JØRN LIER HORST
LUOLAMIES
Suomentanut Outi Menna
Kustannusosakeyhtiö Otava
Norjankielinen alkuteos
Hulemannen
Copyright © Jørn Lier Horst 2013
Published by agreement with Salomonsson Agency
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava
Kannen kuva: iStockPhoto
Teos on saanut Pohjoismaiden ministerineuvoston käännöstukea
Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
ISBN 978-951-1-31722-7
Kustannusosakeyhtiö Otava 2017
Ruumis oli täysin kuivunut. Kuollut mies istui nojatuolissa huulet repeytyneinä ja kellertävän mustat hampaat paljaina. Päälaesta törrötti yhä muutama pölyinen ja kiilloton hiustupsu. Kasvojen luut kuulsivat ihon läpi. Sormet olivat ohuet, tummuneet ja halkeilleet.
William Wisting selasi teknisen rikostutkijan ottamia valokuvia. Mies oli luultavasti ollut eläessäänkin melko pienikokoinen, mutta lihasten kuihduttua pois vainaja näytti vielä pienemmältä.
Tutkintakansion nimeksi oli kirjattu Viggo Hansen. Valokuvat oli otettu eri kulmista. Wisting tutki lähes muumioitunutta ruumista joka suunnasta. Yleensä vainajien kuvat eivät juuri koskettaneet häntä. Hän oli tullut tutuksi kuoleman kanssa ja kehittänyt taidon etäännyttää näköhavainnot ja tunteet toisistaan. Yli 30-vuotisen poliisinuransa aikana hän oli nähnyt niin monta vainajaa, ettei pysynyt enää laskuissa. Mutta tämä kerta oli erilainen. Ei ainoastaan siksi, ettei hän ollut törmännyt aiemmin mihinkään vastaavaan, vaan koska hän oikeastaan tunsi tuolissa istuvan miehen. He olivat käytännössä naapureita. Viggo Hansen oli asunut tienmutkassa kolmen talon päässä ja istunut kuolleena neljä kuukautta Wistingin tai kenenkään muunkaan naapurin ihmettelemättä, minne hän oli kadonnut.
Wistingin katse pysähtyi kuvaan, jossa näkyi olohuone keittiön ovelta katsottuna. Vainaja istui television ääressä selin valokuvaajaan. Tv oli auki, kuten se oli ollut poliisipartion murtautuessa taloon.
Kalusteita huoneessa oli niukasti. Tv-tason ja nojatuolin lisäksi pitkulainen sohvapöytä, toinen nojatuoli ja sohva, jonka päällä oli koristetyynyjä ja pari torkkuhuopaa. Pitkällä seinustalla oli vitriinihylly alakaappeineen. Vastakkaisella seinustalla harmaat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Television oikealla puolella oli jalkalamppu, jonka hapsuvarjostimessa oli kärventyneitä ruskeita jälkiä. Seinillä riippui kolme maisema-aiheista taulua. Pöydällä vainajan edessä oli aikakauslehti ja kaukosäädin, sekä niiden vieressä lasi ja lautanen, jolla oli epämääräisiä ruoantähteitä. Muuten huone oli siisti.
Kamppailun jälkiä ei ollut havaittavissa. Ei mitään, mikä olisi viitannut siihen että yksinäisen miehen luona olisi tämän viimeisten tuntien aikana käynyt ei-toivottuja vieraita. Ei syitä epäillä, että asunnossa olisi tapahtunut rikos. Olosuhteiden vuoksi poliisin oli kuitenkin tutkittava kuolemantapaus, ja Espen Mortensen oli tehnyt perusteellista mutta rutinoitunutta työtä.
Seuraavaksi oli vuorossa lähikuva aikakauslehdestä olohuoneen pöydällä. Se oli avattu tv-ohjelmien kohdalta, päivämäärä oli torstai 11. elokuuta.
Wisting nosti katseensa ja vilkaisi poliisitalon ikkunasta ulos. Taivaalta satoi märkiä ja painavia lumihiutaleita. Kalenteri näytti joulukuun 9. päivää. Viggo Hansen olisi saattanut lojua kuolleena vielä pidempäänkin, ellei hänen sähkölaskunsa olisi ollut maksamatta. Sähköyhtiöstä oli lähetetty useita maksumuistutuksia, joissa uhattiin katkaista sähköt. Lopulta talossa oli tultu käymään henkilökohtaisesti. Oli silkkaa tuuria, että kävijä oli nähnyt hieman tavallista enemmän vaivaa, kurkistanut olohuoneen verhojen raosta ja huomannut Viggo Hansenin.
