Glen Cook

Valkoinen ruusu

Musta komppania 3

komppanialogo

Alkuteos: The White Rose

Published in agreement with the author, c/o BAROR INTERNATIONAL, INC., Armonk, New York, U.S.A.

ISBN 978-952-5722-39-0 nid.

ISBN 978-952-5722-40-6 epub

Käännös: Markus Harju

Kansi ja kuvitus: Petri Hiltunen

EPUB ja taitto: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat

www.vaskikirjat.fi

Musta komppania -sarja:

1. Musta komppania

2. Varjot pitenevät

3. Valkoinen ruusu

Omistettu Nancy Edwardsille, vain siksi koska.

1. Pelon autiomaa

Aavikon seisovalla ilmalla oli linssimäinen ominaispiirre. Ratsastajat näyttivät aikaan jähmettyneiltä, liikkuivat tulematta kuitenkaan lähemmäs. Laskimme vuorotellen. En saanut samaa lukemaa kahdesti peräkkäin.

Tuulenhenkäys ujelsi koralleissa ja kahisutti Vanhan isäpuun lehtiä. Ne helkkyivät toisiaan vasten kuin tuulikellojen laulu. Muutossalamoiden välke pohjoisessa piirsi horisontin esiin kuin sotivien jumalten kaukainen yhteenotto.

Hiekka rusahti jalan alla. Käännyin. Hiljainen toljotti puhuvaa menhiriä. Se oli ilmestynyt muutaman viime sekunnin aikana ja yllättänyt hänet. Luihut kivet. Tykkäävät pelata pelejä.

"Autiomaassa on muukalaisia", se sanoi.

Hätkähdin. Se naurahti. Menhireillä on häijyin nauru tällä puolen satujen maailmaa. Kyyristyin ärähtäen sen varjoon. "Täällä on jo kuuma." Ja: "Nuo ovat Yksisilmä ja Peikko paluumatkalla Nahkurista."

Se oli oikeassa ja minä väärässä. Ajatukseni olivat keskittyneet liian kapealle alalle. Partio oli ollut poissa kuukauden pidempään kuin suunnitelmaan kuului. Olimme huolissamme. Ladyn joukot ovat viime aikoina liikehtineet enenevässä määrin Pelon autiomaan rajoilla.

Kivenjärkäle naurahti uudestaan.

Se kohosi ylleni kolmetoista jalkaa korkeana. Keskikokoinen yksilö. Yli viidentoista jalan korkuiset liikkuvat harvoin.

Ratsastajat olivat tulleet edemmäs, mutta eivät silti näyttäneet olevan lähempänä. Syytän hermojani. Ajat ovat epätoivoiset Mustalle komppanialle. Meillä ei ole varaa tappioihin. Jokainen menetetty mies olisi ystävä monen vuoden takaa. Laskin jälleen. Tällä kertaa luku näytti oikealta. Mukana oli kuitenkin ratsu, jolla ei ollut ratsastajaa... Värisin helteestä huolimatta.

He olivat alaspäin viettävällä polulla, joka johti purolle, joka taas oli kolmensadan jaardin päässä sieltä, missä tarkkailimme heitä suuren riutan kätköistä. Kävelevät puut kahlaamon äärellä liikahtelivat, vaikka tuulta ei ollutkaan.

Ratsastajat kannustivat ratsujaan. Eläimet olivat väsyneitä. Ne olivat vastahakoisia, vaikka tiesivätkin olevansa lähes kotona. Puroon. Vesi roiskui. Virnistin ja taoin Hiljaisen selkää. Kaikki olivat matkassa. Joka mies ja yksi ylimääräinenkin.

Hiljainen karisti tavanomaisen kylmäkiskoisuutensa ja vastasi hymyyni. Elmo livahti korallien lomasta mennäkseen vastaanottamaan veljiämme. Otto, Hiljainen ja minä kiiruhdimme hänen peräänsä.

Aamuaurinko takanamme oli suuri kihisevä veripallo.

Miehet laskeutuivat virnistellen ratsailta. Mutta he näyttivät pahalta. Peikko ja Yksisilmä kaikista huonoimmilta. He tosin olivatkin palanneet alueelle, missä heidän velhovoimansa olivat hyödyttömiä. Näin lähellä Kullanmurua he eivät ole sen mahtavampia kuin me muutkaan.

Vilkaisin taakseni. Kullanmuru oli saapunut tunnelin suulle ja seisoi sen varjoissa kuin aave kokovalkeissaan.

Miehet halasivat toisiaan, sitten vanhat tavat ottivat vallan. Kaikki esittivät kuin kyseessä olisi ollut vain yksi päivä muiden joukossa. "Oliko rankkaa?" kysyin Yksisilmältä. Katselin heidän mukanaan tullutta miestä. Hän ei ollut tuttu.

"Kyllä." Pieni, kurttuinen, musta mies oli heikommassa kunnossa kuin olin ensin luullut.

"Oletko kunnossa?"

"Sain nuolesta." Hän hieraisi kylkeään. "Lihashaava."

Peikko narahti Yksisilmän takana: "Ne olivat vähällä saada meidät. Ovat jahdanneet meitä jo kuukauden. Emme saaneet niitä karistettua."

