Kansi

Nimiö

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN

VALOMERKKI

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

© Anna-Leena Härkönen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Kirsti Maula

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31691-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Annelle

1.

Meitä on kuusi. Minä istun pöydän päässä. Poksautan samppanjapullon auki. Olen aina pelännyt hetkeä, jolloin korkki irtoaa, mutta nyt ei pelota yhtään. Korkki ei lennä. Juoma ei kuohu yli. Kaadan kaikille lasilliset.

– Hyvää syntymäpäivää! Heidi huutaa ja nousee ylös. Muutkin nousevat ja toivottavat onnea yhteen ääneen. Minä jään istumaan, kohotan lasini muitten mukana ja juon. Samppanjan maku on yllättävän karkea, mutta silti voitokas.

On huhtikuun ensimmäinen. Jos syntyy aprillipäivänä, elämä kusettaa heti kättelyssä. Eikä se ole lopettanut.

Katselen ihmisiä pöydässäni. Sekalainen seurakunta. Puuseppä. Pappi. Eläkeläinen. Stailisti. Kirjailija, minun lisäkseni ainoa.

– Miltä nyt tuntuu? Outi kysyy.

– Onneksi vuosia on enemmän takana kuin edessä, vastaan ja alan nauraa.

– Ja kirjoja, Taina huomauttaa.

– Ja kirjoja.

– Et sä tota tarkota, Heidi sanoo.

– Kyllä tarkotan. Mä oon ollu täällä liian kauan.

– Et tarpeeksi!

– Mistäs sinä sen tiedät? kysyn terävämmin kuin tarkoitin. – Olis niin yksinkertaista, jos kaikki eläis vaan viisikymppisiksi, ei päivääkään vanhemmiksi. Kyllä ihminen jo viisikymppisenä tietää mistä tässä hommassa on kysymys. Ei se tartte enää lisää aikaa sen tajuamiseen.

– Sulla on nyt vaan vanhenemiskriisi, Heidi sanoo.

– Sää oot hormoonihyrrä, Vellu lisää.

– Me kaikki vanhennutaan, Sakke lohduttaa, tarttuu käteeni ja painaa rystyseni poskeaan vasten. – Me ollaan nyt vanhempia ku tunti sitten.

– Elämä on lahja, Heidi jankuttaa. – Siitä pitää nauttia niin kauan kun sitä annetaan.

– Elämä on yliarvostettu juttu, sanon ja silitän mekkoni kiiltävää helmaa. Olen ostanut sen tätä tilaisuutta varten, kirpputorilta.

– Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. – Ne on vähän niin ku kämppiksiä jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.

– No, mä yritän opetella ton saman.

Keittoani kehutaan. Siinä on lohta, katkarapuja ja savustettuja simpukoita. Kapriksia ja smetanaa, tomaattimurskaa.

– Täydellinen kattaus, Taina toteaa.

– Pääruoaksi on uunikanaa, kerron.

– Sussa on just parasta se että sää tarjoat aina kunnon ruokaa, Vellu sanoo suu täynnä soppaa. – Ei salaatista tuu miksikään. Aikusen ihmisen lautasella pitää olla lihaa ku sukuhaudassa.

Syönnin jälkeen availen lahjoja. Toivoin alkoholia, ja sitä tuli. Lisäksi sain Tainalta ranskalaista lyhytproosaa, teos jota olen turhaan metsästänyt antikvariaateista. Ehkä hänkin metsästi turhaan ja otti kirjan lopulta omasta hyllystään. Heidiltä tuli lahjakortti shiatsuhierontaan. Saken kanssa meillä on sopimus, että annamme toisillemme joulu- ja syntymäpäivälahjaksi itsemme, ja sen hän tänä aamuna teki.

– Viisikymmentä, Outi sanoo hitaasti. – Vaikka sitä lukua miten kääntelis, se ei oo vähän. Ja kuukauden päästä on mun vuoro.

– Viime kesänä yhden mun naapurin mies katos yhtäkkiä jonnekin, Taina kertoo. – Kukaan ei kehdannu ensin kysyä, missä se on, mut sit mä en enää pystyny hillitsemään itteeni. Mä kysyin sitte kerran pihalla että missä sun miehes on. ’Se täytti viiskymmentä, osti tupeen ja meni päivätansseihin eikä sitä oo sen jälkeen näkyny’, se vastas.

Vellu kilauttaa haarukalla lasiaan. Käännymme katsomaan häntä.

– Saanko mää lausua runon?

Hän ei odota lupaa vaan nousee.

– Tää on nyt ihan improvisaatiota, että pyydän ymmärrystä hyvä herrasväki.

Hän katsoo ensin minua ja hänen viiksensä melkein väpättävät innostuksesta. Sitten hän kääntää katseensa kaukaisuuteen ja aloittaa.

