Englanninkielinen alkuteos Bay of Sighs

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0543-5
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0848-1

Lapsenlapsilleni,

taikavoimilleni, ihmeilleni

Kuin lintu sydämeni on,
tuoreessa puussa laulava,
omenapuu se raskas on,
hedelmä joka oksalla.

CHRISTINA ROSSETTI

Kohtalo suosii urheita.

TERENTIUS

Esipuhe

Tarina siirtyi sukupolvelta toiselle laulettuna ja kerrottuna, kunnes se ajan myötä sumeni myytiksi ja legendaksi. Jotkut uskoivat siihen yhä, sillä legendasta saa lohtua.

Joillekin se tarina oli totta.

Tarinan mukaan kaukaisena aikana, valtakunnassa, joka oli yhtä muinainen kuin meri, kolme jumalatarta synnytti kolme tähteä uuden kuningattaren syntymän kunniaksi. Liekkien, aaltojen ja jään tähden. Niiden oli määrä loistaa kaikille maailmoille. Ne oli taottu ja kiillotettu toivein vahvasta sydämestä, urheasta mielestä ja voimakkaasta sielusta.

Kuun jumalattaret vartioivat maailmoja, tarkkailivat jumalia, puolijumalia, kuolevaisia ja kuolemattomia. Vaikka he olivat valon lähettiläitä, he tunsivat myös sodan ja kuoleman, veren ja taistelut.

Oli neljäskin, pimeydestä tullut. Hänen suuri janonsa ja tyydyttämätön ahneutensa himmensivät hänen sydämensä mustaksi. Nerezza, valheiden emo, kirosi tähdet vaikka himoitsi niitä. Niiden luomisyönä hän suuntasi voimansa niitä vastaan, kun ne lensivät taivaalla, ja lumosi ne. Hänen kirouksensa takia ne putoaisivat kehältään kuun ympäriltä jonain päivänä.

Kun Nerezza saisi kaikki kolme tähteä käsiinsä, kun hänellä olisi niiden voima, kuukin kuolisi. Sen valo sammuisi ja Nerezza hallitsisi pimeyttä.

Siksi kuun jumalattaret – näkijä Celene, ystävällinen Luna ja soturi Arianrhod – kokosivat voimansa suojellakseen tähtiä.

Suojeleminen vaatii kuitenkin uhrauksia ja rohkeutta. Ja valtavasti toivoa.

Tähdet putoaisivat; sitä kohtaloa jumalattaretkaan eivät voineet estää, mutta ne putoaisivat salaa ja pysyisivät piilossa, kunnes toisena aikana toisessa valtakunnassa heidän jälkeensä tulevat kuusi yhdistäisivät voimansa etsiäkseen ja suojellakseen tähtiä.

Kuusi vartijaa, jotka panisivat kaiken alttiiksi pitääkseen tähdet poissa Nerezzan käsistä.

Pelastaakseen valon ja kaikki maailmat nuo kuusi yhdistäisivät voimansa ja antaisivat kaikkensa tehtävälleen ja taistelulle tähtien puolesta.

Nyt nuo kuusi eri puolilta maailmaa olivat löytäneet toisensa, olivat luoneet siteet välilleen ja olivat toisilleen uskollisia. He olivat vuodattaneet verta ja kuluttaneet voimiaan löytääkseen ensimmäisen tähden. Jumalatarten oli aika kokoontua uudestaan.

He tapasivat toisensa täysikuun valossa samalla valkeahiekkaisella rannalla, jolla he olivat aikoinaan synnyttäneet ilon ja toivon tähdet. Tumma taivas oli kattona.

”He päihittivät Nerezzan.” Luna tarttui sisariaan kädestä. ”He löysivät liekkien tähden ja veivät sen hänen ulottumattomiinsa.”

”He piilottivat sen”, Arianrhod oikaisi. ”Nokkelasti piilottivatkin. Mutta mikään tähdistä ei ole hänen ulottumattomissaan ennen kuin ne ovat taas paikoillaan taivaalla.”

”He päihittivät hänet”, Luna toisti.

”Kyllä. Tällä kertaa. He taistelivat urheasti ja panivat kaiken peliin, antoivat kaikkensa tälle tehtävälle. Silti…”

Arianrhod katsoi Celeneä, joka nyökkäsi. ”Edessä on lisää verenvuodatusta, taisteluja, pelkoa. Kamppailua ja pimeyttä, kauheaa tuskaa ja kammottavaa kuolemaa, joka voi iskeä hetkessä ja jäädä ikuiseksi.”

”He eivät luovuta”, Luna totesi. ”Tiedän sen.”

”He ovat todistaneet urheutensa. Rohkeus on todellista, kun sen alla väijyy pelko. En epäile heitä hetkeäkään, siskoni.” Arianrhod vilkaisi kuuta ja paikkaa, jossa kolme tähteä olivat aikoinaan muodostaneet kaaren sen ympärille. ”En kuitenkaan myöskään epäile Nerezzan ahneutta ja raivoa. Hän jahtaa heitä ja iskee heidän kimppuunsa yhä uudelleen.”

