© Joonas Tolvanen

Kuvat: Joonas Tolvanen
Kansi: Timo Numminen

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-952-300-353-8

万事起头难

Ensimmäinen askel on vaikein.

KIINALAINEN SANANLASKU

Esipuhe

Muistan ikuisesti hetken, jolloin päätin lähteä ensimmäisen kerran Kiinaan. Olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Syksy teki tuloaan. Vesisade oli kestänyt useita päiviä eikä sateen loppua ollut näkyvissä. Istuin lapsuudenkodissani sängyllä ja kuuntelin, kuinka vesipisarat iskeytyivät harmaaseen peltikattoon. Sade voimistui yhtäkkiä. Sain sillä hetkellä ajatuksen, joka tulisi muuttamaan koko loppuelämäni. Päätin lähteä Kiinan maaseudulle harjoittelemaan kung-futa.

Ensimmäisen reissuni tein jo seuraavana kesänä Shaolin-temppelin viereiseen sisäoppilaitokseen. Näin jälkikäteen minun on vaikea sanoa, miksi valitsin juuri kung-fun ja Shaolin-temppelin. Kyseessä oli jonkinlainen nuoren miehen päähänpisto. Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua alkoi kiehtoa ajatus, että tapaisin sumuisilla vuorilla vanhan kung-fu-mestarin, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt asiaa hieman pidempään.

Olen tehnyt tähän mennessä yhdeksän treenireissua Shaolin-temppelin lähiympäristöön. Kiinassa viettämäni kokonaisaika lasketaan nykyisin jo vuosissa. Olen treenannut kamppailulajeja sumuisilla vuorilla, laulanut karaokea Shaolin-munkkien kanssa ja kiertänyt kymmeniä kiinalaisia kung-fu-kouluja. Nykyisin olen Shaolin-temppelin entisen pääkouluttajan perimyslinjaoppilas (túdì 徒弟) ja yksi harvoista länsimaalaisista, jotka saavat opettaa perinteistä Shaolin kung-futa Kiinan ulkopuolella. Suurta viisautta en koskaan löytänyt, mutta olen ylpeä kulkemastani matkastani. Ammatiltani olen lääkäri.

Tähän kirjaan olen koonnut Kiinan-vuosiltani mieleenpainuvia tarinoita, jotka naurattavat, itkettävät, liikuttavat tai hävettävät. Kirjassa kuvatut asiat ovat tapahtuneet enemmän tai vähemmän siten kuin olen tähän kirjaan kirjoittanut. Joitakin tapahtumia, henkilöiden nimiä ja tapahtumapaikkoja olen joutunut muuttamaan henkilöiden yksityisyyden suojelemiseksi. Muutin lisäksi hieman joidenkin tarinoiden ajallista järjestystä, jotta saisin kirjasta mahdollisimman ehyen kokonaisuuden.

Joonas Tolvanen

I OSA

Kung-fu-koulun koristeltu pääportti.

Pitkäkin matka alkaa yhdestä askeleesta

On hyvin lohdullista tietää, että elämä jatkuu. Elämän arvaamattomuus tekee siitä kaunista ja ainutlaatuista. Kun olin päättänyt lähteä harjoittelemaan kamppailulajeja Kiinaan, halusin päästä matkaan mahdollisimman nopeasti, koska tiesin elämän tekevän omia suunnitelmiaan. Mitä kauemmin olisin pitkittänyt matkaa, sitä epätodennäköisempi lähtöni olisi ollut.

Valmistelin lähtöäni vajaan vuoden. Tein taustatyön huolella. Luin useita kirjoja kiinalaisista kamppailulajeista, keskustelin eri kung-fu-kouluista Internetin keskustelupalstoilla, harjoittelin mandariinikiinan alkeita ja treenasin lihaskuntoani päivittäin. Ennen lähtöäni yritin löytää lisäksi matkakaveria, mutta en löytänyt ketään, joka olisi jakanut suunnattoman intohimoni kiinalaisten kamppailulajien harrastamiseen. Muutama kiinnostunut löytyi, mutta he olisivat voineet lähteä Kiinaan korkeintaan pariksi viikoksi. Jouduin siis lähtemään ristiretkelleni yksin. En koskaan katunut valintaani.