"Viedäänpäs sinut alas Kuoppaan", sanoin Yksisilmälle.

"Ei se ole tulehtunut. Puhdistin sen."

"Tahdon silti vilkaista sitä." Hän on ollut avustajani siitä asti, kun värväydyin Komppanian lääkäriksi. Hänen arvioonsa voi luottaa. Silti terveys on viime kädessä minun vastuualuettani.

"Ne odottivat meitä, Puoskari." Kullanmuru oli kadonnut tunnelin suulta, palannut takaisin maanalaisen linnoituksemme uumeniin. Aurinko idässä oli yhä verinen perintönä muutosmyrskyn ohikulusta. Sen editse leijaili jotakin suurta. Tuulivalas?

"Väijytys?" Vilkaisin kohti partiota.

"Ei erityisesti meitä varten. Hankaluuksia varten ylipäätänsä. Olivat varpaillaan." Partion tehtävä oli ollut kaksiosainen: ottaa yhteyttä meille myötämielisiin tahoihin Nahkurissa selvittääkseen, oliko Ladyn väki heräilemässä pitkän hiljaiselon jälkeen, ja iskeä sikäläiseen varuskuntaan osoittaakseen, että pystymme satuttamaan imperiumia, joka istuu puolen maailman päällä.

Kun ohitimme sen, menhir sanoi: "Autiomaassa on muukalaisia, Puoskari."

Miksi nämä jutut sattuvat minulle? Nuo suuret kivet puhuvat minulle enemmän kuin kenellekään muulle.

Toinen kerta toden sanoo? Tarkkaavaisuuteni heräsi. Se, että menhir toisti itseään, tarkoitti sen pitävän viestiään ratkaisevan tärkeänä. "Perässänne olleet miehet?" kysyin Yksisilmältä.

Hän kohautti harteitaan. "Eivät suostuneet luovuttamaan."

"Mitä tuolla ulkomaailmassa tapahtuu?" Autiomaassa piileskellessäni voisin yhtä hyvin olla haudattu elävältä.

Yksisilmän kasvot pysyivät lukemattomina. "Punoja kertoo siitä."

"Punoja? Hänkö tuo tuomanne tyyppi on?" Tunsin nimen, joskaan en miestä. Yksi parhaista tiedonantajistamme.

"Niin."

"Kaiketi ei hyviä uutisia, vai?"

"Ei."

Livahdimme alas pesäämme johtavaan tunneliin, haisevaan, homeiseen, kosteaan, ahtaaseen jäniksenkololinnoitukseemme. Se on vastenmielinen paikka, mutta se on Uuden Valkoisen ruusun kapinaliikkeen sydän ja sielu. Uusi toivo, kuten valloitetuissa maissa kuiskitaan. Houkan toivo meille siellä asuville. Se on aivan yhtä paha kuin mikä tahansa rottien riivaama vankityrmä – joskin sieltä mies voi poistua. Mikäli ei pane pahakseen reissua maailmaan, jossa häntä on vastassa koko imperiumin mahti.

2. Pelon autiomaa

Punoja oli silmämme ja korvamme Nahkurissa. Hänellä oli yhteyksiä kaikkialle. Hänen Ladyn vastainen työskentelynsä juontaa juurensa vuosikymmenten takaa. Hän on yksi niistä harvoista, jotka pääsivät pakenemaan Ladyn raivoa Lumouksessa tämän hävittäessä vanhan ajan kapinalliset. Komppania oli siitä suurelta osin vastuussa. Noina päivinä olimme Ladyn vahva oikea käsi. Johdatimme hänen vihollisensa ansaan.

Lumouksessa kuoli neljännesmiljoona miestä. Koskaan ei ole ollut niin valtavaa ja tuimaa taistelua eikä yhtä selkeää lopputulosta. Jopa Alistajan verinen tappio Vanhassa metsässä vaati vain puolet niin paljon henkiä.

Kohtalo pakotti meidät vaihtamaan puolta – kun jäljellä ei ollut enää ketään auttamaan meitä omassa taistelussamme.

Yksisilmän haava oli niin puhdas kuin hän oli väittänytkin. Päästin hänet menemään ja maleksin asuintiloihini. Sana kuului, että Kullanmuru tahtoi antaa partion levätä ennen kuin vastaanottaisi sen raportin. Värisin ennakkoaavistuksista, pelokkaana kuulemaan heidän uutisensa.

Vanha, väsynyt mies. Se minä olen. Mitä tapahtui vanhalle tulelle, puhdille, kunnianhimolle? Joskus aikanaan oli unelmia, jotka ovat nyt käytännössä unohtuneet. Apeina päivinäni tomutan ne, silittelen niitä nostalgisesti ja ihmettelen alentuvasti sen nuorukaisen naiiviutta, joka niitä joskus uneksi.

