Kansi
Jarkko Sipilän aiemmat kirjat:
Koukku (Book Studio, 1996)
Kulmapubin koktaili (Book Studio, 1998)
Kosketuslaukaus (Book Studio, 2001)
Tappokäsky (Book Studio, 2002)
Karu keikka (Book Studio, 2003)
Todennäköisin syin (Gummerus, 2004)
Likainen kaupunki (Gummerus, 2005)
Mitään salaamatta (Gummerus, 2006)
Kylmä jälki (Gummerus, 2007)
Seinää vasten (Gummerus, 2008)
Prikaatin kosto (Gummerus, 2009)
Katumurha (Gummerus, 2010)
Paha paha tyttö, Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä (Crime Time, 2010)
Muru (Crime Time, 2011)
Ei vasikka käskien laula (Crime Time, 2012)
Suljetuin ovin (Crime Time, 2012)
Rahan metsästäjät, Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson (Crime Time, 2013)
Valepoliisi (Crime Time, 2013)
Luupuisto (Crime Time, 2014)
Mies kuumasta (Crime Time, 2015)
Valheen kasvot (Crime Time, 2016)
Kirjoja on julkaistu myös pokkareina ja useamman romaanin kokoelmina sekä äänikirjoina.
Englanniksi:
Helsinki Homicide: Against the Wall (Ice Cold Crime, 2009, alkup. Seinää vasten)
Helsinki Homicide: Vengeance (Ice Cold Crime, 2010, alkup. Prikaatin kosto)
Helsinki Homicide: Nothing but the Truth (Ice Cold Crime, 2011 alkup. Mitään salaamatta)
Helsinki Homicide: Cold Trail (Ice Cold Crime, 2013, alkup. Kylmä jälki)
Helsinki Homicide: Darling (Ice Cold Crime, 2014, alkup. Muru)
Helsinki Homicide: Behind Closed Doors (Ice Cold Crime, 2015, alkup. Suljetuin ovin)
Helsinki Homicide: The American (Ice Cold Crime, tulossa 2016–2017, alkup. Valepoliisi)
Saksaksi:
Im Dämmer des Zweifels (Rowohlt, 2007, alkup. Kosketuslaukaus)
Die weiße Nacht des Todes (Rowohlt, 2007, alkup. Likainen kaupunki)
Italiaksi:
Morte a Helsinki (Aliberti Editore, 2011, alkup. Seinää vasten)
Nimiö
Jarkko Sipilä
Syvälle haudattu
Takamäki 17
Helsinki
Tekijänoikeudet
© 2017 Jarkko Sipilä
Kannen ulkoasu: Lasse Rantanen
Sisuksen ulkoasu: Tom Backström
Taitto: Noora Ohvo
Sähkökirjan taitto: Tero Salmén
ISBN 978-952-289-371-0
E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2017
Maanantai 18. syyskuuta
Luku 1
Maanantai, klo 20.50
Kuusitie, Meilahti
Henri Sinisalo vilkaisi vaivihkaa kaupan kassan suuntaan. Kuusitien Alepan tummatukkainen kassaneiti ei katsonut Sinisaloon päin, vaan hymyili isokokoiselle miehelle ja skannasi tämän ostoksia. Kello oli paljon, joten asiakkaita oli vain muutama.
Kolmekymppinen poplaritakkinen nainen meni jonon hännille. Hän oli ilmiselvästi ollut töissä myöhään, sillä kulki ainoana ostoskärryjen kanssa. Muilla oli vain korit.
Olutosastot sijoitettiin nykyisin kassojen tuntumaan. Tästäkin matkaa oli vain viitisen metriä. Sinisalo tiesi, että hänen selkänsä takana katonrajassa oli valvontakamera, mutta ei tällaisessa pikkukaupassa sitä muut olleet vahtimassa kuin kassa.
27-vuotiaan miehen pitkät, tummat hiukset olivat sekaisin ja naamalla näkyi viikon sänki. Farkut olivat rikkinäiset, eikä Sinisalon osalta ollut kyse muodista.
Juuri tällaisia tyyppejä myymäläetsivät seurasivat, vaikka varkaita oli kaikissa yhteiskuntaluokissa. Syrjäytynyt saattoi viedä euron suklaapatukan nälkäänsä, kun pukumies teki sen jännityksestä. Sinisalon motiivi oli jano.
Käden liike oli nopea ja kasipäkki Koffia sujahti löysän maiharin alle. Sinisalo laittoi sen vasten vasempaa kylkeä, jotta paketti ei olisi kassan puolella. Sitä piti silti puristaa vasemmalla kädellä tiukasti, ettei se näkyisi. Sinisalo tiesi kavereita, joilla oli takin sisällä koukku, johon oluet sai helposti ripustettua. Ehkä hänenkin pitäisi hankkia sellainen.
Uusia asiakkaita ei ollut tullut jonoon. Kärrynainen latoi ostoksiaan hihnalle ja hänen takanaan seisoi isompi mies. Oli aina parempi ohittaa kassa niin, että siinä oli muita.