Ennen lähtöäni lähetin sähköpostia usealle kung-fu-koululle ympäri Kiinaa. Sähköposteissa kerroin itsestäni ja pyysin kohteliaasti päästä opiskelemaan heidän kouluunsa. Yksi Shaolin-temppelin viereinen koulu vastasi heti seuraavana päivänä. Kun sain koululta sähköpostin, tuntui kuin kohtalo olisi osoittanut minulle suunnan. Shaolin kung-fu oli valikoitunut suosikikseni kiinalaisista kamppailulajeista lukemani perusteella, joten olin aivan varma, että minun oli aloitettava matkani juuri tästä koulusta. Minua kiehtoi ajatus kamppailulajien harjoittelusta buddhalaisten munkkien kanssa. Olin lukenut aiemmin, että Shaolin kung-fu eroaa muista kamppailulajeista siten, että lajia opetetaan liikesarjojen kautta ja kamppailuharjoittelun tärkeimpänä tavoitteena on henkinen kasvu vihollisen vahingoittamisen sijaan. Tämä vakuutti minut valitsemaan Shaolin-temppelin treenireissuni kohteeksi. Olin niin varma valinnastani, etten edes avannut muiden koulujen lähettämiä sähköposteja. Kun olin löytänyt sopivan koulun, valmistautumiseni viimeinen vaihe alkoi.

Halusin tietää koulusta mahdollisimman paljon etukäteen, joten ennen lähtöäni olin parin kuukauden ajan kirjeenvaihdossa koulun pääopettajan kanssa. Pääopettaja oli eräs jo hieman pyöristynyt Shaolin-munkki, joka vastasi parin päivän viiveellä sähköposteihini. Hänen koulunsa sijaitsi Zhengzhoun sivukylillä muutaman kilometrin päässä Shaolin-temppelistä. Hän lupasi hakea minut lentoasemalta, ja muuta vakuuttelua en tarvinnut.

Ostin lentoliput parin viikon päästä isäni avustuksella, ja viimeiset kuukaudet odottelin malttamattomana lähtöä. Perheeni ja ystäväni epäilivät valintaani, mutta itsepäisenä ihmisenä pidin pintani. En antanut minkään tulla minun ja unelmani väliin.

Lensin pian kesäloman alettua Beijingiin. Vaihdoin konetta ja lensin sisämaalennolla Zhengzhouhun kansainväliselle lentoasemalle. Olin ainoa länsimaalainen Beijingin ja Zhengzhoun välisellä lennolla. Herätin jo Beijingin lentoasemalla paljon huomiota kanssamatkustajieni keskuudessa, ja useat ihmiset halusivat ottaa minun kanssani valokuvan. Herätin vielä enemmän huomiota lentokoneessa, kun siellä alkoi liikkua huhu, että olisin sukua Dashanille. Tunsin oloni arvokkaaksi ja olin huomiosta hyvin otettu, vaikka minulla ei ollut hajuakaan, kuka Dashan oli.

Myöhemmin selvisi, että kiinalaisten Dashaniksi kutsuma henkilö oli Mark Henry Rowswell. Rowswell on kanadalainen mies, Kiinan kuuluisin länsimaalainen, joka esiintyi ensimmäisen kerran Kiinan televisiossa vuonna 1988 erään laulukilpailun juontajana. Hänen suuri läpimurtonsa tuli saman vuoden aikana kiinalaisen uudenvuoden juhlalähetyksessä, jossa hän näytteli komediaosuudessa pientä roolia kömpelönä länsimaalaisena. Hänen taiteilijanimensä, Dashan (’iso vuori’), tulee kyseisestä sketsistä. Hänen esitystään seurasi yli puolet kiinalaisista (yli 500 miljoonaa ihmistä), ja hänen sujuva mandariinikiinansa ja kompuroiva käytöksensä tekivät hänestä kirkkaimman länsimaalaisen tähden Kiinan viihdemaailmassa. Hän on siitä lähtien ollut näkyvästi esillä Kiinan mediassa. Viime aikoina hän on kierrellyt ympäri Kiinaa ja tutustuttanut kiinalaiset länsimaalaiseen stand up -komiikkaan. Dashanista tuli lyhyessä ajassa eräänlainen länsimaalaisen miehen stereotyyppi, ja tämän jälkeen jokaista Kiinassa pitempää vierailevaa länsimaalaista on takuuvarmasti verrattu jossakin vaiheessa Dashaniin.

Lentokoneessa tapahtunut välikohtaus ei ollut ainoa, jolloin minun luultiin olevan Dashanille sukua. Useat kiinalaiset ovat vuosien varrella sanoneet minun näyttävän Dashanin kadonneelta pikkuveljeltä, ja olen aina joutunut selittämään asian todellisen laidan. Silloin heidän lapsenomainen intonsa sammuu ja he yleensä jättävät minut rauhaan.

Saavuin Zhengzhoun lentoasemalle 6.6.2007 puolenpäivän aikoihin.

Kun astuin painavan rinkkani kanssa lentoaseman tuloaulaan, minua tuli vastaan nuorekas mies vaaleansinisessä paidassa, jossa oli valkoisia pystyraitoja. Miehellä oli kapeat kasvot ja lyhyt musta parta. Olimme yhtä pitkiä. Hänellä oli oikeassa kädessään kaksi buddhalaista fozhu-rukousnauhaa ja hän ojensi minulle kätensä.