Vanhuus on vallannut asuinsijani. Suuri projektini. Kahdeksankymmentä paunaa muinaisia asiakirjoja, jotka veimme kenraali Kuiskaukselta, kun vielä palvelimme Ladya ja Kuiskaus kapinallisia. Niiden pitäisi pitää sisällään avain Ladyn ja Kaapattujen murtamiseen. Ne ovat olleet hallussani kuusi vuotta. Enkä kuudessa vuodessa ole saanut mitään selville. Niin paljon epäonnistumisia. Masentavaa. Näinä päivinä useimmiten vain selailen niitä ja käännyn sitten näiden Aikakirjojen puoleen.

Sen jälkeen kun pakenimme Katajasta, ne eivät ole olleet paljoa muuta kuin henkilökohtaiset muistiinpanoni. Komppanian jäänteet eivät herätä kummoista innostusta. Ne uutiset, joita ulkomaailmasta saamme, ovat niin niukkoja ja epäluotettavia, että vaivaudun harvoin kirjaamaan niitä ylös. Minkä lisäksi voitettuaan aviomiehensä Katajassa Lady näyttää pysähtyneen paikoilleen jopa enemmän kuin me, vaipuneen toimettomuuteen.

Tietenkin ulkonäkö pettää. Ja koko Ladyn olemus perustuu harhaan.

"Puoskari."

Katsoin ylös sivullisesta vanhaa TelleKurrea, jonka olin käynyt läpi jo sata kertaa. Peikko seisoi ovensuussa. Hän näytti vanhalta rupikonnalta. "Niin?"

"Ylhäällä tapahtuu jotakin. Nappaa miekka matkaan."

Nappasin jouseni ja nahkapanssarini. Olen liian ikivanha käsikähmään. Seison mieluummin sivummalla näppäilemässä jousenjännettä, mikäli minun tarvitsee ylipäätään taistella. Tutkailin jousta seuratessani Peikkoa. Olin saanut sen Ladylta itseltään Lumouksen taistelun aikana. Ah, muistoja. Autoin sen avustuksella surmaamaan Sielunsieppaajan, Kaapatun joka toi Komppanian Ladyn palvelukseen. Nuo päivät tuntuivat nyt lähes esihistorialta.

Ravasimme auringonvaloon. Muita tuli ulos kanssamme ja hajaantui kaktusten ja korallien lomaan. Ratsastaja, joka saapuisi polkua pitkin – ainoaa täällä olevaa tietä – ei näkisi meitä.

Hän ratsasti yksin koinsyömällä muulilla. Hänellä ei ollut aseita. "Kaikki tämä muulin selässä olevan vanhan miehen vuoksi?" kysyin. Miehiä syöksähteli korallin lomitse ja kaktusten väleistä pitäen helvetinmoista mekkalaa. Vanhuksen täytyi tietää meidän olevan siellä. "Meidän olisi parasta harjoitella tulemaan hiljempaa ulos."

"Niinpä."

Käännähdin yllättyneenä. Elmo oli takanani ja varjosti kädellä silmiään. Hän näytti yhtä vanhalta ja väsyneeltä kuin miksi tunsin itseni. Joka päivä jokin muistuttaa minua siitä, ettei kukaan meistä ole enää nuori. Helvetti, yksikään meistä ei ollut nuori tullessamme pohjoiseen Kärsimysten meren ylitse. "Tarvitsemme uutta verta, Elmo."

Hän irvisti ivallisesti.

Kyllä. Tulemme olemaan vielä paljon vanhempia ennen kuin tämä on ohitse. Jos vain kestämme. Sillä yritämme ostaa aikaa. Vuosikymmeniä, toivoakseni.

Ratsastaja ylitti puron ja pysähtyi. Hän nosti kätensä ilmaan. Miehiä ilmestyi esiin pidellen aseitaan huolimattomasti. Yksinäinen vanha mies Kullanmurun tyhjiön ytimessä ei muodostanut vaaraa.

Elmo, Peikko ja minä tallustimme alas. Kulkiessamme kysyin Peikolta: "Pidittekö poissa ollessanne hauskaa Yksisilmän kanssa?" He ovat kinanneet aikakausien ajan. Mutta täällä, missä Kullanmurun läsnäolo estää sen, he eivät voi tehdä taikatemppujaan.

Peikko virnisti. Kun hän virnistää, hänen suupielensä venyvät korvasta korvaan. "Verryttelin häntä hieman."

Saavuimme ratsastajan luo. "Kerro minulle myöhemmin."

Peikko kikatti, vinkuva ääni kuin teepannussa kiehuva vesi. "Kerron kyllä."

"Kuka olet?" Elmo kysyi muulin ratsastajalta.

"Muisto."

Se ei ollut nimi. Se oli tunnussana kaukaa lännestä tulevalle kuriirille. Emme olleet kuulleet sitä pitkään aikaan. Läntisten viestintuojien täytyi päästä Autiomaahan Ladyn kesytetyimpien maakuntien lävitse.

"Niinkö tosiaan?" Elmo sanoi. "Kappas mokomaa. Mitä jos nousisit ratsailta?"

Vanha mies laskeutui ratsultaan ja esitti suosituksensa. Elmo totesi ne hyväksyttäviksi. Sitten mies julisti: "Minulla on tässä kahdenkymmenen paunan edestä tavaraa." Hän taputti satulansa taakse sidottua laatikkoa. "Joka perhanan kaupunki lisäsi kuormaa."

