Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Topille kiitos kaavasta, äidille realistisuudesta ja Paulalle kaikesta mahdollisesta tuesta ja avusta.

Kirjailija on saanut tukea Suomen Kulttuurirahastolta, Kordelinin säätiöltä, Kirjastoapurahalautakunnalta sekä Otavan kirjasäätiöltä.

Kansi: Markus Pyörälä

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25709-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

Omistettu isälle, isoveljelle ja kaikille muille suomalaista metsäteollisuutta pystyssä pitäneille.

Ensimmäinen kvartaali

ENSIMMÄINEN KVARTAALI

Pasi

–Black Sabbath is best, Dingo painu vittuun!

Kaikille tuttu huuto kajahti kadun toiselta puolelta. Huutaja oli Raninen, aikamiespoika, jonka pornofilmikokoelman huhuttiin olevan Oulun eteläpuoleisen Suomen laajin. 2000-luvulla hänen pikkupojille kertomansa runkkausjutut olisivat olleet rikos, mutta 1980-luvulla ne olivat osa kyläyhteisölle tarpeellista persoonaa.

Pakkasimme urheilukentän parkkipaikalla pelivarusteita pakettiauton katolle kiinnitettyyn laatikkoon. Muutaman vuoden päästä jupit alkaisivat kutsua vastaavia laatikoita suksibokseiksi. Meille se oli varustelaatikko, urheilukauppias Saarinen nikkaroi sen ja lahjoitti urheiluseuralle.

Pienen tunkemisen jälkeen kaikki kaksitoista poikaa löysivät paikkansa terroristimallisen pakettiauton takatilaan rakennetuilta puupenkeiltä. Olimme kääntymässä urheiluhallin pihasta, kun näimme Kettusen Janin isän juoksevan kohti autoa kitaralaukun kanssa.

Niin hän aina teki, yleensä kännissä. Me muut nauroimme, Jani painoi kätensä kasvoihin ja häpesi juoppoa isäänsä. Turhaan häpesi, hänen isänsä oli iloinen juoppo, monien muiden isät väkivaltaisia juoppoja. Janin isä asetti aina muiden viihtymisen oman etunsa edelle.

Hän pysäytti auton asettumalla teatraalisesti sen eteen. Valmentaja veivasi ikkunan auki. Janin isä sanoi tulleensa toivottamaan onnea, laulamaan lähtölaulun. Valmentaja katsoi takatilaan, ja Jania lukuun ottamatta kaikki nyökkäsivät ja näyttivät siltä, että lähtölaulu sopisi tilanteeseen mainiosti.

Janin isää arvostettiin poikien keskuudessa. Se osasi puhua nuorten kieltä. Siksi ajoittainen epävireisyys musiikissa annettiin anteeksi. Kipusimme ulos autosta kuuntelemaan. Janin isä kaivoi Landolansa esiin ja alkoi soittaa.

–Kappaleen nimi on ”Matkaan lähde”, tää sopii pojille hyvin kun pojat on lähdössä matkaan.

Se soitti ensimmäisen soinnun väärin ja sanoi ”eiku”. Ja sitten uudestaan. Muutaman yrityksen jälkeen soinnut palautuivat mieleen ja laulu alkoi rullata.

Laulun lopulla yhdyimme taputuksin mukaan. Janin isä kumarsi ja pyysi anteeksi hapuilua. Oletti, että emme esittäisi yhtä hapuilevia otteita turnauksessa. Naurahdimme vitsille, taputimme kiitokseksi ja nousimme autoon. Jani istui ilmeettömänä paikallaan. Isä yritti ottaa poikaansa kontaktia ylöspäin suunnatulla peukalolla ja miimisellä onnenpotkulla. Jani ei vastannut.

Pääsimme matkaan. Valmentaja ajoi ja puhui tulevien pelien taktiikasta. Joukkueen huoltaja, oma isäni Mauno, korkkasi ensimmäisen oluen auton lähtiessä liikkeelle.

Tiesin seuraavan lauseen jo ennalta. Isä sanoi pelkäävänsä liikenteessä ja tarvitsevansa rohkaisua. Nyt tiedän, että isä pelkäsi elämäänsä yksin. Äitini oli kuollut keväällä. Yritin unohtaa äidin, josta isä koko ajan muistutti.

Lyhyen, lähinnä oman pelin pelaamista ja vastustajien kanssa samanlaisen puuron syömistä käsitelleen taktiikkapalaverin jälkeen valmentaja laittoi kasetin autoradioon. Juice Leskistä. Siitä oli tullut perinne. Juicen Suomen kartan muotoinen kitara oli tehnyt porukkaan syvän vaikutuksen. Levyn odotetuin kappale oli ”Eesti”. Kaikki lauloivat mukana.

–Eesti, Eesti, Eesti, kaipaan sinne… PERKELEESTI!