”Hän saa riveihinsä kuolevaisen.” Celene tuijotti meren tummaa tyventä ja näki tulevasta enteellisiä varjoja. ”Hänen ahneutensa on yhtä suurta kuin Nerezzan. Hän on tappanut ja tulee tappamaan vähemmästäkin kuin kohtalon tähdistä. Hän on myrkky viinissä, terä ojennetussa kädessä, kiristelevät hampaat hymyn takana. Nerezzan käsissä hän on innokas ja vikkelä ase.”

”Meidän täytyy auttaa. He ovat osoittaneet kykynsä, joten meidän on saatava auttaa”, Luna tuumasi.

”Tiedät, ettei se käy”, Celene muistutti. ”Heidän täytyy tehdä valintansa ilman meitä. Me olemme tehneet voitavamme toistaiseksi.”

”Aegle ei ole heidän kuningattarensa.”

”Ilman Aeglea ja tätä paikkaa, ilman kuuta ja meitä sen alamaisina, heilläkään ei olisi maailmaansa. Heidän kohtalonsa, meidän kohtalomme, kaikki kohtalot ovat heidän käsissään.”

”He ovat meistä lähtöisin.” Arianrhod puristi Lunan kättä lohduttavasti. ”He eivät ole jumalia, mutta he ovat enemmän kuin pelkkiä kuolevaisia. Heillä jokaisella on oma voimansa. He taistelevat.”

”Yhtä tärkeää kuin taistelu on se, että he ajattelevat ja tuntevat.” Celene huokaisi. ”Ja he rakastavat. He rakastavat koko mielestään, sydämestään ja sielustaan, yhtä paljon kuin käyttävät miekkaa, torahammasta tai taikuutta. Heillä on hyvät aseet.”

”Luottakaamme siihen.” Luna kohotti katseensa kuuhun rivissä siskojensa kanssa. ”Olkoon meidän luottamuksemme heidän suojakilpensä. Me olemme maailmojen vartijat, he olkoot tähtien vartijoita. He ovat toivo.”

”Ja kunnia”, Arianrhod lisäsi.

”Ja he ovat ovelia. Kas noin.” Celene hymyili ja nosti kätensä kohti taivaalla vilahtavaa värivanaa. ”Siinä he menevät, maailmamme lävitse. Kiiruhtavat kohti seuraavaa etappiaan. Toiseen maahan etsimään toista tähteä.”

”Kaikki valojen jumalat menevät heidän mukanaan”, Luna mumisi ja lähetti omansa.

Luku 1

Ohikiitävän hetken, kuin perhosen siiven iskun ajan, Annika tunsi meren tuoksun ja kuuli laulun. Sitten ne katosivat, sumuna värin ja vauhdin sekasorrossa. Hänen sydämensä pakahtui onnesta.

Sitten huokaus, huokausten kaiut ja toisenlainen musiikki. Katkeransuloinen. Se pyyhki hänen ylitseen kuin kyyneleet.

Hänen sydämessään yhtyivät ilo ja suru, kun hän putosi. Hän kieppui ja kompuroi, pyöri henkeäsalpaavassa kiidossa, jossa tuntui levoton kiihko ja hätäännys.

Tuhat siipeä lepatti, tuhat lisää ja vielä tuhat, tuuli piiskasi, melu pauhasi korvissa. Värit katosivat pimeyteen, kun hän tömähti äkisti niin että ei saanut henkeä.

Hän ehti pelästyä, että he olivat saapuneet syvään, pimeään luolaan, jossa voisi ryömiä hämähäkkejä. Tai mikä pahempaa, missä Nerezza oli valmiina iskemään.

Sitten hänen näkönsä kirkastui. Hän erotti varjoja, tunnisti kuunvalon ja tunsi allaan toisen ihmisen, jonka käsivarret olivat kietoutuneet tiukasti hänen ympärilleen. Hän tunsi tuon vartalon, sen tuoksun ja halusi käpertyä tiukemmin syleilyyn, Nerezzasta piittaamatta.

Oli ihmeellistä, yhtä ihmeellistä kuin tähtien täplittämän meren syleily, tuntea miehen sydämen lyövän niin nopeasti ja vahvana hänen sydäntään vasten.

Mies liikahti. Hänen toinen kätensä liukui ylös ja siveli sitten Annikan hiuksia. Toinen pyyhkäisi ihanasti hänen takamustaan.

Annika käpertyi syliin.

”Hmm.” Mies nosti molemmat kädet Annikan olkapäille ja puhui niin lähellä Annikan sydäntä, että hengitys kutitti. ”Oletko kunnossa? Loukkasitko itsesi? Ovatko kaikki kunnossa?”

Annika muisti ystävänsä – ei hän toki ollut heitä unohtanut missään vaiheessa. Hän ei ollut koskaan maannut tällä tavalla miehen päällä – Sawyerin päällä – ja oli huumaantunut.