Televisio-ohjelmat, jotka Viggo Hansen oli ilmeisesti ajatellut katsoa, oli merkitty lehteen ympyröimällä kellonaika ja piirtämällä väkänen marginaaliin ohjelmatietojen viereen. Yksi merkityistä ohjelmista tuli Discovery Channelilta, ja sen nimi oli The FBI Files. Wisting tiesi sarjan, jossa rekonstruoitiin suurimpia Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisin tutkimia tapauksia.
Wisting jatkoi selaamista. Seuraavassa kuvassa näkyivät vainajan kasvot. Ne olivat tummuneet ja pöhöttyneet, ja ihosta oli kuoriutunut suikaleita. Hammasrivistö oli näkyvissä taimpia poskihampaita myöten. Kielennysä retkotti suussa sinisenmustana möykkynä. Silmäkuopat olivat isot, ja näytti kuin tyhjä, eloton katse suuntautuisi suoraan eteenpäin.
Wisting pani kuvat takaisin kansioon, nousi ja käveli ikkunan ääreen. Päivä oli alkanut hämärtyä. Muuttua harmaaksi talvi-illaksi. Oli aika lähteä kotiin, mutta siellä ei ollut mitään odottamassa, ei muuta kuin televisio.
Takapihalla partioauto ajoi ulos hallista. Renkaat sutivat hetken ennen kuin alkoivat pitää lumessa. Vilkkuva sininen valo osui hiutaleisiin ja heijastui niistä pieninä kipinöinä.
Wisting asteli verkkaisesti työpöytänsä luokse ja tuijotti ohutta tutkintakansiota. Viggo Hansenilla ei ollut perhettä, ei ystäviä eikä omaisia. Hän oli päättänyt elämänsä yhtä yksinäisenä kuin oli sen elänytkin.
Wisting oli aikeissa työntää kansion arkistoitavien papereiden pinoon, mutta jokin pidätteli häntä. Hän ei tiennyt mikä. Kokemus tai intuitio eivät kumpikaan yrittäneet sanoa hänelle muuta kuin että tapaus oli loppuun käsitelty. Tutkinnallisesti tärkein tehtävä oli ollut vainajan henkilöllisyyden varmistaminen. Perheenjäseniä, joihin dna-profiilia olisi voinut verrata, ei ollut, mutta hammasharjasta ja makuuhuoneen tuolilla roikkuneiden housujen taskuun työnnetystä kammasta otetut vertailunäytteet täsmäsivät. Analyysien mukaan vainaja oli sama mies, joka oli ollut talossa kirjoilla: Viggo Hansen, ikä 61.
Oikeuslääkäri oli yllättynyt siitä, kuinka hyvin ruumis oli säilynyt. Alhainen ilmankosteus, alhainen lämpötila ja se, että talo oli ollut suljettujen ovien, ikkunoiden ja ilmanvaihtokanavien ansiosta miltei ilmatiivis, olivat saaneet aikaan sen että Viggo Hansenin ruumis oli muumioitunut hitaasti sen sijaan että se olisi mädäntynyt ja alkanut hajota. Siitä huolimatta kuolinsyyn määritteleminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Kuolintodistuksessa syynä luki vain mors subita. Yllättävä äkkikuolema.
Tietokoneesta kuului äänimerkki, ja ruutuun ilmestyi punainen neliö. Ilmoitus hätäkeskuksesta. Wisting kumartui lukemaan. Viisi sanaa: Ruumis löydetty Hallen kartanon mailta.
Hän laski Hansenin tapaukseen liittyvän tutkintakansion päällimmäiseksi arkistoitavien papereiden pinoon ja klikkasi ilmoitusta.
Toimituksessa oli hiljaista. Märät lumihiutaleet liimautuivat ikkunoihin ja vaimensivat ulkoa kuuluvat äänet. Avokonttori oli laitettu joulukuntoon. Televisioruutuja, joissa pyöri äänettömällä uutiskuvia eri puolilta maailmaa, kehystivät hopealangat ja punaiset joulupallot. VG:n logo oli koristeltu valkoisilla enkeleillä, ja työpisteitä erottaviin sermeihin oli ripustettu värikkäitä valoja.
Uutistoimituksen esimies oli nimeltään Knut A. Sandersen. Hänen työhuoneensa oli erotettu lasiseinillä muusta toimituksesta. Line näki hänen naputtavan tietokoneen näppäimistöä kännykkä olkapään ja korvan väliin kiilattuna. Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä kotiin aikoja sitten. Hän oli tuore isä, perheen uusin jäsen oli kahden ja puolen kuukauden ikäinen. Kello lähestyi seitsemää, ja hän oli ollut ylitöissä jo kolme tuntia.
Sandersen lopetti puhelun, siemaisi kupista kahvia ja nojasi päätään taaksepäin. Joku oli ripustanut mistelinoksan kattolamppuun hänen päänsä yläpuolelle.
Line nousi mennäkseen esittelemään ehdotuksensa esimiehelle. Mutta puhelin soi taas, ja Sandersen oli jälleen varattu.
