Kansi

Etusivu

KATJA KETTU

Kätilö

ROMAANI

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38652-1

© Katja Kettu 2011

Kannen kuva: Mia Selin / Solar Films Inc.

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Esipuhe

Tässä teoksessa esitetyt päiväkirjat ja merkinnät ovat aikalaistensa tekemiä. Ne on allekirjoittanut saanu haltuunsa kurbitsimaalatun arkun mukana 1985. Selvyyden vuoksi on mainittava, että Kuolleen Miehen vuonolta lähetetyt viestit ovat kahtalaisia. Peitenimi Redhead viittaa Gestapon ja Kolmannen Valtakunnan Turvallisuusvirasto RSHA:n yhdyshenkilölle lähetettyihin viesteihin, kun taas Valaanpyytäjä Liittoutuneitten tiedusteluorganisaatio SOE:n (SPECIAL OPERATIONS EXECUTIVE) signaaleihin. Yhteydenpito lienee siis tapahtunut ainakin kahden toisilleen vihamielisen tiedusteluosapuolen kanssa. Sen sijaan Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatiolle NKVD:lle lähetettyjä viestejä ei ole säilynyt.

Tekstissä esiintyvän Kuolleen Miehen vuonon sijainnista on epäselvyyttä. Osa koordinaateista viittaa Ifjordin länsipuolelle, osa Varangin vuonolle tai lähelle Kirkkoniemeä. Kyseessä lienee ns. Struven paradoksi, pohjana Herr Friedrich Georg Wilhelm Struven mittaukset akselilla Mustameri–Jäämeri. Jäämerelle Struven retkikunta saapui vuonna 1855. Tutkimusmatkan tarkoitus: selvittää maapallon tarkka koko sekä todistaa, että maapallo on navoiltaan litistynyt. Struven ketju muodostuu 258 peruskolmiosta ja 265 peruspisteestä Norjan, Ruotsin, Venäjän, Baltian, Moldovan ja Ukrainan alueella. Poikkeuksellisen voimakkaan magneettisen säteilyn vuoksi itäisen Ruijan ja Finnmarkin vuonojen mittalukuihin tuli usean kymmenen asteluvun heitto: ”Pahoin pelkään että siellä… maailman laidalla on kolkka, jota ei ole merkitty millekään kartalle. Siellä maan ääri on paljas ja valkoinen ja siihen valkoiseen pyrkivät kaikki nyt.”

HELENA ANGELHURST

Sammatissa, 08.05.2011

Ensimmäinen osa

Kuolleen Miehen merkinnät

09.06.1944

Rakas tyttäreni,

toivon että annat minulle anteeksi. Seison kalliolla ja katselen merta samassa painaumassa jossa ensi kertaa näin valaat. Siitä on nyt neljä vuotta, kaksi kuukautta ja viisi päivää. Ne lipuivat vuonolle kuin suuret, leikkisät saaret. Lauloivat illalla minut uniin, jotka ovat olleet minulle täällä todellisempia kuin päivissä venkuava sumuharso. Unissani minua odottaa sinun valkokaulainen äitisi, ainoa jota koskaan olen rakastanut.

Lataan Mauseriani. Ei ole enää muuta tehtävää. Olen valmistellut kaiken tulijoita varten. Kurbitsimaalatussa arkussa kaksikymmentä vihkoa, niissä tiedot ja koordinaatit.

Kun nyt sytytän ensimmäiset sauhut ja vedän sisään maailman väkevää henkeä, en ole surullinen.

Jos vain tietäisin, kuka sieltä lähetetään. SOE:n mies, Kauppias tai Hyyryläinen? NKVD:n desantti? Punapää vai joku muu Gestapon miehistä? Sillä nyt tiedän varmasti sen, mitä olen pitkään aavistellut. Tätä vuonoa on alettu kutsua Kuolleen Miehen vuonoksi hyvissä ajoin. Luulin, että se on Liittoutuneitten varotoimi lappalaisten varalle. Nyt ymmärrän, että Kuollut Mies tulen olemaan minä.