– On tullut uus vaatimattomuus, raamatun lukemattomuus ja Hilja maitotytön viattomuus. Kun menee uimaan ilman rihmankiertämää ja agronomit tietää enemmän kuin Hilja itsekään. Ah, agronomi, salattu akatemia! Anna olla Anitan oikeassa!

Me nauramme. Halaan Vellua. Anna olla Anitan oikeassa. Anna olla.

– Voi Vellu, sä oot niin hahmo! Heidi huokaisee ja painautuu Vellua vasten.

Olen kevyt, melkein painoton. Poreilen kuin samppanja lasissani. Hetken tuntuu siltä, että tässä on sittenkin puolensa. Että nämä hetket korvaavat kaiken. Että näin voisi jatkua, enkä enää vajoaisi mustaan.

Heidi nousee uudelleen ylös.

– Anitalle! hän huutaa ja kohottaa lasinsa.

– Anitalle! kaikki toistavat, vahingossa myös minä itse. Juomme taas kulaukset. Heidi istuu takaisin tuolilleen.

– Päivänsankarin vuoro, Outi ilmoittaa. – Runo! Laulu! Puhe! Tanssi!

Nousen seisomaan. Katselen hetken ihmisiä pöytäni ääressä. Kysyn kuka heistä olisi valmis tappamaan minut.

2.

Taas liioittelen. Ei suoranaisesti tappamaan, vaikka niin he sen kokisivat, jos kertoisin heille ideastani tarkemmin. Ja kerronkin, jos joku kysyy. Siitä voi tosin tunnelma latistua.

Se latistui jo. Kukaan ei naura. He katsovat minua jatkoa odottaen. Kaikki paitsi Sakke, joka katsoo lasiinsa.

– Mä esitin teille kysymyksen, minä sanon. – Se oli se juhlapuhe. Tämän kummempaa minusta ei saa tänään irti.

Sakke nostaa katseensa minuun. En saa katseesta selvää. Se ei ole varsinaisesti varoittava, mutta sinne päin.

– Kaikki me voitais sut tappaa, Taina toteaa, ja sille nauretaan heti. – Kyse on vaan siitä, viittiskö sun takias lähteä linnaan.

– Sun puheet on taas pelkkää hulipumpulia, Vellu sanoo.

– Nollatason horinaa, Sakke täydentää.

– Mä oon ihan tosissani.

– Mää en ainoastaan tappas sua vaan tulisin ite mukaan, Vellu lupaa. – Jos siis seura kelpaa.

– Kelpaa se.

Nyt minäkin nauran. Hankala hetki on ohi. Istun alas. Heidi ja Outi eivät sano mitään. Sakke hakee käteni pöydän alla.

Hän istuu oikealla puolellani. Ainoa mies, joka minulle sopii. Mikäli kirjailijalle sopii kukaan. Emmehän me itsekään sovi itsellemme.

Sakke on vuosien mittaan kodikkaasti pyöristynyt. Hänen pehmeä vatsansa on vastustamaton. Minua liikuttaa se itsehillinnän puute, joka on saanut hänet ahmimaan niin paljon herkkuja. Minun tekemiäni. Aika ajoin hän yrittää laihduttaa, mutta ei siitä tule mitään. Sitä paitsi hän saa olla minkä mallinen haluaa.

Vasemmalla, sydämeni puolella, istuu Vellu. Hän on eläkkeelle jäänyt taittaja, työskenteli kustantamossani. Kun tulin taloon parikymppisenä tyttönä, Vellu otti minut heti suojelukseensa, kertoi kuka on mistäkin tehty.

Hän on kookkain tuntemani mies. Hänellä on pinkeä pallomaha ja puolikalju. Pitkät viikset yrittävät korvata päälaen autiuden. Yleensä hänellä on kaljun peittona virkattu myssy, mutta ei tänään.

Vellu on kaikkein läheisin. Juuri siksi hänen ei pitäisi olla täällä nyt.

Outi. Hän on vanhin ystäväni. Talutin hänet viisivuotiaana keittiön ovelle ja sanoin äidilleni: ”Kato mitä mä löysin pihalta!”

Emme olisi ehkä ystävystyneet enää aikuisina. Lapsuudenystävänsä voi valita yhtä vähän kuin sisaruksensa. Sitä vain tarrautuu paniikissa ensimmäiseen, joka tallustaa toppahaalareissa vastaan.

Outin musta tukka on nutturalla ja korvissa liikahtelevat puolikuun muotoiset korvakorut. Kun kuulin Outin päässeen teologiseen tiedekuntaan, ajattelin heti, että noin kaunis nainen menee pappina hukkaan. Vaikka eihän hän mihinkään luostariin ollut menossa.

Elvistelen joskus sillä, että minulla on pappiystävä. Pappiystävällä voi leveillä samalla tavalla kuin homoystävällä. Huomaatteko, miten eksoottista! Minäkin olen erityinen!

Outi katsoo minua silmiin, mutta vaikuttaa silti poissaolevalta.

