle jakkaralle. Vilkuili minua pää kallellaan.
”Ole hyvä vaan. Mites pää?”
”Eipä tässä isompia hätiä. Pää toimii aina… jos ei ylempi pää, niin edes peräpää.”
”Hienoo ettei jäänyt mitään isompaa vikaa, ihmisen pääkoppa kun on kauheen herkkä vekotin. Tuolla kaupungin kaduilla klenkkaa ilman virkaholhoojaa melkomonta semmosta herrasmiestä, joilla suoli toimii paljon nopeemmin kuin ajatus.”
Nyökyttelin, mutten sanonut mitään. Kolhittua päätäni askarrutti edelleen huoli. Risteyskolarissa saamastani pääntäräyksestä en ollut enää tässä vaiheessa niinkään huolissani, mutta tyrmäyscocktail ei jättänyt ajatuksiani rauhaan. Mitä mahdollisia pitempiaikaisia seurauksia sellainen jööti saattoikaan aiheuttaa ihmisen ainokaiselle ajatteluelimelle? Valkotakkiherra TYKSissä oli jutellut jossakin vaiheessa aika levottomiakin. Yksi symptoomi oli ilmiselvä. Ihan kouriintuntuva. Olin kulauttanut myrkkypaukun alas vasta joskus iltahämärissä. Mutta muistini oli pyyhkiytynyt taannehtivasti likimain typötyhjäksi melkein koko tuolta pitkältä edeltävältä päivältä. Se teki olotilani entistäkin epävarmemmaksi.
Mulkaisin Hatsaa ja kysäisin, hänkö meikäläistä oli palvellut tuona kohtalokkaana päivänä.
Hatsa nyökkäsi.
Pyörittelin hetken tuoppia kourassani. Ja sitten kysyin:
”Minkäslaiset olivat allekirjoittaneen päivätunnelmat?”
Hatsa kohautti olkapäitään.
”Emmä siinä mitään kummallisia tunnelmia havainnut. Normi-Vares.”
”Oluttako otin? Vai pysyinkö mokkalinjalla?”
”Ensin pyysit ihan vaan kupin petroolia. Mutta sitten putos yks olutkin…”
Nyökyttelin taas hetken. Sitten jatkoin tivaamistani:
”Eikä mitään erityistä äksöniä? En kehunut menoillani tai isommin avautunut suunnitelmistani?”
”Et. Tai sen verran, että lehdistö lähes...