EIJA PIEKKARI

HAAMUPARI

MurhaMylly 34

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Eija Piekkari ja Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-879-2 (paperikirja)

ISBN 978-952-202-256-1(e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2017

1. luku

Laitialan leirikeskuksen ympärillä perjantai-ilta alkoi vetäytyä usvaan. Miltei helteistä säätä oli kestänyt jo puolentoista viikon ajan, outoa toukokuussa. Nyt taivas näytti painavalta ja synkältä.

Viikonloppuleiri leirikeskuksessa oli alkanut mukavasti. Kansantanssijat olivat kaikki koolla, harjoituksia, askelten jytkettä, kiljahduksia. Krisse istui harjoitussalin nurkassa lattialla, nojasi leukaa polviin kädet nilkkojen ympärillä ja katseli lattialla pyöriviä. Kaikki näyttivät niin iloisilta. Nuoret tanssivat omaa osuuttaan ja vanhemmat tanssijat katselivat taputtaen reippaan musiikin tahdissa. Menossa oli monimutkainen polkkajakso, joka kasteli nuorten otsat. Ilma täyttyi kosteudesta ja hikisistä hajuista. Askeleet tömähtelivät polkujen tahdissa lujasti lattiaan ja musiikin voima kasvoi loppuhuipennukseen.

Rane huuteli ohjeitaan. Välillä hän viittasi soittajia, Oivaa ja Eliasta, lopettamaan ja näytti tanssijoille, miten askelten piti mennä.

– Ykkösellä on oltava valmiina. Ei liikuta, siinä ei saa enää tepsutella sinne sun tänne. Seuraava kuvio alkaa.

Keskellä salia liikkuvien parien lomasta Krisse vilkuili lattian laitamilla lepääviä aikuisia.

Krissen pari Aksu istui vastapäätä toisessa nurkassa ja vaihtoi päälleen uutta t-paitaa hien kastaman tilalle. Hänen vieressään makasi Saija lattialla pitkin pituuttaan, pää miltei Aksun sylissä. Hän näytti vaipuneen uneen. Miten voi nukkua tässä metelissä, ihmetteli Krisse mielessään. Saijan kasvot olivat levollisen ja onnellisen oloiset. Saija oli omimmillaan, kun sai tanssia, ja tänään hän oli tanssinut kuin vimmattu, väsymyksestä ei ollut näkynyt merkkiäkään.

Ansa oli napannut Saijan jalat syliinsä ja hieroi niitä hajamielisen näköisenä. Ansa oli heistä vanhemmista tanssijoista näyttävin. Hän oli blondi, kookas, muodokas ja liikkuessaan joustavan notkea.

Ansan pari, Matti, nojasi tämän olkapäähän ja löi tahtia kämmenet läiskyen. Samoin teki hänen vieressään eloisana ja koko vartalollaan rytmin mukana keinuva Terhi, ryhmän ikuinen nauraja ja ilonpitäjä. Päälaen sekaisesta poninhännästä valui irrallisia hiuksia hänen silmilleen, mutta hän oli liian keskittynyt nuorten tanssimiseen huomatakseen sitä. Hänen parinsa Mikko löhösi vieressä puolittaisessa makuuasennossa ja katseli enemmän Terhiä kuin lattialla olevia.

Krisse antoi katseensa kulkea, seuraavana istuivat Maija ja Reino, tanssipari hekin. He olivat kaapanneet oikein tuolit alleen. Maijan suu suolsi puhetta ja Reino kuunteli, mutta silmät seurasivat tanssijoiden askelia. Maijan jatkuva pulputus saattoi toisinaan olla rasittavaa.

Tarja ja Seppo Kivistö nojasivat toisiinsa, puhumatta, mutta kädet käsissä. He olivat ainoa pari, joka oli naimisissa keskenään. He vaikenivat usein seurassa, mutta silminnähden nauttivat tanssimisesta keskenään. Nyt he tyytyivät katselemaan arvioiden nuorten suoriutumista pitkästä ja vaikeasta ohjelmasta.

