Englanninkielinen alkuteos Warleggan ilmestyi vuonna 1953
Katkelmat Hamletista suomentanut Paavo Cajander
Dramoja. 1, Hamlet, Tanskan prinssi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1879.
Copyright © Winston Graham 1953
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0491-9
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0839-9
Poldark-sarjassa ilmestynyt
Poldark – Kapinallinen
Poldark – Demelzan laulu
Poldark – Syytetty
Poldark – Vastatuulessa
Omistettu Peter Lathamille
ENSIMMÄINEN OSA
Ensimmäinen luku
Seuraelämä ei vielä 1790-luvulla ollut erityisen vilkasta Cornwallin rannikolla. Truron, St. Annin ja St. Michaelin rajaaman kolmion alueella sijaitsi kuusi suurta tilaa – tai kuusi alueen taloista oli herrasväen asumuksia – mutta olosuhteet eivät millään muotoa kannustaneet yhteisiin vapaa-ajan rientoihin.
Kaikkein vanhin ja itäisin tiloista oli Mingoose House, jonka emäntä Ruth Treneglos, omaa sukuaan Teague, oli yrittänyt luoda henkeä paikalliseen seuraelämään, mutta toistuvat raskaudet ja synnytykset olivat tehneet siitä ylivoimaista. Hänen karski miehensä vietti mieluummin päivänsä metsällä, ja hänen puolikuuro appensakin uppoutui niin tiiviisti kirjoihinsa, ettei saattanut kiinnostua muiden talon asukkaiden suunnitelmista. Werry Housen, suurimman ja huonomaineisimman talon isäntä Hugh Bodrugan löhösi ja röyhtäili kuin rietas tulivuori, kun taas hänen äitipuolensa, rouva Constance Bodruganin, joka olisi ikänsä puolesta käynyt hyvin hänen tyttärestään, arki rakentui koirien kasvattamisen ja niistä puhumisen varaan.
Kolmion länsilaidalla sijaitsivat Place House, mauton vuosisadan alussa rakennettu palladiaaninen rakennus, jossa asui John Trevaunance, lapseton leskibaronetti – ja lähinnä maatilaa muistuttava Killewarren, jota isännöi vielä naapuriaankin vauraampi ja varovaisempi mies, Ray Penvenen.
Väliin jäi kaksi taloa, joista toinen sijaitsi rannassa ja toinen aivan sen tuntumassa; näiden asukkailta olisi voinut odottaa enemmänkin yritteliäisyyttä, ei pelkästään talojen sijainnin vuoksi vaan myös siksi, että kummassakin asui nuoripari, joille vilkas seuraelämä olisi ollut varsin tavallista. Ikävä kyllä kummassakaan taloudessa ei ollut yhtään ylimääräistä rahaa.
Puiden suojaamalla kukkulalla Sawlen ja St. Annin välillä sijaitsi kaunis elisabetinaikainen talo, Trenwith House. Siellä asuivat Francis ja Elizabeth Poldark, heidän kohta kahdeksanvuotias poikansa ja Francisin isotäti Agatha, joka oli elänyt jo niin kauan, ettei kukaan edes muistanut hänen tarkkaa ikäänsä. Siitä kolme mailia itään sijaitsi taloista pienin, Nampara: käytännöllinen yrjöjen aikakauden tyyliin rakennettu, joskin vielä osin keskeneräinen talo. Se oli omaleimainen ja viehätysvoimainen, ja samaa olisi kai voinut sanoa talon asukkaista. Namparassa asuivat Ross Poldark ja hänen vaimonsa Demelza sekä heidän juuri vuoden täyttänyt poikansa Jeremy.
Näistä kuudesta talosta kaksi ensimmäistä oli siis täynnä koiria ja vauvoja. Seuraavissa kahdessa olisi hyvin voinut järjestää kutsuja, mutta asukkailla ei ollut siihen intoa, jota puolestaan kahden viime mainitun talon asukkailta ei olisi puuttunut. Niinpä viidessä talossa hämmästeltiin kovasti kutsua, joka tuli toukokuussa 1792: John Trevaunance ilmoitti järjestävänsä päivällisjuhlat kuluvan kuun kahdeskymmenesneljäs päivä sen kunniaksi, että saisi kylään sisarensa ja parlamentissa Bodminia edustavan veljensä Unwinin.