"Teitkö koko matkan yksin?" kysyin.

"Joka jalan Airosta asti."

"Airosta? Sehän on..."

Enemmän kuin tuhat mailia. En ollut tiennyt meillä olevan siellä ketään. On kuitenkin paljon sellaista, mitä en tiedä Kullanmurun rakentamasta organisaatiosta. Vietän kaiken aikani yrittäen saada noita perhanan asiakirjoja kertomaan minulle jotakin, mitä niissä ei välttämättä edes ole.

Vanha mies katsoi minua kuin olisi laittanut sieluni tilille. "Oletko se lääkäri? Puoskari?"

"Olen. Entä sitten?"

"Minulla on sinulle jotakin. Henkilökohtaisesti." Hän avasi kuriirinlaukkunsa. Hetken aikaa kaikki olivat valppaina. Koskaan ei tiedä. Mutta hän vain veti esiin paketin, joka oli kääritty öljykankaaseen kuin suojelemaan sisältöään maailmanlopulta. "Tuolla pohjoisessa sataa koko ajan", hän selitti. Hän antoi paketin minulle.

Punnitsin sitä kädessäni. Ei kovin painava, jollei öljykangasta otettu lukuun. "Keneltä se on?"

Vanha mies kohautti harteitaan.

"Mistä sait sen?"

"Soluni kapteenilta."

Niin tietenkin. Kullanmuru on rakentanut huolella ja järjestänyt organisaationsa niin, että Ladyn on lähes mahdotonta murtaa siitä enempää kuin palanen. Se lapsi on nero.

Elmo otti loput vastaan ja käski Ottoa: "Vie hänet alas ja etsi hänelle punkka. Lepää hieman, vanhus. Valkoinen ruusu kuulustelee sinua myöhemmin."

Edessä saattoi kenties olla kiintoisa iltapäivä, kun sekä tämä kaveri että Punoja antaisivat raporttinsa. Nostin arvoituksellista pakettiani ja kerroin Elmolle: "Menen vilkaisemaan tätä." Kuka sen olisi voinut lähettää? En tuntenut ketään Autiomaan ulkopuolelta. Tai no... mutta Lady ei ujuttaisi kirjettä maan alle. Vai ujuttaisiko?

Pelon vihlaisu. Siitä oli aikaa, mutta hän oli luvannut pitää yhteyttä.

Puhuva menhir, joka oli varoittanut meitä viestintuojasta, oli yhä juurtuneena polunvarteen. Kun ohitin sen, se sanoi: "Autiomaassa on muukalaisia, Puoskari."

Pysähdyin. "Mitä? Vielä lisääkö?"

Se palasi rooliinsa eikä sanonut enää mitään.

Koskaan en tule ymmärtämään noita vanhoja kiviä. Helvetti, en edelleenkään ymmärrä, miksi ne ovat meidän puolellamme. Ne vihaavat kaikkia ulkopuolisia yksitellen mutta yhtä lailla. Ne ja jokaikinen muu outo äly Autiomaassa.

Livahdin asuintiloihini, irrotin jouseni jänteeltä ja jätin sen nojaamaan vasten maaseinää. Asetuin työpöytäni ääreen ja avasin paketin.

En tunnistanut käsialaa. Huomasin, ettei lopussa ollut allekirjoitusta. Aloin lukea.

3. Tarina menneiltä vuosilta

Puoskari:

Nainen kiukutteli taas. Bomanz hieroi ohimoitaan. Tykytys ei laantunut. Hän peitti silmänsä. "Saita, sayta, suta", hän mutisi suhuäänteet vihaisina ja käärmemäisinä.

Hän puraisi kieltään. Oman vaimon ylle ei langetettu kirousta. Piti vain kestää nöyrällä arvokkuudella nuoruuden typeryyden seuraamukset. Ah, mutta mikä kiusaus! Mikä yllytys!

Riittää, houkka! Tutki sitä perhanan karttaa.

Jasmine ja päänsärky eivät kumpikaan hellittäneet.

"Verinen helvetti!" Bomanz läväytti painot sivuun kartan kulmien päältä ja rullasi ohuen silkin lasisen puikon ympärille. Puikon hän sujautti väärennetyn antiikkikeihään varren sisään. Varsi kiilsi käytöstä. "Besand huomaisi tuon minuutissa", hän jupisi.

Bomanz puri hampaansa yhteen, kun mahahaava näykkäsi hänen sisuksiaan. Mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä suuremmaksi vaara kasvoi. Hänen hermonsa olivat riekaleina. Hän pelkäsi murtuvansa viimeisellä esteellä, pelkäsi että pelkuruus ahmisi hänet suihinsa ja hän olisi elänyt turhaan.

Kolmekymmentäseitsemän vuotta oli pitkä aika elää pyövelin kirveen varjossa.

"Jasmine", hän mutisi. "Kuin kutsuisi nautaa kaunottareksi." Bomanz kiskaisi oviverhon sivuun ja huusi alakertaan. "Mitä nyt?"