– Tervetuloa Kiinaan. Olet varmaan Joonas? ystävällinen mies kysyi englanniksi vahvalla kiinalaisella aksentilla.

– Kyllä olen. Hauska tavata, vastasin.

– Hauska tavata myös sinut. Minun nimeni on Gang. Minulle kerrottiin, että haluat oppia Shaolin kung-futa? Gang kysyi hymyillen.

– Pitää paikkaansa. Se on unelmani.

– Oletko ennen harjoitellut kung-futa? hän kysyi uteliaana.

– Olen harjoitellut modernia wushuta ja nyrkkeillyt muutaman vuoden, kerroin ylpeänä.

Wushu on kiinalainen kamppailulaji, jossa on samoja perusliikkeitä kuin Shaolin kung-fussa.

– Kuulostaa hyvältä. Meillä on useita kung-fu-opettajia koulussamme, mutta taidan ottaa sinut omaan opetusryhmääni. Voit kutsua minua Mestariksi, hän vastasi.

– Tulen mielelläni sinun ryhmääsi, Mestari.

Näillä sanoilla alkoi minun ja ensimmäisen kung-fu-mestarini pari vuotta kestänyt ystävyys. Tiemme erkanivat myöhemmin surullisissa merkeissä, ja usein olen toivonut, että asiat olisivat menneet toisella tavalla.

Lentoaseman parkkipaikalla meitä odotti sairaalloisen ylipainoinen, kaljuuntuva kiinalainen mies tupakka vasemmassa suupielessä. Yritin tervehtiä miestä, mutta hän vältteli katsekontaktia. Hän nojasi vanhaan kiinalaisten suosimaan Hafei-merkkiseen pakettiautoon, jonka pakoputki oli irronnut ja kori oli ruosteen peitossa. Ruoste oli tehnyt auton takapeltiin suuren reiän, josta näki tavaratilaan. Auton alkuperäistä väriä oli vaikea arvioida, mutta kuvittelin sen olleen uutena yhtä puhtaan valkoinen kuin odotukseni tulevasta Shaolin-munkin urastani.

– Tässä on autokuskimme Huang, Mestari kertoi hieman häpeillen.

Nyökkäsin miehelle uudelleen ja hymyilin. Huang murahti epämääräisesti vältellen edelleen katsekontaktia, sylkäisi tupakan maahan, siirtyi istumaan kuskin puolelle ja sai autonsa käyntiin muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Mestari meni pelkääjän paikalle ja minä päätin istua keskellä takapenkkiä, jotta voisin keskustella Mestarin kanssa automatkan ajan. Takapenkillä vieressäni oli suuri bambukori täynnä ruskeita kananmunia harmaan untuvan peitossa ja kolme tupakkakartonkia, joissa kaikissa oli kuvana buddhalainen pagodi. Auto haisi vanhalta viinalta, ja ikkunoissa oli pahvinpalasia estämässä auringonvaloa lämmittämästä kananmunia. En ollut syönyt mitään 11 tuntiin, mutta kananmunat saivat minut välittömästi menettämään ruokahaluni.

Ennätimme ajaa alle 15 kilometriä, kun auton oikea takarengas puhkesi. Kuulin kovan pamauksen takaoikealta ja Huang ajoi tien sivuun kiroillen kovaan ääneen. Mestari pahoitteli tilannetta, ja poistuimme kaikki autosta. Hetken päästä Mestari kävi kiivasta keskustelua autokuskimme kanssa.

– Olen pahoillani, mutta joudumme jatkamaan loppumatkan linja-autolla. Eihän se haittaa? hän kysyi pahoitellen.

– Ei haittaa. Ymmärrän kyllä, yritin kuulostaa huolettomalta.

Jätimme kiroilevan Huangin yksin autonsa kanssa ja kävelimme bussipysäkille. Bussipysäkillä katsoin vielä taakseni, ja näin Huangin sytyttävän savukkeen ja nojaavan Hafei-pakettiautoonsa täysin samalla tavalla kuin tavatessamme ensimmäistä kertaa. Huang imi savukettaan voimakkaasti ja puhalsi vihaisena tupakansavua suupielestään. Nyökkäsin Huangille hyvästiksi, mutta hän ei huomannut nyökkäystäni. Hetken päästä Huang alkoi jo sytyttää seuraavaa savukettaan välittämättä lainkaan ympäröivästä maailmasta.