Hän kuuli ynähdyksiä, voihkaisuja, kiroilua. Doylen ääni kuului läheltä ja se oli ärtynyt: ”Vitut”, ja Annika tiesi jo, ettei mies viitannut naisen sukuelimeen vaan kiroili äkäisesti.

Annika ei murehtinut Doylen tilaa. Hänhän oli kuolematon.

”Äänet pois.” Puhuja oli Bran, muutaman metrin päässä. ”Selvisivätkö kaikki tänne? Sasha on täällä. Riley, missä olet?”

”Aikamoinen reissu!”

”Ja laskeuduit polvillesi palleilleni”, Doyle totesi.

Annika kuuli tömähdyksen ja arveli, että Doyle oli tuupannut Rileyn loitommas. Annika oli jo oppinut, että pallit eivät olleet sama kuin pallo vaan viittasivat miehen herkkiin ruumiinosiin.

”Täällä ollaan”, Annika huhuili ja testasi, miltä tuntui venkoilla hieman Sawyerin herkkien paikkojen päällä. ”Putosimmeko me taivaalta?”

”Suurin piirtein.” Sawyer rykäisi ja siirtyi Annikan pettymykseksi. Hän nousi pystyyn. ”En onnistunut hidastamaan. En ole koskaan siirtänyt kuutta ihmistä ja vielä näin pitkää matkaa. Taisin arvioida väärin.”

”No, ainakin me kaikki kuusi olemme täällä ja se on tärkeintä”, Bran totesi. ”Pitää selvittää, olemmeko me siellä missä pitää.”

”Olemme jossain sisätiloissa”, Sasha tuumasi. ”Erotan ikkunoiden rajat. Niistä tulee kuunvaloa sisään. Missä sitten olemmekin, niin täällä on yö.”

”Toivotaan, että Sawyer ja hänen aikaa ja tilaa muuttava kompassinsa toimittivat meidät sinne ja siihen aikaan kuin halusimme. Otetaan selvää.”

Riley nousi seisomaan. Tutkija-arkeologi. Annika pyöritteli titteliä mielessään. Hänen kansallaan, meren kansalla, ei ollut mitään vastaavaa. Ei heillä ollut lykaanejakaan, joten mitään Rileyn tapaista Annika ei ollut koskaan ennen kohdannut.

Tohtori Riley Gwin käveli ikkunan ääreen. Hänellä oli timmi, kiinteä kroppa ja leveälierinen hattu, joka oli ihme kyllä pysynyt hänen päässään.

”Vettä täällä näkyy, mutta näkymä on eri kuin Korfun huvilasta. Olemme jossain korkeammalla. Tuolla kulkee kapea ja jyrkkä tie. Meidän pihaltamme on sinne portaat. Olen melko varma siitä, että tämä on Capri ja että olemme talossa, jonne meidän piti tulla. Osuit nappiin, Sawyer. Antakaamme aplodit matkaajalle ja hänen taikakompassilleen.”

”Kiitos.” Sawyer nousi seisomaan. Hän epäröi hetken ja ojensi sitten kätensä auttaakseen Annikan pystyyn. Vaikkei Annika olisi tarvinnut apua, hän otti sen vastaan.

”Katsotaan, löydänkö valoa”, Riley pohti.

”Minä voin auttaa.”

Bran seisoi käsi Sashan vyötäisillä ja ojensi toista kättään. Hänen kämmenelleen ilmestyi valopallo, joka kirkasti huoneen.

Ystävien näkeminen ilahdutti Annikaa samalla tavalla kuin hänen matkalla kuulemansa laulu. Sasha oli näkijä. Hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin aurinko ja silmät siniset kuin taivas. Bran oli velho, joka oli komea kuin mikä taikuuden valaistessa hänen piirteensä. Riley seisoi toinen käsi aseen kahvalla lonkallaan, aina valmiina. Hänen tumman kullankeltaiset silmänsä tarkkailivat kaikkea samaan aikaan, kun Doyle, joka oli soturi joka solullaan, seisoi miekka valmiina.

Sawyer. Ihana Sawyer seisoi matkaajan kompassi kädessään.

He olivat ehkä mustelmilla ja verisinä viime taistelun jäljiltä, mutta ainakin he olivat turvassa ja yhdessä.

”Täälläkö me nyt asumme?” Annika pohti. ”Onpa ihanaa.”

”Ellei Sawyer pudottanut meitä väärään osoitteeseen, sanoisin, että tässä on uusi päämajamme.” Riley ei irrottanut otettaan aseesta kun käveli pois ikkunan luota.

Huoneessa oli värikkäitä tyynyjä pitkällä vuoteella – ei kun sohvalla, Annika muistutti itseään. Siellä oli myös tuoleja ja pöytiä, joilla oli nättejä lamppuja. Lattia – joka oli tullut heille jokaiselle tutuksi – oli kova. Siinä oli suuria auringon haalistaman hiekan värisiä laattoja.

Riley marssi lampun luo ja käänsi katkaisinta. Sähkön taikuus sai sen syttymään.

”Haen tavarat ja varmistan, että olemme oikeassa paikassa. Emme halua, että polizia tulee kummastelemaan.”

