Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua - varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina.

Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle.

Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Luku 1

”Menen uimaan.”

Toivoin kuulostavani välinpitämättömältä kun seisoin siinä joenpenkan hiekkakaistaleella. Astuin ulos kengistä ja vetäisin T-paidan päältäni mielissäni kun huomasin ruskettuvani ihan kivasti. Rusketus auttoi kätkemään luisevuuden. Pudotin pois shortsini, työnsin peukalot alushousuihin ja ujutin ne pois päältäni hyvin huolettomasti.

Käännyin katsomaan Rory Wilderia yhtä alastomana kuin silloin kun putkahdin kohdusta.

”Tuletko sinä?” kysyin.

”Etkö pelkää että joku näkee sinut?” hän kysyi otsa rypyssä.

”En tosiaankaan. Freddy ja minä kävimme jatkuvasti täällä uimassa alasti. Kukaan ei koskaan nähnyt meitä.”

”Freddy?” hän sanoi epäuskoisesti. ”Sekö joka muutti Atlantaan perheensä kanssa? Sekö joka räjäytteli sammakoita ilotulitusraketeilla? Sekö Freddy?”

Hymyilin.

”No jos se on Freddystä okei”, Rory sanoi sarkastisesti.

Virnistin huolettomasti, melkein vähättelevästi teeskennellen välinpitämättömyyttä jota en tuntenut, kun käännyin ja kahlasin veteen, joka oli hyytävän kylmää syyskuisessa varhaisaamussa Mississipin maaseudulla. Vastustin pakottavaa halua katsoa olkani yli. Hän joko seuraisi tai ei, ja minulla joko olisi lopultakin tilaisuus nähdä Rory Wilder kaikessa alastomassa upeudessaan – tai sitten ei. Olin toki nähnyt hänet koulun suihkussa, mutta halusin hiukan enemmän kuin pikaisen vilkaisun. Halusin koko hoidon. Halusin käyttää aikaa siitä nauttimiseen, mikä tarkoitti joko sitä että olin ”luonnollisesti utelias” tai vähän perverssi, tai ehkä hiukan molempia.

Olimme juuri viettäneet toisen yömme pienessä kahden hengen teltassani Työn päivän viikonloppuhuvituksena ennen kuin talvi tulisi ja koulu alkaisi tosissaan. Olimme kalastelleet aika lailla ja rakennelleet nuotioita paistaaksemme bassit ja aurinkoahvenet. Olimme katselleet tähtien syttymistä taivaalle, kuunnelleet metsän ääniä, säikytelleet itseämme puhumalla villisioista ja karhuista ja kulkureista á la Syvä joki. Olimme riidelleet uuden maan ansioista, joita minä en voinut sietää mutta Rory rakasti. Hänen piti vielä tutustua yhteen Luke Bryantin lauluun, jonka hän ei heti paikalla väittänyt olevan paras juttu sitten iPhonen keksimisen.

Yöllä olimme ryömineet telttaan ja nukkuneet kylki kyljessä.

Pimeydessä olin kuunnellut hänen hengitystään ja liikehtimistään, kun hän oli etsinyt mukavampaa asentoa. Olin halunnut koskettaa häntä. Hitsi, paljon enemmänkin kuin vain koskettaa. Olin halunnut riisuutua alastomaksi ja ryömiä hänen makuupussiinsa ja painautua häntä vasten. Halusin rakastella hänen kanssaan. Mutta en ollut koskaan rakastellut kundin kanssa, enkä tiennyt, miten se tehdään. Tietenkin olin nähnyt kuvia; internetissä on runsaasti pornoa. Mutta en ollut koskaan tehnyt sitä oikeasti kundien kanssa. Koska Rory ja minä olimme vain viidentoista ja junioreja Port Moss High Schoolissa, ei vaikuttanut siltä, että tilaisuuksia seksiseikkailuihin ilmaantuisi tuosta vain.

Rory ja minä olimme olleet bestiksiä kahdeksannen luokan ensimmäisestä päivästä asti. Hengailimme ostarilla, pelasimme pelihallissa, katsoimme leffoja yhdessä, jopa vietimme yön yhdessä muutaman kerran, mutta siitä emme koskaan kertoneet kenellekään siinä pelossa, että ihmiset soittaisivat suutaan. Niin vain tapahtui. Innostuimme liikaa Xbox-pelistä tai jostain kun olimme meillä, ja sitten kello oli kaksi aamuyöllä, joten leiriydyimme makuuhuoneeni lattialle.

Kaikki hyvin viatonta.