Se oli viimeinen kerta, kun näin Huangin. Myöhemmin kuulin huhuja, että Huang olisi luopunut maallisesta elämästään, ryhtynyt buddhalaiseksi munkiksi ja muuttanut Lushaniin. Toinen kaveri kertoi, että Huang olisi kuollut liikenneonnettomuudessa myöhemmin samana vuonna, kun hänen pakettiautonsa jarrut olivat pettäneet moottoritiellä. Haluan uskoa ensimmäistä tarinaa. Suurin synti on elämätön elämä.

Odotimme linja-autoa tien varressa paahtavassa kuumuudessa kolmisen tuntia. Lopulta linja-automme saapui. Linja-auton jokainen paikka oli varattu, ja myös käytävä oli täynnä ihmisiä. Matkustajien lisäksi autossa oli kaksi vuohta, pieni joukko kanoja ja iso säkki vesimeloneita läpinäkyvässä vihreässä verkkopussissa. Lähtiessämme liikkeelle vanha isoäiti ryppyisessä vaaleanpunaisessa paidassa antoi lapsenlapsensa virtsata auton takaosaan, eikä kukaan tuntunut välittävän asiasta. Tyttö yritti virtsatessaan ottaa minun kanssani katsekontaktia, mutta väistin katseen. Mestari huomasi tämän pienen eleeni, jonka yritin tehdä huomaamattomasti.

– Älä huoli. Matka kestää vain pari tuntia, Mestari lohdutti.

Huokaisin syvään ja ajattelin Suomeen jäänyttä perhettäni ja ystäviäni. Tästä tulee pitkä matka, mietin. Tunnin jälkeen ihmisiä jäi pois kyydistä, ja Mestari sai varattua meille istumapaikat. Loppumatka ei mennyt yhtään sen paremmin. Bussikuskimme sai kesken matkaa päähänpiston, että eläimet eivät saa olla vapaana lattialla kaupunkialueella, joten jouduin ottamaan yhden kanan syliini loppumatkan ajaksi. Kanalla oli kuitenkin pahoja ilmavaivoja ja viereinen vuohi pälyili minua epäilevästi, joten en pystynyt rentoutumaan ollenkaan loppumatkan aikana. Sylissäni olleen kanan etova haju pureutui ikuisesti mieleeni, ja saan edelleen kylmiä väreitä, kun haju palaa mieleeni yön pimeinä tunteina.

Lopulta saavuimme koulun pihaan ja palautin kanan omistajalleen, käytävän toisella puolella istuneelle vanhalle miehelle. Vanha mies otti kanan vihaisesti vastaan ja tarttui tiukasti käteeni. Hän ei laskenut irti kädestäni ennen kuin oli toisella kädellään huolellisesti tarkastanut, että en varastanut kanasta mitään. Hän käänteli kanaa ja tutki siitä jokaisen kohdan. Lopulta hän käänsi kanan ylösalaisin ja alkoi tutkia sen ruumiinaukkoja. Olin hyvin hämmentynyt.

– Ethän vain varastanut kanasta yhtään osaa? Mestari kysyi nauraen.

– Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa, vastasin.

– Heh heh. Älä välitä vanhasta miehestä. Kiinalaiset ovat hyvin epäluuloisia länsimaalaisia kohtaan ennen kuin he tutustuvat kunnolla, hän sanoi.

Vanhan miehen varmistuttua, ettei kanasta ollut varastettu osia, pääsimme lähtemään linja-autosta ja lähdimme kävelemään koulua kohti. Hetken päästä eteemme tuli valtava, koristeltu kiinalainen portti. Portti oli 10 metriä korkea ja jakautui kolmeen osaan. Portin keskimmäinen kulkuaukko oli tarkoitettu moottoriajoneuvoille ja kaksi kävelyreittiä kulki suurimman kulkuaukon molemmin puolin. Portin takana oli jykevä metalliaita, jonka koulun työntekijä avasi välittömästi Mestarin nähtyään.

– Astu sisään, Mestari viittoi.

Minä tottelin Mestaria, eikä elämäni koskaan palannut entiselleen tämän jälkeen.

Kun saavuimme koulun pääportista sisään, edessämme avautui leveä hiekkatie. Hiekkatien molemmilla puolilla oli neljä harjoitusaluetta täynnä kiinalaisia oppilaita. Oppilaita oli sadoittain eri värisissä kung-fu-vaatteissa. He harjoittelivat pitkillä puukepeillä, miekoilla, ruoskilla ja suurilla seipäillä kukin omassa muodostelmassaan. Olin haltioissani näkymästä.

Näin pääportin viereisen harjoitusalueen reunassa pikkupojan oranssissa munkkipuvussa kantavan sylin täydeltä peltimiekkoja. Poika juoksi nopeasti kavereitaan kohti. Hän oli ilmeisesti myöhässä harjoituksista, koska hän vaikutti hyvin levottomalta ja vältteli opettajansa katsetta. Hän laski äänettömästi peltimiekat harjoitusalueen reunalle ja juoksi kavereidensa viereen. Ryhmän opettaja ei huomannut myöhässä tullutta poikaa, joten poika hymyili onnellisena päästessään tällä kertaa kuin koira veräjästä.

