Kansi
Nimiö
JOHANNA VALKAMA
LINNAVUOREN TUULI
METSÄN JA MEREN SUKU II
Kustannusosakeyhtiö Otava
Kartta
1
– Missä se tyttö taas on? Ei ainakaan täällä auttamassa, vaikka pitäisi!
Auri työnsi tuoreet hako-oksat keittokodan syrjälle, ryntäsi lapsen perään ja otti kiinni. Tuskin kahta kesää vanha Iki-Kuura oli käynyt painavaksi ja vikkeläjalkaiseksi. Niin ylpeä kuin Auri olikin kolmannesta lapsestaan, oli hän myös väsynyt kolmin kerroin.
Utujoutsi nosti katseensa työstään hiiltyneen nuotion vierellä.
– Leinon kanssa, uskoisin. Siihenhän kuulin sinun antavan tytölle taannoin luvan?
Auri nosti pajupuisen pukin pystyyn ja laski lapsen sen päälle. Poika innostui ratsastamaan ja sai lähellä tonkivan, karvaisen ja luppakorvaisen sian kavahtamaan vingahtaen karkuun. Auri loi väsyneen katseen noitaan.
– Mikä minä olen epäämään lupaa tytöltä, jos hän ei usko muita kuin isäänsä?
Utujoutsi heilutti nokista keppiä ja osoitti sillä laihan sian perään. Eläin kipitti jo etäällä, tavoittamattomissa.
– Villin sian saa takaisin vain houkuttelemalla – tai odottamalla talven tuloa.
Noita katsahti Aurin touhukkaaseen poikaan, jolla oli niin väkevä luonto, että se oli jopa saanut hentojen, vaaleiden hiusten latvat kihartumaan. Tietäjä hymyili vinosti.
– Tuskinpa ajatus pikkuveljen hoitamisesta yksin houkuttelee nuoren neidon kiiruhtamaan paluutaan.
Auri antoi hartioittensa valahtaa hetkeksi. Utujoutsi tunsi hänen väsymyksensä, jos joku.
– No kerro, miten sinä sait Arijoutsen palaamaan syksyllä – houkuttelitko nauriinkuorilla vai odotitko routaa?
Kun noidan ilme kävi synkäksi, Auri tunsi piston sisällään.
Utujoutsen esikoinen oli kutsuttu tietäjän polulle kovin nuorena: tuskin oli pojan parransänkikään vielä alkanut kasvaa. Arijoutsi oli ollut poissa kokonaisen kesän. Hän oli kulkenut outoja polkuja esi-isiensä kutsun perässä ja joutunut kelpuuttamaan hengenpitimikseen ties mitä: makeita mustikan kukkia ja kitkeriä maitiaisen juuria, ja nekin vain menneiden noitien armosta.
Hämeen noita ei vastannut heti, työnsi vain keppinsä hiillokseen. Toisille tietäjäntie oli raskas. Se nieli sisäänsä – esti pakenemasta kuin nuotta, kiristyi ympärille kuin kohoava verkko. Arijoutsi oli valittu, mutta hänet oli temmattu tietäjäntielle vastoin omaa tahtoa, toisin kuin Auri ja Utujoutsi.
Silti noita oli hyväksynyt lapsensa kohtalon.
– Pojan tie on henkien käsissä. Hän lähti ja palasi, kuten he tahtoivat.
Utujoutsen ääni kumpusi tuhkasta. Se oli ohut ja kävi heikommaksi, kun hän vilkaisi Auria ja hymyili tavallista vaisummin.
– Olen mahtava, mutta en niin voimakas että uhmaisin sellaista luontoa, joka kuulee itätuulen mukana saiwo-gadsen kutsun.
Auri sävähti. Noita oli ajatuksissaan kutsunut Alisen väkeä tosinimellä, pohjoisen tuhkalappalaisten salatulla kielellä.