Vanhemmat oli jätetty kotiin ja kirosanat laulettiin täysillä. Tunnelma oli hyvä, vaikka olimme pelillisesti kriisissä. Menetimme keväällä parhaan pelaajamme Akin lopullisesti. Se sai sairaseläkeläisen paperit juuri turnauksen alla.

Aki oli lahjakas jalkapalloilija, joka puhui Euroopan kentistä. Eräänä iltana hän tuli väärään aikaan harjoituksista kotipihaan. Viidennen kerroksen parvekkeelta kuului lapsen parkumista ja naisen itkua. Niitäkin kovempaa kuului Uotilan perheen isän huuto.

–Hyvä on, ei katsota sitten mitään!

Mustavalko-Salora lensi kaaressa. Ihme kyllä pihalla narua hypänneet pikkutytöt eivät saaneet osumaa. Aki sai. Televisio osui Akin sääreen, siitä sen matka jatkui varpaille. Joista ei enää koskaan tullut kalua.

Uotiloilla oli tullut kiistaa siitä, mitä katsotaan. Isä halusi katsoa yleisurheilua, äiti Dallasia ja lapset piirrettyjä. Sekin oli merkki monimutkaisemman ajan tulosta. Vastaavia riitoja ei käyty, kun kanavia oli kaksi ja ne näyttivät samaa ohjelmaa. Aki pelaa nykyään jalkapalloa Vakioveikkauksen kautta.

Pelillinen sielu oli poissa, mutta sosiaalisesti reissu oli kesän kohokohta. Parhaat kaverini istuivat autossa. Minä omalla paikallani edessä isää häveten. Vieressäni istui Lahtisen Janne, koko ajan äänessä niin kuin aina, peitti epävarmuuttaan jatkuvalla puheella.

Kettusen Jani pääsi mukaan, kun paikallinen urheilukauppa maksoi reissun. Janin vanhemmilla ei siihen aikaan ollut rahaa mihinkään muuhun kuin viinaan. Jani istui ikkunan vieressä ja söi rusinoita pienestä askista, yksi kerrallaan, että riittäisivät Helsinkiin asti.

Mukana oli myös Ljungkvistin Henkka. Helsinkiläispoika, joka asui kylällämme kesät ja pelasi porukassa loman ajan. Henkka aikoi yöpyä kanssamme koulumajoituksessa, eikä kotonaan Katajanokalla. Sen vanhemmat viettivät kesän St. Tropezissa.

Vesa oli uusi pelaaja porukassa. Tarvittiin monta vuotta liennytystä, ennen kuin Vesa pääsi mukaan. Joukkueemme oli TUL:n seura ja siksi sopimaton ympäristö tehtaanjohtajan pojalle. Vesan äiti, jolla oli kylän ainoa turkki, piti meitä epäsopivana seurana. Mutta minkäs teit, kun koko kylä oli täynnä rahvasta.

Mika istui ikkunapaikalla. Luki kirjoja, joista kukaan muu ei ymmärtänyt mitään. Kun Mika ei lukenut, se katseli ikkunasta ulos. Tajusi jo silloin, että maailmassa on jotain vialla, että mikään ei kannata.

Kovinta ääntä piti Lari, joukkueen tähtipelaaja Akin poistumisen jälkeen. Lari teki niin kuin maapallo toivoi, pelasi talvella jääkiekkoa ja kesällä jalkapalloa. Se ihaili Neuvostoliittoa ja Brasiliaa. Talvella Lari oli venäläinen, eleetön kikkailija, virheettömän esteettinen, Makarovin tasapaino ja Krutovin pettynyt ilme.

Kun pipo lähti keväällä päästä, Lari muuttui brasilialaiseksi, taito ei kadonnut mihinkään, se vain näytettiin eri tavalla. Krutovista tuli Zico, Makarovista Eder. Jostain löytyi vasurin ulkosyrjä, kiharapehko vapautui pipon alta ja hymy palasi naamalle.

Larissa oli kaikin tavoin kaksi puolta. Showmies oli brasilialainen puoli, ja sitten oli melankolinen venäläispuoli. Se tuli kotoa. Kun Lari syntyi, sen äiti kuoli komplikaatioihin.

Äidittömyys yhdisti meitä. Istuimme usein pitkiäkin aikoja yhdessä puhumatta aiheesta. Ei siitä aiheesta siinä iässä mitään osannut sanoa. Vertaistuki oli silti tärkeätä, luulisin niin.

Lari asui kahdestaan isänsä kanssa. Muistan, kun Larin isä ajoi humalassa kuorma-autollaan pihaan rakentamamme kioskin yli. Ehdimme viime tingassa alta pois. Paitsi yksi Eero, jonka jalka oli sen kesän paketissa.