Heidi. Stailisti, joka ei stailaa itseään. Hänellä on tunika, joka näyttää räsymatolta. Kypärämäinen kampaus sopii hänelle niin huonosti, että se sopii hyvin. Heidikin löytyi aikoinaan pihalta. Muutti taloomme pari vuotta Outin jälkeen. En olisi ensin halunnut häntä kolmanneksi pyöräksi, mutta Outi pakotti.

– Onhan se vähän rasittava, mutta ihmistä ei saa jättää yksin, hän sanoi. Pappiainesta, jo silloin.

Heidi on uskollisin esilukijani, jolle kelpaa aina kaikki. Siinä on omat vaaransa, mutta se kannattelee huteraa itsetuntoa. Nyt hänen silmänsä kiiltävät. Heidi liikuttuu aina liian vähästä, mikä hermostuttaa minua välillä.

Taina. Kollega. Villiintynyt povi ja paksu vaalea tukka, yhtä pörheä kuin Dynastian naistähdillä. Taina on ystävistäni teräväkielisin. Seuraan hänen ilkeyttään lumoutuneena. Taikka oikeastaan se ei ole ilkeyttä. Hän vain kertoo iloisesti, kuka on psykopaatti, lahjaton, deekiksellä tai muuten luuseri.

Olen Tainalle kateellinen, mutta hyvällä tavalla kateellinen. Hänen kirjojaan lukiessa tulee sellainen olo, että pystyy itsekin mihin tahansa. En pelkää saavani häneltä vaikutteita vaan toivon niitä. Enkä voisi koskaan ystävystyä kollegan kanssa, jota en ammatillisesti arvosta.

Jonkun näistä ystävistä pitäisi auttaa minua kuolemaan. Olemaan läsnä kun teen sen, kestää kaikki yllättävät mielentilat.

Nyt herää tietysti kysymys, miksi en tee sitä yksin? Koska en uskalla. Olen aina ollut yksin viihtyvää lajia, mutta tässä nimenomaisessa toimenpiteessä haluan, että joku on mukana. Haluan esimerkiksi keskustella ennen lähtöä. Puristaa klassisesti toista ihmistä kädestä.

Tämän henkilön täytyisi ainoastaan pitää minulle seuraa siihen asti kun alan mennä tajuttomaksi. Tai oikeastaan parasta olisi, että hän odottaisi kunnes kuolen. Ja saa siinä pidempäänkin olla. Kunhan ei missään vaiheessa mene paniikkiin ja ala soitella hätänumeroihin, ei riko lupaustaan. Se vaatii tiettyä asennetta.

Sukulaiset eivät tule kysymykseen. Eikä aviomies. Sakkea en siis harkitse. Tähän nimenomaiseen tehtävään hän on käyttökelvoton.

Ihanteellisin tilanne tietysti olisi, että sänkyni vierellä istuisi enemmänkin porukkaa.

Mutta se on mahdottomuus. Ryhmässä joku alkaisi varmasti katua ja panikoida. Houkutella muutkin mukaansa hysteriaan ja joukkopakoon. Puhua minua ympäri, tunteilla, luhistua.

Ja vaikka uskaltaisinkin lähteä yksin, en halua tehdä niin. En halua vain kadota. Se ei olisi reilua läheisiä kohtaan. Haluan lähteä valvotuissa olosuhteissa. Niin ettei kenenkään tarvitse yllättäen löytää minua.

Näin dokumentin, jossa parantumattomasti sairas vanha nainen kumoaa sveitsiläisen Dignitas-yhdistyksen asunnossa tappavan lääkemaljan miehen ja kahden aikuisen tyttärensä läsnä ollessa. Mukana on myös pari vapaaehtoista avustajaa, mies ja nainen.

Lääke maistuu kammottavalta; toinen tyttäristä tunkee äitinsä suun täyteen suklaakonvehteja heti, kun se on nielty. Sen jälkeen he juttelevat vielä hetken. Pian äitiä alkaa pyörryttää. Toinen avustajista ottaa naisen syliinsä, keinuttaa häntä ja painaa suudelmia otsalle. Hän kuiskii naisen korvaan rauhoittavia sanoja. Viimeiseksi hän kuiskaa: ”Lennä perhosten matkaan! Lennä, lennä!”

Nainen kuolee. Tyttäret ryntäävät kiinni häneen lohduttomasti itkien.

”Äiti! Äiti!” he huutavat hädissään kuin pikkulapset, näyttävät siltä kuin katuisivat osallistumistaan tapahtumaan. Heidän isänsä seisoo patsaana huoneen nurkassa.

Tämä kohtaus ei voisi tapahtua täällä. Meillä ei ole tuollaisia klinikoita. Enkä minä voi ostaa menolippua Sveitsiin, sillä en sairasta mitään parantumatonta sairautta. En vain jaksa elää. Sitä minä sairastan.