Kalsea puhuri sai nuotion hiilloksen savuttamaan. Auri tunsi, kuinka itätuulen kylmä henkäys lehautti villakankaisten mekkojen helmoja, etsi kutsujaansa. Auri kävi lähemmäs Iki-Kuuraa. Hän kietoi pojan villaviittaansa ja suojasi lasta lämmöllään. Vaatteen suojissa Auri painoi kätensä vaivihkaa pienokaisen korville: itätuuli sai tyytyä yhteen noitahenkien riivaamaan poikaan. Vaan missä hänen tyttärensä oli nyt?
Iki-Kuura ei ollut saanut nimeään ainoastaan Tiera-muorin vaan isänsä mieliksi myös mahtavan taistelijan, esi-isä Iku-Tieran mukaan, joten pojan väkevä luonto ei ollut yllätys. Tyttärensä Auri oli kuitenkin nimennyt lempeästi Tuuliksi aavistamatta pahaa ennettä. Kuten Arijoutsi, tyttö oli kuullut jo lapsena tuulessa kutsun. Eikä kyseessä ollut kutsu, joka herätti noitaveren, vaan pahempaa: hänen tyttärensä veri veti kohti Pohjolaa ja vastasi sen myrskyisään lauluun.
Kun tuuli kääntyi pohjoiseen, Auri kuiskasi ilmoille suojaavat sanat.
Isän veri oli tytössä aivan liian vahva, se veri ei kaihtanut vaaroja. Auri puristi pienokaistaan syliinsä ja toivoi, että Utujoutsen kutsuma kuiske tekisi hyvää – ajaisi myrskyssä ratsastavat valkyyriat takaisin omille mailleen, ukkospilvien taakse.
Tuuli ujelsi linnavuoren huipulla ja jo kertaalleen hehkuksi rauhoittunut hiillos syttyi uudelleen liekkiin. Auri kohtasi Utujoutsen katseen. Kahden tietäjän silmissä heijastui sama tuska, kun tuuli kääntyi jälleen pohjoisesta itään.
2
Hevosten ohjaksia pitelevä Tuuli tarkkaili Leinon ryppyisiä käsiä, jotka taputtelivat ja siirtelivät itsepäisiä varpuja. Vaaleaksi kuorittu pajunvitsa taipui vanhan miehen käsissä. Se muodosti silmukan hevosen jouhien ympärille ja hukkui varvikon sekaan riistapolulle. Vain nyrkin mentävä, houkutteleva aukko erottui aluskasvillisuuden keskeltä, kun vanhus kohottautui jälleen jaloilleen. Kumaraselkäinen, valkohapsinen Leino ylettyi Tuulia enää vain vaivoin olkapäähän. Luisevat sormet kaivoivat vyöltä viimevuotisia variksenmarjoja ja viimeistelivät ansan: se oli tälläkin kertaa pelkkä ruokalinnuille tarkoitettu jouhirihma, eikä näppärä kahdesta puunrungosta rakennettu kettulisku tai talvinen jalkanaru, vaikka niitäkin saataisiin jo pian ryhtyä käyttämään. Tuuli tiesi kuitenkin, miksi piti odottaa alkutalvea: kesäturkki oli kelvoton ja arvoton sininahka, josta karva irtosi muokatessa.
– Enää muutama päivä ja kukat muuttuvat uusiksi marjoiksi, mutta vielä nämä vanhat käyvät.
Kurttuiset marjat ropisivat maahan, kun vanhus korotti ääntään.
– Tuuli, kuunteletko sinä?
Tuuli äännähti kuuntelemisen merkiksi, mutta oli kääntänyt katseensa jo etäämmälle, pensaikkoa kasvavaan vanhaan kaskimaahan. Paju, juolukka ja matalat havupuut olivat ehtineet vallata sen. Maa oli loppukesän sateen jäljiltä kostea, eikä ohut sammalpinta riittänyt kannattelemaan hevosten painoa. Kura sotki ratsujen jalat, vaikka se ei Hallan harmahtavista jalkakarvoista erottunutkaan, toisin kuin Lahjan vanhoista, valkeista jouhista. Kauempana aukion laidalla kulki nuori peni, joka tonki innokkaasti mustia mättäitä. Sen punainen naama oli jo aikaa sitten värjäytynyt turpeesta tummaksi.