Käänsin katseeni tien toiselle puolelle ja siellä näin suuren ryhmän lapsia harjoittelemassa siniset verryttelyasut päällään monimutkaista kung-fu-liikesarjaa ilman aseita täydellisessä harmoniassa keskenään. Heidän edessään oli valkopukuinen opettaja, joka huusi tahtia valkoinen puukeppi kädessään. Kun joku oppilaista ei pysynyt muiden tahdissa, opettaja kopautti kepillä oppilasta selkään. Katselin suu auki edessäni olevaa uutta maailmaa. Tuntui kuin olisin joutunut avustajaksi kung-fu-elokuvan kuvauksiin. Tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.

Saavuimme suuren toimistorakennuksen eteen. Mestari haki rakennuksesta minulle sinisen koulu-univormun, kung-fu-kengät ja huoneeni avaimen. Tämän jälkeen käännyimme oikealle ja lähdimme kävelemään kohti oppilaiden asuinrakennuksia. Meidät ohitti ryhmä nuoria kiinalaisia oppilaita, jotka osoittivat minua ja nauroivat. Lapset lähtivät seuraamaan meitä kiinnostuneina. Mestari huomasi lapset ja komensi heidät nopeasti tiehensä. Lapset tottelivat ja jatkoivat matkaansa harjoitusalueiden suuntaan.

Lukukausimaksu ensimmäisessä sisäoppilaitoksessani oli 360 dollaria kuukaudessa. Maksoin yhden kuukauden kerrallaan. Maksuun kuului jaettu huone omalla sängyllä, kolme ateriaa vuorokaudessa ja kahdeksan tuntia opetusta päivässä. Lukujärjestyksessä oli Shaolin kung-futa, voimistelua, lihaskuntoharjoittelua, taijitä, mandariinikiinan oppitunteja ja buddhalaisuutta. Näiden lisäksi meillä oli kuukaudessa pari pakollista oppituntia kommunismista, mistä olin hyvin hämmentynyt.

Peltisiä kung-fu-miekkoja.

Asumisjärjestelyt olivat suuri pettymys. Asuimme pienessä viisikerroksisessa elementtitalossa. Talo oli sotkuinen. Portaat olivat mutaiset ja seinät paksun lian peitossa. Huoneet olivat onneksi hieman yleisiä tiloja siistimmät. Asuimme kolmen hengen huoneissa. Pieni huoneeni oli rakennuksen kolmannessa kerroksessa, ja jaoin sen kahden amerikkalaisen miehen, Jackin ja Connorin, kanssa. Miehet olivat lapsuudenkavereita Nevadasta. Jack oli lihaksikas mies, pukeutui pelkkään mustaan, oli totinen ja hänen perusolemuksensa huokui epäluuloisuutta ja varautuneisuutta. Connor oli Jackin vastakohta, omalaatuinen humoristi, joka ei turhaan jännittänyt muita ihmisiä. Hän muistutti luonteeltaan hieman minua. Suuri parta komisti Connorin karikatyyrimaisia kasvoja ja hyvin laihaa vartaloa. Meistä tuli ystäviä jo ensitapaamisella.

Kun saavuin pieneen huoneeseemme, molemmat amerikkalaiset kaverukset makasivat vuoteillaan. Kun he näkivät meidän tulevan ovesta sisään, he nousivat ylös ja tervehtivät meitä iloisesti. Mestari jätti meidät kolmestaan. Esiteltyämme itsemme Connor palasi takaisin sängylleen ja aloitti keskustelun maatessaan rennosti omalla vuoteellaan.

– Niin kauan, kun et kutsua minua Paholaiseksi, tulemme olemaan hyviä ystäviä, Connor sanoi.

– Yritän muistaa asian. Miksi joku edes kutsuisi sinua sillä nimellä? naurahdin ja ajattelin, että olipa erikoinen keskustelunaloitus.

– Et olisi saanut kysyä. Taas se kertomus alkaa, Jack vastasi omalta sängyltään turhautuneena.

Connor aloitti tarinansa. Hän tuli seitsenlapsisesta perheestä. He asuivat Nevadan autiomaassa meksikolaisten siirtolaisten yhteisössä. Hänen isänsä herätti pelkoa siirtolaisten keskuudessa suuren kokonsa ja valtavan oranssin partansa vuoksi. Naapurin lapsilla oli tapana kutsua Connorin isää Paholaiseksi huomiota herättävän ulkonäkönsä vuoksi. Partansa Connor oli perinyt kertomansa mukaan isältään, minkä vuoksi hänen kotikaupunkinsa lapset alkoivat kutsua myös häntä Paholaiseksi. Nuoruudestaan lähtien hän oli vihannut kyseistä lempinimeä. Tämän jälkeen Connor kertoi, kuinka hän ja Jack olivat naapureita lapsuudessaan ja kuinka heistä oli tullut parhaita ystäviä.