Sen jälkeen Larin isä tajusi, että oli parasta jättää lapsenkasvatus pätevämmille tahoille. Ilmeisesti se muutti Ruotsiin, saattoi se olla Tanskakin, mutta miehen teon se teki ymmärtäessään lähteä. Lari jäi mummonsa hoiviin.

Nyt me kaikki saimme nauttia Larin mummon huolenpidosta. Mummo oli pakannut koko porukalle evääksi kasan korvapuusteja ja itse tekemäänsä mehua. Niitä mutustimme, siellä istuimme. Suuntana Helsinki, Helsinki Cup, vuoden tärkein tapahtuma joukkueellemme.

Ikää oli kolmetoista ja piti alkaa kasvaa aikuisiksi. Yhdellä oli rahaa pieneen askiin rusinoita ja toisen vanhemmat olivat St. Tropezissa. Muiden peruseväät olivat jostakin rusinoiden ja St. Tropezin välimaastosta.

Pasi, heinäkuu 2008

Emilia makaa sängyllä ja lääkäri liikuttelee hiiren tapaista laitetta mahan päällä. Monitori näyttää epämääräistä kuvaa, jotain kiinteääkin siellä on, se näkyy valkoisena. Ja näkyyhän siellä pientä liikettäkin.

–Tuossa on pää, tuossa jalat, tuossa alkaa selkäranka muodostua.

–Joko siitä näkee sukupuolen?

–Ei kyllä vielä varmaksi, sitten viikon 20 ultrassa, jos haluatte tietää.

Katson Emiliaa ja Emilia minua. Naurahdamme. Kohautamme olkapäitämme samaan aikaan. Mikään ei ole koskaan kiinnostanut yhtä paljon, ja millään ei ole koskaan ollut niin vähän merkitystä.

–Kai me voidaan, vai?

Katson uudelleen Emiliaa. Hän hymyilee.

–En mä tiiä. Päätä sinä.

En minä tuollaisia päätä. Pidetään jännitystä yllä. Tiedetäänhän se sitten, kun lapsi syntyy. Se on sen ajan ilo. Tyttö tai poika, molemmat hyviä.

Emilia laittaa paitaa päälle. Kätilö opastaa meidät ulos. Kävelemme Haikaranpesä-nimisen osaston läpi. Kätilö kurkkaa ohimennen huoneeseen, joka näyttää olevan tyhjillään.

–Tämä on perhehuone. Teitä kierrätetään täällä tarkemmin jossain viikon 35 tietämillä. Mutta jos ajoitus natsaa, niin teillä on mahdollisuus saada tällainen perhehuone täältä Haikaranpesästä.

Astumme sisään huoneeseen. Se on sisustettu normaalia sairaalahuonetta kodikkaammin. Hyllyllä on stereot ja niiden vieressä levyjä. Valaan ääniä, Phil Collinsia ja Stingiä. Liekö joku unohtanut, vai katsotaanko ne sairaalan puolesta rauhoittaviksi? Nainen huomaa, että selaan levyjä epäuskoisena.

–Saa tänne tuoda omiakin levyjä.

–Metallicaa, sopisiko se?

Nainen naurahtaa. Katson Emiliaa virnuillen. Vaimoni näyttää olevan enemmän valaan äänien kannalla ja patistaa ilmeellään minua keskittymään olennaiseen.

Nainen esittelee tiloja. Näin kaikki konkretisoituu, tuntematon muuttuu todellisemmaksi ja jännitys helpottuu. Kohta Emilia jo istuu kahvilla ja puhuu aiheesta suvereenisti ystävättärilleen.

Äsken koetusta ykkösultrasta saadaan tunti tarinaa, vaikka katselimme vain suttuista kuvaa. Saimme kuvan mukaankin.

Tänne lapsemme alkuvuodesta syntyy. Nykyisin me isätkin olemme mukana. Oma isäni ei ollut mukana synnytyksessä, ei kukaan mies ollut siihen aikaan. Se oli saavutus, jos isä oli jonkin viikon mukana kasvatuksessa.

Omasta syntymästäni en tietenkään muista mitään. Tulin maailmaan muutaman viikon etuajassa, juhannusaattona kesken juhlien. Isäni oli siinä mielessä edistyksellinen, että jätti juhlat kesken, hyppäsi äidin seuraksi taksiin ja yritti mukaan synnytykseen. Promilleja oli kuitenkin liikaa ja sairaalan henkilökunta käännytti isän kotiin odottamaan.

Nyt on toisin ja me isät olemme kiinteä osa synnytystä. Tämäkin käynti vahvistaa rooliani isänä.

Puhelimeni soi juuri kun nainen kertoo Emilialle vesisynnytyksestä. Nainen keskeyttää puheensa, ja Emilia käskee sulkemaan puhelimen.