Lokakuu: Kuolleen Miehen vuono, 1944

LOKAKUU: Kuolleen Miehen vuono, 1944

Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se. Kumpaakin olen tässä maailmanpaloon hukkuneessa elämässäni antanut, elämää ja kuolemaa vastavuoroin, enkä tiedä johtuuko elämäni kulku tämän ajan rummutuksesta vai siitä, että Herra sen perimmiltään tällaiseksi on tarkoittanut. Tämä kyky on ristini ja pelastukseni, taakkani ja tuomioni ja määrännyt elolleni mutkaisen polun kauas kotoani ja sinusta, rakkaani. Raapustan näitä muisteloitani Ifjordin länsipuolella sijaitsevassa vuonokkeessa. Talvi ei ole vielä saapunut tänne Jäämeren rannalle, vaikka onkin lokakuu. Ilma on kohmeista hiliä. Maa sinisenmustaa ja taivaasta rypistää Jumalan otsa.

Kuten tiedät, pahainen ja oppimaton kätilö olen, mitätön ja karheasieluinen. Kaiken tietämäni olen oppinut sodan viime kuukausina mulkun ja verisen mullan kautta. Sen tiesin ennestään, että syntymän hetkellä pääsee meistä kaikista välilihanmakuinen parku. Nyt tiedän, että eläessä ehtii meistä kaikista monta kyyneltä vierua, monta porua ja itkuvirttä ulvotella ja että ihminen itkee niin juoksuhaudassa kuin Wehrmachtin esikunnassakin, Kuolajärven Motti-teltoissa, vähän väliä, joskus iloonsa ja joskus suruunsa ja joskus malkaa silmässään tai kiväärinpiippua ohimollaan muuten vain, ja sillä kyynelen mitalla on jokainen tällä pallolla kituvainen Jumalan edessä kelvollinen elämään. Minäkin itken, vaikken vielä tiedä mitä. Itseänikö itken vai sitä, etten tiedä mille puolelle sotaa olen joutunut. Sillä nyt on suomalainen vastoin rusakonluontoaan käynyt saksanhukan kimppuun ja tätä tiehensä kurmoottaa, ja kun samaan aikaan ryssänkarhu tekee harmaanhajuisia hyökkäyksiään Varangista ja Petsamosta käsin, niin mitä suurin epävarmuus Lapinmaassa vallitsee. Jokainen näillä kairoilla itkee, suojeluskuntalainen petettyä aatettaan, jääkäri vaihdelottansa maassa maatuvia, vielä eilen vauvanlihaa hölskyneitä reisiä ja kanttiinimansikka sotilaskodin ikkunassa hyrrännyttä olkiperäistä himmeliä. Vain kommunisti riemuitsee samalla kun itseään ulospuskee lantakupasta niinkuin karvaisesta ryssäemon kohdusta, mutta kyllä niistäkin vielä parku nostetaan, sillä vain yhden ihmisen olen eläissäni tavannut, joka ei itkuun ole kyennyt. Hän on ystävämme Herman Gödel, mies jonka kouriin tarttui kulta ja kunnia kuin mateen mustaan kylkeen kun se pohjavesistä nostetaan Luojan ilmaa haukkomaan. Hänestäkin minun pitää sinulle vielä kertoman, mutta myöhemmin. Nyt en vielä jaksa. Tänä iltana maailman sinituhka leijailee vuonon yllä ja sotakoirani Hilma kiehnää jaloissani turvaa hakien. Olen päättänyt: kaikesta minun pitää sinulle kertoman ja puhtaaksi tuleman. Olen jättänyt paikkani Kolmannen Valtakunnan palveluksessa ja luopunut lihaisasta elämästäni tehdäkseni tiliä itseni ja Herrani kanssa. Nyt vihdoin tartun tähän luotiperäiseen mustekynään, joka on lojunut jo päiviä vahakantisen vihkoni vieressä.