– Mitä te tekisitte, jos teillä olis puoli vuotta elinaikaa? Vellu kysyy.

Kohennan ilahtuneena asentoani. Keskustelu lähti liukumaan juuri oikeaan suuntaan.

– Jos mä saisin vaikka syövän, mä en suostuis sädehoitoon enkä sytostaatteihin, minä sanon. – Mä en haluais oksennella enkä muuttua kaljuksi. Minkä takia mä pidentäisin elämääni, kun lapsikin on jo aikuinen?

– Miksei Ella muuten ole täällä? Outi kysyy.

– Me juhlitaan sen kanssa erikseen. Mut ihan totta: mä yrittäisin elää jäljellä olevan ajan mielekkäästi. Hyvien ystävien seurassa, viiniä juoden ja matkustellen. Antaisin syövän rauhassa levitä kaikkialle mun kehoon ja pyytäisin vaan oireitten lievittämistä. Paljon kipulääkettä ja lopuksi sedaatio.

– Mikä on sedaatio? Heidi kysyy.

– Koomaan vaivuttamista. Tai tajuttomaksi, en mä tiedä mikä ero niillä on.

– Sitä sanottiin ennen kestounihoidoksi, Outi huomauttaa. – Musta se on kaunis sana.

– Voi olla että sun mieli muuttuis jos sä oikeesti sairastuisit, Heidi jatkaa. – Sä saisit hirveän halun elää.

– Voi olla. Mutta nyt on näin.

Ehkä pitäisi tosiaankin sairastua parantumattomasti saadakseen elämänhalunsa takaisin. Edellisen masennuskauden aikana löysin rinnastani kyhmyn. En kertonut asiasta muille kuin Sakelle ja Vellulle. Voi Jumala, anna sen olla jotain vakavaa! ajattelin. Ja pelkäsin, että se olisi. Pelkäsin että se olisi vakavaa, mutta ei tarpeeksi vakavaa tappaakseen. Että minulta vain poistettaisiin rinta tai molemmat, ja sen näköisenä pitäisi sitten elää. Totta kai pelkäsin sitäkin, että se tappaisi. Vielä tuntui olevan jotain näkemättä.

Odotin lääkärin vastaanottoa kolme päivää ja tunnustelin kyhmyä koko ajan. Se muljahteli ikävästi sormieni välissä.

Kyhmy paljastui rauhaslaataksi. Minulla on mastopaattiset rinnat. Niissä piileskelee kaikenlaisia möykkyjä. Ei sekään sana mukava ole, se rauhaslaatta. Tulee tosiaan mieleen laatta, joka vaeltelee vapaana rinnassa, tai jopa rinnasta toiseen.

Olin hetken helpottunut. Sitten masennus palasi. Ihminen ei jaksa olla kiitollinen kovin pitkiä aikoja, se on luonnoton tila.

– Mulla oli kerran joku patti nenässä, Vellu kertoo. – Siitä otettiin varmuuden vuoksi koepala. Se osottautui vaarattomaksi. Mutta aika epäreilua. Mulla oli patti nenässä, äitillä kohtusyöpä ja veljellä melanooma. Meidän suku ei näköjään osaa tuottaa muuta ku kasvaimia.

– Mä yrittäisin ehtiä kirjottaa vielä yhden kirjan, Taina sanoo.

– Mä eläisin niin kuin tähänkin asti, sanoo Outi. – Ihan tavallista elämää.

– Olisko se sen jälkeen tavallista? Heidi kysyy.

– Mä panisin olemaan.

– Mä matkustaisin Uuteen-Seelantiin, Sakke kertoo.

– No eikö sinne kannattas mennä jo nyt, ennen ku sää saat jonkun kammottavan diagnoosin? Vellu kysyy.

– Kyllä kai.

Sakke ei tule matkustamaan Uuteen-Seelantiin. Hän pelkää lentämistä, eikä meillä ole varaa.

– Tai sitte mä tekisin hulluna ylitöitä niin kauan ku jaksaisin, että Anitalle jäis mahdollisimman paljon rahaa säästöön, Sakke lisää.

Hyväksyvää muminaa. Kosketan hänen poskeaan.

– Mää litkisin viinaa ku vasikka ja vetäisin tupakkaa niin että keuhkot natisee, Vellu suunnittelee. – Ja hyvähän se olis että sais vaan puoli vuotta elinaikaa. Pääsis suoraan saattohoitoon, ei tarttis olla vanhainkodissa ollenkaan.

– Hyvä pointti, Heidi sanoo.

– Kun mää oon niin vanha että mua ollaan viemässä laitokseen niin mää alan tehä rikoksia, Vellu innostuu. – Tapan vaikka jonkun. Vankilassaki on paremmat olot ku vanhainkodissa.

– No tapa sitte edes joku kusipää, Taina sanoo.

– Mää tapan jonku pedofiilin. Otan selville osotteen ja meen kirveen kans kylään.