Katson näyttöä, pomoni Turo Elo soittaa. Nostan oikeaa kulmakarvaa viestittäen Emilialle, että ”mun on pakko ottaa tää”. Emilia nostaa molempia kulmakarvoja, se tarkoittaa paheksuntaa.

Turo soittaisi niin kauan että vastaisin. Vaikka on kesäloma. Menen sivummalle puhumaan.

–Pasi.

–Turo terve, onks paha paikka.

–Ei, ei…

–Mulla on sulle töitä.

–Töitä?

–Joo, haastava keikka. Muistatko, kun mä puhuin niistä ponnahduslaudoista?

–Joo.

–Tää on nyt sellanen. Tuu toimistolle.

–Mä olen Kätilöopistolla

–Sehän on lähellä, mä olen Talissa golfkentällä, helpompi matka sulla on.

–Eikö huominen käy?

–Ei käy. Kiire homma, koskee Törmälän tehdasta.

Menen hartiat lysyssä Emilian luokse kertomaan uutiset.

–Mun on pakko mennä töihin.

–Sä oot lomalla!

–Niin oon, mutta tää on jotain tosi tärkeetä, sä tiedät Turon.

–Ja sä tiedät, että meidän piti mennä sinne vaunukauppaan!

–Osta vaan jotkut, sulla on parempi silmä tollaseen… vaunujuttuun.

Kättelen kätilön ja halaan Emiliaa saamatta vastakaikua. Kävelen isoista lasiovista ulos osastolta ja menen hissillä alas.

Otan sairaalan pihasta taksin keskustaan. Taksi jumittaa Esplanadin ruuhkaan. Maksan matkan firman kortilla ja hyppään pois Fabianinkadun kohdalla. Kävelen loppumatkan työpaikalleni Korkeavuorenkadulle.

Aurinko paistaa. Ryhmä jalkapallojunioreita jonottaa jäätelöä Espan puistossa. Heinäkuu, Helsinki Cup. Ehkä joku tuostakin porukasta seisoo sivummalla ja mutustaa rusinoita. Ehkä joku katselee haikeana kaukaisuuteen eikä näe elämässä mitään järkeä. Joku taas näkee Helsingissä tulevaisuuden ja saa siitä voimaa.

Muistelen matkaani turnaukseen. Siitä on kulunut yli kaksikymmentä vuotta. Suurinta osaa pojista en ole nähnyt vuosiin. Mika on kuollut. Muiden pitäisi olla suurin piirtein elossa.

Melkein kaikki ovat jääneet kotipaikkakunnalle Törmälään töihin tehtaalle. Paitsi tietenkin Lari, joka pelaa jääkiekkoa NHL:ssä. Kausi kerrallaan, niin se sanoo, kun soittaa kerran kesässä. Soitto tulee Kaivopuiston rantaan parkkeeratulta luksusveneeltä. Yleensä Lari on juhlimassa muutaman jääkiekkoilijan ja parin julkkiksen kanssa. Kojon ja Laaksosen Jukan nimet vilahtelevat puheessa.

Harpon Artekin huonekaluliikkeen ohitse. Näen ikkunassa Aallon mehiläispesän, se on Emilian suosikkilamppu, jollainen meille varmasti joskus hankitaan. Katselen hetken lamppua ja mietin samalla, miksi Turo mainitsi Törmälän tehtaan.

Ei minua huolestuta. Ei sitä lopettaa voida. Siellä pidettiin vasta YT-neuvottelut ja niiden jälkeen sinne investoitiin uusi kuumapuristin ja kameralinja. Sain eilen sähköpostiini tiedotteen, joka kertoi Törmälän vaneritehtaan tehneen tuotantoennätyksen ja saaneen ison tilauksen saksalaiselta perävaunutehtaalta.

Astun sisään pääkonttorin ovesta. Ovessa on työnantajani sinivihreä logo ja sen alapuolella lukee ”Metsäjätti”. Logo näyttää dynaamiselta. Se uudistettiin hiljattain vastaamaan 2000-luvun haasteisiin. Samalla joka paikkaan lisättiin sana ”bio” vahvistamaan ihmisten käsitystä Metsäjätistä eettisenä yhtiönä. Nyt pitäisi saada henkilökunta yhtä virtaviivaiseksi.

Tervehdin hiljaisen pääkonttorin helteen paahtamassa aulassa kärvistelevää vahtimestaria. Totean postilokeroni tyhjäksi ja nousen hissillä johdon kerrokseen. Kävelen Turon huoneelle, mies ei näy vielä saapuneen.

Minut hälytettiin tänne kesken kesäloman. Urani tässä vaiheessa, kun kuukausipalkka bonuksineen on nippa nappa viisinumeroinen, mutta ei lähelläkään kuusinumeroista, on kesäloma suhteellinen käsite. Se vietetään, jos markkinatilanne sallii.