Line kävi hakemassa kuppinsa, ja odottaessaan esimiehen vapautumista hän ajatteli joulua. Hän mietti, miten hän viettäisi joulun tänä vuonna. Hän ei ollut vielä jutellut isän kanssa mutta oletti, että he olisivat vaarin kanssa kolmestaan Stavernissa. Ehkä Thomaskin voisi tulla sinne. Thomas oli Linen kaksosveli, joka työskenteli helikopterilentäjänä 330-eskadroonassa. Veli ei ollut pitänyt vapaata yhtenäkään jouluna äidin kuoleman jälkeen. Veljen ajatteleminen sai aikaan yllättävän ikävän pistoksen Linen sydämessä. Äidin kuolemasta oli viisi ja puoli vuotta. Alkuaikoina Line oli ollut musertua ikävästä. Joinakin aamuina hän ei jaksanut nousta sängystä, hän saattoi pillahtaa itkuun kesken kokouksen, ja hän oli jatkuvasti huolissaan siitä miten isä pärjäisi yksin. Nykyään kaipuu oli hillitympää, vähemmän epätoivoista, mutta hän tiesi ettei ollut pelkkää sattumaa, että hän paiski hulluna töitä. Hän oli tullut riippuvaiseksi työnteosta, siitä että kun jutun kirjoittaminen oli kesken, hän joutui keskittymään ja ajattelemaan koko ajan.
Esimies lopetti puhelun, mutta tällä kertaa kännykkä soi uudestaan ennen kuin Line ehti nousta. Knut A. Sandersenin ohimoille oli ilmestynyt lisää harmaita hiuksia sitten niiden päivien, kun Line oli ensimmäisen kerran ollut sijaisena lehden toimituksessa. Nyt hänellä oli vakinainen työpaikka osana rikostiimiä. Tämänkertainen juttuehdotus ei oikeastaan kuulunut hänen toimenkuvaansa, mutta hänet voitaisiin varmasti irrottaa muutamaksi päiväksi laatimaan reportaasia viikonloppunumeroon.
Sandersen nousi ja löi päänsä mistelinoksaan. Line epäili, että hän oli ripustanut sen itse. Hän jatkoi puheluaan matkalla kahviautomaatille, mutta kun hän palasi takaisin mukanaan täysi kahvikuppi ja kourallinen pipareita, puhelu oli päättynyt. Hän meni takaisin työpöytänsä ääreen, nojautui taaksepäin tuolissaan ja istui niin vähän aikaa.
Line tiesi, että hänen olisi oltava nopea, hänen pitäisi saada myytyä ideansa korkeintaan kolmella lauseella. Hän nousi, otti kahvikupin mukaansa lisätäkseen uskottavuutta ja käveli esimiehen huoneeseen. Sandersen vilkaisi mistelinoksaa ja käänsi sitten katseensa Lineen.
”Haluan kirjoittaa Viggo Hansenista”, Line sanoi.
Sandersen ryhtyi järjestelemään täpötäyttä työpöytäänsä.
”En ole kuullutkaan sen nimisestä tyypistä”, hän vastasi asetellessaan papereita pinoihin. ”Mitä se on tehnyt?”
”Se on kuollut.”
”Murhattu?”
Line pudisti päätään.
”Istui kuolleena telkkarin ääressä neljä kuukautta ennen kuin se löydettiin.”
”Erittäin kuollut, toisin sanoen.”
”Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua”, Line sanoi. ”Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut.”
Sandersen avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Line ehätti ensin.
”Se voisi olla hyvä tarina julkaistavaksi jonain joulupäivänä”, hän sanoi ja hörppäsi kulauksen kahvikupistaan. ”YK listasi juuri vähän aikaa sitten Norjan maailman parhaaksi maaksi asua. Mutta kun tutkitaan sitä, kuinka suuri osa väestöstä tuntee itsensä onnelliseksi, Norja on sijalla 112. Joku Tyynenmeren valtio oli ykkösenä, pikkusaari missä ihmisillä on aikaa toisilleen ja missä lähimmäisestä pidetään huolta.”
Hän näki, että idea oli Sandersenin mieleen. Juttu, jota hän oli ehdottanut, sopisi kokonaisuuteen. Se toimisi hyvänä vastapainona jouluilon hehkutukselle, laihdutuskuureille ja joululahjanvaihtoartikkeleille. Siitä huolimatta esimiehen ilme oli mietteliäs.
”Meidän täytyy kirjoittaa välillä jostain muustakin kuin säästä”, Line lisäsi suostuttelevaan sävyyn ja nyökkäsi kohti päivän lehden etusivua, jossa varoiteltiin Siperiasta saapuvista paukkupakkasista.