Riley astui ulos huoneesta kaariholvin alta. Hetken kuluttua huoneeseen tulvi lisää valoa. Doyle pani miekan tuppeen ja lähti Rileyn perään.

”Näyttää siltä, että täällä on myös kaikki tavaramme. Ne ovat ilmeisesti laskeutuneet pehmeämmin kuin me.”

Annika vilkaisi ulos. Hän ei tiennyt, millä nimellä kutsuttiin sitä tilaa, jossa oli suuri ovi merelle päin ja kaariholviset käytävät viemässä muihin tiloihin. Heidän laukkunsa ja laatikkonsa olivat kuitenkin keskellä huonetta kasassa.

Doyle kiroili hampaittensa välistä ja nosti moottoripyöränsä pystyyn.

”Minun piti pudottaa tavarat ensin, jotta me emme putoaisi niiden päälle”, Sawyer selitti. ”Eikö mennyt aika tarkasti, Riley?”

”Tämä ainakin sopii saamaani kuvaukseen”, Riley sanoi. ”Myös sijaintinsa puolesta. Täällä pitäisi olla suuri olohuone, josta on lasiovet… Ja tässähän se onkin.”

Riley sytytti lisää valoja ja paljasti suuren huoneen, jossa oli lisää sohvia ja tuoleja ja sieviä pikkuesineitä. Parasta, ehdottomasti parasta olivat kuitenkin leveät lasiovet, joista aukesi näkymä taivaalle ja mereen.

Annika ryntäsi avaamaan lasiovia, Riley esti häntä.

”Älä. Ei vielä. Täällä on hälytys. Minulla on sen koodi. Se täytyy sammuttaa ennen kuin avaamme tätä tai muitakaan ovia.”

”Numeropaneeli on täällä”, Sawyer sanoi ja naputti pientä laatikkoa seinässä.

”Hetki.” Riley kaivoi taskustaan paperinpalan. ”En halunnut jättää sitä muistin varaan siinä pelossa, että matkanteko saisi aivoni nyrjähtämään.”

”Siirtymät eivät tee aivoille hallaa.” Sawyer virnisti ja koputti rystysillään Rileyn päätä samalla kun tämä naputteli koodin.

”No niin, Annika. Nyt voit avata oven.”

Annika avasi oven ja tanssahteli isolle terassille, josta avautui näkymä yötaivaalle ja kuuhun ja mereen. Ulkoa tulvahti meren öinen tuoksu sitrushedelmien ja kukkien aromilla höystettynä.

”Ihanaa! En ole koskaan nähnyt tätä näin korkealta.”

”Oletko siis kuitenkin nähnyt Caprin aikaisemmin?” Sawyer kysyi.

”Mereltä päin. Alapuolelta. Siellä on sinisiä luolia ja syvää vettä ja kauan sitten purjehtineiden laivojen rankoja. Oi, kukkia!” Annika ojensi kättään ja hipaisi suurissa ruukuissa pursuilevien värikkäiden kukkien terälehtiä. ”Minä voin kastella ja hoitaa näitä. Se voi olla minun tehtäväni.”

”Sopii. Oikea paikka tämä on.” Riley nyökkäsi tyytyväisenä ja pani kädet lanteilleen. ”Edelleen esitän aplodeja Sawyerille.”

”Pitäisi ehkä kuitenkin tarkistaa paikka kaiken varalta.” Bran seisoi ovella. Hän katseli taivaalle tummin, tarkkaavaisin silmin.

Nerezza tuli usein taivaalta.

”Minä lisään tavanomaisen hälytysjärjestelmän lisäksi oman suojauksen”, Bran jatkoi. ”Me satutimme sitä ämmää ja aiheutimme hänelle harmia, joten hän tuskin hyökkää kimppuumme uudestaan tänä iltana, jos nyt edes löytää meitä. Nukumme kuitenkin paremmin, jos kaiken yllä leijuu vähän taikuutta.”

”Jakaannutaan.” Doyle nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Hän antoi miekkansa pysyä kotelossaan. Tummat hiukset kehystivät hänen karkeapiirteisiä komeita kasvojaan. ”Käydään paikka läpi ja varmistetaan, että täällä on turvallista.”

”Alakerrassa pitäisi olla kaksi makuuhuonetta ja neljä lisää yläkerrassa. On myös toinen olohuone. Tämä ei ole yhtä suuri ja ylellinen kuin Korfun huvila, eikä tässä ole yhtä suurta pihaa.”

”Eikä Apolloa”, Annika totesi.

”Ei niin.” Riley hymyili. ”Minulle tulee ikävä sitä karvaturria. Tilaa täällä kuitenkin on ja paikka on loistava. Minä menen yläkertaan.”

”Haluat vain valita ensimmäisenä huoneesi.”

Riley virnisti Sashalle ja kurtisti sitten kulmiaan. ”Oletko kunnossa? Olet kalpea.”

”Päätä särkee. Ihan tavallisesti”, Sasha vastasi, kun kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”En yritä vastustaa näkyjä enää. Tämä on vain ollut varsin rankka päivä.”