Silmäilen viimeistä osavuosikatsausta. Se on yhtiön paperipuolen kiiltävälle hienopaperille painettu. Kannessa on yhtiön logo ja teksti: ”Metsäjätti – globaali, mukautuva, eettinen.”

Silmäilen lukuja. Ainoastaan pehmopapereilla ja hienopapereilla menee hyvin. Pehmopapereiden kestosuosio on helppo ymmärtää. Ihmiset paskantavat internetistä huolimatta. Hienopaperia menee kaiketi siksi, että informaatio on pakko painaa kiiltopaperille, ettei kukaan huomaa sisällön kuihtumista.

Turo kiiruhtaa paikalle golfvaatteissaan, napsauttaa tietokoneen päälle ja istuu alas suurehkon pöytänsä taakse.

–Sori kun oon myöhässä. Piti vähän etsiskellä palloa viimeisellä väylällä. En tiedä, oliko huono päivä vai onko kenttämestari käyny yöllä kaventamassa kenttää.

Vaihdamme pakolliset uutiset kesän golfkierroksista ja vaimojen jaksamisista. Melko pian saan käännettyä puheen varsinaiseen aiheeseen.

–Oli vissiin tärkeetä asiaa, kun piti kesken loman tulla?

–Aika tärkeetä joo. Pörssikurssit ei lomaile.

–Mitäs mietit?

–Sä tunnet sen Törmälän tehtaan porukan. Sähän olet one in the family.

–Nehän on monet mun vanhoja koulukavereita.

–Se tehdas ei kannata.

–Kannattaahan! Tuottaa voittoa joka neljänneksellä.

Osoitan osavuosikatsausta kädessäni.

–Ei tuota tarpeeksi, alle kymmenen prossaa liikevaihdosta.

–Ei helvetissä sitä voi ajaa alas. Se tappaa sen kylän!

Nousen kiihtyneenä tuolista.

–Rauhotu nyt hyvä mies. Ei tässä alasajosta puhuta, vaan järkeistämisestä. Markkinaympäristö on muuttunut. Niin se vaan on. Sinähän se aina vaahtoat niistä elämän realiteeteista. Elämä on kovaa. Ja joskus kova elämä vaatii kovia päätöksiä.

–Puhu suomea. Mitä mä voin tehdä?

–Auttaa niitä. Sen takia mä haluun sut tähän hommaan. Meet sinne haistelemaan tunnelmia. Kuulostelet ihmisiä ja pehmennät laskua. Ja ennen kaikkea katsot, miten sen saa kannattavammaksi. Tehdään se nätisti, metsäteollisuus ei kestä enää yhtään Kemijärveä. Menet sinne, muutama irtisanominen, pari suoraa ja kaunista eläkeputkea. Ei kapinaliikettä, ei lööppejä.

–Ja mitenköhän sellainen taikatemppu kuin kauniit irtisanomiset tehdään?

–Helposti. Vanhat selitykset: markkinaympäristön muutos, Venäjän puutullit, dollarin hyvä tai huono kurssi. Pistät vielä pari kertaa sanan biopolttoaine sinne väliin.

–Miks ihmeessä?

–Se kuulostaa hyvältä ja kukaan ei tajua mitä se tarkottaa.

Tyytyväisyyttä hehkuva pomoni avaa työpöytänsä laatikon ja ottaa sieltä Metsäjätin logolla varustetun kansion.

–Tossa on keskeiset luvut ja niihin liittyen sellaset selitykset, ettei ne tajua mitään ja just sen vuoksi uskoo kaiken.

–Tää tuntuu niin saatanan väärältä. Isä oli 20 vuotta sillä tehtaalla töissä.

–Saat samalla senkin asian käsiteltyä. Win-win. Kaikki voittaa.

–Paitsi ne irtisanotut.

–No sellasta win-win-tilannetta ei olekaan että ihan kaikki voittaa. Ne luottaa suhun, oman kylän poikaan. Go for it. Jos on pakko laittaa joku ulos, niin tehdään se tyylillä. Tehdään oikeesti hyvät irtisanomisehdot ja eläkejutskat.

–Ei saatana. En mä tohon lähde, pettämään vanhoja kavereita. Potkimaan pihalle.

Turo heittää pikkutakin tuolin selkänojalle, ottaa paremman asennon ja alkaa puhua.

–Kuulepas nyt, Pasi. Tämä aika vaan on sellainen, että se on ajanut joidenkin ihmisten osaamisesta ohi. Se taas tarkoittaa irtisanomisia ja irtisanomiset tuppaa olemaan sellaisia, että niissä on työttömiä uhreina. Mutta uhri, mieti sitä sanaa uhri, mitä sulle tulee mieleen?

–Lammas.