Hetken päästä Line oivalsi, etteivät huolestuneet rypyt esimiehen otsalla johtuneet itse jutusta vaan toimituksen sisäisistä asioista. Viikonlopputoimituksessa kerrosta ylempänä istui 25 ihmistä, jotka tuottivat riittävästi materiaalia saadakseen lehden sivut täyteen. Sandersen ei mielellään luovuttanut heille yhtä omistaan. Päinvastoin. Se tietäisi, että uutistoimitus joutuisi pärjäämään vajaamiehityksellä.
”Tarvitsen kolme neljä päivää”, Line sanoi tietäen, että aikaa menisi luultavasti enemmän. ”Hautajaiset on tiistaina.”
Sandersen otti pöydältä kuulakärkikynän ja pani sen suuhunsa.
”Mitä se katseli?”
”Ai miten niin?”
”Mikä ohjelma telkkarista tuli, kun se kuoli?”
”Ei hajuakaan”, Line vastasi ja siemaisi kahvia. ”Mutta saat lukea sen sitten lehdestä.”
Sandersen nyökkäsi.
”Sovittu”, hän sanoi ja loi silmäyksen portaisiin, jotka johtivat yläkertaan. ”Minä tarjoan juttua niille ja sanon, että saavat lainata sinua kolme päivää.”
”Kolme päivää”, Line vahvisti, kumartui ja antoi pusun esimiehensä poskelle.
Vastaan tuleva aurausauto pöläytteli ilmaan valtavia valkoisia pilviä. Sakea lumipyry peitti näkyvyyden, ja Wisting hidasti vauhtia kunnes tie erottui taas.
Konstaapeli, jonka hatunlipalla oli lunta, seisoi poliisiauton vierellä tienristeyksessä osoittamassa paikkaa, mistä piti kääntyä hätäkeskuksen ilmoittamalle tontille. Joulukuusia – itsepalvelu, luki kyltissä isoin punaisin kirjaimin.
Wisting nyökkäsi konstaapelille ja ajoi pihaan. Edempänä näkyi poliisiautojen valoja ja joukko ihmisiä työn touhussa.
Ruumis oli löytynyt hakkuuaukealta, jolla kasvoi jalokuusia. Ensimmäisenä paikalle saapuneen poliisipartion mukaan näytti siltä, että vainaja oli ollut kuolleena jo pitkään. Wisting tiesi mitä se tarkoitti. Tiesi miten vähän ajan ja luonnon kiertokulun nakertamasta ruumiista saattoi toisinaan olla jäljellä.
Hän ajoi parkkipaikalle, nousi autosta ja huomasi pukeutuneensa liian kevyesti.
Hakkuuaukean reunalla seisoi kaksi univormuasuista poliisimiestä. Kyltissä kerrottiin, että jalokuusi maksoi 380 kruunua; tavallisen norjalaisen joulukuusen hinta oli 220 kruunua.
”Onko meillä tiedossa mitään muuta?” Wisting kysyi.
Poliiseista vanhempi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja takaisin.
”Ei”, hän vastasi ja puhalteli käsiinsä. ”Mortensen on tuolla”, hän sanoi nyökäten kuusikkoa kohti. ”Mutta tuskinpa sieltä saa irti paljon mitään. Vaatteista ja jalkineista päätellen vainaja vaikuttaa mieheltä, mutta sitäkään ei voi sanoa varmasti.”
Wisting katseli joulukuusirivistöä. Viidenkymmenen metrin päähän oli pystytetty valonheitin, ja hän näki teknisen rikostutkijan kumartuneen epämääräisen mytyn puoleen.
”Kuka ruumiin löysi?” hän kysyi.
”Kahdeksanvuotias poika, joka oli tullut isänsä kanssa hakemaan joulukuusta. Ruumis lojui piilossa oksien alla, aivan rungon juurella, ikään kuin se olisi työnnetty mahdollisimman syvälle.”
Toinen poliisi puuttui puheeseen:
”He potkivat lunta pois päästäkseen kirveellä käsiksi runkoon eivätkä ensin tajunneet, mitä siellä oli.”
Wisting nyökkäsi ja saattoi jo nähdä mielessään lehtiotsikot: Poika (8) löysi joulukuusen alta kuolleen miehen.
”Missä he ovat nyt?” hän kysyi. ”Isä ja poika siis?”
”Lähetetty kotiin.”
Wisting kiitti ja jatkoi matkaansa. Lumi narskui kengänpohjien alla.
Mortensen nousi ja toivotti Wistingin nyökkäyksellään tervetulleeksi. Hänen hiuksiinsa oli takertunut märkiä lumihiutaleita.
Wisting katseli ruumista metrin päästä. Hän joutui kumartumaan, jotta näki sen kunnolla kuusenoksien alta. Käpertynyt selkä, haalistunut ja jäiseksi kohmettunut pikkutakki, vaaleat housut ja ruskeat sileäpohjaiset ja nauhalliset nahkaiset kävelykengät. Niskassa näkyi lintujen tai pikkujyrsijöiden jättämiä jälkiä.