Vanha nuotion pohja tai kostea kumpu, Nokinassu oli aina nimensä veroinen: terhakan kaivajan nenä haistoi jokaisen jyrsijän Hakoisten ja Kiianlinnan välillä.
Tuuli veti sisäänsä soistuvan pellon tuoksua ja katsoi taas vanhukseen, joka hapuili hevosensa luo ja silitteli ryhmyisillä sormillaan sen pehmeää karvaa. Vain hevonen kuuli ikivanhan ansastajan mumisemat sanat. Tuuli näki ahavoituneiden huulten liikkeen, mutta ääni häipyi vilpoisen puhurin mukana. Kun vanhus suoristautui, Tuuli päästi irti toisen ratsun ohjista ja työnsi ruskeat otsasuortuvat silmiltä korvien taakse. Hän oli äitinsä vastustuksesta huolimatta katkonut etuhiukset suoriksi ja epätasaisen lyhyiksi, niin että ne peittivät liian terävät poskipäät. Selässä pitkät latvat sen sijaan heilahtivat valtoimenaan kuten aina. Liukkaat hiukset eivät totelleet edes Tuulin tahtoa eivätkä tehneet hänestä kauniimpaa, naisellista ja pehmeän pyöreätä.
Heidän oli syytä ehtiä takaisin ennen iltaa. Vanhus ei ollut enää yhtä hyvässä kunnossa kuin vielä edellisenä kesänä. Oppi-isän ei sopinut yöpyä ulkosalla, sillä hän saattaisi saada taudin ja nukkua pois. Sitä äiti ei antaisi Tuulille anteeksi, vaikka paljon muuta oli antanutkin.
Tuuli liikahti ja haistoi savunkatkua. Näkökentän laidalla häivähti tumma varjo. Sydän takoen hän käänsi katseensa, mutta metsänlaidassa makasi vain liekkien nuolemia puunrunkoja. Ne näyttivät pahaenteisiltä, mutta Tuuli ei erottanut puiden lomasta enää liikettä. Ruskanpunainen koira oli kuitenkin keskeyttänyt turpeen kaivamisen ja haisteli nyt ilmaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Tuulin selkää.
Metsä antoi suojaa, aukea tilaisuuden vaania. Häme ei ollut enää lintukoto, ja sen tummat lammet olivat nyt lähempänä merennielua ja Alista – Kurimuksen kurkkua – kuten äiti sanoi. Olivatko maan jumalat vihastuneet vieraista kulkijoista ja jumalista, jotka pyrkivät jäämään – Tuuli ei tiennyt syytä, mutta Auri oli useimmiten oikeassa, mitä tuli Ylisen ja metsän viestien tulkitsemiseen.
Kylmä tuulenpuuska yritti päästä Tuulin iholle ja sai mekon hihat painautumaan kiinni nahkaan. Hetken hän näki välähdyksenä sisimmässään, kuinka veriset tapparat ja veitsenterät virtasivat suuressa pyörteessä idästä länteen. Hän veti kiivaasti henkeä, mutta kitkerä, savuinen ilma vaihtui samassa taas loppukesän kostean maan hajuun. Mieleen piirtynyt kuva katosi.
Hiljainen tuulahdus keinutti kaskimaan kuivia heiniä ja hevonen heilautti hännällään kärpäsen pois kupeeltaan. Tuuli katsahti taivaalla liikkuvia pilviä. Hartiat kevenivät huolesta ja linnavuoren suunnalta puhaltava tuuli vei mukanaan muistot savunkatkuisista peloista. Häme ei huuhtoutunut tiehensä verisessä virrassa, vaan ui aina vastaan. Taisteli, kosti veren verellä, aivan kuten kymmenen kesää sitten. Silloin etelästä, Suomaan keidassoiden ympäröimiltä mailta, oli saapunut hyökkääjiä Idäntietä pitkin. Nälän ajamat, tautia pakenevat viholaiset oli kuitenkin ajettu pian pois keihäin ja miekoin.