–Naulan kantaan. Ne on lampaita, uhrit. Uhrihan on vain sellainen, joka näkee itsensä uhrina. Ja ne uhraa itsensä yhteiselle hyvälle. Jos sä ajattelet yhteiskuntaa noin niinku kokonaisuutena, niin pieni työttömien reservi tarvitaan aina, ja silloin työttömänkin pitäisi tajuta, että se on omalla panoksellaan mukailemassa talouskasvua.

–Toi lohduttaa melko vähän työttömyyskorvauksilla elävää.

–Pitäis lohduttaa. Pieni ihminen on nimittäin pirun tärkee palanen. Yhtä tärkee kuin sä tai mä, tai ei nyt ihan, mutta melkein, silleen kuvitteellisesti.

–Sitä työtöntä varmaan lohduttaa tieto tärkeydestään, kun ei ole rahaa ruokaan.

–Äläs nyt, ei tää lopu tähän. Kato kun ne ulkoiset olosuhteet, ihan ykskaks, ne voi muuttua. Ja sit taas. Ihan suddenly. Kaikkia tarvitaan.

–Eli eikun odottamaan vaan?

–Just. Mut ei laakereilleen. Jokaisen työttömän velvollisuus tätä meidän yhteiskuntaa, oikeastaan koko globea kohtaan on käyttää se luppoaika mukautumiseen, itsensä kehittämiseen, ja ennen kaikkea niiden pitäis pysyä kunnossa ja virkeänä, valmiina vastaamaan haasteeseen kun työmarkkinat tarvitsevat.

–Millä rahalla ne mitään tekee?

–Sä ajattelet aina vaan rahaa. Esimerkiksi metsä on ilmainen. Työttömällä olis aikaa harjoitella juoksua ja muuta liikuntaa ja pitää itsensä kunnossa. Jos ne ei olis sellasia laiskoja paskiaisia, niin nehän pieksis meidät maratonilla. Mihin aikaan sä vedit Tukholmassa?

–Kolme kolkytkuus.

–Ihan ok. Mä olin kymmenen minuuttia edellä. Mutta missä ne työttömät oli? Kotona makaamassa. Ihan hyvin ne vois aktivoitua. Jokainen työtön voi olla huoletta ja luottaa siihen, että markkinoiden näkymätön käsi ohjaa vakaasti meitä kaikkia. Mutta kannattaa muistaa, että aivan kaikkeen sekään ei pysty, ja siksi ihmisten pitäisi olla avuksi. Olla valmiina kun käsky käy ja ennen kaikkea pysyä poissa jaloista silloin kun me tehdään työtä yhteiskunnan eteen.

Turo näyttää olevan ylpeä ajatuksistaan ja päättää puheensa heittämällä paperitollon kaaressa roskakoriin. En sano mitään. Yritän näyttää mieheltä, joka kieltäytyy annetusta tarjouksesta.

Annan Turon puheen valua toisesta korvasta ulos ja selailen yhtiön suunnitelmaa Törmälän tehtaan tulevaisuudesta. Kiinnitän huomiota kohtaan ”Yhteiskuntasuhteiden päivitys”. Kysyn Turolta tarkennusta.

–Se tarkoittaa lobbausta. Normaalia suhdetoimintaa. Sovit tapaamisen kunnanjohtajan kanssa. Tunnustelet maaperää. Jos kunta lähtee rakentamaan teollisuusraiteen, niin me voidaan investoida sinne lisää. Sama tunnustelu tehdään parilla muullakin paikkakunnalla.

–Me kiristetään niitä kuntia?

–Eikä kiristetä, kun neuvotellaan yhteisistä eduista. Se voi olla Pasi niinkin, että sä et lopulta kirjota irtisanomislappuja, vaan värväät sata ihmistä lisää.

Niin kai se on. Nykyaika. Siihen on pakko lähteä mukaan. Pitäisi saada Törmälän päättäjät ymmärtämään oma etunsa. Se voi olla mahdollista. Vaikka perinteisesti Törmälässä on tavoiteltu mieluummin vihollisen haittaa kuin omaa etua.

Leikin ajatuksella. Mitä jos menisin? Ensin pitäisi saada tehdas toimimaan tehokkaammin. Se olisi paras tapa auttaa Törmälää. Varmasti voisin auttaa, mutta jokin tässä keikassa silti pelottaa, tai ainakin arveluttaa. Sanon sen myös Turolle.

–Ehkä se on parempi, että joku muu menee.

–On tässä Pasi toinenkin juttu. Mun vapautuva paikka ja optio-ohjelma. Näin off the record, sua ne tähän kaavailee, kun mut siirretään tohon isompaan naapurihuoneeseen. Ei ole paha homma, meet sinne ja sanot, että jotain tarttee tehdä kun toimintaympäristö on muuttunut.