Pertti, Saijan pari istui samalla seinustalla kuin Krisse, hänkin nojaten selkäänsä seinään, puoliksi unessa. Välillä hän hätkähti kovaa jytinää ja vilkuili Saijaa, joka vaan nukkui.

Kuten aina leireillä, heillä kaikilla oli hauskaa. Seuraavaksi iltapala, sauna, jutustelua yömyöhään.

Lauantaiaamuna Krisse heräsi siihen, että joku kuiski hänen nimeään.

– Minä vaan täällä. Aki.

– Mitä?

– Krisseä minä vaan, Aki kähisi hämärään huoneeseen ja sen ummehtuneeseen ilmaan.

Lattialla makasi yöpyjiä sikin sokin patjoillaan eikä Aki uskaltanut ottaa askeltakaan, ettei olisi tallannut jonkun päälle.

– Minähän olen Krisse.

– Voitko tulla tänne… olisi asiaa.

Krisse yritti vääntäytyä istumaan, ja nyt Aki tunnisti hänet tummista kiharoista. Ne hörhöttivät aina yhtä sekaisin, oli yö tai päivä.

Krisse kirosi hiljaa. – Minut on sidottu sänkyyn!

– Tulenko auttamaan? Aki hätäili. – Anteeksi, se oli Villen keksimä pila. En muistanut koko juttua…

Krisse tönäisi vieressään lattialla nukkuvaa Maijaa.

– Mitä? Maija ynähti.

– Auta minua, auta tämä solmu auki.

Maija nousi istumaan ähkien. Krisse ohjasi hänen kättään solmua kohti. Maija näpräsi ja puhkui huonossa asennossaan kysymättä mitään. Solmu aukeni. Krissen hiljaista kiitosta Maija tuskin kuuli, hänen silmänsä olivat jo kiinni, kun hän valahti takaisin makuuasentoon.

– Pääsetkö? Aki hermoili ovella.

– Odota nyt vähän. Kai minä saan päälleni laittaa.

– Ei, kun tule nyt.

– Tämä oli kyllä viimeinen kerta, kun valvon teidän kanssanne.

– Joo, joo. Tule nyt.

Krisse hiippaili ohi lattialla nukkuvien Maijan, Terhin, Ranen, Mikon ja Ansan. Terhi kuorsasi pientä naisen kuorsausta. Ruskeat supikkaat hän oli kaapaissut tyynykseen ja peittona oli iso pyyhe. Hän nukkui pää kohti Ranen olkapäätä. Maijalla oli sentään makuupussi ja kunnon tyyny. Krissen onnistui mennä ovelle heitä herättämättä.

– No?

– Tule tänne. Pannaan ovi kiinni.

– Mitäs nyt? Ei kai tämä ole taas joku teidän temppunne?

– Ei. On sattunut jotain aika kamalaa. Kun… kun me Pertin kanssa löydettiin Saija. Saija taitaa olla kuollut. Tuolla pihalla.

– Mitä?! Krisse henkäisi ja tuijotti Akia samein silmin. Hän kohensi yöpaitansa alla olevia pyjaman housuja ja seurasi Akia ovesta ulos.

Aki jolkotti edellä lenkkarit lonksuen ja Krisse seurasi perässä paljain jaloin. Muutaman kerran hän vinkaisi, kun kivi osui pahasti paljaan jalan alle. Maailma heidän ympärillään oli hiljainen, vain tuulen vaimeaa suhinaa puitten lehdissä ja lintujen sirkutusta metsän reunassa. Yksinäinen varis keikkui ojan viereen jääneen seipään päässä, päästi rääkäisyn ja sai Krissen hätkähtämään. Taivas oli harmaa, mutta taivaanrannassa näkyi kuitenkin kapea vaalea viiva luvaten aurinkoa jossain vaiheessa päivää.

Nurkalle tultuaan Krisse näki Saijan kyljellään maassa. Pertti istui vieressä kädet silmillään. Näytti siltä, että hän itki.