Tuuli astui Leinon vierelle. Nuoren koiran haukku kantautui suomaan laidalta kirkkaana, kun hän kosketti keveästi vanhuksen olkapäätä. Leino antoi Tuulin auttaa itsensä hevosen selkään, koukisti jalkansa ja tarrautui Lahjan harjaksiin. Miehen kuihtuneen ruumiin kohottaminen ei vaatinut ponnistuksia: se nousi ylös keveästi kuin kuivettunut juurakko. Lähes sokeaksi käynyt vanhus suoristautui hevosen selässä parhaansa mukaan ja taputti lempeästi iäkästä ratsuaan. Eläin heilautti unisesti päätään ja katsoi varvikkoa, jonne koira oli kadonnut. Kun Lahja jatkoi nuokkumistaan kirkkaiden auringonsäteiden lämmössä, Tuuli tarttui oman hevosensa harjaan. Hän heitti jalkansa Hallan heinänvaalean selän yli, maiskautti suullaan ja käski ratsunsa liikkeelle. Hevonen lähti rauhallisesti eteenpäin. Eläin ei osannut murehtia huomisesta, toisin kuin Tuuli tai mietteliäs Leino, joka kuunteli koiransa metsän suojista kantautuvaa, kyselevää ja toiveikasta haukkua.
Ansapolku kiemurteli matalan kasvuston lomassa ja hevoset seurasivat tuttua, maahan painunutta kaviouraa. Tuuli huomasi harmikseen, että kolme seuraavaa ansaa olivat tyhjillään. Oliko metsänhaltija nähnyt hänen ylenkatseensa lintuansoja kohtaan? Tuuli ripotteli ansoihin uudet syötit katuvaisena ja ajattelemattomuuttaan sisimmässään parjaten, samalla kun vanha ansastaja mutisi jälleen luotteitaan, joilla hän karkotti kateita ja piilotti satimia pahoilta silmänteiltä.
Metsänrajan tiheässä taimikossa heitä onnisti jälleen. Tuuli pysäytti ratsunsa huojentuneena ja kääntyi taaksepäin.
– Leino, tässä paulassa on pullea pyy!
Tuuli hyppäsi vaalean hevosensa selästä ja tarttui kuolleeseen lintuun. Se oli pieni, mutta maistuva ja tyhjää parempi. Ehkä metsänhaltijan mieli olikin jo leppymässä? Kun vanhus nojautui Lahjan selässä laskeutuakseen, Tuuli kiirehti vakuuttamaan:
– Älä suotta tule alas selästä, kyllä minä asettelen tämän kuntoon.
Vanhus jäi ratsunsa selkään.
Tuuli pesi hevoselta haisevat kätensä huolellisesti kosteassa lätäkössä. Hän hieroi ne turpeella kuiviksi – niin äänekkäästi, että Leinokin kuuli – ja löysäsi sitten varovasti jouhisilmukan, joka oli kiristynyt linnun kaulan ympäri. Hän suoristautui ja piteli saalista kunnioittaen. Pieni pyykana oli harmaan ja ruskean sävyinen, ja sen kaula oli vaaleankirjava. Tuuli veti vyöltään notkean pajunvitsan ja sitoi sillä linnun jalat yhteen. Jäljelle jääneellä oksanhännällä hän solmi vielä saaliinsa roikkumaan ratsunsa kaulalle muiden pyydettyjen joukkoon. Tuuli silitti pehmeää sulkapeitettä tyytyväisenä sormellaan, mutta kyykistyi kohta takaisin varvikkoon. Jouhirihma oli pitänyt sitkeästi pyristelevän linnun ansassa ja saisi tehdä niin toistamiseen.