”Niin on.” Bran veti Sashaa tiukemmin kainaloonsa ja kuiskasi naisen korvaan jotain, joka sai tämän nyökkäämään hymyillen. ”Mekin menemme yläkertaan”, Bran ilmoitti ja katosi Sasha kainalossaan.

”Epistä! Ei ole reilua käyttää taikuutta!” Riley säntäsi portaita ylös.

”Kolme on yläkerrassa, joten kolme jää alas valitsemaan täältä. Minä jään mieluiten alakertaan”, Doyle sanoi ja katseli ympärilleen. ”Tästä pääsee nopeammin ulos.”

”Me kaksi jäämme siis alakertaan”, Sawyer päätti – ja Annikan rinnassa ailahti pettymys. ”Täällä olen lähempänä keittiötä ja ruokaa. Katsotaanpa, mitä täältä löytyy.”

Alakerran makuuhuoneet olivat vierekkäin. Ne eivät olleet yhtä isoja kuin Korfun huvilassa, mutta niissäkin oli mukavat sängyt ja kauniit näköalat ikkunoista.

”Kelpaa”, Doyle totesi.

”Kuin myös”, Sawyer myötäili avattuaan vielä yhden oven, joka johti kylpyhuoneeseen. Siellä oli suihku.

Liukuovi tuli seinän raosta ja meni sinne takaisin. Se kiehtoi Annikaa niin paljon, että hän avasi ja sulki sitä muutamia kertoja ennen kuin Sawyer tarttui häntä kädestä ja kiskoi pois.

He löysivät vielä yhden huoneen. Sawyer sanoi, että se oli baari. Seinällä oli suuri televisio (Annika rakasti televisiota) ja iso pöytä, jossa oli värikkäitä palloja kolmion sisällä vihreällä tasolla.

Annika pyyhkäisi pöydän pintaa. ”Tämä ei olekaan ruohoa.”

”Se on huopaa”, Sawyer selitti. ”Se on biljardipöytä. Biljardi on peli. Pelaatko?” hän kysyi Doylelta.

”Voisitko kuvitella muutaman vuosisadan elänyttä miestä, joka olisi välttynyt biljardin peluulta?”

”Minä olen elänyt vasta muutaman vuosikymmenen ja olen jo pelannut enemmän kuin tarpeeksi. Meidän on pakko ottaa erä.”

Alakerrassa oli myös huone, jonne kaikki menivät kuulemma aina puuteroimaan nenäänsä, vaikka eivät oikeasti niin tehneet ainakaan Annikan nähden. Lisäksi siellä oli keittiö ja ruokailutila. Annika tiesi heti, että Sawyer piti paikasta.

Sawyer maleksi huoneen poikki. Annika katseli mietteliäänä miehen pitkää, jäntevää olemusta, joka näytti aina viipyilevältä. Annika olisi halunnut hipaista sormillaan tumman kullankeltaisia hiuksia, joihin aurinko oli tehnyt raitoja ja jotka olivat matkanteon jäljiltä villisti pörrössä. Miehen silmät olivat harmaat kuin meri aamun hämärissä. Annikan teki mieli huokaista.

”Italialaiset ymmärtävät jotain ruoanlaitosta – ja syömisestä. Mahtavaa.”

Annikakin oli jo perehtynyt ruoanlaiton alkeisiin ja osasi laittaa muutaman ruokalajin. Hän tunnisti lieden, jossa oli monta keittolevyä ja erilliset uunit leivonnaisten paistamiseen ja ruokien paahtamiseen. Keittiösaarekkeessa oli ihastuttava pesuallas, ja toinen samanlainen mutta leveämpi oli ikkunan alla.

Sawyer avasi kaapin, joka piti ruoan kylmänä – Annika muisti, että sitä sanottiin jääkaapiksi. ”Täytetty valmiiksi. Riley pitää kaikesta huolen. Haluatteko olutta?”

”Ilman muuta”, Doyle vastasi.

”Entä Anni?”

”En oikein pidä oluesta. Onko jotain muuta?”

”Limsoja ja mehua. Odotas.” Sawyer osoitti pullotelinettä. ”Viiniä myös.”

”Viini on hyvää.”

”Tuleman pitää.” Sawyer valitsi pullon, ojensi Doylelle oluen ja otti itselleenkin ja meni sitten ovelle. ”Ruokakomero. Sekin on täynnä herkkuja. Kaikki kunnossa.”

Sawyer availi laatikoita kunnes löysi työkalun, jolla viinipullo avataan. Korkkiruuvi. Hassu sana.

”En tiedä muista, mutta minulla ainakin on kiljuva nälkä. Niin monen tyypin siirtäminen näin pitkän matkan vie voimat.”

”Minullekin maistuisi ruoka”, Doyle tuumasi.

”Koetan kokata jotakin. Riley oli oikeassa siinä, että Sasha näytti kalpealta. Syödään ja juodaan vähän ja levähdetään.”