Sinisalo päätti lähteä kohti kassaa. Hän joutui hieman nostamaan olutpakettia oikealla kädellä, kun se oli valahtaa puristuksesta.
Miestä ei jännittänyt, sillä kovempiakin juttuja oli tullut tehtyä. Hän ei kuitenkaan halunnut konfliktia, vaan kaljaa. Jos rahaa olisi ollut, hän olisi ostanut juomat.
Pikkukaupassa oli vain kaksi kassalinjaa ja ne oli sijoitettu vastakkain siten, että tilaa ohittaa oli hyvin. Sinisalo valitsi puolen, joka oli tyhjänä, ja käveli kassan ohi myyjää vilkaisematta.
Hän pääsi linjan kohdalle, kun nainen sanoi terävästi: – Pysähdy! Mitä sulla on takin alla?
– Ei mulla mitään…
Myyjä singahti kassan takaa odottamattoman nopeasti ja ehti ulko-ovelle ennen Sinisaloa. Kipakka nainen seisoi ulko-oven edessä kädet levällään. Muut asiakkaat seurasivat tilannetta vaitonaisina.
– Et maksanut ostoksia. Sulla on kaljaa takin alla, nainen sanoi.
Samassa olutpakkaus putosi kainalosta lattialle. Myyjä naurahti.
Sinisalo mietti mitä tehdä. Kyllä hän naisesta selviäisi. Kaljat piti saada. Hän kumartui nopeasti ja nappasi maasta sihisevän kaljapaketin – yksi tölkeistä oli rikkoutunut ja olutta valui norona lattialle.
– Et mene! nainen totesi terävästi. – Tai soitan poliisit.
Ei, Sinisalo ajatteli. Sitä hän ei halunnut. Muttei aikonut myöskään luopua kaljoista.
Päätös oli nopea. Sinisalo tönäisi vasemmalla kädellä naisen sivuun. Törkkäisy ei ollut kova, mutta myyjä joutui ottamaan pari sivuaskelta ikkunaa kohti.
Sinisalo vetäisi ovea, mutta samalla joku nykäisi häntä olkapäästä taaksepäin. Sinisalo pyörähti ympäri ja näki häntä itseään selvästi suurikokoisemman miehen. Harmaassa hupparissa oli nyrkkeilyklubin mainos.
– Pysy siinä, pölvästi, korsto murahti.
– Mitä sä nyt, Sinisalo henkäisi. – Ei nää sun bissejä oo.
Mies naurahti.
– Mulle on ihan sama pöllitkö kaljaa, mutta myyjiä et töni, mies murisi. – Vaimo tekee näitä hommia.
– Jos mä jätän nämä kaljat sitten… Sinisalo yritti. Korstoa vastaan hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia, joten pako ei ollut vaihtoehto.
– Odotetaan niitä poliiseja ihan rauhassa. Selvität tämän niille.
Sinisalo huomasi kassanaisen naputtelevan puhelintaan. Luuri nousi korvalle.
– Ryöstö Kuusitien Alepassa. Tänne tarvitaan partio äkkiä!
Tiistai 20. syyskuuta
Luku 2
Tiistai, klo 9.20
Pasilan poliisitalo
Pitkän hontelon miehen kaulassa roikkui siniharmaa poliisikortti. Miekkasymbolin, sirun ja valokuvan vieressä luki Jussi Mykkänen, vanhempi konstaapeli ja Helsingin poliisilaitos. Farkkuihin ja siniseen villatakkiin pukeutunut kolmikymppinen mies näytti murharyhmän käytävällä eksyneeltä. Hän pysähteli oville ja luki nimiä niiden pielestä.
Murharyhmä oli tosin vain väkivaltayksikön slanginimi. Organisaatiomuutos Helsingin poliisissa oli jatkuvaa. Nykyisin murharyhmän virallinen nimi oli Helsingin poliisilaitoksen vakavan rikollisuuden tutkintayksikön vakavat henkilöön kohdistuvat rikokset -toiminto. Vain harva murharyhmän poliisi viitsi opetella litaniaa, koska pian se muuttuisi taas.
Lopulta Mykkänen löysi pitkältä lasikäytävältä oikean nimen. Ovi oli auki, mutta hän koputti silti. Huoneessa oli neljä työpistettä, mutta vain kaksi oli varattuna.
– Mikko Kultaa etsin, mies sanoi. – Onkohan jompikumpi…
Tummatukkainen Anna Joutsamo pudisti päätään ja hymyili. – Mä en ole.
Komisario Takamäen ryhmän ykköstutkija oli pukeutunut ohueen mustaan villatakkiin ja valkoiseen t-paitaan. Kova työ oli tuonut muutaman uurteen naisen kasvoille.
– Mun vaisto sanoo samaa, Mykkänen totesi. – Tosin ei sitä näistä sukupuolista nykyisin voi olla mitenkään varma.
Huoneessa istuva kaksimetrinen vaalea mies käännähti tuolissaan. – Mä olen, paitsi jos olet ulosottomies.