Tämä vaikutti niin heppoiselta perusteelta järjestää juhlat vuosien hiljaiselon jälkeen, että kaikki alkoivat arvailla niiden todellista syytä. Demelza Poldarkilta kului vain hetki muodostaa näkemyksensä asiasta.
Kun kirje tuotiin, Ross oli uudella kaivoksellaan, jossa hän nykyisin vietti valtaosan vapaa-ajastaan. Demelza odotti kärsimättömänä hänen paluutaan.
Valmistellessaan kevyttä ateriaa – illallinen tarjoiltaisiin vasta kahdeksalta – hän pohdiskeli, miten heidän tuorein ja todennäköisesti viimeinen uhkapelinsä päättyisi. Wheal Leisure -kaivos, jonka Ross oli avannut kuuden yhtiökumppaninsa kanssa vuonna 1787, kukoisti edelleen; edellisvuonna hän oli kuitenkin myynyt puolet omistamistaan osakkeista ja sijoittanut rahat uuteen, huomattavasti edellistä epävarmempaan hankkeeseen.
Toistaiseksi päätöksestä oli seurannut vain harmia. Uusi, kahden redruthilaisen insinöörinuorukaisen rakentama pumppu oli toki valmis ja kaivoksen valtaus oli vahvistettu. Veden alta paljastuneista, kolmenkymmenen sylen syvyyteen tehdyistä tunneleista ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin aiempien kaivosmiesten jo valmiiksi tyhjentämät kuparisuonet. Eikä tuoreemmiltakaan louhintatasoilta neljän- ja viidenkymmenen sylen syvyydestä löytynyt malmi, jos sitä ylipäätään löytyi, ollut kovin laadukasta. Laite kyllä kykenisi pumppaamaan täydellä teholla, mutta ei ilman hiiltä, ja jollei tilanteeseen tulisi parannusta, pian koittaisi päivä, jolloin pumppu ruostuisi ja laaksoon laskeutuisi hiljaisuus.
Vilkaistessaan ulos ikkunasta Demelza näki, kun Ross saapui serkkunsa ja yhtiökumppaninsa Francisin kanssa puutarhan läpi. Hän huomasi heidän uppoutuneen keskusteluun, jonka aiheena ei kuitenkaan ollut uusi malmilöydös. Hän tapasi tarkkailla Rossin kasvoja tämän tullessa kotiin.
Demelza nosti syliinsä Jeremyn, joka kävelemistä harjoitellessaan oli vähällä vetää pöytäliinan kattauksineen lattialle, ja meni lapsi sylissä ulko-ovelle vastaan tulijoita. Tuuli pullisti hänen vihreäraitaisen, parkkumikankaisen leninkinsä helman.
Päästyään riittävän lähelle Francis sanoi: ”Demelza, sinä se et koskaan vanhene; näytät vieläkin seitsentoistavuotiaalta. En ollut ajatellut tulla tänään käymään, mutta hitto soikoon, että raikas ilma tekee terää. Kuppi teetä hyvässä seurassa olisi kai parasta lääkettä.”
”Oletko ensi kertaa ulkosalla? Toivottavasti et ole rasittanut itseäsi kaivoksessa”, Demelza sanoi.
”Toista kertaa. Enkä mennyt maan alle. Ross tutki kaivosta taas itsekseen, ei tosin yhtään aiempaa menestyksekkäämmin. Jeremylle on tainnut puhjeta muutama hammas lisää, viimeksi niitä oli muistaakseni vain kolme.”
”Seitsemän!” Ross sanoi. ”Liikut vaarallisilla vesillä.”
He nauroivat ja menivät sisälle. Jeremy piti huolen siitä, että sai olla huomion keskipisteenä teehetken alun, mutta hetken kuluttua rouva Gimlett tuli hakemaan pojan, jotta aikuiset saivat puhua rauhassa. Hiukan hengästyneenä ja vallaton kihara toisen silmän eteen valahtaneena Demelza kaatoi itselleen toisen kupillisen teetä.
”Onko vointisi todellakin paljon parempi?” hän kysyi Francisilta. ”Onko kuume jo kokonaan poissa?”
”Se oli vain influenssa”, Francis sanoi. ”Kaikkihan me siihen sairastuimme, minä tosin pahiten. Choake iski suonta ja lääkitsi minua kiinankuorella, mutta toivuin siitä huolimatta.”