Kyse oli siitä, mistä aina. Nalkutuksesta, jolla ei ollut mitään yhteyttä naisen tyytymättömyyden perimmäisiin syihin. Hänen tutkimustensa keskeyttämisestä takaisinmaksuna siitä, että vaimon mielestä hän oli haaskannut heidän elämänsä.

Airossa hänestä olisi voinut tulla merkittävä mies. Hän olisi voinut tarjota naiselle suuren talon, joka olisi ollut täynnä liehakoivia palvelijoita. Hän olisi voinut verhota vaimonsa kultaisiin vaatteisiin. Hän olisi voinut syöttää tämän vaappuvan lihavaksi tarjoilemalla lihaa joka aterialla. Sen sijaan hän oli valinnut kirjanoppineen elämän, salannut nimensä ja ammattinsa ja raahannut naisen tähän ankeaan, riivattuun loukkoon Vanhassa metsässä. Hän ei ollut antanut tälle muuta kuin kurjuutta, jäisiä talvia ja Ikuisen kaartin aiheuttamia nöyryytyksiä.

Bomanz tömisteli alas kapeita, narisevia, petollisia portaita. Hän kirosi naista, sylkäisi lattialle, tyrkkäsi hopeaa tämän kuivettuneeseen kouraan ja ajoi tämän pois sen pyynnön myötä, että illalliseksi olisi kerrankin kunnollinen ateria. Nöyryytys? hän ajatteli. Minäpä kerron sinulle nöyryytyksistä, senkin vanha varis. Kerron sinulle, millaista on elää lakkaamattoman valittajan, ruman, tympeitä, keskenkasvuisia unelmia täynnä olevan vanhan äkäpussin kanssa...

"Lopeta, Bomanz", hän mutisi. "Hän on poikasi äiti. Anna hänelle arvonsa. Hän ei ole pettänyt sinua." Jolleivät mitään muuta, he jakoivat yhä silkkiin piirretyn kartan edustaman toivon. Jasminelle oli rankkaa odottaa tietämättömänä hänen työnsä etenemisestä. Tietäen vain sen, että lähes neljä vuosikymmentä eivät olleet tuottaneet kouriintuntuvia tuloksia.

Kaupan ovikello helähti. Bomanz tarrautui puodinpitäjän persoonaansa. Hän kipitti eteenpäin, lihava, kalju, pieni mies sinisuoniset kädet rinnan eteen yhteen liitettyinä. "Tokar." Hän kumarsi kevyesti. "En odottanut sinua näin pian."

Tokar oli kauppias Airosta ja Bomanzin pojan, Stancilin, ystävä. Tällä oli suorasukainen, rehellinen, kumartelematon tyyli, jossa Bomanz halusi uskoa näkevänsä aaveen nuoremmasta itsestään.

"En suunnitellutkaan palaavani näin pian, Bo. Mutta antiikkiesineet ovat nyt kovassa huudossa. Se ylittää kaiken käsityskyvyn."

"Tahdotko uuden erän? Nyt jo? Sinähän putsaat minut kuiviin." Lausumatta jäi hiljainen valitus: Bomanz, tämä tarkoittaa työtä varaston täydentämiseksi. Aikaa poissa tutkimuksista.

"Alistus on kuumaa kamaa tänä vuonna. Lakkaa kuhnailemasta, Bo. Tao kun rauta on kuumaa ja niin edespäin. Ensi vuonna markkinat voivat olla yhtä kuolleet kuin Kaapatutkin."

"Eivät he ole... Ehkä olen tulossa liian vanhaksi, Tokar. En enää nauti kahnauksista Besandin kanssa. Helvetti. Kymmenen vuotta sitten lähdin etsimään häntä. Kunnon nahina tappoi tylsyyden. Kaivaminenkin syö minua. Olen loppuun kulunut. Tahdon vain istua kuistilla ja katsoa elämän kulkevan ohitseni." Rupatellessaan Bomanz asetteli esille parhaat antiikkimiekkansa, haarniskankappaleensa, sotilasamuletit ja lähes täydellisesti säilyneen kilven. Laatikollisen nuolenpäitä, johon oli kaiverrettu ruusuja. Parin leveäteräisiä iskukeihäitä, joiden muinaiset päät oli istutettu jäljitelmävarsiin.

"Voin lähettää sinulle joitakin miehiä. Näytä heille, mistä kaivaa. Maksan sinulle välityspalkkion. Sinun ei tarvitse tehdä mitään. Tuo on perhanan upea kirves, Bo. TelleKurre? Saisin myydyksi laivalasteittain TelleKurren aikaisia aseita."

"Itse asiassa UchiTelle." Bomanzin mahahaava nipisti. "Ei. Ei apulaisia." Sitä hän vielä kaipaisikin. Joukon nuoria kuumapäitä roikkumaan olkansa yllä hänen tehdessään kenttälaskelmia.

"Kunhan ehdotin."

"Olen pahoillani. Älä välitä minusta. Jasmine oli kimpussani aamulla."

Tokar kysyi hiljaa: "Oletko löytänyt mitään Kaapattuihin liittyvää?"

Bomanz näytteli vuosikymmenten tuomalla helppoudella, esitti kauhistunutta. "Kaapattuihin? Olenko minä typerys? En koskisi sellaisiin edes, vaikka saisin ne Valvojan ohitse."