Tiedän että olet täällä jossain, Johannes. Voihan olla että makaat kuorma-autossa ryssän vankina pupillit ulos kuopista kaivettuina tai nylkkäät näissä kuruissa nälissäsi toinen nilkka naalin kaluamana, mutta elossa olet. Tunnen sen. Tässä vajavaisten ja syntisten maailmassa olen moneen vikapää, vaan rakkauden puutteeseen en. Ja toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja SS-Obersturmführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 322:een oriinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan.

Lokakuu: Kuolleen Miehen vuono, 1944

LOKAKUU: Kuolleen Miehen vuono, 1944

Saavuin Kuolleen miehen mökille tasan kymmenen päivää sitten. Tämän kokemani maailmanpalon päätteeksi on syytä kiittää Luojaansa jokaisen, joka Stalinin uruilta on säästynyt ja jota kuoleman huurteiset hurtat eivät ole Petsamon pakkashelvetissä päässeet kaluamaan. Sakemannit heittivät minut ja koirani S/S Donau -nimisestä panssarilaivasta vajaa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kirkkoniemestä ja englantilaiset olivat melkein upottaneet meidät. Aluksessa ei engelsmannin teehetken jäljiltä ollut toimivaa navigaatiolaitteistoa, radio ja sukellusveneen torjuntaan tarkoitetut kaikuluotaimet rikki. Velloimme pitkin meriä samaan aikaan kun päällystö makasi ruumassa nikkeliallergiassaan, kannella ajelehti merisairaita alppijääkäreitä ja sekalaista nostoväkeä. Silloin tapahtui laivalla kaikenlaista sellaista, josta en välitä puhua, jonka tuloksena minut heitettiin meren armoille. Mutta pahinta oli, että kartta ja kompassi otettiin pois.

Koko viikon oli myrsky ärjynyt ja latriineissa löyhkäsi ellotus ja visva. Sinä aamuna oli kuitenkin yllättäen tyyntynyt. Hieseä sumuilma kutitteli kasvojani, kun pikkuruinen Aleksei Ignatenko tuli luokseni. Ryssänpoika oli laivalla ainoa, joka tiesi miten sitä ohjattiin, ja sai siksi kulkea vapaana uusissa nautapatiineissaan kenenkään estelemättä. Kainalossa roikkui iänikuinen shakkilauta. Muistin kuinka joskus nauroit, että siinäpä on poikanen josta mieleen jäävät enimmäkseen korvat. Väärin arvattu. Sen sijaan että olisi ryhtynyt maanittelemaan minua pelille, Aleksei virkkoi:

– Medizinitsa. Aika lähteä.

Sen jälkeen Aleksei kutsui minua ensi kertaa omalla nimelläni, mistä ymmärsin, että minusta oli tullut samanarvoinen sotavangin kanssa tai pahempaa. Huimasi. Tätä hetkeä olin odottanut. Tunnustelin uusia valaanluisia hampaitani (kerron siitäkin myöhemmin, rakas Johannekseni!) ja kysyin:

– Entäs kartta?

Aleksei pudisti päätään. Katselimme sumun sekaan hukkuvaa merta.

– Nyt on hyvä ilma.

Se oli valhe. Tiesimme molemmat että juuri tällaista säätä valaanpyytäjät pelkäävät enemmän kuin meren sotaärjyjä. Tällaisella säällä pinnanaliset virrat tarttuvat alukseen ja saattavat kuljettaa sen satojen meripeninkulmien päähän ulapalle ilman, että miehistö havaitsee liikettä laisinkaan. En soimaa vilpistä nuorta ystävääni. Ilman Aleksei Ignatenkoa minut olisi paiskattu suinpäin mereen. Kannella makaavat Vuoristoarmeijan sotilaat olivat kyllästyneitä sotaan, nälkään, pettäneeseen huoltorenkaaseen, pilaantuneisiin ruotsalaisiin ja argentiinalaisiin säilykkeisiin, puuttuviin vil...