– Mun kotikylässä yksi mies jäi kiinni lapsiin sekaantumisesta, Taina kertoo. – Se istu tuomionsa mutta eihän se ihmisille riitä. Kerran se sitte käveli kylillä ja mun isoveli tuli sitä vastaan ja sano että tekis mieli lyödä sua turpaan. Pedofiili otti silmälasit pois ja sano että lyö vaan, ehkä mä olen sen ansainnu. Jos tarinassa olis joku opetus, mun veli olis jättäny lyömättä.

– Kuinka moni ottaa kahvia? kysyn. Neljä kättä nousee ylös. Alan mitata kastanjakahvia suodatinpussiin.

– Pitäs ehkä miettiä mikä raiskaajan viesti oikeesti on, Outi pohtii.

– Se on viesti että haluaa persettä, minä vastaan.

– Raiskauksessa ei ole kyse seksistä vaan halusta alistaa.

– Kaikkeen on muka aina joku syvemmällä oleva syy, Vellu huutaa. – Kaikessa on aina joku viesti. Moottorisahamurhaaja haluaa oikeesti sanoa: ’Olkaa mun kanssa, älkää jättäkö yksin!’

– Ja kun pentu varastaa karkkia kaupasta niin siinäkin on joku viesti, minä jatkan. – Se on hätähuuto. Mä kerron teille mikä se viesti ja hätähuuto on. ’Lisää karkkia, saatana! Vittu mulla on liian pieni viikkoraha!’

– Puhutaanko jostain mukavasta? Sakke ehdottaa.

– Ei kun näin on hyvä, minä sanon. – Ollaan mun mukavuusalueella.

– Enkä mä oo vielä ehtiny vastata siihen Anitan kysymykseen, Heidi huomauttaa.

– No vastaa.

– Okei. Mä haluaisin kokea sen puolen vuoden aikana jonkun ihanan suhteen. Vielä yksi rakkaus. Vielä yksi mies.

– Sulla on jo mies.

– Mä haluaisin uuden.

– Artsihan on hyvä, Sakke puolustaa. – Eiks teillä oo kohta kymmenvuotishääpäiväkin?

– Joo joo. Semmosta juhlaa ei ookaan jota me ei pystyttäs muuttamaan arjeksi.

– Mitä vaatimuksia sulla sen miehen suhteen on? Outi kysyy.

– Elävä ois kiva.

– Ei sekään aina riitä, Taina muistuttaa. – Mun exä esimerkiks oli täysin flegmaattinen. Mut se osas painaa mussa jotain romantiikkanappulaa.

– Onko sussa sellanen? minä kysyn ja panen kahvinkeittimen päälle.

– Kaikissa meissä on.

– Se Kupe oli energinen, minä muistutan.

– Niin oli, se oli persoonallisuus, Taina sanoo haikeasti. – Kerran kun mä sain raivarin ja purin sitä niin se kääri mut mattoon ja sit se haki kylppäristä hammastahnaa ja pursotti sitä mun naamalle. Sellanen mies on hyvä joka tekee jutut omalla tavallaan.

– Ehkä joku kultanen keskitie olis paras, Outi toteaa. Hän on tänään lattealla tuulella.

– Jos olis joku kultanen keskitie, sitä käveltäis, Taina sanoo. – Fakta on se, että mä oon epäonnistunu rakkaudessa.

– Höpö höpö, Heidi huudahtaa. – Sinä jos kuka oot onnistunu rakkaudessa, kun oot päässy kolme kertaa naimisiin.

– Ehkä paras mies olis kuitenkin flegmaatikko, Taina miettii. – Vaikka sellanen torso jolla ei olis raajoja ollenkaan. Ei tarttis pelätä potkimista eikä turpaanvetoa. Se jäis aina siihen mihin sen panis. Sohvalla se pitäis tukea tyynyillä, ettei se kopsahtelis lattialle. Miestorso, sellasen mä hommaisin jos mulla olis puoli vuotta elinaikaa.

– No niin, eikö tämä ole mukavampi puheenaihe? kysyn Sakelta.

Hän nauraa väsyneesti.

– Mää huomasin kuuskytvuotiaana, että parisuhteeseen kuuluu toinenkin, Vellu sanoo. – Muuten, onko sulla muuten mitään jäykkää kahvin kanssa?

– Skottilaista viskiä.

– Käy.

Nostan viskipullon, lasit ja kahvikupit pöytään. Otan kirsikkatortun jääkaapista ja asetan sen keskelle.

– Kai me lähetään vielä karaokebaariin? Heidi kysyy huolestuneen näköisenä. – Eiks tässä lähellä ollu joku paikka?

– Joo, sinne on kävelymatka, Sakke sanoo.

– Mitä muuten tarkottaa sanonta ’sinne on kävelymatka’? kysyn ja alan kaataa kahvia kuppeihin. – Kyllähän Siperiaankin on kävelymatka jos kävelemisestä tykkää.