Tuuli oli tyytyväinen näppäriin sormiinsa, jos ei muuhun. Hän hieroi tovin suopursun vartta kämmentensä välissä, kunnes sen väkevä tuoksu peitti hänen omansa. Jouhisilmukka aukesi nopeasti. Hän asetti kolmesta mustasta hevosen häntäjouhesta punotun ansalangan paikoilleen niin, että se peittyi huolellisesti varvikon ja heinätuppojen suojiin aivan kuten Leino oli opettanut. Lopuksi Tuuli ripotteli vielä muutamia variksenmarjoja polulle houkuttimeksi.
Hän kääntyi tyytyväisenä hevosensa puoleen. Ahnaasti metsänpohjan kellastunutta heinää hamuava Halla sulautui ympäristöönsä helposti harmaita jalkojaan, kuonoaan ja tummia korvankärkiään myöten.
– Käännymmekö takaisin? Meillä on jo hyvä saalis, jänis ja neljä lintua. Toki voimme jättää loput ansat huomisellekin?
Mutta vanhus pyöritti päätään. Ryppyiset huulet värähtivät tiukasti.
– Ei käy. Ansat on tarkistettava aina, eikä petokuoppia sovi jättää katsomatta kesällä: jos siellä on saalista, liha menee lämpimässä pilalle ja pyyntionnemme karkaa ketuille.
Tuuli nyökkäsi. Hän nousi lannistuneena hevosensa selkään ja näki Leinon osoittavan suuntaan, josta koiran kiihkeä haukku nyt kantautui.
– Oravaa tuo haukkuu… Sinun on ammuttava pennulle jotakin. Sekään ei lähde, ellei saa maistaa saalista.
Tuuli huokasi ja ohjasi ratsunsa eteenpäin. Vanhus tiesi mistä puhui: Nokinassu ei antanut periksi. Se oli sinnikäs pieni penikka, jolla oli Tapion tahdosta tarkka silmä ja nenä. Mutta pian olisi kiire, sillä penin löydön jälkeen heillä oli tarkistamatta vielä kolme isompaa ansaa polun varrelta. Ne olivat maahan kaivettuja sudenhautoja. Tuuli katsoi Hallan kaulalla heilahtelevaa jänistä harmissaan. Hän olisi mielellään ottanut sen lihat itselleen, mutta syvää sudenkuoppaa varten piti olla syötti. Monesti turha sellainen, sillä edes lihalla pyyntisanoineen ei ollut varmaa tehoa. He eivät usein ehtineet kuin kääntää selkänsä, kun ahnas petolintu jo oli napannut jänispaistin omakseen. Turkki siitä sentään jäi talteen, talvella.
Tuuli kuitenkin nöyrtyi aina Leinon tahtoon. Vanhus oli järkkymätön, eikä opettajaansa vastaan sopinut inttää. Ennemmin Tuuli toki jätti murean jäniksen ansaan kuin oli itse elävä syötti.
Kuusenlatva heilahti etäämpänä. Nokinassu ryntäsi lentoon lehahtaneen poikueen perään. Kun Tuuli käänsi katseensa, hän näki vilahduksen valkeasta villahännästä ja tovin kuluttua haukku alkoi jälleen. Se soi aukean laidalta, missä Tuuli näki tumman linnun. Tällä kertaa viehkeästi liikahteleva valkea häntä oli lumonnut nuoren metsokukon. Se oli jäänyt paikoilleen kapean kuusen latvaan ja kylpi loppukesän auringossa, valkoinen täplä kainalossaan.
Valkea laikku kutsui Tuulin tummasulkaista nuolta.
Kun Tuuli otti jousen esille, Leino kallisti päätään tuumivasti.
– Aiot pudottaa Metsolan metisen ukon. Oletko valmis koetukseen?
Tuuli heitti jalkansa Hallan kaulan yli ja liukui alas selästä. Hän puristi asettaan ja nosti nuolen jänteelle: jännitys säkenöi pitkin jäseniä ja lämmitti sormenpäitä. Se oli nyt tai ei koskaan. Hän oli valmis ottamaan mittaa kyvyistään.