Keskustelimme pari tuntia, mutta sen jälkeen väsymys sai minusta yliotteen. Pyysin huonekavereiltani, että jatkaisimme keskustelua seuraavana päivänä. Kävin nukkumaan rättiväsyneenä ja nukuin sikeästi seuraavaan aamuun asti. Ensimmäinen treenireissuni Kiinaan oli alkanut lupaavasti.

Kung-fu-koulun vaatimaton asuinrakennus.

Vesikatkos pilaa päivän

Ensimmäiseen kiusalliseen tilanteeseen jouduin kolme päivää kouluun saapumisen jälkeen. Olin harjoitellut kaksi tuntia 35 asteen helteessä ja olin hiestä läpimärkä. Rankan treenin jälkeen halusin peseytyä mahdollisimman nopeasti ja vaihtaa puhtaat vaatteet päälleni. Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huone, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reiän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämmintä suihkua varten. Tästä lämpimästä suihkusta piti maksaa 10 yuania kerralta (n. 1 €). Kyseessä oli ryhmäsuihku: suihkut roikkuivat varastohallin katossa ja 10–20 ihmistä peseytyi yhtä aikaa veden säästämiseksi. Kun kävin lämpimässä suihkussa ensimmäisenä päivänä, jouduin peseytymään samaan aikaan alastomien kiinalaisten pikkupoikien kanssa. Tämän kokemuksen jälkeen päätin käyttää vain ensimmäistä peseytymisvaihtoehtoa eli huoneemme jääkylmää suihkua. Kärsin mieluummin fyysisestä kuin psyykkisestä epämukavuudesta.

Vaikka olin valinnut huoneemme kylmän suihkun, inhosin peseytymistä siitä huolimatta. Vesi oli niin kylmää, että iho meni kananlihalle jo muutamasta pisarasta, eikä suihkun alla voinut seisoa muutamaa sekuntia kauempaa. Kehitin oman peseytymistyylini, jossa kauhoin käsilläni jääkylmää vettä mahdollisimman pienissä erissä suihkusta vartalooni.

Sinä päivänä Connor ja Jack olivat käyneet ennen minua suihkussa ilman ongelmia, ja minun vuoroni oli seuraavaksi. Riisuin hikisen koulu-univormuni ja astuin suihkuun. Unohdin suihkusaippuani rinkkaani, joten päätin lainata WC:ssä olevaa vihreää suihkugeeliä. Olin kastellut itseni suihkussa ja saippuoinut naamani ja hiukseni kokonaan geelillä, kun laitoin suihkun uudestaan päälle huuhtelua varten. Vettä ei tullut. Odottelin kymmenen sekuntia, suljin hanan ja aukaisin sen uudestaan. Ei pisaraakaan. Suljin ja aukaisin hanan uudelleen vielä neljä kertaa, mutta mitään ei tapahtunut. Vettä ei vain tullut. Harvemmin oli ärsyttänyt yhtä paljon.

Huusin oven läpi Connorille:

– Vesihanasta ei tule lainkaan vettä.

– Laitoitko hanan päälle? Connor kysyi

– En laittanut. Työnsin hanan peräaukkooni ja se meni siitä tukkoon. No tietenkin laitoin hanan päälle! vastasin ärtyneenä.

– Vesikatkoksia tulee tähän rakennukseen usein. Joskus vesikatkos kestää useita päiviä. Sinun pitää mennä sinne suihkurakennukseen. Tuossa on 10 yuania, Connor vastasi ja liu’utti sinisen Mao Zedongin naamalla koristellun setelin oven alta jalkojeni juureen. Katsoin seteliä epätoivoisena.

– En aio mennä sinne takaisin viime kerran jälkeen. Odottelen täällä siihen asti, kunnes vettä tulee taas. Miksi muuten tämä teidän vihreä suihkugeeli kirveltää niin pirusti silmiä enkä näe mitään? kysyin.

– Ethän vain käyttänyt sitä WC:ssä olevaa vihreää geeliä lasipurkissa? Se ei ole saippuaa. Se on minun lääkevoiteeni psoriasikseen, Connor nauroi ja kuulosti samalla hieman huolestuneelta.

– Miksi ihmeessä se on vihreää geeliä eikä voidetta? huusin vihaisena.

– Siinä on kiinalaisia yrttejä. Tule nyt heti pois sieltä, ennen kuin silmäsi syöpyvät, ja mene sinne helvetin suihkuun, Connor alkoi jo menettää kärsivällisyytensä.