Seinustalla oli madallettu tynnyri, johon talonmies kokosi sadeveden ja kasteli sillä kukkaistutukset. Jotta tynnyri olisi helppo käsitellä, hän oli rakentanut sille alustan ja sivuille tuet, joiden varassa sitä pystyi kallistamaan kahvasta vetämällä. Kun kahvat lukittiin, ei tynnyriä kaatanut mikään. Rakennelman alla oli vielä pyörät, jotta koko laitos oli helppo siirtää paikasta toiseen kastelutarpeen mukaan.

Nyt tynnyri oli työnnetty seinän puoleen väliin. Se ei ollut normaalilla paikallaan nurkalla, johon katolta tuleva ränni veden johdatti.

Tynnyrin vieressä makasi Saija.

Saijan yläosa oli märkä, niin takki kuin sen alta pilkottava valkoinen yöpaitakin. Krisse veti syvään henkeä ja voihkaisi, mutta oli pian kuitenkin tolallaan ja kumartui koettamaan Saijan pulssia kaulalta. Hän näki, että se oli turhaa, mutta halusi varmistaa kuitenkin.

– Soititteko jo poliisille?

– Soitettiin yksykskahteen, sanoi Aki tuijottaen vuoroin Saijaa, vuoroin Krisseä ikään kuin odottaen, että Krisse sittenkin saisi Saijan hereille. – Tulee ambulanssi ja poliisi. Meinasin, kun… olethan sinäkin… mutta kun et ole nyt vuorossa.

– Teit oikein.

Krisse katseli Saijan ranteita, joihin oli sidottu tyttöjen punainen päänauha. Hän mietti, kenen nauha se mahtoi olla, mutta sillä ei olisi suurtakaan merkitystä. Vaatteet ja tavarat olivat näillä leireillä aina niin sekaisin pitkin makuutilojen lattioita, että koskaan ei voinut olla varma, oliko joku vaatekappale varmasti oma vai vaihtunut kenties useampaankin kertaan.

Pertti tuijotti ruohikkoon mitään näkemättömin silmin. Posket olivat märät.

– Eihän tällaista voi tapahtua, kuiskasi hän hiljaa.

– Kuka…, Aki jätti lauseensa kesken.

Krisse huitaisi epämääräisesti päärakennuksen suuntaan.

– Joku meistä? Älä nyt… älä nyt sellaisia väitä, Aki änkytti.

– Mutta niinhän se on, ei Saija itse tuota nauhaa sitonut.

– Onhan se voinut jotenkin olla joku vahinkokin, Pertti yritti.

– Vaikka olisi ehkä kännipäissään voinut tuohon tynnyriin horjahtaa, niin minkä takia se olisi kätensä sitonut? Krisse tiuskahti.

– Oliko Saija kännissä? Aki kysyi.

– Ainahan se oli, Krisse huokasi.

Krisse istahti maahan, mutta ei ollut kuin hetken siinä ja säntäsi pystyyn. Hän komensi pään nyökkäyksellä Pertinkin kauemmas. – Ette kai te koskeneet mihinkään?

– No koskettiinhan me Saijaan, että saatiin se ylös, Pertti sanoi ja nyyhkäisi. – Tässä nurkalla Saija ja Ansa kävivät pitkin iltaa tupakalla.

Tupakan jämiä oli tosiaan useita nurkan tienoilla nurmikolla ja osa hiekalla.

– Täytyy mennä sisään sanomaan, että eivät tule tänne. Pitää kokoontua johonkin, ruokailutila olisi kai hyvä. Kukaan ei saisi oikeastaan koskea yhtään mihinkään.

– Mene vaan. Sinua ne uskovat, Pertti sanoi.

– Ettekä te koske täällä yhtään mihinkään.

Krisse lähti takaisin sisään. Rapun viereen oli edellisenä päivänä tuotu Horpuilta vanha puinen puutarhakeinu. Olikohan Saija istunut siinä yöllä?

Sisällä ilma tuntui ulkoilmaan verrattuna tunkkaiselta, vaikka osa ikkunoista oli auki. Isommassa eteisaulassa istuivat Veera ja Niina sohvalla yöpaitasillaan. Kummankin silmät olivat turvoksissa nukkumisen jäljiltä ja letit olivat puolittain auenneet. He istuivat sohvalla yöpaidat sohvalle nostettujen jalkojen yli...