”Tuumasta toimeen, sitten. Minä käyn vilkaisemassa, miltä ulkona näyttää.” Doyle meni ulos isoista lasiovista. Hänellä oli yhä miekka tupessa selässään roikkumassa.

”Minä voin auttaa.”

”Etkö halua mennä valitsemaan huonetta?”

”Minusta on kiva auttaa keittiössä.” Erityisesti sinua, Annika ajatteli.

”Selvä. Ei tehdä mitään monimutkaista. Pastaa vain voilla ja yrteillä maustettuna. Ja meillä on… joo, täällä on tomaatteja ja mozzarellaa.” Sawyer otti jääkaapista juuston ja ojensi Annikalle kulhosta ottamansa tomaatin. ”Muistatko, miten nämä pilkotaan?”

”Joo, osaan pilkkoa.”

”Pilko tomaatit ja pane ne lautaselle tai tarjoiluvadille.” Sawyer näytti käsillään mallia astian koosta.

Sawyerillä oli vahvat kädet, mutta hän käytti niitä lempeästi. Annika ajatteli, että lempeyskin oli omanlaistaan vahvuutta.

”Laita ne sitten esille niin, että pilkot juustoa tomaattien päälle”, Sawyer jatkoi. Annika keskittyi kuuntelemaan. ”Pirskota tästä oliiviöljyä päälle.” Sawyer pani pöydälle öljykarahvin.

”Pirskottaminen on niin kuin sataisi. Vähän vain.”

”Juuri niin. Ota sitten tätä.” Sawyer käveli ikkunan luo ja katkaisi ruukusta oksan. ”Se on basilikaa.”

”Muistan. Siitä tulee makua.”

”Aivan. Silppua sitä ja ripottele päällimmäiseksi ja vielä sen päälle vähän pippuria. Sitten se on paketissa.”

”Paketissa.”

”Valmista siis”, Sawyer selitti.

”Minä panen sen pakettiin sinua varten.”

Annika oli tyytyväinen ja letitti vyötäisille ulottuvat mustat hiuksensa pois tieltä. Hän ryhtyi töihin ja sillä aikaa Sawyer pani kattilallisen vettä liedelle, joi oluttaan ja kaatoi Annikalle viiniä.

Annika nautti hiljaisesta hetkestä Sawyerin kanssa, niin kuin aina. Edessä olisi uusia taisteluita, ja hän hyväksyi ajatuksen. Tiedossa olisi tuskaa. Hän hyväksyisi senkin. Hänelle oli kuitenkin annettu lahja: jalat, joilla hän saattoi kävellä pois vedestä ja kulkea maalla, vaikkakin aika oli rajattu. Ystävät olivat kultaakin arvokkaampia. Tehtävä oli hänen velvollisuutensa.

Sawyer, tärkeimpänä kaikista. Annika oli rakastanut miestä jo ennen kuin tämä tiesi, että hän oli olemassa.

”Unelmoitko mistään, Sawyer?”

”Mitä?” Sawyer vilkaisi hämmentyneenä Annikaa etsiessään lävikköä. ”Joo, totta kai. Eivätkö kaikki?”

”Unelmoitko ajasta, kun tehtävä on suoritettu ja olemme saaneet kaikki kolme tähteä? Kun tähdet ovat Nerezzalta suojassa? Kun ei tarvitse enää taistella?”

”Vähän vaikea kuvitella sellaista nyt kun kaikki on vielä kesken. Mutta kyllä minä sitä mietin.”

”Mitä toivot eniten ajalta, kun tehtävä on suoritettu?”

”En tiedä. Tämä on ollut minun elämääni jo niin kauan. Etsintä siis, eivät taistelut.”

Sawyer pysähtyi miettimään. Annika ajatteli, että kyky keskittyä oli myös miehen vahvuus.

”Luulenpa, että minulle riittäisi, jos me kaikki kuusi tietäisimme, että olemme tehneet sen, mitä pitikin. Voisimme istua lämpimällä rannalla ja katsoa tähtiä taivaalla. Nähdä ne siellä, missä niiden kuuluukin olla, ja tietää, että se on meidän ansiotamme. Se on aika iso haave.”

”Etkö haaveile rikkauksista tai siitä, että eläisit pitkään?” Annika vilkaisi miestä. ”Tai kenestäkään naisesta?”

”Jos saisin esittää kolme toivomusta, en olisi niin tyhmä, etten toivoisi niitä.” Sawyer vaikeni ja pyyhkäisi hiuksiaan. ”Mutta kanssani taistelleet ystävät lämpimällä rannalla seurassani olisi mukavaa. Vielä vaikka vähän kylmää olutta kehiin, niin kuulostaa täydelliseltä.”

Annika oli vähällä sanoa jotakin, mutta Doyle palasi sisään.

Vaikka Doyle oli pitkä ja lihaksikas mies, hän liikkui kevyesti.