Kulta huomasi saman tien poliisimerkin ja totesi anteeksipyytävästi: – No, et ole. Mutta joo, siis minä olen Kulta.
Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja harmaaseen paitaan, jonka hihat oli kääritty ylös.
Mykkänen esitteli itsensä ja kertoi olevansa päivittäisrikoksista.
– Ootko töitä hakemassa? Kulta kysyi.
– En. Vai onko paikkoja auki?
– Tuskin, vaikka pari ekstrakättä kyllä kelpaisi.
– Niin meillekin, Mykkänen sanoi. Päivittäisrikoksissa jutturuuhkat olivat melkoiset, tutkijoilla saattoi olla pöydällä satoja juttuja. Niille tehtiin sitten se mitä pystyttiin. Jos tekijää ei ollut tiedossa, tutkinta jätettiin tekemättä.
– No mitä asiaa? Kulta hymyili.
– Vähän erikoinen juttu. Ei ole tällaista tullut aiemmin vastaan, mies aloitti. – Mulla on kopissa kaveri, joka haluaisi jutella Joni Mannerhovin katoamisjutusta. Mulle nimi ei sanonut mitään, mutta katsoin koneelta, että Mikko Kulta on nimetty siihen tutkijaksi.
– Mikäs kaveri tämä on? Kulta kysyi.
Joutsamokin kiinnostui niin, että lopetti koneensa naputtelemisen. Mannerhovin tapausta oli selvitelty kolmisen viikkoa. Nuorehko mies oli kadonnut elokuun viimeisenä viikonloppuna.
– Sen nimi on Henri Sinisalo. Ryösti eilen Kuusitien Alepan. Tai siis yritti ryöstää.
– Huomasin tapauksen koneelta, Kulta sanoi. – Rutiinijuttu. Ilmeisesti.
Joutsamo naputteli nimen poliisirekisteriin. Sen takaa löytyi juttuja, muttei kovaa rikoshistoriaa, vaan pikemminkin juuri Alepasta kaljaa -tyyppiä.
– Joo, eihän siinä kukaan vahingoittunut, Mykkänen totesi ja vilkaisi ympärilleen. – Teillä taitaa olla eri kuviot täällä.
Kulta ohitti kollegan kommentin ja meni asiaan. – Mitä se tietää Mannerhovin katoamisesta?
– En tiedä. Ei suostunut sanomaan mulle, halusi puhua tutkijan kanssa. Niin… arveli, että Mannerhovi on tapettu.
Sinisalon saaminen kuulusteluhuoneeseen olisi kestänyt turhan kauan, joten Kulta suuntasi Pasilan poliisitalon poliisivankilaan.
Sinisalo ei ollut tutkintavanki, vaan vasta pidätetty. Jostain syystä hänet oli siirretty alakerran sumpusta poliisivankilan puolelle. Ehkä putkassa oli ollut täyttä. Hänet oli otettu kiinni kuitenkin myöhään edellisiltana.
Kopissa istuva vartija päästi Kullan käytävälle, jonka karuutta loisteputkien kylmä valkoinen valo korosti. Harmaaksi maalattua betoniseinää ja järeitä sinisiä metalliovia oli kymmenkunta käytävän molemmin puolin. Tämän paikan ei ollut tarkoituskaan näyttää viihtyisältä.
Jokaisessa ovessa oli salpojen lisäksi tirkistysaukko ja luukku, jonka kautta ruokaa saattoi antaa ovea avaamatta.
Tutkintavangit istuivat näissä kopeissa käytännössä koko päivän. Rutiinin rikkoivat vain tunnin mittainen ulkoilu poliisitalon katolla kanahäkissä ja mahdolliset kuulustelut. Aikanaan täällä oli säilytetty huumejuttujen tutkintavankeja kuukausikaupalla, kunnes YK:n kidutuksenvastainen komitea puuttui asiaan. Nyt pidempiaikaiset tutkintavangit siirrettiin useimmiten Vantaan vankilaan.
Kuutoskopin muovitauluun oli kirjoitettu sinisellä tussilla Sinisalo. Kulta väänsi oven auki.
Koppi oli pieni: kaksi kertaa neljä metriä. Sänky oikealla ja vasemmalla pieni pöytä ja tuoli. Niin sänky kuin muutkin kalusteet olivat osa sellin betonirakenteita, eikä niitä voinut siirtää.
Oven pielessä sängyn päädyssä oli metallinen vessanpönttö. Takaseinän yläreunassa oli pieni kalteri-ikkuna.
Sinisalo oli makaamassa sängyllä ja nousi istumaan, kun ovi avautui ja Kulta astui sisään. Kulta haistoi hien, muttei voinut päätellä lähtikö haju Sinisalosta, se oli niin pinttynyt selliin. Varmaa oli kuitenkin, että vanhan viinan aromi tuli Sinisalosta. Poliisitalon vakiohaalareihin pukeutuneen miehen hiukset olivat sekaisin ja muutenkin hän vaikutti pöllämystyneeltä. Alepa-ryöstäjän prototyyppi, Kulta ajatteli.