– Tarpeeksi on aseteltu rihmasia ja vasamoitu oravaisia. Metsolan muori lähetti tuon nuoren pihkanokan polulleni ja aion lähettää mustan nuoleni noutamaan sen. Miksen minä saisi, siinä missä ylevä metsämieskin? Ei Nokinassukaan opi hakemaan Ylisen otuksia, ellei haukku joskus tuota tulosta.
Polku seuraili uusien kaskimaiden laitamia. Välillä puiden siimeksestä kantautui joen kohinaa. Tuuli katsoi ihmeissään ja ylpeänä komeaa metsoa, tavattoman metsälykyn lupausta joka riippui hänen hevosensa kaulalla, ja rapsutti vaalean tammansa säkää iloissaan. Isä oli nimennyt jykevän varsan Hallaksi, sillä se tarkoitti hänen väkensä kielellä kiveä, mutta Tuuli piti nimestä sen tähden, mitä se merkitsi Hämeen parressa. Hakoisilla sanottiin, että halla tulee, kun keväinen yötaivas on kirkas. Ja kirkas se oli ollut, kun varsa syntyi. Isän mustan orin jälkeläisestä kasvoi vanttera hevonen, joka oli heti kolmantena kesänään jaksanut kantaa Tuulia selässään. Sen turvallinen ja leveä selkä oli ollut jo silloin niin korkealla, ettei keväisestä maasta hohkaava kylmyys ylettynyt Tuulin varpaisiin, toisin kuin matalampien ratsujen kyydissä, ja nyt onnekas matkanteko jatkui metsäpolulla.
Halla pysähtyi ja nosti päänsä. Hevosen sieraimet laajentuivat. Kun Tuuli yritti nähdä, mitä hänen tavallisesti niin rohkea ratsunsa oli huomannut, metsässä kiiri etäinen ulvonta.
Suden huuto. Pelko kouraisi vatsanpohjaa.
Leino ohjasi Lahjan lähemmäs.
– Tyttö, rauhoita hevostasi. Meidän on jatkettava eteenpäin.
Tuuli rapsutti Hallaa. Hän puristi jalkojaan hevosen kylkiin pyytääkseen sitä jatkamaan matkaa, ja Halla totteli jälleen luottavaisesti. Se oli aina juuri niin rohkea kuin ratsastaja sen selässä. Tuuli hengitti rauhallisesti ja sai itsensä rentoutumaan silkalla tahdonvoimallaan. Ilman Tuulia hevonen olisi metsäpolulla yhtä suojaton kuin vanhus, joka ei enää erottanut ilmansuuntia toisistaan. Mutta sisimmässään Tuuli tunsi rohkeutensa rakoilevan. Oliko kuoppaan tippunut hallaturkki hukka? Jos eläin yhä ulvoi, se ei ollut vielä kuollut kuopan pohjalle pistettyihin seipäisiin. Vai oliko kuopassa sutta lainkaan? Ehkä he olivat itse ratsastamassa ansaan. Tuuli vilkaisi vanhaa miestä. Heistä ei ollut kamppailemaan laumaa vastaan, eikä vanhus pystynyt pakenemaan vauhdilla. Metsää kuulostelevan Leinon ilme pysyi silti tyynenä, eikä vanhus ollut menettänyt älynsä terää. Tuuli laski toivonsa metsänkävijän kokemuksen ja viisauden varaan. Ilman näkökykyäänkin Leino oli yhä Hämeen parhaita ampujia: hänen nuolenkärkensä tiputti linnun oksalta pelkän kuulon perusteella paljon varmemmin kuin kymmenen Tuulin nuolta. Huoli oli varmasti turha.
Polku ohitti Hiidenjoen keskellä avautuvan leveän majavalammen ja kääntyi kohti Hiidenkorpea, tiheää kuusikkoa, joka kohosi ilta-auringon puolella. Tuuli tiesi miesten puheista, että hukanhaudat olivat puolimatkassa Kiianlinnaan. Korkealta mäkilinnalta pidettiin silmällä Hiidenjokea ja suojattiin kulkua Vanajan vesireiteillä.