Tähän on tultu. Maailma on toimintaympäristö, jonka muutoksista ihminen kantaa seuraukset. Otan kansion ja kävelen ulos Metsäjätin talosta huojentuneena, mutta epäuskoisena. Tarjottu työ on juuri sitä mitä etsin. Toisaalta se on pelottavinta mitä tiedän.

Olisiko se sitten pelkuruutta jättää menemättä? Ehkä voisin auttaa kotipaikkaani. Pitäisi saada kerrottua törmäläläisille, että maailma muuttuu ja vanhassa roikkuminen aiheuttaa pahimmat tappiot. Tiedän, että vanhasta luopuminen on vaikeaa, mutta ei sen pitäisi olla mahdotonta. Sitä me yritämme Metsäjätin johdossa sanoa.

Emme ole läpeensä pahoja, vaikka Metsäjätti kuulostaa viisi metriä pitkältä karvaiselta oliolta. Metsän hirviöltä, joka pyörii yöt metsässä aiheuttaen pelkoa lapsissa. Se kuulostaa joltain sellaiselta, jolla uhkailemalla neuvotaan lapsia pysymään omassa pihapiirissä.

Mutta ei Metsäjätti sellainen ole. Metsäjätteys on tapa johtaa puunjalostusta. Emme me lapsia pelottele. Olemme pörssissä ja se on liian epäselvää lapsille. Olemme iso, kasvoton ja pelottava aikuisille. Uutisista on opittu, että Metsäjätti saattaa hetkenä minä hyvänsä viedä työpaikat.

Niin on käynyt. Mutta silti se on väärä mielikuva. Metsäjätti on nykyaikaa, se ajattelee työntekijän parasta.

Yhtiön pääkonttori jää taakseni, kun laskeudun Korkeavuorenkatua kohti Esplanadia. Täytyy miettiä tarjousta myöhemmin. Ensin soitan Emilialle.

–Mennäänkö sinne vaunukauppaan?

–Ei mennä tänään, meni fiilikset.

Janne

Syötän tietokoneeseen oikeat lukemat. Kahdeksantoista millin levy, se tarkoittaa seitsemän ja puolen minuutin aikaa puristimessa. Mittarin mukaan puristimen lämpötila näyttää olevan 142 astetta. Se on sopiva.

Olen työskennellyt kuumapuristimella kuukauden verran. Puristin on satamanosturin näköinen korkea torni. Vaneri saa tässä lopullisen muotonsa, kun toisiinsa kiinni liimatut viilut puristetaan vahvaksi ja kestäväksi levyksi.

Neljäkymmentä uutta levyä on valmiina koneessa odottamassa puristumista. Painan kontrollipaneelista nappia, jonka alla lukee ”purista”. Koneen hydrauliset lihakset toimivat ja painavat leukansa yhteen.

Lähden latomaan seuraavia levyjä valmiiksi. Keskeytän työni, kun vuorottaja saapuu vapauttamaan minut. Saan iltapäivän vapaata. Tehtaalla järjestetään tiedotustilaisuus, johon mahdollisimman monen toivotaan osallistuvan.

Näinköhän taas koittaa kilometritehtaan ilot? Elämäni on ollut työn ja työttömyyden välistä tasapainoilua. Aika usein se on ollut oma vika. Joskus ollaan lomautettuna maailmantalouden suhdanteiden vuoksi, mutta monesti on ollut syynä oma suhdanne kuningas alkoholiin.

Monta kertaa ovat antaneet anteeksi, mutta kyllä ne varmaan muistissa on. Kun valitaan irtisanottavia, niin eiköhän me alkoholin kanssa kamppailumme käyneet olla etulinjassa poispotkittavien joukossa.

Niin se kannattaa ajatella. Äiti sanoi aina, että kannattaa ajatella tulevasta pahin vaihtoehto, ettei pety pahasti. Joka tapauksessa ihminen pettyy, mutta siinä mielessä olemme oman onnemme seppiä, että pettymyksen määrään voi vaikuttaa elämällä ilman haaveita.

Ei äidin filosofia amerikkalaisesta unelmasta käy, mutta on siinä järkeäkin. Paljon olen jättänyt tekemättä pettymyksiä välttääkseni. Ja hyvä niin. Piruako sitä itseään kiduttaa, kun voi helpolla elää?

Tiedotustilaisuus pidetään tehtaan ruokalassa ja lienee positiivisempi kuin pelkäsin. Keskelle salia on katettu kakkukahvit. Täällä sellaisia ei nautita, jos ei ole oikeasti syytä juhlaan.

Tehdaspäällikkö tulee ruokalaan kaikkien istuttua alas. Virtasalmi on pidetty mies tehtaalla, kuin yksi porukasta. Vastakkainasettelun aika on siinä mielessä ohi. Muistan lapsuudestani, kun vanhempani tekivät selväksi, että tehtaanjohtajan pojan kanssa ei kannata leikkiä. Kysyin siihen syytä, vanhempani eivät osanneet antaa vastausta. Niin ei tehty. Se oli väärin, sopimatonta.