– Halusit tavata, hän totesi ja esittäytyi.
– Joo, tota… niin, mies sanoi. – Melkein nukahdin tossa.
– Mikäs sitä täällä nukkuessa. Ei juuri muutakaan tekemistä ole. Ei mene päivä hukkaan.
Kulta huomasi Sinisalon tärisevän hiukan. Mies pyyhkäisi hiuksiaan kasvoilta ja raaputti parransänkeä.
– Ei sulla viinaa ole? Sinisalo kysyi.
– Ei tullut mukaan.
– Voisitko hakea? Nyt maistuisi kylmä kalja.
Kulta istui penkille. Välimatkaa oli reilu metri. – Kuulehan nyt Henri, miksi sä halusit ryöstää sen Alepan?
– Siitä mun pitikin jutella. Ei se mikään ryöstö oikeastaan ollut. Muutama kalja.
Kulta tiesi rekistereistä, että Sinisalolla oli useampi ehdollinen tuomio alla. Tuomio ryöstön yrityksestä veisi todennäköisesti miehen linnaan pariksi kuukaudeksi.
– Ryöstön yritykseksi se on rikosilmoituksessa kirjattu, koska käytit väkivaltaa.
– Mutta ehkä siitä voisi vielä neuvotella, jos mä kertoisin teille Jontusta, Sinisalo sanoi. – Mä luulen, että voisi kiinnostaa.
– Mannerhovista?
– Niin, Jontusta.
– Missä se on? Kulta kysyi.
Sinisalo pudisti päätään. – Sitä en tiedä.
– No, mitä sä tiedät siitä?
Sinisalo terävöityi. – Mä voin kertoa, jos siitä ryöstöstä vois tinkiä.
Kulta katsoi Sinisaloa silmiin. Bluffasiko pikkurosvo? Ainakin tämä oli tiennyt Joni Mannerhovin lempinimen.
– Onko Mannerhovi sun kaveri?
– Mä tunsin sen kyllä. Se liikkui aika paljon stadissa. Saattoi joskus heittää mulle safkaa, jos ruokakuljetuksista jäi yli.
Kulta tiesi, että Mannerhovi oli ajanut KTK:n pakettiautoa, joten tämäkin yksityiskohta täsmäsi.
– Mitä sä tiedät siitä?
Sinisalo kallisti päätään. – Se diili…
– Ei me voida diilejä tehdä pelkän olettamuksen varassa. Pomo nauraa mulle, jos tällä tiedolla lähden ehdottelemaan jotain kuviota. Kerro nyt mitä sulla on.
Kulta tiesi hyvin, ettei poliisi tekisi mitään diiliä Sinisalon kanssa, mutta tällaisissa tapauksissa rikosnimikkeet olivat aina tulkinnanvaraisia.
– No, Sinisalo sanoi ja arpoi hetken. – Mulla on Jontun kännykkä. Se jätti sen mulle sinä iltana kun se katosi.
– Jätti sulle?
– Niin.
– Miksi?
– En tiedä, Sinisalo sanoi kohauttaen olkapäitään.
– Missä se laite on? Kulta kysyi ääni terävöityen. Puhelin voisi todella viedä katoamistutkintaa eteenpäin. Etenkin, kun kyse ei ehkä ollut ihan tavanomaisesta katoamisesta.
Sinisalo virnisti, varovaisesti tosin. – Käy juttelemassa sen pomosi kanssa.
Kulta istui työhuoneessa tietokoneensa ääressä, komisario Kari Takamäki oli kumartunut hänen taakseen.
Takamäki oli parikymmentä vuotta Kultaa vanhempi. Viidenkympin raja oli ylittynyt muutama vuosi sitten, mutta juoksuharrastus piti komisarion kunnossa. Posket olivat kuopalla ja tummat hiukset hieman harmaantuneet ohimoilta. Sinisen kauluspaidan ylänappi oli auki.
Kulta liikutti hiirtä valvontakameravideon alalaidassa ja löysi oikean kohdan. Videon hän oli saanut muistitikulla Mykkäseltä.
– Tästä se alkaa.
Videon laatu oli erinomainen, mutta ääntä siinä ei ollut. Se oli kuvattu ulko-oven suunnasta kassoja päin.
Kulta osoitti kassoja lähestyvää miestä sormellaan. – Tämä on Sinisalo.
Maiharimies näytti epävarmalta, kun hän ohitti jonon kassojen välistä. Myyjän suu liikkui, mutta mitään ei kuulunut. Nainen nousi nopeasti kassan takaa ja ryntäsi Sinisalon eteen ulko-ovelle.
Kulta hymähti, kun lyhyen sananvaihdon jälkeen olutpakkaus putosi varkaan takin alta. Sinisalo koppasi sen ja tönäisi naista samalla, kun yritti poistua. Pako katkesi siihen kun isokokoinen mies otti karkulaista olkapäästä kiinni.