Tuuli olisi mielihyvin jättänyt ansojen virittämisen muille ja vaihtanut paikkaa vartijoiden kanssa. Mutta täällä hän oli vanhan miehen vahtina, samaan aikaan kun nuorukaiset harjoittelivat sotataitoja. Tuuli tunsi veitsen painon vyöllään ja sipaisi nahkanyörillä käärittyä kädensijaa. Kiihkeät sanat, jotka hän oli tiuskaissut äidilleen kiukuspäissään, kaduttivat jo hiukan, mutta Tuuli oli silti puhunut totta tunteistaan.
Miksei hän olisi saanut pelätä vähemmän, koetella kykyjään ja voimiensa rajoja kuten pojat? Kevään korvalla äiti oli saanut kyllikseen hänen jatkuvasta itkulaulustaan ja antanut Tuulille luvan opetella ansastamista. Tuuli oli ollut tovin innoissaan, mutta edes erälle tytöllä ei ollut asiaa yksin, vaikka hän oli jo tarkempi jousen kanssa kuin moni Hakoisten pojista. Se oli niin kovin epäreilua, että pisti kiukuksi ja vihaksi. Äiti ei ymmärtänyt häntä lainkaan! Äiti ei tiennyt, millaista oli haluta jotakin oikein kovasti. Tuuli tahtoi olla hyvä edes jossakin, omin voimin.
Hän tunsi kasvoillaan havuja keinuttavan voimakkaan puhurin. Hetkeksi puut katosivat ja muuttuivat aavaksi aallokoksi. Jospa Tuuli vain olisi saanut syntyä isänsä kotona meren takana, siellä missä naisillakin oli lupa käytellä aseita ja taistella miesten rinnalla. Se vasta olisi ollut elämää, jotain paljon suurempaa ja väkevämpää kuin eränkäynti hiljaisessa korpimetsässä, missä sai vain kuunnella metsäkanojen kuherrusta, kalkatusta ja narinaa. Heidän reittinsäkin oli kai suunniteltu niin, ettei Tuuli vahingossakaan kohtaisi petoja ja jännitystä. Ellei oikukas metsänjumala päättäisi toisin.
Kun Leino pysäytti hevosensa, Tuuli havahtui ja vilkaisi taakseen.
– Tyttö. Jos kuopassa on hukka ja se on elossa, saat tappaa sen itse.
Tuuli käännähti yllättyneenä ja tuijotti vanhusta, joka oli käpertynyt oman hevosensa selkään. Lämpimästä kesäpäivästä huolimatta laiha mies hukkui kantamiensa turkisten suojiin.
– Olen ehkä vanha ja sokea, mutta en tarvitse silmiä tietääkseni, ettei ansastajan elämä kutsu sinua vielä.
Syyllisyys sai Tuulissa heränneen ylpeyden ja itsevarmuuden karisemaan. Oliko hän loukannut miestä tiputtaessaan nuoren ukkometson omin päin? Monet pyytivät suurta mustaa jousella vuosia ilman tulosta. Vanhus kuitenkin jatkoi ilmeenkään värähtämättä, aivan kuin olisi vaistonnut hänen epäröintinsä:
– Ota metsän hallakoira hengiltä niin tiedät, millaista on katsoa vihollista silmiin. Jos teet sen ja tahdot yhä, voin opettaa sinulle teräaseiden käytöstä kaiken minkä tiedän.
Kun Tuuli katsoi vanhusta yllättyneenä, Leino ratsasti lähemmäs. Oli totta, että ansastaja oli ollut nuorempana tunnettu paitsi tarkoista silmistään ja vakaasta kädestään myös petoja pelkäämättömänä metsämiehenä. Leino oli kulkenut yksin korvessa ja opettanut aikoinaan itseään Okkoakin, Suolammen tarkkaa ja neuvokasta majavanpyytäjää. Mutta olisiko sokeasta vanhuksesta enää opettajaksi?