”Mitä arvelet?” hän kysyi ja suoristautui.
Espen Mortensen kohautti hartioitaan.
”Täytyy siirtää ruumis jonnekin, missä oikeuslääkärit pääsevät tutkimaan sitä. Alue suojataan teltalla ja sen jälkeen katsotaan, mitä hangen alta löytyy. Ehkä siellä on jotain.”
”Koko helahoito?” Wisting totesi. ”Et siis usko, että kuolema on ollut luonnollinen?”
Mortensen pudisti päätään.
”Jossain syrjemmällä olisi voinut ajatella, että tyyppi on halunnut hakeutua suojaisaan paikkaan kuusen alle, mutta tästä on tielle vain viisikymmentä metriä, ja lähin asuintalo on muutaman sadan metrin päässä.”
Wisting kumartui jälleen. Mortensen oli oikeassa. Onnettomuus oli poissa laskuista. Mutta entä itsemurha? Ehkä ruumiin vierestä oksien alta löytyisi tyhjä lääkepurkki. Se helpottaisi tapauksen tutkimista, mutta jotenkin hänestä tuntui, että niin ei kävisi.
”Kauankohan vainaja on lojunut tässä?”
”Kesästä saakka.”
Vastaus yllätti Wistingin, ja hän odotti selitystä.
”Vaatteet”, Mortensen sanoi. ”Tyyppi on kesäkuteissa.”
Wisting nousi taas ja perääntyi askeleen verran kauemmas.
”Listoilla ei ole ketään”, hän sanoi. ”Ei yhtäkään sopivaa, joka olisi ilmoitettu kadonneeksi.”
Line ajatteli Viggo Hansenia. Mies oli asunut kolmen talon päässä hänen lapsuudenkodistaan, ja hän muisti tämän hyvin. Hansenissa oli aina ollut jotain outoa. Kaikki lapset olivat pelänneet häntä, vaikkei siihen ollut mitään erityistä syytä. Hän ei yleensä liikkunut ulkona päivisin vaan myöhään illalla. Line muisti äidin sanoneen aina kun hän oli halunnut viipyä jossain myöhään, että hänen pitäisi tulla kotiin ennen kuin Viggo Hansen lähtisi ulos. He olivat joskus katselleet Thomasin kanssa ikkunasta, kun Hansen oli kävellyt kotiin puolenyön jälkeen. Mies kulki selkä kumarassa ja yllään vähän liian iso musta takki, aina valaisemattomalla puolella katua.
Oli kiertänyt huhuja siitä, että Viggo Hansenin äiti olisi ollut hullujenhuoneessa ja isä vankilassa, mutta Line ei tiennyt, voiko niihin uskoa vai ei.
Hän odotti innolla, että pääsisi kirjoitusurakkansa kimppuun. Jo ennen Sandersenin antamaa lupaa hän oli avannut tietokoneelleen uuden kansion, jonka nimi oli Viggo Hansen.
Henkilökuvan laatiminen oli niin ideoinnin, aineiston keruun ja analysoinnin kuin tiedonvälityksenkin osalta täysin erilaista journalistiikkaa kuin mihin hän oli tottunut. Todellisuutta oli lähestyttävä aivan omanlaiseltaan kantilta.
Uutisartikkeleissa hän käytti suoraa kirjoitustapaa. Kieli oli yksinkertaista ja tehokasta. Henkilökuvassa kielellä oli toisenlainen funktio. Hänellä oli vapaammat kädet kokeilla erilaisia tyylejä, ja vaikka kyse ei ollutkaan runoudesta, hän saattoi hioa lauseita tuntikausia. Yhtä lailla hän saattoi käyttää runsaasti aikaa siihen että suunnitteli jutun rakennetta. Hän tavoitteli aina toimivaa juonenkaarta ja halusi antaa henkilöistä ehjän kokonaiskuvan. Reportaasit tarjosivat mahdollisuuden syvällisempään perehtymiseen, ja hän pääsi antamaan tarinalle oman leimansa. Toisaalta oli myös kiehtovaa peilata tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja yksittäisiin ihmiskohtaloihin ja tilannekuvauksiin, puhutteleviin yksityiskohtiin, jotka toivat tarinankerrontaan lisää voimaa.
Lisäksi hänestä tuntui, että hänen viikonlopputoimitukselle tekemiään töitä arvostettiin enemmän kuin tavallisia uutisjuttuja. Sekä lukijoiden että toimituksen johdon taholta. Hän sai toki kehuja Sandersenilta ja muilta uutispäälliköiltä niistä jutuista, joita teki omassa toimituksessaan, mutta ne eivät vetäneet vertoja viikonlopputoimituksen esimiehen ylistävälle palautteelle. Viesteissä oli usein mukana hymiöitä ja huutomerkkejä. Eikä hän ollut kirjoittanut vielä yhtään henkilökuvaa, josta ei olisi tullut lukijapalautetta. Useimmiten ne lähetettiin sähköpostilla, mutta toisinaan VG:n toimitukseen tuli hänelle osoitettuja käsinkirjoitettuja kirjeitä. Hän oli säästänyt ne kaikki.