– Tällainen ryöstö, Takamäki totesi ja pyysi Kultaa pyörittämään videon vielä uudestaan. Se katsottiin ilman, että kukaan sanoi mitään.
Takamäki koppasi Suhosen tyhjän tuolin ja rullasi sen keskemmälle huonetta, niin että näki sekä Kullan että Joutsamon.
– Anna, oletko nähnyt tämän?
– Joo, Joutsamo vastasi ja lopetti tietokoneen selaamisen.
Kulta siteerasi rikoslakia pöydällään olevasta lakikirjasta:
– Joka käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla välittömästi käyttää sellaista väkivaltaa toisen hallusta anastaa tai ottaa luvattomasti käyttöön toisen irtainta omaisuutta…
– Väkivaltaahan on se tönäisy, mutta… Joutsamo totesi jättäen lopun ilmaan.
Takamäki nyökkäsi. – Niinpä. Mikko, lue se neljäs momentti siitä.
– Tota, joo tämä kohta varmaan… Ellei tässä pykälässä tarkoitettu teko, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen vähäisyys tai muut tekoon liittyvät seikat, ole kokonaisuutena arvostellen vakava, ei rikoksentekijää tuomita ryöstöstä, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää.
– Mitäs mieltä olet? Takamäki kysyi. – Oliko tuo kokonaisuutena arvostellen vakava?
– Eihän se nyt varsinaisesti ollut. Ehkä jos myyjä olisi lentänyt päin ikkunaa, niin silloin. Puukolla uhkaamisesta nyt puhumattakaan.
Takamäki pudisti päätään. – Joku nuori ja kokematon syyttäjä voisi ajaa ryöstösyytettä, mutta Helsingissä ei ole sellaista tuomaria, joka tuon ryöstön yritykseksi katsoo.
– Niinpä, Joutsamo totesi.
– Eli silloin ei varmaan poliisinkaan kannata sitä sellaisena tutkia, vaikka tilastoissa jäykemmät rikosnimikkeet aina näyttävät paremmilta. Kuka tässä on tutkinnanjohtajana? Takamäki sanoi.
Kulta katsoi koneelta. – Tällainen komisario kuin Mauri Immonen päivittäistutkinnasta. Mä en kyllä tunne ollenkaan.
– Mä tunnen ihan hyvin. Ollaan oltu samoilla kursseilla aikanaan. Maukka siirtyi Helsinkiin puolisen vuotta sitten Kotkasta. Järkimiehiä. Mä voin soittaa sille ja kertoa taustan. Ymmärtää kyllä, jos vaihdetaan nimikkeeksi näpistys ja lievä pahoinpitely… tai ehkä järjestystä ylläpitävän henkilön vastustaminen.
– Eli tehdään diili tämän Sinisalon kanssa? Kulta kysyi.
Takamäki hymähti. – Ei me diiliä tehdä, vaan annetaan sen ymmärtää, että tehdään diili.
– Poliisieettisesti tuo onkin parempi vaihtoehto, Joutsamo sanoi.
– Ei vain eettisesti, vaan lainkin nojalla, Takamäki kuittasi. – Ehkä joskus aikanaan on voitu katsoa juttuja sormien läpi, mutta nykyisin se on aika vaikeaa… Mikko, nyhdä siitä Sinisalosta kaikki irti mitä saat ja katsotaan tilannetta sitten porukalla.
– Tuota, Joutsamo aloitti, – jos rikosnimikkeet vaihtuvat näpistykseksi ja lieväksi pahoinpitelyksi, meillä ei kyllä enää ole perusteita pitää Sinisaloa kopissa. Kiinniotto saa kestää maksimissaan 12 tuntia, jos pidättämisen edellytyksiä ei ole. Se on täynnä ja Sinisalo pitäisi vapauttaa.
Joutsamo oli oikeassa.
– Byrokratia vie aikansa, Takamäki lausui. – Toistaiseksi tämä on ryöstön yritys. Kuulustellaan mies ja päätän sitten nuo rikosnimikkeet. Eli pysyy kiinniotettuna siihen saakka, kunnes puhelin on meillä.
– Sä olet komisario, Joutsamo sanoi. – Mä olen vaan ylikonstaapeli.
Takamäki naurahti. – Ja sitä paitsi, tämän uuden tiedon valossa hän on myös viimeinen meidän tiedossa oleva henkilö, joka on nähnyt Joni Mannerhovin hengissä. Tee siitä kunnon kuulustelu.
Luku 3
Tiistai, klo 11.15
Hakamäentie, Ruskeasuo
Tuulilasinpyyhkijät siivosivat sadepisaroita auton ikkunasta. Taivas oli harmaa, eikä auringosta ollut tietoakaan.
– Koska mä pääsen pois? Sinisalo kysyi.
Hän istui apukuskin paikalla valkoisessa, poliisin siviilimallisessa Ford Mondeossa. Kulta ajoi Hakamäentietä länteen. Pikkukehä yhdisti Helsingin itäisen ja läntisen puolen.