Virtasalmi on pukeutunut siisteihin puuvillahousuihin ja neuleeseen. Siinä se ero on. Osa pomoista saapastelee täällä pikkutakki päällä. Yhdellä pääkonttorin kaverilla oli tehdaskierroksella jopa kravatti kaulassa. Ainakin siihen asti, kun kuljetinhihnaa katsomaan kumartuneen miehen kravatti jumittui kiinni hihnaan. Onneksi sorvin käyttäjä sattui olemaan nopea sormistaan. Vaikka oli kyllä sen luokan herra, että moni olisi halunnut nähdä sen sorvissa pyörimässä.

Istuudun samaan pöytään parin tutun kaverin kanssa. He ovat keskittyneet ravivetolapun täyttämiseen. Olen minäkin joskus ravikimpassa mukana, mutta vain maksajana. En puutu rivin suunnitteluun, kun en hevosista, niistäkään, mitään tiedä. Tiedän vain, että Korvenojan tallin hevosiin voi luottaa.

Totokuponki sysätään sivuun, kun Virtasalmi kröhäisee puheen merkiksi.

–No niin. Mukava nähdä teitä kaikkia. Huomasitte varmasti, että pöytään on katettu kakkukahvit. Meillä on kaksikin syytä juhlaan. Viime kuukausi, se oli tämän tehtaan historian paras. Viime vuonna tehtyjen uudistusten jälkeen kapasiteetti nousi 80 tuhanteen kuutioon. Se on tietenkin maksimi. Mutta kun katson tätä paperia, jossa on viime kuukauden tuotantomäärä, niin se on melkein sama kuin maksimikapasiteetti. Jumalauta te olette tehneet hyvää työtä! Erityiskiitos uuden kuumapuristimen hoitajille, harvoin on mitään laitetta saatu näin rivakasti käyntiin. Voisitteko nousta oikein seisomaan?

Mitä se nyt hyppyyttää? Käynyt varmaan jollakin johtamisen kurssilla, jossa on patistettu kehumaan. Nousen kuitenkin ylös, kun kerran olen yksi uuden kuumapuristimen käyttäjistä. En nyt sentään pystyyn asti, pidän varmuudeksi polvet koukussa, ei tässä liikoja kiitoksia kaivata.

Nyökkään vastaukseksi kehuista tehtaanjohtajan mainitessa nimeni. Mitäs tuosta. Sitä ainakin yritän nyökkäyksellä viestiä. Tiedän kyllä, missä elämässäni menen, siinä mielessä pärjään ilman kannustusta. Aina olen pärjännyt, lapsesta saakka. Koskaan eivät vanhemmat kehuneet, ja hyvin mennyt elämä silti.

Mutta kyllä moni täällä varmaankin tarvitsee kannustusta. Monelle tietoisuus onnistumisesta saattaa toimia tulevia onnistumisia ruokkivana juttuna.

Tiedostahan ei ole sillä tavalla hyötyä, jos sitä tietoa ei tiedä. Kuinka moni tietää, että siili on Uudenmaan maakuntaeläin? Tietääkö siili itse? Tietääkö se auton alle kuollessaan olla pettynyt? Tuskin tajuaa, että tässä menehtyi Uudenmaan maakuntaeläin. Varmasti olisi katsonut tarkemmin, tuleeko sieltä autoa. Tai ainakin jäänyt arvonsa mukaisesti hienon auton alle, Saabin tai Mersun.

Virtasalmella tuntuu olevan lisää sanottavaa.

–Ja se toinen hyvä uutinen on uusi tilaus. Saksalainen peräkärrynvalmistaja tilaa meiltä jatkossa kaikkiin kärryihinsä tulevat vanerit. Annetaan palaa vaan samaa tahtia, töitä riittää! Ottakaahan kakkua, aamuvuoro pitää loppuiltapäivän vapaata, mutta iltavuoro menee normaalisti töihin.

Virtasalmi saa raikuvat suosionosoitukset sanomisistaan. Hän kuitenkin toppuuttelee innokkaimpia ja jatkaa vielä. Vakavoituu hieman. Niinkö sekin on kursseilla opittu, huonot uutiset loppuun?

–Jatkossa meidän on onnistuttava vielä paremmin. Pääkonttorilta tulee konsultti, tai mies, ihan oikea ihminen se on vaikka konsultiksi kutsuvat, katsoo vielä prosessin läpi.

Viimeinen lause aiheuttaa puheensorinan kaikuvaan ruokasaliin. Yksi trukkikuskeista pukee ajatukset sanoiksi.

–Piti...