– Ei mennä minnekään, me ollaan täällä niin herran kukkarossa, Outi pyytää.

– Jos pappi haluaa jäädä herran kukkaroon, me jäädään, minä lupaan.

Otan itsekin kahvin kylkeen vähän viskiä. Se maistuu pehmeästi savulta ja tekee kurkun tunnottomaksi.

En vaadi paljoa. Ainoastaan yhden ystävän, joka saattaisi minut matkaan. Pelkkä lupaus siitä voisi riittää. Sen saatuani jaksaisin taas olla täällä.

Tai sitten minun vapaaehtoinen avustajani ei tule olemaan kukaan tästä pöydästä.

Ehkä palkkaan tehtävään jonkun syrjäytyneen? Jonkun, joka todella tarvitsee rahaa ja jolla ei ole minuun tunnesidettä? Sitä varten täytyisi alkaa säästää.

Kirsikkatorttuani kehutaan vielä vuolaammin kuin keittoani. Se saattaa johtua siitä, että olen päivänsankari. Minusta tortun sisus on aavistuksen raaka.

Muistan äkkiä tarinan vatsasyöpään sairastuneesta naisesta, joka oli ihmeparantunut. Hän oli tuntenut itsensä pettyneeksi, kun ei kuollutkaan. Tätä nainen ei voinut kertoa läheisilleen, sillä kukaan ei olisi ymmärtänyt. Ei, piti iloita yhdessä heidän kanssaan. Mutta jos on jo selvittänyt käytännön asiat ja kaikilla tavoilla valmistautunut kuolemaan, totta kai sitä pettyy. Nainen kertoi odottaneensa kuolemanjälkeistä elämää kuin seikkailua. Hän toivoi voivansa harrastaa uimista myös rajan takana. Ja ehkä on jotenkin noloa jäädä henkiin, kun on jo hyvästellyt kaikki ystävät? Liian monista hyvästeistä menee maku.

3.

Kirjan kirjoittamisessa on yksi vika. Se pitää aloittaa.

Tein sen tänä aamuna. Minun ei pitänyt aloittaa vielä, mutta pelkäsin asian siirtämistä tuonnemmaksi. Nyt on aika. Pää räjähtää sanoista, ne on pakko panna jonkinlaiseen järjestykseen.

Kirjailijan ongelma ei ole se, ettei sanoja tule. Ongelma on se, ettei tiedä mitä niillä tekisi. (Elokuvien kliseinen kohtaus: kirjailija istuu koneen ääressä tupakka hampaissa, kirjoittaa muutaman lauseen, huokaisee, repii liuskan koneesta ja rutistaa sen roskakoriin. Ei se noin mene.)

Aloittaminen tuntuu aina samanlaiselta.

Hengitän syvään ennen kuin uskallan avata koneen. Joskus melkein läähätän, niin kuin synnyttäessäni, mutta tänään vain hengittelen. Tulostan kaiken syksyn mittaan kirjoittamani materiaalin.

Levitän liuskat keittiön pöydälle. Hajanaisia ajatuksia, lauseita, repliikkejä, ideoita romaanin rungosta. Liuskoja on viitisenkymmentä, ja niistä pitäisi olla kiitollinen. Mutta en jaksaisi alkaa työstää niitä, hahmotella tarinaa, sijoittaa keskustelunpätkiä ja tilanteita eri lukuihin, tutustua kirjan henkilöihin.

– Hyvää matkaa, toivotan itselleni. Mitä säälittävää itsepetosta.

En halua lähteä tälle matkalle. En halua mennä tähän maailmaan. Roikottaa toista todellisuutta mukanani vuosikausia. Maali on liian kaukana, noin kolmen vuoden päässä.

Hengitän taas syvään. Yritän pitää tahmean kauhun kauempana. Katson ulos. Siellä on varovainen kevät. Linnut ääntelevät, kylmä aurinko koettaa paistaa.

Alan lukea tekstiä. Paikoin se tuntuu vieraan ihmisen kirjoittamalta, varsinkin ne kohdat jotka tein alkuvaiheessa. Seassa on muutama hyvä lause, välillä taas käsittämätöntä höpinää. Luen kaiken yhteen menoon, teen merkintöjä sinne tänne. Etsin lauseita, jotka sopivat ensimmäiseen lukuun.

Kun aloitan luvusta yksi, ei ole paluuta. Pyörät lähtevät pyörimään eikä niitä voi pysäyttää. Ne menevät välillä jumiin, mutta sittenkään niitä ei voi pysäyttää. On kuviteltava, että ne pyörivät. Jos hankkiutuu raskaaksi, synnytys tulee eteen ennemmin tai myöhemmin. Kun aloitan työn, aloitan masennuskauden. Välillä saattaa helpottaa, sitten se iskee taas varoittamatta.