Nelikaistainen tie sukelsi muutaman sadan metrin mittaiseen tunneliin, joka alitti Mannerheimin. Suunta oli Niemenmäkeen, jossa Sinisalo oli kertonut asuvansa. Paikka sijaitsi Haagan ja Munkkivuoren kainalossa läntisessä Helsingissä.
– Mihin sulla on kiire? Mikko Kulta kysyi.
– No, ei nyt sinänsä mihinkään.
– Byrokratia vie aikansa, Kulta siteerasi Takamäkeä. – Mutta eiköhän se tänään onnistu. Ei tarvitse toista yötä kopissa viettää. Mun pitää vielä kuulustella sut liittyen siihen puhelimeen. Eli haetaan puhelin ja palataan Pasilaan.
– Heitätkö mut sitten takaisin kotiin?
– Joo, voin vaikka heittää, Kulta vastasi. Sinisalolle kannatti olla vähän mieliksi, jotta hän kertoisi kaiken tietämänsä.
Tunnelin jälkeen tie leveni kolmeen kaistaan. Vaistomaisesti Kulta vilkaisi Haagan paloaseman suuntaan. Hän teki sen tässä kohtaa aina.
Punaiset autot olivat lasiovisissa talleissa valmiina lähtöön vastikään yli kymmenellä miljoonalla remontoidussa tiilitalossa. Joskus nuorempana hän oli ajatellut palomiehen uraa, mutta päätyi sitten poliisiksi.
Pelastuslaitos oli niitä harvoja viranomaisia, jonka alueellista verkkoa Helsingissä ei ollut supistettu. Poliisiasemiakin oli aikanaan ollut ympäri kaupunkia, mutta nyt koko toiminta oli käytännössä keskitetty Pasilaan.
Terveyskeskuksia ja sairaaloitakin oli suljettu, mutta paloasemat jatkoivat entisellään. Syy oli yksinkertainen: asuntopalossa jokainen minuutti ratkaisi. Oli parempi pitää paloasemia ympäri kaupunkia kuin sammuttaa asuntopalojen sijaan kerrostalopaloja.
Poliisipuolellakin tämä alueperiaate oli joskus toiminut hyvin, mutta säästösyistä siitä oli luovuttu. Enää ei kyllä sitten tutkittu murtoja vaan murtosarjoja.
Kulta valitsi vasemmanpuoleisimman kaistan. Lapinmäentielle kääntyvissä liikennevaloissa oli pientä jonoa.
– Mä luulen, että se on tapettu, Sinisalo sanoi yllättäen.
– Mannerhovi? Millä perusteella niin uskot?
– Kun siitä ei ole kuulunut mitään.
Kulta ei sanonut mitään, vaan antoi hiljaisuuden painostaa Sinisaloa puhumaan lisää.
– Jos se olisi hengissä, niin varmaan olisi ottanut yhteyttä.
Auto kääntyi valoista vasemmalle. – Mutta jos on tehnyt itsarin?
– Miksi ihmeessä olisi?
– Entä yliannostus?
Sinisalo pudisti päätään. – Ei se käyttänyt mitään suonensisäisiä aineita… Pilvi ja viina riitti.
– Diilasiko Jonttu pilveä? Kulta kysyi. Siitäkin voisi löytyä syy katoamiseen.
– Ei varsinaisesti. Joskus saattoi gramman kaupata kaverille, niin kuin kaikki muutkin.
Lapinmäentie mutkitteli kerrostalojen välistä notkelmaan, jossa oli puistoa molemmin puolin. Kulta muisti jonkun vuoden takaisen murhan, jossa moottoripyörällä ajanut mies ampui miehen avomersuun tässä paikassa. Teot ja paikat jäivät aina mieleen.
– Onnettomuus? Tai jos se halusi vain kadota, vaikka velkojen takia?
– Mannerhovi ei ollut mikään gangsteri. Eihän se nyt ihan puhtoinen ollut, mutta mun käsityksen mukaan sillä ei ollut mitään pelättävää. Tai ei se ainakaan pelännyt, kun sen puhelimen antoi mulle.
– Miksi se sitten antoi sen?
Sinisalo naurahti. – Kuten mä siellä sellissä sanoin, en kysynyt. Eikä se nyt niin poikkeavaa ole.
– Miten niin?
Autot etenivät mutkaista Lapinmäentietä hitaasti. Jono pysähtyi välillä kokonaan liikennevalojen takia. Katu oli aina päivisin tukossa.
– Jos sillä oli jotain hämäräjuttuja, Sinisalo sanoi. – Jos joku menee… enkä nyt sano, että Jonttu olisi mennyt, kun en tiedä… vaikka murtokeikalle vähänkin syrjäisempään paikkaan, niin ensimmäiseksi kytät katsoo tukiasemasta keitä siellä on ollut.
– Ei ensimmäiseksi, Kulta totesi. – Ensin katsotaan valvontavideot, sormenjäljet ja DNA:t, teletiedot vasta neljänneksi.
– Mutta tapettu se on. Siitä oon aika varma. Se on vaan sellainen fiilis, tajuutko?