”Täällä ei ole yhtä paljon ulkona tilaa treenaamiseen, mutta ainakin täällä on sitruslehto, jota voi käyttää, ja enemmän yksityisyyttä kuin ehdin luulla. Bran tosin pystyisi varmaan lisäämään suojausta, jos tarvitsisimme rauhaa. Tuolla on hyötypuutarha – pienempi kuin edellisessä paikassa. Terassilla kasvaa ruukuissa yrttejä ja tomaatteja. Siellä on myös suuri ruokapöytä, jota suojaavat viiniköynnökset. Se tuo varjoa, mutta toisaalta myös mehiläisiä. On täällä uima-allaskin.”

”Ai?”

”Sekin on pienempi kuin Korfulla. Se on heti pation vieressä, ja sen takia varmaan siinä kasvaa molemmin puolin puita. Että olisi näkösuojaa. Onko sinulle väliä, kumpaan makuuhuoneeseen menet?”

”Ei, ihan sama.”

”Selvä. Menen siirtämään tavarani.”

Kun Doyle meni ulos, Riley astui sisään.

”Osaatte lukea ajatuksiani.” Riley käveli Annikan luo ja kietoi kätensä tämän vyötäisille. ”Minulla on sudennälkä. Mitä on ruoaksi?”

”Sawyer keittää pastaa ja minä teen tomaatti-mozzarellasalaattia öljyn ja yrttien kera. Syödään, juodaan ja levähdetään.”

”Kuulostaa hyvältä.”

”Sinun kaverisi kaveri on täyttänyt ruokakaapit”, Sawyer intoili Rileylle.

”Joo, täytyy korvata se jotenkin. Olutta vai viiniä?” Helpottaakseen päätöstä Riley otti kulauksen Sawyerin olutpullosta ja siemauksen Annikan viinilasista. ”Vaikea valinta. Koska ruoaksi on pastaa, valitsen viinin. Bran ja Sasha ehtivät suurimpaan makuuhuoneeseen ensimmäisenä – mutta ehkä se on reilua, koska he ovat siellä kahdestaan.”

”Minä ja Doyle majoitumme alakertaan. Kaksi makuuhuonetta ja kunnon kylppäri. Se on hyvä.”

”Hyvä sitten. Annika, sinä saat valita jäljellä olevista yläkerran huoneista. Sasha ja Bran ottavat sitten viimeisen huoneen ateljee- ja työhuonekäyttöön. Siellä on parvekkeetkin. Täältä ei pääse kävellen rantaan, mutta voidaan ottaa funikulaari.”

”Mikä funikulaari on?” Annika kysyi.

”Se on vähän niin kuin juna, mutta kulkee ilmassa. Siihen pitää maksaa lippu ja sillä pääsee kaupungille tai lähemmäs rantaa tai –”

”Haluan matkustaa sillä! Voimmeko mennä kokeilemaan huomenna?”

”Ehkä. Täältä on aika rankka kävelymatka Anacaprin kauppoihin ja jyrkkä ylämäki takaisin tullessa. Jos meinaa mennä Caprin kaupunkiin, täytyy kulkea bussilla tai taksilla, tai sitten patikoida tosissaan. Anacaprissa ei ole autoja. Jos tarvitsemme autoa, järjestän sellaisen ja pysäköimme sen sitten Capriin, mutta enimmäkseen kuljemme jalkaisin tai julkisella liikenteellä. Käyn tsekkaamassa ulkona, onko täällä turvallista.”

”Doyle tarkasti juuri paikat.” Sawyer pudotti spagetit kiehuvaan veteen.

Riley epäröi ja vilkaisi ovelle päin. Sitten hän kohautti olkapäitään. ”Ei kai minun kannata tehdä samaa hommaa uusiksi.”

”Täälläkin on uima-allas”, Annika kertoi Rileylle.

”Joo, ymmärsin niin. Voisin kokeilla sitä ennen kuin menen nukkumaan. Eikö ulkona olekin ruokapöytä? Syömme kai siellä?”

”Minun puolestani. Kata pöytä.”

Riley kaatoi lasiinsa viiniä ja kohotti Sawyerille maljaa. ”Panen toimeksi.” Riley otti uuden lasin kaapista, kun Sasha astui keittiöön Branin kanssa. ”Ota vähän viiniä, että saat väriä kasvoillesi.”

”Viini kuulostaa hyvältä. Ruoka myös. Sawyer ja Annika, olette ihania.”

”Italialaista olutta? Kelpaa.” Bran avasi jääkaapin ja otti oluen. ”Missä Doyle on?”

”Kuolematon ystävämme on purkamassa tavaroita huoneeseensa.” Sawyer sekoitti höyryävää pastaa. ”Me majoitumme tänne alakerran kahteen makuuhuoneeseen.”

”Eli Annika saa valita yläkerran huoneista haluamansa.”

”Riley sanoi, että te tarvitsette yhden huoneen maalaamiseen ja Branin taikuudelle. Valitkaa te se ensin. Minulle kelpaa se, joka jää jäljelle.”

”Jos ihan oikeasti ei haittaa, niin voisimme ottaa meidän makuuhuonettamme vastapäätä olevan huoneen. Se on pienempi jäljellä olevista kahdesta, mutta riittää meille. Siten sinä saat huoneen, josta näkyy meri. Sinä varmaan haluat nähdä meren, kun käyt nukkumaan ja kun heräät.”