Ross venytteli ja oikoi pitkiä sääriään. ”Miksi et kääntynyt Dwight Enysin puoleen? Hän on terävä, ajan tasalla ja seuraa tiiviisti myös tuoreimpia lääketieteen saavutuksia.”
Francis hymähti. ”Tom Choake on aina ollut apunamme hoitamassa sairauksia. Enkä usko, että lääkäreiden menetelmissä on paljon eroa. Sitä paitsi Enysillä taitaa olla kädet täynnä työtä vanhan John Elleryn kanssa.”
”Mikä häntä vaivaa?”
”Ilmeisesti hammassärky, kun kerran Enys kiskoi häneltä kolme hammasta juurineen niin kuin hänellä tapana on. Choakelle riittää pelkän hampaan irrottaminen, kuten tiedät. Mutta tällä kertaa jokin Dwightin hoidossa meni vikaan, eikä Elleryn hammassärky ole vieläkään hellittänyt.”
”Dwight vaikuttikin hieman huolestuneelta käydessään eilen”, Demelza sanoi.
”Hän ottaa epäonnistumiset aivan liian vakavasti”, Ross sanoi. ”Aika hankala juttu hänen ammatissaan.”
”Missä tahansa ammatissa”, Demelza sanoi vilkaisemattakaan miestään.
Francis nosti toista kulmakarvaansa ivallisesti. Katkaistakseen hiljaisuuden Demelza otti kirjekuoren takanreunukselta.
”Ross, saimme kutsun! Ajattele, tämmöisinä aikoina. Francis, saitteko tekin? Taitaa olla isot kekkerit tulossa. Pitääköhän meidän oikein pynttäytyä. Mitä mieltä Elizabeth on?”
”Tarkoitatko Trevaunancen päivällisiä?” Francis kysyi Rossin silmäillessä kutsua. ”Mekin saimme kutsun tänään. Ikääntyminen on löystyttänyt ukon kukkaronnyörejä. John Trevaunancen tuntien hänellä on kyllä jokin syy törsäilyynsä.”
”No niin, sitä samaa minäkin ajattelin”, Demelza sanoi.
”Mitä meinaatte?” Ross kysyi nostaessaan katseensa kutsukortista.
Francis vilkaisi Demelzaa, mutta näki tämän odottavan hänen vastaustaan. Hän naurahti. ”Minä ja vaimosi tuomitsemme turhan herkästi. Ray Penvenenin veljentytär, Caroline, sattuu olemaan perijätär. Unwin Trevaunance on jahdannut häntä jo kaksi vuotta. Ties vaikka viimein olisi tärpännyt.”
”En tiennytkään, että tyttö on palannut.”
”Uskoakseni hän tuli Oxfordshirestä viime viikolla.”
”Mutta jos juhlien tarkoitus on kihlauksen julkistaminen, eikö herra Penvenenin kuuluisi isännöidä niitä?” Demelza tuumi. ”Eikö se kuulu tapoihin? Ross, sinä lupasit ostaa minulle tapatiedon opaskirjan, mutta en ole vieläkään saanut sitä.”
”Et sinä semmoista tarvitse. Pidän vaimosta, jossa on muutakin kuin pelkkää pintaa ja hienostelevia käytöstapoja.”
”Ray Penvenen ei järjestäisi juhlia edes oman kihlauksensa kunniaksi, joten saatamme silti olla oikeilla jäljillä”, Francis sanoi.
”Kai te olette menossa päivällisille?” Demelza kysyi.
”Elizabeth näytti lämmenneen ajatukselle, kun iltapäivällä lähdin”, Francis totesi.
”Sikäli kuin ne kaksi mielivät avioon, heidän pitäisi toimia rivakasti. Jos Caroline Penvenen viipyy pitkään, voi se vaikuttaa Dwightiin huonolla tavalla. Olisi kaikille parasta, että hän ja Unwin päätyisivät yhteen”, Ross tuumi.
”Carolinen ja Enysin välillä oli kuulemma jotain, kun tyttö viimeksi oli täällä, mutta eiköhän Enys ymmärrä pysyä loitolla hänestä.”
”Minusta taas vaikuttaa siltä, että miehet eivät vaivaa päätään tuollaisilla ajatuksilla, jos nainen ei sitä tee”, Demelza sanoi.
Ross loi vaimoons...