Kulta käänsi Mondeon Pohjolan entisen pääkonttorin kulmalta vasemmalle Niemenmäentielle. Tie nousi aluksi ylämäkeen. Vasemmalla oli pusikkoa ja oikealla nousi vaalea kahdeksankerroksinen talo.
Auto jatkoi vielä muutaman sata metriä. Niemenmäentie kuutonen oli pitkä vaakamallinen kerrostalo kuusikymmentäluvun alusta. Siihen aikaan talojen katutasoon rakennettiin vielä autotalleja. Kerroksia oli niiden päällä neljä.
– Eka rappu, Sinisalo ilmoitti.
Kulta ajoi auton aivan sen eteen ja nakkasi oven sivutaskusta parilla leimalla varustetun ”Virka-ajossa” -kyltin ikkunaan.
– Myytkö ton kyltin mulle? Sinisalo kysyi. – Tiedän pari kaveria, jotka maksaisivat aika hyvin siitä, että saisivat parkkeerata mihin huvittaa.
– Onko sulla rahaa? Kulta kysyi noustessaan autosta.
– Ei, Sinisalo vastasi.
Alaovella Kulta antoi Sinisalolle tämän oman avainnipun. Sinisalo empi hetken ennen kuin työnsi avaimen lukkoon.
– Tota, jos sä venaat tässä alhaalla, niin mä kipaisen hakemassa sen puhelimen.
– Ei se nyt oikein käy.
Sinisalo avasi oven ja meni edellä. Rappu oli täysin tavanomainen. Osoitetaulu, hissi ja portaikko. He nousivat portaita yhden kerroksen ja tulivat asunnon ovelle.
– Onko sun kämppä?
– Näytänkö asuntosäästäjältä? Sinisalo kysyi.
Kulta tuhahti. – Tarkoitin lähinnä että asuuko täällä muita.
– Ei. Ihan mulle sossut on tän luukun antanut.
Sinisalo pyöräytti avainta lukossa ja astui sisään. Kulta seurasi.
Kämppä oli parinkymmenen neliön yksiö. Jotenkin se muistutti Kullan mielestä poliisivankilan selliä sillä erolla, että seinät olivat vaaleat ja ikkuna isompi. Vessa oli heti vasemmalla ja asunto aukeni suoraan eteen. Sänky, pöytä, pari tuolia ja vaatekaappi.
Huonekalut oli haettu kierrätyskeskuksesta tai sitten ne olivat sinne matkalla, Kulta ajatteli. Ummehtunut haju sopi asuntoon myös, mutta mikään pahemman luokan narkkikämppä se ei ollut. Lattioilla ei ollut roskia tai pulloja, eikä kämpässä ollut kymmentä maastopyörää.
Ei myöskään Joni Mannerhovin ruumista missään.
Sinisalo seisoi yksiössä Kullan ja ikkunan edessä olevan pöydän välissä. – Mihinköhän mä sen laitoin? Varmaan tonne kaappiin…
Sinisalo ikään kuin ohjasi Kultaa kaapin suuntaan ja yritti koko ajan peittää Kullan näkökenttää pöydälle päin.
Tämä vaikutti oudolta ja Kulta siirsi Sinisalon sivuun. Pöydällä oli tuhkakuppi ja siinä puoliksi poltettu marisätkä.
Kulta katsoi Sinisaloa ja huokaisi syvään.
– Etsi se puhelin nyt äkkiä. Ei tässä mitään kotietsintää olla tekemässä.
Sinisalo penkoi kaappia ja löysi laitteen: valkoinen Samsungin A5-puhelin.
Kulta kaivoi takkinsa taskusta minigrip-pussin. – Pudota se tuonne.
Sinisalo katsoi Kultaa huolestuneensa. – Siinä on mun sormenjäljet.
– Mä tiedän. Meitä kiinnostaa onko siinä Mannerhovin jälkiä.
– Entä jos ei ole?
Kulta kohautti olkapäitään. – Varmaan on sitten vaikeampi todistaa, että se on oikeasti Mannerhovin puhelin. Mutta saattaahan siellä olla jotain selfieitä, jotka helpottaa.
– En ole sitä avannut, joten en tiedä.
– Onko täällä muita Mannerhovin tavaroita?
Sinisalo pudisti päätään.
– Lähdetään poliisitalolle, niin kuulustelen sut vielä tästä puhelimesta ja Jonin tapaamisesta.
Luku 4
Tiistai, klo 14.55
Pasilan poliisitalo
Takamäki ja Joutsamo istuivat kahdestaan murharyhmän parinkymmenen hengen palaverihuoneessa kupit edessään. Takamäellä oli kahvia, Joutsamolla teetä.
Kulta oli vienyt Sinisalon kuulustelun jälkeen Mannerhovin puhelimen tekniikkaan ja jäänyt odottelemaan ensitietoja puhelimesta. Poliisin tekniikassa työskenteli spesialisteja, jotka osasivat avata ja purkaa tiedot lukituistakin puhelimista.