Näkökykyni alkoi huonontua ja geeli kirveli silmiä, joten jouduin noudattamaan Connorin ohjetta ja noloissani poistuin suihkusta pyyhe lanteillani. Huomasin, että Connorilla ja Jackilla oli vaikeuksia pitää ilmeitään vakavina nähtyään minun tulevan vessasta vihreän geelin peitossa. Geelin aiheuttama silmien kirvely pahentui nopeasti. En voinut avata kunnolla silmiäni, joten annoin Connorin saattaa minut pihalla olevaan suihkurakennukseen. Connor jätti minut suihkurakennuksen ovelle ja lähti nauruaan pidätellen pois paikalta.

Arkipäivinä suihkurakennuksen ensimmäisessä huoneessa oli vanhan puisen pöydän äärellä ikääntynyt vahtimestari, joka päästi ihmiset suihkuun maksua vastaan. Tänään vahtimestarin penkki oli tyhjä. En miettinyt asiaa sen enempää. Ajattelin kaverin menneen tupakalle, kuten Kiinassa on usein tapana tehdä työpäivän aikana. Silmiäni kirveli niin paljon, etten voinut odotella vahtimestaria takaisin. Laitoin sinisen Mao Zedongin lepäämään tyhjälle pöydälle ja menin silmät kiinni suihkuhuoneeseen.

Valitsin reunimmaisen katosta roikkuvista suihkuista, jotta pystyin olemaan aivan seinän vieressä. Aloin jo hetken päästä tuntea lämpimän veden kasvoillani. Pidin kasvoni seinää vasten, koska en halunnut alastomien kiinalaisten lasten ihastelevan suomalaista ruumistani kuten viime kerralla. Julkinen alastomuus kuuluu vain saunaan, ajattelin.

Ehdin olla suihkussa puolisen minuuttia ennen kuin tajusin, että suihkurakennuksesta ei kuulunut lainkaan ääniä. Edellisellä kerralla koko suihkurakennus oli kaikunut nauravien lasten huudoista ja ilonpidosta. Nyt suihkussa oli hiirenhiljaista. Kuulin vain, kuinka virtaava vesi iskeytyi betonilattiaan. Aloin jo hieman huolestua. Vesi oli huuhtonut Connorin geelit silmistäni, ja näkökykyni oli palautunut ennalleen. Aavistelin pahinta ja kauhu valtasi pikkuhiljaa mieleni. Hengitykseni alkoi tuntua raskaalta enkä halunnut avata silmiäni. Sitten keräsin rohkeuteni ja käännyin ympäri. Kun aukaisin silmäni, edessäni avautui valtava suihkutila koko komeudessaan. Suihku oli täynnä alastomia kiinalaisia naisia tuijottamassa minua pelokkaasti yrittäen epätoivoisesti peitellä kriittisiä paikkojaan. Naiset olivat minuakin järkyttyneempiä tunkeilustani, eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan. Hiljaisuutta olisi voinut leikata saksilla. Hävetti niin julmetusti.

Noloissani käännyin ympäri ja yritin juosta pois suihkusta mahdollisimman nopeasti. En huomannut kuitenkaan lattialla ollutta metalliritilää. Ritilä oli kastunut läpimäräksi ja siitä oli tullut hyvin liukas. Liukastuin ritilään, kaaduin lattialle ja menetin tajuntani.

Heräsin siihen, kun kolme vähäpukeista kiinalaista naista yritti saada minua hereille läpsimällä minua kasvoihin huolestuneen näköisinä. Muut naiset olivat jo kauan sitten lähteneet ja jättäneet minut yksin suihkuun makaamaan tajuttomana ja alastomana. Herätessäni naiset kiljahtivat iloisesti. Yksi naisista antoi minulle suudelman vasemmalle poskelle. He luulivat varmaan minun kuolleen, joten antamani elonmerkit antoivat heille uutta toivoa ja rohkaisivat naista tuohon spontaaniin suosionosoitukseen. Suudelman antanut nainen punastui nopeasti ja kääntyi pois kavereidensa nauraessa vieressä. Itse en ollut tilanteesta lainkaan huvittunut.

Minulla meni hetki orientoitua aikaan ja paikkaan. Hetken kuluttua muistin kaiken tapahtuneen, kiitin sydämellisiä naisia ja poistuin puolialastomana nopeasti paikalta pyyhe lanteillani. Vahtimestari oli tullut paikalle ja yritti huutaa perääni vihaisena, mutta en katsonut taakseni. Välttelin suihkurakennusta tämän jälkeen useita viikkoja, ja vielä näiden kaikkien vuosien jälkeenkin tuon päivän häpeän tuntemukset palaavat ajoittain mieleeni.