Kirjan aihe alkoi muotoutua mielessäni jo edellistä lopetellessa. Päätin, että en aloita kunnolla ennen kuin todella tuntuu siltä. Annoin tekstin tulvia pakottomasti pitkin syksyä ja talvea. Mutta tajunnanvirralla on aikansa. Ja sitten on aika aloittaa konkreettisesti. Rakentaa juonta. Alkaa järjestellä sanasotkua ymmärrettäväksi tekstiksi. Päättää tyylilaji, jota ei voi päättää. Materiaalia ei kannata kerätä enää enempää vaiston varassa, muuten sen kanssa ei pärjää. Mutta en silti jaksa. En halua. En pysty.

Periaatteessa juonet ovat minun juttuni: leikin rakenteilla, kääntelen asioita päälaelleen, kokoan lopuksi palaset yhteen. Monimutkaisen juonen taakse on helppo piilottaa itsensä.

Luen tekstiä parin tunnin ajan ja menen tietokoneen ääreen. Minulla on satulatuoli. Se pakottaa istumaan suorassa ja estää pahimmat selkäkivut, mutta ei kaikkia.

Annan ensimmäiselle luvulle työnimen. Kirjoitan kirjan aina luku kerrallaan, kronologisesti. En voi siirtyä seuraavaan ennen kuin edellinen on valmis. Käsikirjoitus on kuin palikkatorni, ja jos yksikin palikka on heiveröisempi kuin muut, torni romahtaa.

Romaanin aihe: aviomiehen äkillisen kuoleman jälkeen vaimolle selviää, että tällä on ollut toinen nainen. Naiset ystävystyvät. Ja sitten tapahtuu mitä? En minä tiedä.

Aloitan hautajaisten kuvaamisella.

Menenkö arkulle vai ollaanko jo avoimen haudan ääressä? Vai jatkoilla? Päähenkilön kotiin, kahvitilaisuuteen, ilmestyy kutsumaton vieras? Joka laski jo kirkossa arkun päälle kimpun kallankukkia sanomatta mitään, ja johon kaikki kiinnittivät huomiota?

Tai ehkä hän sanoo jotain. Vaikka vain miehen nimen. Tai sitten jotain dramaattisempaa. Entä jos hän lysähtää arkkua vasten itkemään ja haroo silkkikangasta kaksin käsin? Ei. Liian dramaattista.

Aihetta täytyy lähestyä varovasti kuin vauhkoa hevosta. En saa väsyttää itseäni enkä tehdä väkisin, etten ala inhota kirjaa heti kättelyssä. Jotain kuitenkin täytyy jaksaa. Mistä tietää, milloin on pakotettava, milloin taas annettava olla? Ei mistään. Se on tämän työn pahimpia puolia, ellei pahin.

Tällä kertaa en ole luvannut mitään kustantajalle, sillä en halua olla petturi. Ei sopimuksia, ei aikatauluja, ei edes varovaisia arvioita. Ei kuvia esitteisiin, ei ennakkomainontaa. Ei yhtään mitään. Jos kirja ei kaiken rummutuksen jälkeen valmistukaan, sitä häpeää ei kestä. Olen seurannut sivusta.

Jos kirjoittaisin nimeni kustannussopimukseen, saisin ennakkoa. Sille olisi kyllä tilausta. Onneksi Sakella on säännölliset tulot. Olen vanhanaikainen tyttö; mies elättää minut. Sekin pitäisi hyvittää jotenkin. Toisaalta Sakella ei ole selvästikään mitään asetelmaa vastaan. Minä olen akateemisesti koulutettu, hän ei. Korvaan sen köyhyydelläni. Ja pitämällä kodin siistinä ja tekemällä monipuolista ruokaa. Miksi en tekisi, kun kerran olen päivät kotona? En minä saa koskaan kulumaan kirjoittamiseen kahdeksaa tuntia.

Tällä hetkellä minulla ei ole säännöllistä apurahaa. Ei ole ollut kolmeen vuoteen. Täytyy mankua murusia sieltä täältä. Tämän ikäisenä apurahoja saa yhä nihkeämmin. Ehkä ne lautakunnissa ajattelevat, että annetaan nuoremmille. Nuorille lupauksille. Minä en ole kumpaakaan.

Ja hyvähän se on, että nuorille annetaan, hyvä että annetaan innostuneille, aloitteleville tekijöille. Periaatteessa. Mutta entä me, joitten luovuus on ehtymässä ja eläkkeeseen vielä pitkä matka?

Nuoret myös kolumnoivat ja tekevät tv-sarjoja. He kertovat itsestään asioita, joita minä en kertoisi ikinä. Omalla nimellään. Minä-muodossa. Kaikki on kaupan avioeroista aivoverenvuotoihin. Paljastaminen on päivän sana. Kirjoja myydään yhä enemmän kirjailijan persoonalla. Mutta mitä myymistä minussa on? Elän tylsää ja junnaavaa elämää tyydyttävässä avioliitossa. Ketä se kiinnostaa? Kun minua stailataan markkinointikuviin, mikään vaate ei tunnu hyvältä, meikin ja kampauksen jälkeen peilistä katsoo uppo-outo ihminen.