Neuvotteluhuonetta käytettiin – jos kiireisiä juttuja ei ollut päällä – myös lounastilana. Päädyssä oli tiskiallas, jääkaappi ja mikro. Huoneessa oli myös iso valkoinen tussitaulu, tietokone, tulostin ja televisio, jolla sai tarvittaessa kuvaneuvotteluyhteyden esimerkiksi käräjäoikeuteen. Ikkunat aukesivat Pasilan poliisitalon sisäpihalle.
Sinisalo oli päästetty kuulustelun jälkeen lähtemään ja Takamäki oli muuttanut tietokoneella Alepan tapauksen rikosnimikkeet. Se olisi nyt sakkojuttu.
Takamäki oli ilmoittanut Suhoselle, että tämä voisi myös tulla palaveriin. Miestä ei kuitenkaan näkynyt, tosin kello oli vasta viittä vaille.
– Vähiin menee meidän resurssit, Joutsamo hymähti.
– Niin, onhan meitä ollut joskus enemmänkin, mutta voi tätä katsoa toisestakin näkökulmasta.
– Mitä meinaat? Joutsamo ihmetteli.
– Monella alalla on ollut koko ajan yt-neuvotteluja ja isojakin irtisanomisia. Määräaikaiset ja epävarmat työsuhteet lisääntyvät koko ajan. Miten meillä poliisissa? Ei ole ollut yyteitä ja vain ani harva on määräaikaisella pestillä, eikä heistäkään moni joudu lähtemään, koska kiertoa on. Vertailujen perusteella palkka lisineen on ihan kohtuullinen.
– No joo, Joutsamo sanoi.
– Eikä siinä kaikki. Työterveyshuolto pelaa ja vanhemmat poliisit tarkastetaan joka vuosi. Koulutus tulee talon puolesta. Poliisitaloista löytyy hyvät kuntosalit ja ampumaradat. Työsuhde-etuna saadaan Smartum-kortit, joilla pääsee uimaan tai teatteriin. Poliisitalot ovat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa ja kyselyjen perusteella johtamisjärjestelyt ovat vähintään tyydyttäviä. Työturvallisuudestakaan ei tingitä ja uusia laitteita ja vekottimia hankitaan koko ajan hintaan katsomatta. Selkäsairaskin saa vaikka sähköllä nousevan työpöydän.
Takamäen purkaus veti Joutsamon hiljaiseksi.
– Kannattaa katsoa kokonaisuutta, Takamäki lisäsi lopuksi. – Tarkoitan vaan, että ei ne asiat niin huonosti poliisissa ole.
Suhonen tuli sisään kesken kaiken.
– Ai mitkä asiat ei ole huonosti, hän kysyi. Nelikymppisellä miehellä oli yllään farkut ja musta nahkatakki. Mustat hiukset oli vedetty ponnarille taakse ja poskia peitti parin päivän sänki.
Atarimies muistutti enemmän rosvoa kuin poliisia, vaikka raja välissä oli toisinaan epäselvä, pukeutumisessakin.
– Et halua tietää, Joutsamo vastasi.
– Joskus kannattaa katsoa hyviä puolia omasta työpaikastaan, Takamäki totesi. – Eikä aina valittaa.
– On ilo ja etuoikeus palvella poliisina, Suhonen sanoi ja hymyili. Hän nosti kätensä pystyyn ja siteerasi poliisin eettistä valaa. – Noudatan esimiesteni käskyjä ja olen valmis kohtaamaan poliisin ammattiin liittyvät vaarat…
Suhonen kaatoi kahvia ja puhui ikään kuin vain Joutsamolle.
– Niillä on varmaan ollut jotain johtamiskoulutusta, Suhonen huomautti ja iski silmää.
– Missä oot ollu koko päivän? Joutsamo kysyi.
– Etsittiin erityistutkinnan kavereiden kanssa sitä Herttoniemen törkeästä pahoinpitelystä epäiltyä Rantasta, Suhonen kertoi.
Juttu oli tullut Takamäen ryhmälle viikko sitten. Parikymppinen kaveri oli piesty henkihieveriin metroaseman edessä. Tapaus oli tallentunut videolle ja tekijä tunnistettu.
Joutsamo oli käynyt sairaalassa katsomassa uhria. Käynnit muuttivat aina väkivaltatapaukset todellisiksi. Tämä pahoinpitelyn uhri oli maannut letkuissa sängyssä. Opiskelijapojalla ei ollut väkivaltataustaa, eikä selvityksissä ollut paljastunut mitään syytä miksi hänet oli hakattu.
Jostain syystä hänen elämänsä oli tuhottu. Ilmeisesti vain väärä paikka ja väärä aika. Sattuma oli julma.
Leuka oli murtunut parista kohtaa, silmänpohjassa oleva murtuma ja iskut siihen olivat saaneet posken turpoamaan kaksinkertaiseksi. Aivovamman vakavuus oli vielä epäselvää.
Hän ei ollut kyennyt puhumaan, mutta Joutsa...