Tokar hymyili salaliittolaisen hymyä. "Niin tietysti. Emme halua loukata Ikuista kaartia. Joka tapauksessa... Airossa on eräs mies, joka maksaisi hyvin jostakin, joka voitaisiin yhdistää johonkin Kaapatuista. Hän myisi sielunsa jostakin Ladylle kuuluneesta. Hän on rakastunut tähän."

"Lady oli tunnettu siitä." Bomanz vältteli nuoremman miehen katsetta. Kuinka paljon Stance oli paljastanut? Oliko tämä yksi Besandin kalasteluyrityksistä? Mitä vanhemmaksi Bomanz tuli, sitä vähemmän hän nautti pelistä. Hänen hermonsa eivät kestäneet tätä kaksoiselämää. Häntä houkutti tunnustaa silkan helpotuksen vuoksi.

Ei, piru vie! Hänellä oli liian paljon pelissä. Kolmekymmentäseitsemän vuotta. Kaivamista ja raaputusta joka minuutti. Hiippailua ja teeskentelyä. Mitä viheliäisintä köyhyyttä. Ei. Hän ei antaisi periksi. Ei nyt. Ei, kun hän oli näin lähellä.

"Omalla tavallani minäkin rakastan häntä", Bomanz myönsi. "En silti ole hylännyt tervettä järkeäni. Kiljuisin Besandin paikalle, mikäli löytäisin jotakin. Niin lujaa, että kuulisit minut Airossa asti."

"Hyvä on. Miten vain haluat." Tokar virnisti. "Riittää jännityksestä." Hän otti esiin nahkaisen pussin. "Kirjeitä Stancililta."

Bomanz sieppasi pussin. "En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun viimeksi olit täällä."

"Voinko alkaa lastata, Bo?"

"Toki. Anna mennä vaan." Bomanz otti hajamielisesti senhetkisen tavaraluettelonsa lokerostaan. "Vedä ylitse mitä otat."

Tokar nauroi pehmeästi. "Otan kaiken tällä kertaa, Bo. Kerrot vain minulle hinnan."

"Kaiken? Puolet on roskaa."

"Minähän sanoin sinulle, että Alistus on kuumaa kamaa."

"Näitkö Stancea? Kuinka hän voi?" Bomanz oli puolivälissä ensimmäistä kirjettä. Hänen pojallaan ei ollut mitään merkittävää kerrottavaa. Tämän kirjeet olivat täynnä päivittäisiä yhdentekevyyksiä. Velvollisuudesta kirjoitettuja kirjeitä. Kirjeitä pojalta vanhemmilleen, jotka eivät kyenneet ylittämään ikiaikaista kuilua.

"Kuvottavan hyvin. Kyllästynyt yliopistoon. Jatka lukemista. Siellä on yllätys."

"Tokar kävi täällä", Bomanz sanoi. Hän virnisti tanssahdellen jalalta jalalle.

"Se varas?" Jasmine kurtisti kulmiaan. "Muistit kai ottaa maksun?" Naisen paksut, roikkuvat kasvot olivat asettuneet pysyvään paheksunnan ilmeeseen. Yleensä tämän suu oli yhtä pysyvästi auki.

"Hän toi kirjeitä Stancelta. Tässä." Bomanz ojensi nivaskan. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään. "Stance on tulossa kotiin."

"Kotiin? Ei hän voi. Hänellä on asemansa yliopistossa."

"Hän ottaa sapattivapaata. Hän tulee kesän ajaksi."

"Miksi?"

"Meitä tapaamaan. Auttelemaan puodissa. Päästäkseen pois, että saa väitöskirjansa valmiiksi."

Jasmine nurisi. Hän ei lukenut kirjeitä. Hän ei ollut antanut heidän pojalleen anteeksi sitä, että tämä jakoi isänsä kiinnostuksen Alistuksen aikaan. "Se, mitä hän tulee tänne tekemään, on auttamaan sinua sorkkimaan paikkoja, joita sinun ei kuuluisi sorkkia, vai mitä?"

Bomanz suuntasi salavihkaisia katseita kaupan ikkunoihin. Hänen olemassaolonsa koostui perustellusti vainoharhaisuudesta. "On Komeetan vuosi. Kaapattujen aaveet nousevat suremaan Alistuksen päättymistä."

Tämän kesän myötä Alistajan kaatumisen hetkellä ilmestynyt komeetta palaisi kymmenettä kertaa. Kymmenen Jotka Kaapattiin ilmentyisivät vahvasti.

Bomanz oli todistanut yhtä ylikulkua sinä kesänä, jolloin oli tullut Vanhaan metsään, kauan ennen Stancilin syntymää. Hautakunnaat vaeltavine haamuineen olivat olleet vaikuttava näky.

Innostus kiristi hänen vatsaansa. Jasmine ei sitä arvostaisi, mutta tämä olisi se kesä. Pitkän etsinnän päätös. Häneltä puuttui vain yksi avain. Kun se löytyisi, hän voisi muodostaa yhteyden, alkaa saada antamisen sijasta.