Line oli kirjoittanut muutamia henkilöhaastatteluja ja pyrki aina ymmärtämään kohteena olevien ihmisten maailmankuvaa ja asenteita ja välittämään ne lukijoille. Tähän mennessä kaikki haastatellut olivat olleet eläviä, mutta periaate oli sama: piti löytää pinnan alta aito ja oikea ihminen.
Toistaiseksi Viggo Hansen -kansio oli tyhjänlainen. Siellä oli paikallislehdessä ilmestynyt artikkeli miehen löytämisestä, mutta se ei ollut synnyttänyt reaktioita. Ei kriittisiä lukijapalautteita, joissa arvosteltiin vanhustenhoitoa ja terveydenhuoltoa. Tapauksesta ei myöskään ollut uutisoitu suuremmissa päivälehdissä.
Hän tunsi toimittajan, joka ilmoituksen oli kirjoittanut. Garm Søbakken. He olivat olleet kollegoita silloin, kun hän oli työskennellyt sijaisena paikallislehdessä. Luultavasti kiinnostus olisi ollut laajempaa, jos Garm olisi onnistunut onkimaan tietoonsa enemmän yksityiskohtia. Lyhyessä uutisessa luki vain, että vainaja oli asunut yksin ja ollut löydettäessä kuolleena jo melko pitkään. Garmia tuntui kiinnostaneen eniten se, ettei poliisi ollut havainnut mitään rikokseen viittaavaa. Hän selosti, kuinka poliisi rutiininomaisesti tutki jokaisen yllättävän ja selittämättömän kuolemantapauksen.
Garm oli kirjoittanut lehden samaan numeroon lisäksi pahoinpitelystä ja paikallisten opiskelijoiden kurjasta asuntotilanteesta, hän oli varmasti kiireinen.
Linen mielenkiinnon oli herättänyt ensisijaisesti se, että Viggo Hansen oli asunut niin lähellä. Hän oli nähnyt miehen nimen postilaatikossa mennessään kouluun ja tullessaan kotiin, hän oli käynyt omenavarkaissa miehen pihalla ja myynyt tälle arpoja kerätäkseen rahaa käsipallojoukkueelle, mutta hänellä oli vain hämärä mielikuva siitä, miltä tämä näytti. Lyhyenläntä mies, suora tukka ja voimakas leuka.
Hän oli kuullut Viggo Hansenin kuolemasta isältä. Isä oli maininnut siitä sivulauseessa yhtenä iltana, kun hän oli soittanut kotiin. Hän oli esittänyt isälle ne kysymykset, joita paikallislehden toimittaja ei ollut älynnyt esittää, ja saanut tietoonsa yksityiskohtia, jotka olisivat voineet tehdä tapauksesta keskustelua herättävän uutisen. Viggo Hansen oli todellakin istunut kuolleena nojatuolissa television ääressä kesästä saakka. Hän olisi maininnut heti ingressissä, että televisio oli ollut yhä auki poliisin murtautuessa taloon.
Isältä hän oli saanut tietää senkin, miten oli mahdollista ettei kuolemaa ollut huomattu aiemmin. Viggo Hansen oli elänyt eristäytynyttä elämää. Hänellä ei ollut perhettä, työtovereita eikä ystäviä, hänelle ei tullut lehtiä eikä hän muutenkaan saanut paljon postia. Pankkitilille oli kertynyt tapahtumia säännöllisesti. Eläke tuli tilille kuukausittain, ja suurin osa laskuista maksettiin suoraveloituksella. Viggo Hansen oli ollut muiden ihmisten silmissä olematon. Mies, jota ihmiset eivät nähneet, vaikka hän eli heidän joukossaan.
Line tajusi, että hän ei voisi kirjoittaa juttua, jossa käsiteltäisiin pelkästään ulkoisia olosuhteita, yksinäisyyttä ja eristäytynyttä elämää, vaan hänen pitäisi perehtyä siihen, kuka Viggo Hansen oikeasti oli. Jos kukaan ei tuntenut miestä hänen eläessään, niin ihmiset voisivat tutustua häneen nyt.
Projektin aloittaminen oli vähän kuin kurkistaisi avaimenreiästä sisään, Line ajatteli. Aluksi huoneesta näki vain avaimenreiän rajaaman alueen, mutta hän tiesi, että oven taakse kätkeytyi paljon muutakin.