Pitäisi aiheuttaa puheita. Vosustella pitkin poikin. Tulla kaapista ulos, vaikka ei ole siellä ollutkaan. Jotkut kollegat pelkäävät kuollakseen itsensä paljastamista. Minä pelkään sitä, ettei ketään kiinnostaisi, vaikka paljastaisin mitä.

Ruotsissa yksi kustantaja vaatii kirjailijoita allekirjoittamaan sopimuksen, jossa nämä sitoutuvat pitämään Facebook-sivuja. Twiittaamaan, mesettämään, hesettämään, olemaan ajan hermolla. Minusta ei siihen olisi. Olen jäänyt kaikista junista.

Hengitän keuhkot täyteen ja kirjoitan.

Päätän mennä arkulle. Kuvaan tilanteen vaimon näkökulmasta. Häntä palelee. Hän ei tunne tunteita, joita hautajaisissa pitäisi tuntea. Hän laskee kukkalaitteensa lukematta nauhaan painettua mietelausetta. Myöhemmin vaihdan näkökulman rakastajattaren näkökulmaksi. Ehkä.

Kirjoitan kymmenen virkettä. Viiden perässä on kysymysmerkki. En kai toista itseäni, yksi kirjoistani alkaa samantyyppisissä tunnelmissa? Eteneekö teksti liian jähmeästi?

Mitä asioita päähenkilö miettii mielessään, mitä asioita tulisi käsitellä dialogin kautta?

On niin paljon kieltoja ja sääntöjä. Ei saisi kirjoittaa toista kertaa samasta aiheesta. Ei saisi kirjoittaa kaikkia kirjojaan samassa aikamuodossa, vaikka se tuntuisi itselle sopivimmalta. Jos edellisen kirjan päähenkilöllä oli kaksi lasta, seuraavalla ei saisi olla lapsia ollenkaan, tai jos on niin niitten pitäisi ainakin olla eri sukupuolta. Jos edellisen kirjan rakenne oli yksinkertainen, seuraavan pitäisi olla mutkikkaampi. Jos edellisessä kirjassa elettiin kesää, seuraavassa pitää elää talvea. Yhteiskunnallisista asioista pitää kirjoittaa. Muistakin asioista saa, mutta tärkeintä on yhteiskunnallisuus. Vai olenko kehittänyt nämä kaikki säännöt ja kiellot itse? Miten vapauttavaa olisi unohtaa ne.

Päätän unohtaa ne. Muuten en pysty tähän enää.

Ja pääsen tästä kirjasta eroon vain kirjoittamalla sen. Tämä on tilaustyö. Olen tilannut tämän itseltäni. Minulle ei saa käydä niin kuin niille, jotka halvaantuvat kokonaan eivätkä tee enää työtä, tunkevat vain Kirjailijaliiton kokouksiin saadakseen tuntea, että vielä tässä ollaan olemassa. Joskus ainakin oltiin, siitä on todisteena liiton jäsenkortti.

Kaikki me pelkäämme sitä, että luovuus loppuu. Kannattaisi ehkä pelätä enemmän sitä että se ei lopu. Vai saako taiteilija rauhaa silloinkaan, kun luovuus loppuu? Ei saa. Sitten olisi pelkkä ahdistus ilman näkyviä tuloksia. Minun täytyy lunastaa olemassaoloni oikeutus kirjoittamalla. Muuta tapaa olla maailmassa en tiedä.

Tämä on myös ihmiskoe. Kokeilen, voiko tätä työtä tehdä ilman masennusta. Jos ei voi, lopetan koko ammatin. Ja loppuuhan se siinä samalla kun lopetan itseni.

Tee työtä, sanotaan, se auttaa masennukseen. Mutta ei se auta, se aiheuttaa sen. Se on niin epämääräistä. Se ei tunnu konkreettiselta työltä, koska se on ajattelemista, yötä päivää ajattelemista, joka ei näytä johtavan mihinkään. Hidasta, sotkuista, säälittävää. Niin kuin kirurgi avaisi potilaan ja jättäisi kaiken esille mätänemään, ei poistaisi pahaa, ei ompelisi haavaa kiinni.

4.

Herään janoon ja päänsärkyyn. Kello näyttää melkein kymmentä. Naapurissa aivastellaan aggressiivisesti.

Nousen ylös ja yritän olla liikuttamatta päätäni. Keittiössä juon ison lasillisen mehua ja alan keittää tavallista vahvempaa kahvia.

Kurkistan olohuoneeseen. Vellu rohisee patjallaan kuin ylijalostettu rotukoira. Häneltä on mennyt eilen vähintään aski tupakkaa. Hän liikahtaa niin kuin aavistaisi katseeni.

– Buongiorno, minä toivotan.

– Bo...