Tuuli valitsi sanansa huolella.
– En tahdo väheksyä ansankäyntiä ja erätaikaa, mutta mieleni tekee tositoimiin. Tiedäthän: sellaisiin joista isäni kertoo tarinoissaan. Minäkin tahdon puolustaa tätä maata, koko Hämeen pitäjää, aivan kuten ne lännen kilpineidot, jotka puolustavat maataan miestensä rinnalla.
Vanhus kallisti päätään, aivan kuin olisi yhä nähnyt hänet sameilla silmillään. Leinon ääni oli ymmärtäväinen ja lempeä kuten aina.
– Entä äitisi, mitä hän siihen sanoo?
Tuuli puuskahti. Hän käski ratsunsa liikkeelle ja nojautui Hallan selässä eteenpäin, kun se asteli matalien kuusenoksien alta. Vanhuskin piti häntä lapsena ja hänen puheitaan pienokaisten haaveina. Tuuli piti oksista kiinni, taivutti niitä ja odotti, että Leino oli ohittanut ne hevosineen. Kun hän päästi hyväntuoksuisista havuista irti, ne piiskasivat ilmaa heidän takanaan. Hän vastasi yhtä kipakasti:
– Äiti toivoisi minustakin laulajaa ja parantajaa, mutta se ei ole jumalattaren tahto. Ei Mielikki olisi muuten antanut minulle tällaista ääntä, joka on kuin kiveen hiertyvän sahan itkua. Laulan huonommin kuin vastasyntynyt kissanpentu, ja kiitos äidin harjoitusten, kaikki muutkin tietävät sen!
Leino ei antanut huvittuneisuuden näkyä kasvoillaan, mutta vanhuksen hiljaisuus riitti vahvistamaan Tuulin sanat todeksi.
Hevoset nousivat ylös kivikkoista rinnettä raskaiden kuusenoksien lomassa, kun Leino sihahti pysähtymisen merkiksi. Tuuli veti ohjista ja vilkaisi vanhaa miestä, joka oli sulkenut silmänsä. Hän kuunteli metsän ääniä ja osoitti pian selkänsä taakse.
– Hukat. Ne kiertävät meitä rinteellä. Ota vyöltäsi kolme raskasta rautapunnusta ja ole valmiina.
Tuuli kirosi mielessään ja laski kätensä Hallan kaulalla riippuvalle saaliille. Sudet haistoivat riistan.
– Eikö olisi vain parempi heittää niille lintu ja ratsastaa pois?
Vanhus heilautti päätään.
– Ne eivät tule tällä kertaa saaliin toivossa. Älä opeta hallakoiria rohkeiksi: sinä saatat päästä karkuun kerran, mutta seuraavalla kerralla ne seuraavat sinua helpon saaliin toivossa.
Vanha mies veti turkistakkinsa hihaa ylös, ja Tuuli näki vaaleat arvet vanhuksen parkkiintuneessa ihossa. Mies tiesi mistä puhui.
– On parempi ampua niistä yksi jo etäältä. Lähellä tai liian tiheässä metsässä kivitä, iske keihäällä ja huuda kovaan ääneen. Hyökkää kuin karhu ja ne luulevat sinua karhuksi. Heitä kivi nopeasti ja osu kaukaa: se on paras puolustuksesi, kunnes ammut jousella yhtä varmasti kuin Okko. Hallavaturkki käy varovaiseksi, jos sen vastustaja puree koskematta. Ja mitä tahansa teetkin, älä kutsu sitä tosinimeltä – älä edes mielessäsi. Muuten hukka kulkee kintereilläsi, missä ikinä käytkin.
Kun Tuuli nyökkäsi kuuliaisena ja katsoi valkopartaista vanhusta vakavana ja aiempaa kunnioittavammin, matala ulvonta kiiri jälleen rin...