Hän aikoi asua isän luona artikkelia kirjoittaessaan ja toivoi saavansa tältä lisää tietoja. Viggo Hansen oli kahdeksan vuotta isää vanhempi, mutta isä tunsi ehkä jonkun, joka oli tuntenut Hansenin. Lisäksi isä saattaisi tietää, oliko Viggo Hansenin äiti oikeasti ollut mielisairaalassa ja isä vankilassa.
Line avasi uuden tiedoston ja kopioi sinne kirjepohjan jossa oli VG:n logo. Mikäli hän haluaisi päästä tutkimuksissaan eteenpäin, hän tarvitsisi myös poliisin hallussa olevat viralliset tiedot. Otsikoksi hän naputteli: Pyyntö saada nähtäväksi rikostapaukseen liittyviä asiakirjoja. Hän oli kirjoittanut vastaavanlaisia kirjeitä ennenkin ja hommannut niihin jonkun osastopäällikön allekirjoituksen. Hän katsoi otsikkoa ja poisti sanat ’rikostapaukseen liittyviä’. Nyt ei ollut kyse hänen normaaleista työkuvioistaan, tämä ei ollut rikosjournalismia.
Hän kuvaili juttuideaansa ja kertoi, että lehteen toivottiin reportaasia joka toisi näkyvyyttä kasvavalle yhteisöllisyyden ja inhimillisyyden puutteelle yhteiskunnassamme. Lopuksi hän pyysi lupaa käydä Viggo Hansenin asunnossa. Luultavasti poliisi kehottaisi häntä olemaan yhteydessä kuntaan, joka muodollisesti hallinnoi kuolinpesiä vastaavissa tapauksissa, mutta luvan saaminen sieltä olisi helpompaa, jos poliisi suhtautuisi asiaan myönteisesti.
Kun hän oli valmis, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja pani käsivarret pään taakse. Ulkona pyrytti rankasti. Lunta oli tullut varmaan lähes puoli metriä sen jälkeen kun hän oli lähtenyt töihin. Sandersen oli luultavasti pannut jonkun uutistoimittajista tekemään juttua lumikaaoksesta.
Line keikautti tuolin pystyyn ja otti puhelimen käteensä. Hän yritti soittaa isälle ilmoittaakseen, että tulisi muutamaksi päiväksi kotiin. Ei vastausta. Hän katsoi kelloa. Se oli varttia yli yhdeksän. Todennäköisesti isä oli nukahtanut sohvalle.
Wisting seisoi poliisitalon kakkoskerroksen neuvotteluhuoneessa ja katseli ikkunasta alas. Katulamppujen valoista lankesi kalvakankeltaisia ympyröitä lumihankeen. Kaupunki tuntui suojaisammalta, kun kaikki oli peittynyt lumen alle.
Nils Hammer saapui ensimmäisenä. Hän istuutui vaitonaisena vakiopaikalleen pitkulaisen pöydän nurkkaan, otti muovimukin ja ojensi ison kätensä kohti kahvikannua. Hammer oli peloton rikostutkija. Hän oli luotettava, rehellinen ja ahkera sekä stoalaisen rauhallinen. Toisinaan hän saattoi saada aikaan kiivaita keskusteluja lounaspöydässä. Poliisilaitoksen työntekijöistä hän oli poliittisesti epäkorrektein, ja Wisting epäili hänen tuntevan nautintoa siitä, että hän onnistui ärsyttämään työtovereitaan.
Kaikki loput tulivat samalla ovenavauksella. Torunn Borg, Christine Thiis ja Benjamin Fjeld. Sen enempää heitä ei ollut.
Vielä muutama vuosi sitten ilmoitus vakavasta tapauksesta, kuten murhasta, törkeästä ryöstöstä, vakavan ruumiinvamman tuottamisesta tai ruumiin löytymisestä saattoi kerätä pöydän ympärille yli kymmenhenkisen tiimin. Nykyään oli hyvä, jos kokoon saatiin edes kourallinen väkeä.
Benjamin Fjeld oli rikostutkijoista nuorin ja kokemattomin. Hän oli vaalea, sinisilmäinen ja lyhyttukkainen, ja hänellä oli yhä vastavalmistuneen poliisin treenattu fyysinen olemus. Hän oli käväissyt rikososastolla aiemminkin mutta liittynyt hiljattain osaksi vakituista kokoonpanoa. Hän oli monitaitoinen, paneutuva ja aikaansaava, ja hänellä oli silmää yksityiskohdille.
Torunn Borgilla oli takanaan yhtä pitkä kokemus kuin Wistingillä itselläänkin. Hän oli heistä järjestelmällisin ja hallitsi parhaiten loogisen ajattelun, syy-seuraussuhteiden näkemisen ja tarkkojen päätelmien tekemisen. Hän löysi usein yhteyksiä, jotka saattoivat olla ratkaisevia rikoksen selvittämisen kannalta.