Nyt oli sunnuntai, viimeinen päivämme.

Seisoin vyötäisiä myöten kylmässä vedessä ja käännyin katsomaan Rorya.

Rory oli riisunut ujosti paitansa paljastaen kalvakan rintansa ja sen vahvat, selvästi erottuvat lihakset.

”Tule nyt, senkin iso paksu jänishousu”, kutsuin.

”Eikö siellä vedessä ole käärmeitä tai jotain?”

”Se on liian kylmää niille”, sanoin, mikä ei ehkä ollut totta.

”Parasta kun en sotkeennu siihen, Billy Bob.”

”Ei sinulle käy kuinkaan, Ro Ro.”

Rory riisui shortsinsa ja alushousunsa yhdellä kertaa vilkaisten minua jotenkin lammasmaisesti kun hänen alastomuutensa paljastui. Hänellä oli uimarin vartalo, ja hänen käsivartensa ja säärensä olivat lihaksikkaat. Vaalea tukka riippui silmillä. Hänen ihonsa vaatteitten alla oli hyvin valkoinen. Hänen rintansa vietti alas litteään vatsaan. Hänen vaaleaa häpykarvatupsuaan oli vaikea nähdä, mutta niin ei ollut asian laita sen alla riippuvan kapistuksen kohdalla, joka oli minusta kaunein juttu mitä olin nähnyt koko elämäni aikana.

Tärisin kun käännyin poispäin ja uin syvemmälle. Vesi oli melkein liian kylmää uimiseen – olihan syyskuu – mutta en välittänyt.

Olin ollut huolettomasti alaston Roryn lähellä monet kerrat. Teeskentelin että en ollut ujo; olin ilman paitaa kun menimme rullalautailemaan tai vietimme iltapäiviä television edessä. Kun hän oli yötä meillä, riisuuduin alushoususilleni ja istuin sängylle kuin se olisi maailman luonnollisin asia, aivan kuin en tarkoittaisi sillä yhtään mitään, aivan kuin aina nukkuisin alushoususillani, ihan kuin se vain olisi yksi asioista, joita kundit tekivät. Saatoin sanoa hänelle, että minun piti mennä suihkuun, riisaisin alushousut ja kuljeskelin ympäriinsä alasti teeskennellen etsiväni pyyhettä. Palasin suihkusta ja istahdin sängylle osittain pyyhkeellä peitettynä; toisinaan se putosikin paljastaen alastomuuteni. Ihan kuin se olisi tavallista teinipoikien käytöstä. Ihan kuin olisimme aivan vain kaveruksia.

Rory oli paljon häveliäämpi; hänen äitinsä oli raskaan sarjan baptisti. Niin oli Rorykin, sen puoleen. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan paljastelutaipumuksestani. Hän näytti hyväksyvän sen normaalina asiantilana, joskin hän pelkäsi aina, että vanhempani voisivat kävellä sisään, aivan kuin meillä olisi jotakin salattavaa. Vanhempani näkivät minut alushoususillani kaiken aikaa – emme olleet millään muotoa maailman ujoimpia ihmisiä – joten en ollut varma, mikä siinä oli niin iso juttu. Rory ei ollut koskaan kutsunut minua heille yökylään äitinsä vuoksi.

Niitten kahden vuoden aikana, jotka olin tuntenut hänet, emme olleet koskaan puhuneet seksuaalisuudesta. En ollut koskaan onnistunut ottamaan aihetta esiin. Halusin kyllä, mutta aika ei tuntunut koskaan oikealta.

Rorylla oli tyttöystävä, Anna. He kävivät yhdessä koulutansseissa. Toisinaan hän otti Annan mukaan meidän leffailtoihimme. Koulussa Anna oli aina mukana, ja me muodostimme eräänlaisen kolmen kimpan. Anna itse sanoi hengailevansa kanssamme.

Rory ei kuitenkaan maininnut Annaa silloin kun tämä ei ollut paikalla; Rory ei näyttänyt juurikaan ajattelevan häntä. Hän ei näyttänyt olevan koukussa Annaan sillä lailla kuin kundit olivat tyttöihin. Hän ei puhunut Annasta samalla lailla kuin muut kundit tyttöystävistään. Hän ei maininnut Annan rintoja, hänen pöksyihinsä pääsemistä, suihinottoa häneltä, neitsyyden viemistä häneltä; Rory ei päästellyt suustaan mitään niistä karkeuksista, joita kundit käyttivät kertoessaan tytöistä toisille kundeille. Liitin sen hänen kristilliseen kasvatukseensa, hänen säädyllisyyden tunt...