Jasmine irvisti ivallisesti. "Miksi lähdinkään tähän? Äitini varoitti minua."

"Puhumme Stancilista, nainen. Ainokaisestamme."

"Ah, Bo, älä hauku minua julmaksi vanhaksi naiseksi. Totta kai toivotan hänet tervetulleeksi. Enkö minäkin vaali häntä?"

"Ei haittaisi näyttää sitä." Bomanz tutki varastonsa jäänteitä. "Jäljellä on vain pahin roska. Näitä vanhoja luita särkee jo siitä ajatuksesta, kuinka paljon joudun kaivamaan."

Hänen luitaan särki, mutta hengessään hän oli innokas. Varaston täydennys oli uskottava tekosyy Hautakunnaiden rajoilla vaeltelulle.

"Voisit sitten aloittaa vaikka saman tien."

"Yritätkö saada minut ulos talosta?"

"Se ei loukkaisi tunteitani."

Bomanz huokaisi ja tutkaili puotiaan. Joitakin ajanmädättämiä varusteita, murtuneita aseita, kallo, jota ei voinut luokitella, koska siitä puuttui Alistuksen upseereille tyypillinen kolmiomainen upotus. Keräilijät eivät olleet kiinnostuneita rivisotilaiden tai Valkoisen ruusun seuraajien luista.

Mielenkiintoista, hän ajatteli. Miksi olemme niin viehättyneitä pahuudesta? Valkoinen ruusu oli sankarillisempi kuin Alistaja tai Kaapatut. Kaikki muut paitsi Valvojan miehet ovat unohtaneet hänet. Kuka tahansa maamoukka osaa nimetä puolet Kaapatuista. Hautakunnaita, joilla pahuus makaa rauhattomana, vartioidaan, mutta Valkoisen ruusun hauta on kadonnut.

"Se ei ole tämän hetken ongelma", Bomanz mutisi. "Aika lähteä kenttätöihin. Täällä. Täällä. Lapio. Taikavarpu. Laukkuja... Kenties Tokar oli oikeassa. Ehkä minun pitäisi hankkia apuri. Harjoja. Auttamaan kantamaan kaikkea tätä tavaraa ympäriinsä. Teodoliitti. Karttoja. Niitä ei saa unohtaa. Mitä muuta? Valtausmerkkejä. Tietysti. Se halvatun Men fu."

Hän sulloi tavarat reppuun ja ripusti tarvikkeita kaikkialle itseensä. Hän noukki lapion, haravan ja teodoliitin matkaan. "Jasmine. Jasmine! Avaa tuo pirun ovi."

Nainen kurkisti heidän asuintilojensa edessä olevan verhon takaa. "Olisi kannattanut avata se ensimmäisenä, älykääpiö." Hän asteli puodin halki. "Jonakin näistä päivistä, Bo, alat vielä järjestelmälliseksi. Luultavasti päivän hautajaisteni jälkeen."

Bomanz kompasteli alas katua marmattaen: "Ryhdyn järjestelmälliseksi sinä päivänä, jolloin kuolet. Kannattaa perhana vie uskoa. Tahdon sinut maan alle ennen kuin muutat mielesi."

4. Lähimenneisyys: Harakka

Hautakunnaat sijaitsevat kaukana pohjoiseen Lumouksesta, Vanhassa metsässä, joka on kuuluisa Valkoisen ruusun legendoista. Harakka saapui siellä olevaan kaupunkiin sen jälkeisenä kesänä, kun Alistaja oli epäonnistunut pakenemaan haudastaan Katajan kautta. Hän sai huomata Ladyn joukkojen mielialan olevan korkealla. Isoa pahaa Suuressa kummussa ei enää tarvinnut pelätä. Kapinallisten pohjasakkakin oli päihitetty. Imperiumilla ei ollut enää merkittäviä vihollisia. Suuri komeetta, tuo kaikkien katastrofien airut, ei palaisi vuosikymmeniin.

Yksinäinen vastarinnan keskipiste oli yhä jäljellä, lapsi, jonka väitettiin olevan jälleensyntynyt Valkoinen ruusu. Mutta tämä oli pakolainen, karkumatkalla petollisen Mustan komppanian jäänteiden kanssa. Siitä suunnasta ei ollut mitään pelättävää. Ladyn ylivoimaiset resurssit vyöryisivät heidän ylitseen.

Harakka saapui yksin, ontuen pitkin Airosta tulevaa tietä, reppu selässään ja puristaen tiukasti sauvaansa. Hän väitti olevansa vammautunut veteraani Ontujan Forsbergin kampanjoista. Hän tahtoi töitä. Niitä oli runsaasti tarjolla miehelle, joka ei ollut liian ylpeä. Ikuiselle kaartille maksettiin hyvin. Moni palkkasi väkeä tekemään puolestaan velvollisuuksiinsa kuuluvia hanttihommia.

Siihen aikaan Hautakunnailla oli rykmentti varuskuntana. Lukemattomia siviilejä pyöri sen kasarmien liepeillä. Harakka katosi heidän joukkoonsa. Siinä vaiheessa kun komppaniat ja pataljoonat vaihtuivat, hän oli jo osa maisemaa.