Lähdin kävelemään huonettani kohti, kun joku läimäisi minua ystävällisesti selkään. Käännyin ja näin Connorin vakavat kasvot.

– Saitko näkösi jo takaisin, Mr. Finland? Connor kysyi huolestuneena.

– Kyllä sain, kiitos kysymyksestä. Taisin nähdä tänään jo hieman liikaakin, naurahdin.

Connor ei ymmärtänyt vastaustani enkä vaivautunut selittämään asiaa tarkemmin. Kuljimme hiljaa huonettamme kohti. Matkalla ohitimme kaksi kikattavaa kiinalaista tyttöä, joiden hiukset olivat vielä märät äskeisen suihkussa käynnin jälkeen. Connor ihmetteli, miksi tytöt kikattivat meille. Minä tiesin paremmin, mutta pysyin hiljaa.

Kävellessämme asuinrakennustamme kohti aurinko laski horisonttiin ja maalasi taivaanrannan kuparinkeltaiseksi. Pysähdyin hetkeksi ja ihailin maailman kauneutta. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tunsin itseni onnelliseksi.

Katkennut kung-fu-seiväs.

Seitsemänkymmentä kepiniskua

Koulussa oli spartalainen kuri. Jos halusi päästä koulun oppilaaksi, täytyi sitoutua noudattamaan koulun sääntöjä allekirjoituksella. Allekirjoitettavassa paperissa oli lueteltuna kolmetoista kohtaa, jotka olivat:

• Rakasta Shaolin kung-futa koko sydämelläsi.
• Noudata rikoslakia ja paikallisten tapoja. Älä tuo omaa kulttuuriasi kouluun.
• Tule ajoissa paikalle. Älä poistu kesken oppitunnin.
• Harjoittele jokaista Shaolin kung-fun osa-aluetta ahkerasti ilman taukoja.
• Älä poistu koulualueelta ilman opettajan kirjallista lupaa. Älä vietä koulun ulkopuolella yötä. Tule ajoissa takaisin, jos saat luvan poistua koulualueelta. Lupalapussa tulee olla tarkka saapumisaika ja matkakohde. Lupalappu tulee olla kahtena kappaleena. Jätä lupalappu koulun vartijalle, kun lähdet koulun ulkopuolelle ja kun tulet kouluun takaisin.
• Tupakointi, alkoholi ja uhkapelit ovat kiellettyjä koulussa. Jos olet riippuvainen näistä asioista, tee määrätietoinen lopettamispäätös.
• Pidä huolta koulun rakennuksista ja ympäristöstä. Siivoa jälkesi. Älä varasta koulun omaisuutta.
• Pidä huolta huonekaveristasi. Kiinnitä huomiota omaan hygieniaasi ja treenikavereidesi hygieniaan.
• Käytä vettä ja sähköä säästeliäästi.
• Kunnioita koulun henkilökuntaa. Kunnioita rehtoria, opettajia ja muita koulun työntekijöitä. Älä vietä aikaa henkilökunnan majoitusrakennuksessa.
• Kun olet koulussa oppilaana, et saa matkustaa kauas koulualueelta.
• Pidä myönteinen mieliala jokaiseen koulun tapahtumaan, oppituntiin, harjoitukseen ja rangaistukseen. Kaikki on sinun parhaaksesi.
• Jos rikot näitä sääntöjä, sinua rangaistaan. Vakavissa rikkeissä sinut voidaan erottaa koulusta.

Näiden sääntöjen lisäksi jokainen sai henkilökohtaisen lukujärjestyksen. Minun, Connorin ja Jackin päivät menivät esimerkiksi seuraavasti:

Herätys oli joka aamu kello 5.40. Joka päivä tähän kellonaikaan rakennuksen kovaäänisistä alkoi kuulua kommunistisia lauluja, jotka varmasti herättivät jokaisen ihmisen ja eläimen vähintään puolen kilometrin säteeltä. Kun korvien soiminen oli loppunut, meillä oli parikymmentä minuuttia aikaa aamutoimillemme. Tämän jälkeen harjoittelimme kung-futa kello 6.00–7.10. Harjoitukset alkoivat juoksulla koulun ympäri. Tämän jälkeen teimme puolisen tuntia kyykkyhyppyjä, venytyspotkuja ja punnerruksia. Lihaskuntoharjoittelun jälkeen harjoittelimme loppuajan Shaolin kung-fun liikesarjoja tai kamppailusovelluksia. Aamupala oli kello 7.20. Aamupalana oli yleensä makeaa tofua, riisiä ja friteerattua leipää. Aamupala oli makunsa puolesta ehdottomasti päivän paras ateria. Harjoitukset jatkuivat kello 9.00–11.30. Aamupäivän harjoitukset olivat yleensä liikesarjaharjoittelua. Tiistaisin ...