Christine Thiis oli juristi ja toiminut heidän kanssaan vasta reilun vuoden, mutta Wisting oli oppinut tuntemaan hänet harkitsevana ja arviointikykyisenä ihmisenä. Hänellä oli ehkä enemmän tietämystä psykologiasta ja ihmistuntemuksesta kuin tutkintataktiikoista, mutta hän oli siitä huolimatta erittäin taitava syyttäjä.
Wisting istuutui pöydän päähän ja asetti eteensä tyhjän lehtiön.
”Hienoa että pääsitte tulemaan, vaikka kello on näin paljon”, hän sanoi. ”Me emme vielä tiedä, mistä on kysymys, mutta on kuitenkin tärkeää saada esitutkinta käyntiin.”
”Mitä me sitten tiedetään?” Hammer kysyi ja puraisi muovimukin reunaa.
Wisting levitti pöydälle kartan ja kumartui osoittamaan muille läsnäolijoille, mistä ruumis oli löydetty. Hänen sormensa seurasi Brunlanesveieniä Helgeroaan päin. Hallevannetin kohdalta hän löysi oikean risteyksen ja sen vierestä vaaleanvihreällä merkityn alueen. Hän otti kuulakärkikynän ja piirsi rastin siihen, missä arvioi löytöpaikan sijaitsevan.
”Kengistä ja vaatteista päätellen vainaja on mies”, hän sanoi ja istuutui jälleen. ”Ja ruumiin arvellaan olleen samassa paikassa kesästä asti.”
”Ja kukaan kadonneeksi ilmoitetuista ei sovi kuvaukseen?” Christine Thiis varmisti.
Wisting nyökkäsi.
”Täällä vierailee kesäisin noin 40 000 turistia”, Hammer muistutti. ”Hakua kannattaisi laajentaa heihin.”
”Se on jo tehty”, Torunn Borg ilmoitti ja ojensi nähtäväksi paperiarkin edessään olevasta pinosta. ”Eikä siitä tule juuri hullua hurskaammaksi. Kaksi saksalaisturistia katosi kalastusreissulla Vestlandetissa heinäkuun puolivälissä ja vain toinen heistä on löydetty, ja yksi Hardangerviddalla kadonnut hollantilainen vaeltaja on edelleen teillä tietymättömillä.”
Wisting vilkaisi kelloa.
”Mortensen tulee kohta löytöpaikalta tänne”, hän sanoi ja kirjoitti lehtiön sivulle ID. Henkilöllisyyden selvittäminen oli ensisijaisen tärkeää, jotta he voisivat jatkaa eteenpäin. ”Kenties meille selviää uusia seikkoja, kun hän on tullut.”
”Miten se poika voi, joka löysi ruumiin?” Christine Thiis tiedusteli.
”Hänen isänsä on kai pätevä näissä asioissa”, Wisting vastasi. ”Korkeakoulun lehtori tai vastaava. Ainakaan isä ei halunnut ottaa vastaan ammattiapua. Toivotaan, että kaikki menee hyvin.”
”Onko medialle tiedotettu?” Hammer kysyi.
Christine Thiis nyökkäsi. Hän vastasi tiedotuksesta, ja yhteydenotot kulkivat enimmäkseen hänen kauttaan.
”Niin kauan kun mitään juttua ei välttämättä ole, toimittajat pitävät matalaa profiilia”, hän selitti. ”Moni seikkahan viittaa siihen, että kyse on itsemurhasta.”
Hammer myönteli.
”Onhan tällaista nähty ennenkin. Otetaan pilleripurkki mukaan ja painutaan metsään.”
Muut nyökkäilivät.
”Paikka on sitä paitsi ruumiin kätkemiseen aika outo”, sanoi Benjamin Fjeld ja veti karttaa lähemmäs. Etäisyys Wistingin näyttämästä risteyksestä kartanon rakennuksiin oli vain joitakin satoja metrejä.
”Ruumista ei ollut peitelty mitenkään, joku olisi löytänyt sen ennemmin tai myöhemmin.”
”Kuka tilalla asuu?” Christine Thiis kysyi.
Wisting tarkisti muistiinpanoistaan.
”Per ja Supattra Halle.”
”Supattra?”
”Vaimo on alun perin thaimaalainen. Hän vastaa joulukuusibisneksestä.”
Hammer pyöritteli silmiään muttei sanonut mitään.
”Heitä on puhutettu, eikä heillä ilmeisesti ollut paljonkaan kerrottavaa”, selosti Wisting. ”He tulevat tänne huomenna antamaan virallisen lausuntonsa, mutta kumpikaan ei muistanut viime kesästä mitään, mikä olisi voinut liittyä vainajaan.”
”Entä ruumiinavaus?”
”Huomenna aamupäivällä. Toivotaan että videoyhte...