Hän tiskasi, suki hevosia, siivosi talleja, kantoi viestejä, luuttusi lattioita, kuori vihanneksia, otti vastaan minkä tahansa urakan, josta saattoi ansaita muutaman kuparisen. Hän oli pitkä, tumma ja vaitonainen, raskasmielistä sorttia, joka ei saanut erityisiä ystäviä muttei vihollisiakaan. Hän ei juurikaan seurustellut ihmisten kanssa.

Muutaman kuukauden jälkeen hän pyysi ja sai luvan asettua ränsistyneeseen taloon, jota oli kartettu pitkään, koska se oli aikanaan kuulunut velholle Airosta. Hän kunnosti paikkaa niin pitkälti kuin aika ja resurssit riittivät. Ja kuten velholla häntä ennen, hänelläkin oli tehtävä, joka oli tuonut hänet pohjoiseen.

Kymmenen, kaksitoista, neljätoista tuntia päivässä Harakka työskenteli siellä täällä kaupungissa, meni sitten kotiinsa ja työskenteli lisää. Väki ihmetteli, milloin hän lepäsi.

Mikäli Harakasta mitään pahaa sanottavaa oli, se oli se, että hän kieltäytyi asettumasta täysin asemaansa. Useimmat juoksupojat joutuivat kestämään runsaasti henkilökohtaista kaltoinkohtelua. Harakka ei suostunut hyväksymään sitä. Jos hänet yritti ottaa uhrikseen, hänen silmänsä muuttuivat kylmiksi kuin talvinen teräs. Vain yksi mies koskaan jatkoi Harakan painostamista tuon ilmeen jälkeen. Harakka pieksi tämän armottoman, heltymättömän tehokkaasti.

Kukaan ei epäillyt hänen elävän kaksoiselämää. Kotinsa ulkopuolella hän oli sekatyöläinen Harakka eikä mitään muuta. Hän eli tuota roolia viimeiseen asti. Kun hän oli kotona ihmisten aikoihin, hän oli kunnostaja Harakka, joka teki itselleen uutta kotia vanhasta. Vasta pikkutunneilla, kun kaikki yöpartioita lukuun ottamatta olivat unessa, hänestä tuli Harakka, mies jolla oli tehtävä.

Kunnostaja Harakka löysi aarteen velhon keittiön seinästä. Hän vei sen yläkertaan, missä pakkomielteinen Harakka ilmaantui syvyyksistään.

Paperinpalasella oli tusinan verran sanoja tutisevalla kädellä raapustettuna. Salakirjoituksen avain.

Jää suli noilta tummilta, kapeilta, kauan hymyttömiltä kasvoilta. Tummat silmät tuikkivat, sormet sytyttivät lampun. Harakka istahti ja tuijotti tunnin ajan tyhjyyteen. Sitten hän lähti yhä hymyillen alakertaan ja ulos yöhön. Kohdatessaan yövartion hän nosti kätensä kohteliaaseen tervehdykseen.

Hänet tunnettiin jo. Kukaan ei kiistänyt hänen oikeuttaan ontua ympäriinsä ja katsella tähtikuvioiden liikettä.

Kun hänen hermonsa asettuivat, hän palasi kotiinsa. Unta hänelle ei ollut tarjolla. Hän levitti paperinsa, alkoi tutkia niitä, ratkoa, kääntää ja kirjoittaa tarinamuodossa olevaa kirjettä, joka ei saapuisi päämääräänsä vielä vuosiin.

5. Pelon autiomaa

Yksisilmä pistäytyi luonani kertomassa, että Kullanmuru aikoi kuulustella Punojaa ja viestintuojaa. "Hän näyttää kireältä, Puoskari. Oletko tarkkaillut häntä?"

"Minä tarkkailen. Minä neuvon. Hän ei piittaa. Minkä minä sille voin?"

"Meillä on vielä kaksikymmentäjotain vuotta jäljellä, kunnes komeetta näyttäytyy. Ei hänen ole järkeä ahertaa itseään hengiltä, eihän?"

"Kerro se hänelle. Minulle hän sanoo vain, että tämä sotku ratkeaa kauan ennen kuin komeetta taas saapuu. Että kyseessä on kilpa aikaa vastaan."

Kullanmuru uskoo siihen. Hänen tulensa ei kuitenkaan tartu meihin muihin. Eristyksissä Pelon autiomaassa, leikattuina irti maailmasta, koemme toisinaan kamppailun Ladyn kanssa lipsahtavan tärkeysjärjestyksessä alemmas. Autiomaa itsessään työllistää meidät turhan usein.

Huomasin harppovani Yksisilmän edelle. Tämä ennenaikainen hautaaminen ei ole ollut hänelle hyväksi. Ilman taitojaan hän on heikentynyt ruumiillisesti. Hänen ikänsä alkaa näkyä. Annoin hänen saada minut kiinni.

"Nautitteko sinä ja Peikko seikkailustanne?"

Hän ei kyennyt valitsemaan ivallisen virneen ja irvistyksen väliltä.

"Peittosi sinut taas, vai?" Heidän taist...