Annika halasi Sashaa liikuttuneena. ”Kiitos.”

”Minun huoneeni on sitä vastapäätä”, Riley sanoi. ”Merinäköala on minullekin yhtä mieluinen kuin kenelle tahansa tai varsinkin merenneidolle, mutta minusta on myös mukavaa katsella sitruslehtoa.”

”Ja vartioida talon takaosaa”, Bran totesi.

”Sitäkin. Me syömme ulkona. Kunhan ensin löydän lautasia jostakin.”

Riley löysi lautaset, jotka olivat yhtä värikkäitä kuin sohvatyynyt. Sasha auttoi kattamaan, ja naiset menivät ulos sillä välin kun Annika ripotteli pikkutarkasti yrttejä salaattivadilleen.

”Käykö tämä? Teinkö sen niin kuin pitää?”

Sawyer vilkaisi vatia. ”Täydellistä. Minulla menee vielä pieni hetki.”

”Tarvitsemme kynttilöitä! Ja kukkia.” Annika säntäsi etsimään tykötarpeita, joita hänen mielestään pöytään tarvittiin.

Sawyer maistoi pastaa ja sammutti lieden. ”Onko Sashalla kaikki okei?”

”Vaikuttaa siltä, että matka iski häneen vähän kovempaa kuin meihin muihin. Eiköhän ruoka ja lepo auta.” Bran kohotti katseensa, kun Doyle tuli taas sisään. ”Tein taloon ja puutarhaan tavallisen suojaustaian, mutta haluan vahvistaa sitä ennen nukkumaan menoa. Nerezza löytää meidät ennemmin tai myöhemmin ja on varmasti raivoissaan.”

”Hän löytää meidät”, Sawyer myötäili ja valutti pastaa. ”Liekkien tähteä hänen on hankalampi löytää.”

”Mistä voikin ounastella, että hän puskee pahasti päälle toisen tähden saadakseen.” Doyle nosti oluen huulilleen ja kulautti pullon tyhjäksi. ”Mitä tekisin hänen sijassaan? Päättelisin, että olen ensimmäisellä kierroksella aliarvioinut vastustajani. Ylpeys saisi hänet ajattelemaan niin. Hän käy raaemmaksi ja kovemmaksi vastustajaksi.”

”Strategia voi olla ovelampi kuin tähän asti”, Bran lisäsi. ”Nythän hän on turvautunut silkkaan raivoon ja väkivaltaan. Me maksoimme siitä, mutta hänelle se tuli vielä kalliimmaksi. Jos hän on yhtään järkevä, hän alkaa turvautua strategiaan enemmän kuin puhtaaseen voimankäyttöön. Siihen meidän on syytä varautua.”

”Meidän täytyy syödä.” Sawyer kaatoi pastan kulhoon ja sekoitti sen joukkoon yrteillä maustamaansa voita. ”Ja nukkua.”

”Puhut asiaa. Meidän täytyy myös juhlia edes pikaisesti sitä, että olemme turvassa, ehjiä ja yhdessä.”

”Ja valmiita etsimään seuraavaa tähteä.”

Bran nyökkäsi Doylelle. ”Seuraavaa. Emme tiedä, onko seuraava tähti aaltojen vai jään tähti. Kohtalo kuitenkin lähetti meidät juuri tänne, minne uskomaton Riley on taas järjestänyt meille katon pään päälle, vuoteet nukkumista varten ja ruokaa. Eikö huomenna ehdikin alkaa suunnitella jatkoa?”

”Saa luvan ehtiä, koska ruoka on nyt valmista. Voitko napata tuon tarjottimen? Ja viinin. Minulle maistuisi toinen olut.”

Sawyer astui ulos sitruunan tuoksuiseen iltaan, missä kuunsirppi loisti pehmeää valoa maalle ja merelle.

Annika oli aina Annika: hän oli askarrellut lautasliinoista kukkakimpun ja kerännyt talosta kynttilöitä.

”En löytänyt niitä…” Annika ei muistanut oikeaa sanaa, joten hän näytteli sytyttävänsä tulitikun.

”Tulitikkuja”, Sawyer auttoi.

”Minä hoidan asian.” Bran napsautti sormiaan, ja kaikki erilaiset kynttilät leimahtivat palamaan.

Annika nauroi ja taputti käsiään. Sitten hän ryntäsi halaamaan Brania.

”Halasin Sashaa ja Rileyakin. Olemme kaikki yhdessä täällä uudessakin talossa.” Sitten Annika kääntyi kietomaan kätensä Doylen ympärille ja sai miehen hymyilemään. ”Meillä on hyvää ruokaa ja hyvät ystävät.”

Lopuksi Annika kääntyi halaamaan Sawyeria nauttien miehen tuoksusta, joka kuului vain hänelle. ”Nerezzalla ei ole ystäviä eikä hän saa sitä, mitä meillä on.”

”Ei hän haluakaan.”

Sasha horja...